Ulkopolitiikka.
Olen aina tuntenut tarvetta harrastaa isänmaani rikkaan historiallisen
menneisyyden tuntemista. Sen suurten poikain elämäkerrat ovat olleet
minulle kuin hartauskirjoja. En missään elämäni vaiheessa, en
sodassakaan ole tahtonut olla tämänkaltaista opinlähdettä ja sisäistä
ylennystä vailla. Ja kuitenkin voitaisiin minua täydellä syyllä pitää
epäpoliittisena luonteena. Nykypolitiikan alalla toimiminen on ollut
taipumuksieni vastaista. Ehkä haluni valtiolliseen arvosteluun on
ollut siksi liian heikko ja sotilasvaistoni toisaalta ehkä liian
voimallisesti kehittynyt. Viimemainitusta syystä johtuneekin
vastenmielisyyteni kaikkea diplomaattista työtä kohtaan. Sanottakoon
tätä vastenmielisyyttä ennakkoluuloksi tai ymmärtämyksen puutteeksi,
tätä tosiasiaa en olisi kieltänyt siinäkään tapauksessa, ettei minun
olisi tarvinnut sodan kuluessa sitä niin usein ja niin kuuluvasti julki
tuoda. Minusta on tuntunut, kuin diplomaatin toimi asettaisi meille
saksalaisille olemuksemme vastaisia vaatimuksia. Tämä lienee pääsyitä
ulkopoliittiseen heikkouteemme. Tämän täytyy ilmetä sitä tuntuvammin,
kuta enemmän kauppamme ja teollisuutemme voimakas kehitys ynnä
henkisten voimaimme tunkeutuminen isänmaamme rajain ulkopuolelle oli
kehittämäisillään meidät maailmankansaksi. Sitä kätkettyä, levollista
valtiollista voimatietoisuutta jota Englannin poliitikot osoittivat, en
aina tavannut meikäläisissä.
Tarvetta ja taipumusta puuttua nykypoliittisiin kysymyksiin enempää
kuin oli välttämättömän tarpeellista, en tuntenut ollessani idässä
korkeammissa johtajatoimissa enkä senkään jälkeen, kun minut oli
kutsuttu toimivan armeijan yleisesikunnan päällikön tehtävään.
Liittosodassa, jossa on ratkaistava niin sanomattoman paljon ja
monenlaisia sodankäyntiin vaikuttavia kysymyksiä, pidin sodanjohdon
täydellistä pidättämistä politiikasta kuitenkin mahdottomana. Siitä
huolimatta oli mielestäni meihinkin nähden täydelleen tervettä
asiaintilaa edustava Bismarckin antama määritelmä sotilaallisen ja
valtiollisen johdon keskinäisestä suhteesta. Moltkekin oli Bismarckin
käsityksen kannalla lausuessaan: "Johtajan tulee sotatoimissaan ensi
sijassa pitää silmällä sotilaallista menestystä. Hänen asiansa ei ole
huolehtia, mitä politiikka hänen voitoillaan tai tappioillaan tekee,
sillä niiden käyttäminen hyödyksi on yksinomaan valtiomiesten asia."
Toiselta puolen ei omatuntoni kuitenkaan olisi jättänyt minua rauhaan,
ellen olisi tuonut kuuluviin mielipiteitäni kaikissa niissä
tapauksissa, milloin muiden pyrinnöt minun vakaumukseni mukaan johtivat
meitä arveluttavalle tielle, ellen olisi vaatinut tointa, milloin
luulin huomaavani toimettomuutta tai vastahakoisuutta toimeen ja ellen
vihdoin olisi mahdollisimman jyrkästi tuonut esille mielipiteitäni
nykyisyyteen ja tulevaisuuteen nähden, milloin valtiolliset
toimenpiteet koskivat sodankäyntiä ja isänmaani vastaista sotilaallista
turvallisuutta tai olisivat suorastaan voineet koitua niille vaaraksi.
Myönnettäneen, että olen oikeassa kun sanon, ettei politiikan ja
sotatoimen rajoja ole koskaan mahdollista määritellä täysin selvästi.
Molempain tulee jo rauhan aikana olla yhteistyössä, koska niiden
toimialat ehdottomasti vaativat keskinäistä yksimielisyyttä. Sodassa,
jossa ne tuhansin langoin punoutuvat toisiinsa, tulee niiden
lakkaamatta kummaltakin puolen täydentää toisiaan. Määräyksillä ei tätä
vaikeata suhdetta ole mahdollinen koskaan järjestää. Bismarckin
täsmällisessä määritelmässä sulavat rajat toisiinsa. Näissä asioissa ei
määrääjänä olekaan vain asiallinen aineisto, vaan myös sen
ratkaisemiseksi työskenteleväin henkilöiden luonne.
Myönnän nimelläni ja vastuunalaisuudellani seisseeni hyvinkin monen
valtiollisia asioita koskevan lausunnon takana silloinkin, kun ne
olivat vain löyhässä yhteydessä asianomaisen hetken sotilaallisen
aseman kanssa. En tässä suhteessa ollut kehenkään nähden tungetteleva.
Jos kuitenkin joku tahtoi kuulla mielipiteeni, jos tuli kysymys esiin,
joka kaipasi saksalaiselta taholta ratkaisua ja lausuntoa, mutta ei
sitä saanut, silloin ei minulla mielestäni ollut mitään syytä vaieta.
Eräs lähimmistä poliittisista kysymyksistä, johon minun täytyi käydä
käsiksi vähän sen jälkeen kun olin tullut ylimmäksi armeijanjohtajaksi,
koski Puolan tulevaisuutta. Siihen suureen merkitykseen nähden joka
tällä kysymyksellä sodan aikana oli ja on sen jälkeenkin, lienee
paikallaan, että teen selkoa sen vaiheista.
En ole koskaan ennen tuntenut henkilökohtaista vastenmielisyyttä Puolan
kansaa kohtaan; toiselta puolen minun olisi täytynyt olla kokonaan
vailla isänmaallista vaistoa, kaikkea historiallisen kehityksen
tuntemusta, ellen olisi oivaltanut, kuinka suuria vaaroja Puolan
itsenäisyyden palauttaminen isänmaalleni tuottaisi. En ollut vähääkään
epätietoinen siitä, ettemme Puolalta milloinkaan voisi odottaa
kiitoksen hiventäkään siitä, että olemme sen miekallamme ja verellämme
vapauttaneet venäläisen ruoskasta, yhtä vähän kuin siitäkään, mitä
olemme tehneet preussiläis-puolalaisen kansanaineksemme hyväksi.
Kiitollisuudenvelka, jos sitä yleensä politiikassa ensinkään
tunnustetaan, ei olisi koskaan estänyt jälleen syntynyttä, vapaata
Puolaa pitämästä meidän raja-alueitamme irredentana. Miltä kannalta
Puolan probleemia yritettiinkin ratkaista, aina täytyi Preussin ja
Saksan joutua vahingolle, se kun sai maksaa puolalaisen laskun.
Itävalta-Unkarin valtionjohto ei sitä vastoin näyttänyt vapaan,
yhdistetyn Puolan luomisessa pelkäävän mitään vaaraa omalle
valtiolaitokselleen. Sekä Wienissä että Budapestissä vaikutusvaltaiset
piirit päinvastoin pitivät mahdollisena katolilaisen Puolan kytkemistä
pysyvästi kaksoismonarkiaan. Puolan jyrkästi saksalaisvastaisen kannan
vuoksi oli tällainen itävaltalainen politiikka meille kovin
vaarallinen. Ei voinut jäädä huomaamatta, että liittomme lujuus
vastaisuudessa tämän johdosta joutuisi ajan pitkään sietämättömään
jännityskokeeseen. Kun ylimmän armeijanjohdon tuli huolehtia tulevasta
sotilaallisesta asemastamme itärajalla, ei se saanut millään ehdolla
unohtaa tätä valtiollista näkökohtaa.
Kaikista näistä valtiollisista ja sotilaallisista syistä olisi minun
mielestäni Saksan tullut oppia, että sen tuli puuttua niin vähän kuin
suinkin Puolan kysymykseen taikka ainakin käsitellä sitä viivytellen,
kuten semmoisissa tapauksissa tehdään. Mutta valitettavasti ei Saksan
puolelta tehty näin. Syyt, miksi luovuimme asiain vaatimasta
varovaisuudesta, ovat minulle tuntemattomat. Saksan ja Itävalta-Unkarin
valtakunnanjohtojen välillä oli nimittäin elokuun puolivälissä 1916
tehty Wienissä sopimus, jonka mukaan Puola niin pian kuin suinkin
julkisesti tunnustettaisiin itsenäiseksi kuningaskunnaksi,
perinnölliseksi monarkiaksi, jossa on perustuslaillinen hallitusmuoto.
Tämä sopimus oli koetettu tehdä Saksalle maukkaammaksi molempain
sopijain keskinäisen sitoumuksen avulla, etteivät ne ennen Puolaan
kuuluneista maistaan luovuttaisi mitään osia Puolan uuteen valtakuntaan
ja että Saksalle luvattaisiin Puolan tulevan yhteisarmeijan ylijohto.
Kumpaakin myönnytystä pidin utopiana.
Tämän julkisen myönnytyksen johdosta olisivat valtiolliset olot
itärintamamme selkäpuolella täydelleen muuttuneet. Edeltäjäni oli sen
vuoksi täydellä syyllä heti asettunut tätä julistusta vastaan. Hänen
Majesteettinsa Keisari ratkaisi asian kenraali von Falkenhaynin mielen
mukaan. Jokaiselle, joka tunsi Tonavan monarkiassa vallitsevat olot,
oli kuitenkin selvää, ettei Wienissä tehty sopimus pysyisi salassa.
Tosin sitä vielä voitiin virallisesti vähän aikaa pidättää, mutta
olemattomaksi sitä ei enää voitu tehdä. Jo ennen elokuun loppua oli se
todellisuudessa yleisesti tunnettu. Ylimpään armeijanjohtoon
ryhtyessäni oli minulla siis edessäni valmis tosiasia. Vähän myöhemmin
vaati Varsovan kenraalikuvernööri, joka ei viranomaisena ollut minun
alaiseni, valtakunnanjohdoltamme julistusta Puolan kuningaskunnan
luomisesta; sitä ei muka voinut lykätä tuonnemmaksi. Hänen mielestään
oli valittavana joko rettelöiden syntyminen maassa, taikka se varma
toivo, että sotavoimamme vahvistukseksi saisimme puolalaisia joukkoja;
näitä olisi keväällä 1917 5 vapaaehtoisista muodostettua, täysin
harjoitettua divisionaa, yleisen asevelvollisuuden voimaan saattamisen
jälkeen taas 1 miljoona miestä. Niin vähän suotuisan mielipiteen
kuin olinkin vuosina 1914-15 muodostanut puolalaisen rahvaan
suostuvaisuudesta sotaan Venäjää vastaan, arvelin kuitenkin, että
Varsovan kenraalikuvernööri tietänee asian paremmin. Hän oli vuodesta
1915 ollut näkemässä valloitetun maan sisäisiä valtiollisia oloja ja
oli vakuutettu siitä, että papisto kannattaisi meitä tehokkaasti väen
värväyksessä. Kuinka olisin sota-asemamme silloisella kannalla voinut
ottaa vastuulleni tämän varmana luvatun avun hylkäämisen? Mutta jos
päätin sitä kannattaa, niin ei ollut varaa hukata aikaa; seuraavain
kevättaistelujen alkuun oli siinä tapauksessa saatava todella
harjoitettuja joukkoja etumaiselle linjalle. Selvittäköön sitten rauhan
jälkeen voitokas Saksa nyt esiin otetun puolalaiskysymyksen. Mutta me
kohtasimmekin nyt, niin yllättävää kuin se minulle olikin, vastarintaa
valtakunnanjohdon taholta. Se luuli tähän aikaan keksineensä suhteita,
miten saada Venäjän kanssa aikaan erikoisrauha, ja piti arveluttavana
turmella alulle pannut toimet tsaarin silmissä Puolan itsenäisyyttä
koskevalla julistuksella. Valtiolliset ja sotilaalliset näkökohdat
joutuivat siis ristiriitaan.
Koko asia päättyi loppujen lopuksi niin, että toiveet erikoisrauhasta
Venäjän kanssa menivät myttyyn, manifesti marraskuun ensi päivinä
sittenkin julaistiin ja sen jälkeen alkanut puolalaisten vapaaehtoisten
värväys jäi kerrassaan tuloksettomaksi. Katolilainen papisto ei
suinkaan kannattanut värväyskehoitustamme, jota ruvettiin julkisesti
vastustamaan.
Heti manifestin julkaisun jälkeen tuli näkyviin Itävallan ja Saksan
etujen ristiriita Puolan kysymyksessä. Liittolaisemme pyrkivät yhä
julkisemmin saamaan Kongressi-Puolan liitetyksi Galitsiaan Itävallan
hallitsevan vaikutuksen alaisena. Näiden pyrintöjen vuoksi pidin
velvollisuutenani vaatia ainakin itärajamme asianmukaista parannusta
puhtaasti sotilaallisten näkökohtain perustuksella, ellei valtakunnan
johtomme saanut kokonaan Itävalta-Unkarin pyyteitä raukeamaan.
Oikeastaanhan vain sodan loppupäätös saattoi ratkaista kaikki nämä
kysymykset. Valitin sen vuoksi suuresti, että ne kesken sotaa niin ylen
runsaassa määrin kuluttivat aikaamme. Muutoin tulee minun tehostaa
sitä, etteivät valtiollisella alalla liittolaistemme kanssa syntyneet
hankaukset milloinkaan vähimmälläkään tavalla vaikuttaneet meidän
välisiin sotilaallisiin suhteisiimme.
Samanlainen merkitys kuin Puolalla oli meidän ja Itävalta-Unkarin
välisissä suhteissa, oli Dobrudzalla valtiollisissa ja sotilaallisissa
keskusteluissamme Bulgarian kanssa. Dobrudzan asiassa oli viime sijassa
kysymys siitä, saisiko Bulgaria vastaisuudessa tuossa maassa rajattomat
valtaoikeudet ja samalla myös käsiinsä Cernavodan--Constanzan radan.
Jos niin kävi, sai se samalla haltuunsa Keski-Euroopan ja läheisen idän
välisistä yhteyksistä viimeisen ja itäradan jälkeen tärkeimmän.
Bulgaria tietysti käsitti kuinka edullinen tilaisuus oli sodan aikana
kiristää meiltä tähän suuntaan myönnytyksiä. Toiselta puolen pyysi
Turkki lähimpänä asianosaisena meiltä poliittista kannatusta näitä
Bulgarian aikeita vastaan. Me annoimme sille tätä tukea. Täten syntyi
poliittinen piensota sotilaallisen tekosyyn varjolla ja sitä kesti
lähes vuoden päivät. Sen vaiheet olivat lyhyesti mainittuina seuraavat:
Meidän ja Bulgarian välisessä liittosopimuksessa luvattiin
liittolaisillemme siinä tapauksessa, että Romania yhtyisi sotaan, se
osa Etelä-Dobrudzaa, jonka Bulgaria vuonna 1912 oli menettänyt, ynnä
sikäläisen rajan parannus, sitä vastoin ei sanallakaan mainittu koko
tämän romanialaisen maakunnan antamisesta Bulgarialle. Tämän sopimuksen
nojalla olimme me, Romanian sotaretken pääpiirteissään päätyttyä,
paikalla luovuttaneet Etelä-Dobrudzan entiset bulgarialaiset osat
Bulgarian hallituksen hallintoon, Keski-Dobrudzaan sitä vastoin
kaikkien liittolaistemme suostumuksella järjestäneet saksalaisen
hallinnon. Erikoisen välipuheen mukaisesti se taloudellisella alalla
toimi melkein kokonaan Bulgarian hyväksi. Pohjois-Dobrudza luovutettiin
siellä olevalle Bulgarian 3:nnelle armeijalle toimialueeksi. Ulkonaiset
olot näyttivät tulleen täysin tyydyttävästi ratkaistuiksi.
Tyytyväisyyttä ei kuitenkaan kestänyt kauan.
Taisteluhansikkaan meille heitti Bulgarian pääministeri. Jo ennen
Romanian-sodan päättymistä hän innosti maansa poliitikkoja ajatukseen,
että koko Dobrudzan tuli joutua Bulgarialle, ja väitti näihin
pyrintöihin kohdistuvan vastustuksen olevan lähtöisin Saksan ylimmästä
armeijanjohdosta. Siitä syntyi meitä vastaan ankara valtiollinen liike.
Kuningas Ferdinand ei alussa kannattanut hallituksensa pyrkimyksiä.
Sitten hänen kuitenkin oli mielestään myönnyttävä syntyneen
kiihtymyksen painosta. Bulgarian ylin armeijanjohto ei sekään alussa
tahtonut asiaan sekaantua. Se aavisti arvatenkin, mikä vaara koituisi,
jos sen armeijan entisestäänkin voimallisiin ristiriitaisiin
valtiollisiin virtauksiin heitettäisiin uusi levottomuuden aihe. Mutta
pian ei kenraali Zekovkaan enää vastustanut pääministerinsä vaatimusta.
Vireille pantu liike kasvoi Bulgarian hallitukselle ylivoimaiseksi, ja
yleinen poliittinen ajojahti Saksan ylintä armeijanjohtoa vastaan
alkoi. Pääasiassa sitä johtivat vastuuttomat yllyttäjät, jotka eivät
vähääkään ottaneet lukuun aseveljeyssuhdetta. Jos itsepäisyyttä, jolla
Bulgarian piirit pitivät kiinni tästä saaliinhimoisesta päämäärästä,
olisi sovellettu sodankäyntiin, olisivat yleiset päämäärät enemmän
hyötyneet.
Liittosopimuksiimme sisältyi eräs vahingollinen puoli, ja sen
seuraukset tulivat nyt näkyviin. Aseliittoa tehdessämme olimme
aikoinaan antaneet Bulgarialle mitä pisimmälle meneviä vakuutuksia maan
laajennukseen ja sen kansanheimojen yhdistämiseen nähden, vakuutuksia,
joiden täyttäminen edellytti täydellisen voiton saavuttamista. Mutta
Bulgaria ei tyytynyt vielä näihinkään vakuutuksiin. Se lisäsi yhä
vaatimuksiaan ottamatta vähääkään lukuun, kykenisikö tämä näihin saakka
pieni valtiolaitos myöhemmin valtiollisesti ja taloudellisesti
hallitsemaan moisia laajennuksia.
Näihin pyyteihin sisältyi kuitenkin meille välitön sotilaallinenkin
vaara. Olen jo ennen viitannut siihen, kuinka suuria sotilaallisia
etuja siitä olisi ollut, jos syksyllä 1916 olisimme voineet Makedonian
rintaman läntisellä siivellä siirtää puolustuksen taapäin aina Prilepin
seudulle saakka. Meidän paljas viittauksemmekin tähän suuntaan riitti
Bulgarian kaikissa valtiollisissa piireissä herättämään ilmeisestikin
vakavia epäilyksiä. Paikalla pelättiin menetettävän valtiolliset
oikeudet sotilaallisesti luovutettuihin alueihin, mieluummin saatettiin
kokonainen armeija vaaraan kuin uskallettiin muka ottaa oman maan
edessä vastuulle "Ochridan, muinaisbulgarialaisen kaupungin" luovutus.
Saamme myöhemmin nähdä, mihin laajat myönnytyksemme Bulgarialle vielä
johtivat meidät.
Kaikkien näiden lukemattomien valtiollisten kysymysten ja
vastakysymysten heilunta edestakaisin tuotti minulle vain
tyytymättömyyden hetkiä ja vahvisti melkoisesti vastenmielisyyttäni
politiikkaa vastaan.
Turkin kanssa tekemämme liittosopimus oli sisällykseltään oleellisesti
toinen kuin Bulgarian kanssa tehty. Turkin hallitukselle olimme
ennen sotaa vain sitoutuneet säilyttämään maa-alueen ennallaan.
Molempien ensimmäisten sotavuosien kuluessa osmani tosin kyllä oli
menettänyt melkoisia osia Aasian-puoleisista raja-alueistaan.
Liittovelvollisuutemme olivat sen johdosta ylenmäärin rasittuneet. Ei
näyttänyt mahdottomalta, että näillä tukalilla oloilla voisi olla
arveluttava vastavaikutus koko sodan johtoon. Turkin hallitus saattoi
tässä suhteessa asettaa vaatimuksia, joita valtiollisista syistä emme
ehkä olisi voineet jättää huomioon ottamatta. Tähän nähden oli Enver
pashan korkea käsitys yhteisestä sodankäynnistämme ja sen ratkaisevista
näkökohdista meille mitä arvokkain. Muidenkin turkkilaisten
vallanpitäjäin valtiollinen käsityskanta näytti toistaiseksi olevan
meille takeena siitä, etteivät osmanien tähänastiset tappiot ylenmäärin
rasittaisi sotatiliämme. Vakuutettiinhan meille, ettei Turkin hallitus
rauhankeskustelujen alkaessa pitäisi erittäin jyrkästi kiinni
liittomääräystemme sanamuodosta, vaan tyytyisi menetettyjen alueitten
suuriin osiin nähden vain jonkinlaisen muodollisen yliherruuden
tunnustamiseen, jos onnistuttaisiin löytämään muoto sen nykyisen
hallituksen arvovallan säilyttämiselle.
Meidän politiikallemme ja sodanjohdollemme oli todella tärkeätä
kannattaa silloista osmanista valtakunnanjohtoa; Enverin ja Talaat
pashan sijalle ei olisi ollut helppo saada toisia miehiä, jotka
olisivat olleet meille varmasti täysin uskolliset. Tämä ei tietysti
saanut estää meitä Turkissa asettumasta vastustamaan valtiollisia
virtauksia, jotka neliliiton yhteisen sodankäynnin kannalta katsottuna
vaikuttivat häiritsevästi maan sotilaallisiin tehtäviin. Viittaan tähän
nähden entisiin huomautuksiini panislamilaisesta liikkeestä. Se uhkasi
pysyvästi johtaa Turkin sotilaallisesti väärään suuntaan. Venäjän
luhistumisen jälkeen panislamilaisuus pyrki aluelaajennukseen
Kaukasian suunnalla. Suunnittelipa se tämän lisäksi levittäytymistään
Kaspian-meren takaisiinkin maihin ja eksyi lopulta Keski-Aasian
avarille aloille siinä haaveellisessa toivossa, että se voi osmanien
valtakuntaan liittää sikäläisetkin kulttuuri- ja uskontoryhmittymät.
Selvää oli, ettemme voineet antaa sotilaallista apuamme tämmöisille
itämaalaisille unelmille, vaan että meidän päinvastoin täytyi vaatia
palaamista näistä kauas harhailevista suunnitelmista nykyisen sodan
todellisuuspohjalle. Valitettavasti eivät nämä ponnistuksemme
onnistuneet.
Paljon vaikeampi kuin vaikutuksemme Turkin ulkopoliittisiin kysymyksiin
oli luonnollisestikin vaikutuksemme tämän valtakunnan oloihin.
Kuitenkaan emme voineet täydelleen välttää puuttumista tämmöisiinkin
asioihin. Paitsi taloudellisten olojen alkuperäisyyttä antoivat siihen
aihetta yleisinhimillisetkin tunteet.
Tämä osmanien sotaisen voiman odottamaton uudelleen viriäminen, entisen
sankariuden uudelleen leimahtaminen tässä olemisen taistelussa valaisee
samalla turkkilaisvallan synkintä puolta: tarkoitan sen esiintymistä
alueensa armenialaisia aineksia vastaan. Armenian kysymys oli Turkin
vaikeimpia pulmia. Se kosketteli sekä panturkkilaista että
panislamilaista aatepiiriä. Tapa, jolla turkkilaiset kiihkoilijapiirit
koettivat sen ratkaista, on sodan aikana ollut koko maailman huomion
alaisena. On tahdottu asettaa meidät saksalaiset yhteyteen näiden
julmain tapausten kanssa, joiden näyttämönä oli koko osmaninen
valtakunta ja sodan lopulla armenialainen Trans-Kaukasiakin. Minä pidän
sen vuoksi velvollisuutenani kosketella niitä tässä, eikä minulla
totisesti olekaan syytä vaieten sivuuttaa meidän vaikutustamme.
Empimättä koetimme suusanallisesti ja kirjallisesti vaikuttaa
ehkäisevästi siihen villittyyn, hillittömään sodankäyntitapaan,
joka idässä rotusodan ja uskonnollisen vihan johdosta oli
perintätottumuksena. Tosin antoivatkin Turkin hallituksen johtavat
viranomaiset meille lupauksia, mutta me emme kyenneet voittamaan
passiivista vastarintaa, joka kohdistui meidän sekaantumistamme
vastaan. Turkkilaiselta taholta esimerkiksi selitettiin, että Armenian
asia oli kokonaan sisällinen asia ja oltiin kovin arkatuntoisia, kun me
kosketimme sitä. Eivät upseerimmekaan, joita usein oli paikalla, aina
voineet lieventää vihan ja koston ilmauksia. Eläimen herääminen
ihmisessä elämästä ja kuolemasta taisteltaessa valtiollisen ja
uskonnollisen vimman vallassa on mustimpia lukuja kaikkien aikain ja
kansain historiassa.
Kansallisesti puolueettomain havainnontekijäin yksimieliset arvostelut
kävivät siihen suuntaan, että molemmat riitapuolet, joiden sisimmät
intohimot olivat valloilleen puhjenneet, pitivät keskinäisessä
hävitystyössään toisiaan tasapainossa. Tämä olikin niiden siveellisten
käsitysten mukaista, joille noiden alueiden kansain kesken yhä vielä
vallitsevat taikka vasta hiljakkoin voimansa menettäneet verikoston
lait antoivat jonkinlaisen pyhityksen. Vahinko, jonka tämä hävitystyö
sai aikaan, on kerrassaan arvaamaton. Se ei tuntunut vain
inhimillisellä ja valtiollisella, vaan taloudellisella ja
sotilaallisellakin alalla. Kuinka paljon Turkin parhaita
rintamajoukkoja sodan kuluessa tämän armenialaisia vastaan harjoitetun
tuhopolitiikan seurauksista mitä kurjimmissa oloissa kuoli puutteeseen
Kaukasian vuoristotalven ankaruudessa, siitä ei enää milloinkaan liene
mahdollista saada selvää. Kunnon anatolialaisen sotilaan, osmanien
valtakunnan ytimen traagillisuus sai tästä kaiken mahdollisen puutteen
aiheuttamasta joukkokuolemasta uuden lisäluvun. -- Lieneekö se
viimeinen?
Rauhankysymys.
Kesken Romanian-sotaretken valmistuksia tuli minun käsitellä
rauhankysymystäkin. Mikäli tiedän, oli Itävalta-Unkarin ulkoministeri
paroni Burian pannut sen vireille. Niille, jotka tuntevat minut
henkilönä ja mikä käsitys minulla on sodasta, ei minun tarvinne
vakuuttaa, että kaikki inhimillinen myötätuntoni oli semmoisen
yrityksen puolella. Muutoin otin tässä kysymyksessä myötävaikuttaessani
huomioon vain keisarini ja isänmaani. Pidin tehtävänäni rauhan
pyrkimystä käsiteltäessä ja sille ratkaisua etsittäessä huolehtia
siitä, ettei armeija eikä kotimaa kärsisi mitään haittaa. Ylimmän
armeijanjohdon tuli ottaa osaa rauhantarjouksemme sanamuodon
laatimiseen. Tehtävä oli yhtä vaikea kuin kiittämätönkin, siinä kun
tuli karttaa kaikkea, mikä näyttäisi heikkoudelta kotimaan ja
ulkomaiden silmissä ja samalla välttää jyrkkiä lauseita. Olin itse
näkemässä mikä syvä sisäinen velvollisuudentunto Jumalaa ja ihmisiä
kohtaan ohjasi Korkeinta Sotaherraani, kun hän ryhtyi rauhanehdotusta
ratkaisemaan; en luule, että hän piti tämän askeleen täydellistä
myttyyn menemistä todenmukaisena. Minun luottamukseni sen onnistumiseen
oli sitä vastoin alunpitäen koko pieni. Vastustajamme olivat aivan
kilvan esittäneet pyyteitään, enkä luullut mahdolliseksi, että
vihollishallituksista ainoakaan vapaaehtoisesti voisi peruuttaa tai
todella peruuttaisi lupauksia, joita ne olivat antaneet toisilleen ja
kansoilleen. Tämä mielipide ei kuitenkaan vähentänyt rehellistä
tahtoani ottaa osaa tähän inhimillisyyden työhön.
Joulukuun 12:ntena sai meille vihamielinen maailma kuulla
taipuvaisuutemme rauhaan. Vastustajain propaganda samoin kuin
hallitusleiritkin sillä taholla vastasivat vain ilkkuvasti torjuen.
Meidän rauhanaloitettamme seurasi kintereillä Pohjois-Amerikan
Yhdysvaltain presidentin samansuuntainen yritys. Ylin armeijanjohto sai
valtakunnan kanslerilta tiedon aloitteista, joita hän oli lähettänyt
Yhdysvalloissa olevan lähettiläämme kautta. Omasta puolestani en
pitänyt presidentti Wilsonia soveliaana puolueettomaksi välittäjäksi,
sillä en voinut torjua tunnetta, että presidentti kallistui paljonkin
vastustajaimme, ensi sijassa Englannin puolelle. Tämähän olikin kaiketi
aivan luonnollinen seuraus hänen anglosaksilaisesta syntyperästään.
Samoin kuin miljoonat maanmieheni en minäkään voinut pitää presidentti
Wilsonin tähänastista esiintymistä puolueettomana, vaikka se ehkä ei
ollutkaan ristiriidassa puolueettomuusmääräysten sanamuodon kanssa.
Kaikissa kansainoikeuden rikkomista koskevissa asioissa presidentti
osoitti Englantia kohtaan kaikkea mahdollista suvaitsevaisuutta. Hän
piti hyvänään töykeimmänkin piittaamattomuuden. Sukellussota taas oli
vain meidän vastatoimenpiteemme Englannin mielivaltaisuuksien johdosta,
mutta sen suhteen Wilson osoitti mitä suurinta herkkätuntoisuutta ja
turvautui paikalla sodanuhkauksiin. Saksa ilmoitti voivansa
suostua Wilsonin aloitteen perusajatuksiin. Vastustajat antoivat
Wilsonille tietoja vaatimustensa yksityiskohdista, jotka sisälsivät
pääasiallisesti Saksan taloudellisen ja valtiollisen lannistamisen
pysyvästi, Itävalta-Unkarin murskaamisen ja osmanisen valtiolaitoksen
tuhoamisen. Jokaisessa, joka arvosteli maltillisesti silloista
sotatilannetta, täytyi sen ajatuksen päästä vallalle, että vain se,
joka on joutunut täydelleen häviölle, saattoi hyväksyä nämä
vastustajain sodanpäämäärät, mutta ettei meillä ollut mitään syytä
myöntää häviölle joutuneemme. Joka tapauksessa olisin silloiseen
asemaan nähden pitänyt isänmaatani kohtaan rikoksena ja petoksena
liittolaisiamme kohtaan, ellen olisi asettunut täydelleen kielteiselle
kannalle näihin vihollisen vaatimuksiin nähden. Sodan silloinen asema
oikeutti vakaumukseni ja omantuntoni mukaan ainoastaan rauhaan, joka
vahvistaisi asemamme maailmassa niin, että olisimme turvatut
vastaisuudessa sellaiselta valtiolliselta väkivallalta, kuin
tämän sodan aiheuttanut väkivalta oli, ja että saattaisimme
liittolaisillemmekin tarjota pysyvän vahvan tuen jokaista vaaraa
vastaan. Millä valtiollisella ja maantieteellisellä pohjalla tämä
päämäärä voitaisiin saavuttaa, oli minulle sotilaana toisarvoinen
asia; pääasia oli, että se saavutettaisiin. En myöskään luullut
tarpeelliseksi epäillä, että Saksan kansalla ja sen liittolaisilla
olisi voimaa ase kädessä torjua vihollisten kuulumattomat vaatimukset,
maksoi mitä tahansa. Kotimaamme asettuikin vihollisten vaatimuksia
kohtaan kauttaaltaan torjuvalle kannalle. Eikä turkkilaisten enempää
kuin bulgarialaistenkaan taholta tähän aikaan kehoitettu vähääkään
myöntyväisyyteen. Itävalta-Unkarin luulin ehkä voivan voittaa
heikkoudenkohtauksensa. Pääasia oli, että siellä pidettiin pysyvästi
mielessä, minkä kohtalon nämä vaatimukset Tonavan monarkialle
tuottaisivat, ja luovuttiin siitä harhaluulosta, että vihollisen kanssa
oli mahdollinen keskustella oikeudenmukaisella perustalla. Olimme jo
monta kertaa tulleet Itävalta-Unkariin nähden siihen kokemukseen, että
se kykeni saamaan aikaan paljon enemmän kuin se itse luulikaan. Kun
sikäläinen valtionjohto vain joutui ehdottoman pakon eteen, sai se
kyllä suurempia aikaan. Näistä syistä oli mielestäni erehdys käyttää
Itävalta-Unkariin vaikutettaessa paljaita lohdutuksen sanoja. Semmoiset
sanat eivät anna voimaa, ne eivät vahvista luottamusta, ei päätöskykyä.
Tämä pitää paikkansa valtiomiehiin samoin kuin sotilaihinkin nähden.
Kaikki aikanaan, mutta kun kovalle ottaa, silloin voimakkaat
vaatimukset vaatijan oman lujan tahdon tukemina paljon lujemmin ja
ravakammin tempaavat heikontunutta pystyyn kuin lohdutuksen sanat ja
viittaukset tuleviin parempiin aikoihin.
Tammikuun 10:ntenä annettua vihollisten selitystä sodan päämääristä,
joka seurasi joulukuun 30:ntenä päivättyä ententen kieltävää vastausta,
pidettiin tammikuun 22:sena annetussa presidentti Wilsonin
tiedonannossa Yhdysvaltain senaatille vastoin meidän käsitystämme
otollisempana perustana rauhan ponnistuksille kuin meidän
diplomaattista noottiamme, jossa vain ilmoitettiin meidän
periaatteellinen hyväksymisemme hänen toimelleen rauhan hyväksi. Tämä
presidentin kanta järkytti vielä enemmän luottamustani hänen
puolueettomuuteensa. Olisin antanut tunnustukseni tämän tiedonannon
yleville ja osaksi kauniille inhimillisille aatteille, ellen olisi
turhaan siitä hakenut sanoja, jotka olisivat torjuneet vastustajaimme
yrityksen leimata meidät toisarvoisiksi ihmisiksi. Lause yhtyneen,
riippumattoman ja itsenäisen Puolan perustamisesta niinikään arvelutti
minua. Se näytti minusta olevan välittömästi tähdätty Itävaltaa ja
meitä vastaan, se edellytti, että Tonavan monarkia luopuisi
Galitsiasta ja viittasi siihen, että Saksakin menettäisi alueita tai
ylivalta-oikeuksia. Kuinka saattoi näin ollen enää olla puhettakaan
siitä, että Wilson oli puolueeton keskusvaltoja kohtaan? Tiedonanto oli
meille paremminkin sodanjulistus kuin rauhan edistämistä. Jos luotimme
presidentin politiikkaan, niin täytyi meidän joutua kaltevalle
pinnalle, joka uhkasi lopulta viedä meidät koko valtiollisen,
taloudellisen ja sotilaallisen asemamme hinnalla ostettuun rauhaan.
Minusta ei näyttänyt mahdottomalta, että meidät ensimmäisen myöntyvän
askeleen jälkeen vähitellen valtiollisesti painettaisiin yhä syvemmälle
ja sitten lopulta pakotettaisiin sotilaalliseen antautumiseen.
Lokakuussa 1918 julaistuista tiedoista kävi ilmi, että presidentti
Wilson heti senaatille osoittamansa, tammikuun 22:sena 1917 päivätyn
tiedonannon jälkeen oli Washingtonissa olevalle Saksan lähettiläälle
antanut ilmoituksen siitä, että hän oli halukas aloittamaan virallisen
rauhan välityksen. Tieto tästä oli tullut Berliiniin tammikuun
28:ntena. Tästä meille näköjään sangen myötämielisestä Wilsonin teosta
en ennen 1918 vuoden syksyä kuullut mitään. Olivatko tähän syynä
erehdykset vaiko sarja epäsuotuisia asianhaaroja, sitä en tiedä vielä
tänä päivänäkään. Minun käsitykseni mukaan ei sotaa Amerikan kanssa
tammikuun lopulla 1917 enää ollut mahdollinen välttää. Wilson tiesi
niihin aikoihin, että helmikuun 1 päivänä aioimme aloittaa rajattoman
sukellussodan. Ei voi olla epäilystäkään siitä, että presidentti sai
tiedon tämän samoin kuin muittenkin sähkösanomaimme sisällyksestä
Englannilta, joka sieppasi ja luki tästä asiasta Washingtonissa
olevalle Saksan lähettiläälle lähetetyn sähkösanoman. Tämä seikka antaa
ilman muuta oikean leimansa tiedonannolle, joka tammikuun 22:sena
lähetettiin senaatille, ja sen yhteydessä olevan rauhanvälityksen
tarjoukselle. Onnettomuus teki tuloaan. Sitä ei sen vuoksi enää
pidättänyt meidän tammikuun 29:ntenä antamamme selityskään, jossa
lupasimme paikalla keskeyttää sukellussodan, jos presidentin onnistuisi
ponnistuksillaan hankkia rauhankeskusteluille perustus.
1918 ja 1919 vuosien tapaukset näyttävät minusta täydelleen vahvistavan
silloiset mielipiteeni, jotka ensimmäinen kenraalimajoitusmestari joka
suhteessa hyväksyi.
Sisäpolitiikka.
Varsinaisessa palveluksessa ollessani olin pysynyt loitompana
sisäpoliittisista päivänkysymyksistä. Lepoonkin siirryttyäni omistin
niille huomiota vain hiljaisena syrjästäkatsojana. En voinut käsittää,
kuinka eräillä tahoilla isänmaan yhteinen paras sai usein väistyä koko
vähäpätöisten puolue-etujen tieltä, ja valtiollinen vakaumukseni
viihtyi parhaiten sen puun varjossa, jonka juuret olivat syvällä suuren
vanhan keisarimme aikakauden eetillis-poliittisessa maaperässä. Tämän
ajan ja sen minun mielestäni ihmeteltävän suuruuden olin täydelleen ja
kokonaan ihanteekseni omaksunut ja sen aatteista ja suuntaviivoista
pidin kiinni. Nykyisen sota-ajan kokemukset eivät olleet omiaan
tekemään minua kovinkaan lämpimäksi uudemman ajan muutoksia kohtaan.
Voimallisesti rajoihinsa sulkeutunut valtio Bismarckin henkeen oli se
maailma, jossa aatteineni mieluimmin liikuin. Kuri ja työ isänmaassa
olivat minusta korkeampia kuin kosmopoliittiset haaveet. Enkä
tunnustanut valtion kansalaiselle oikeuksia, ellei niiden vastapainona
ollut samanarvoisia velvollisuuksiakin.
Sodassa ajattelin vain sotaa. Esteet, joita ilmestyi sodankäynnin
tarmoa ehkäisemään, olivat sen käsityksen mukaan, joka minulla oli
aseman vakavuudesta, säälittä poistettavat. Niin menettelivät
vihollisemme ja me olisimme voineet heidän esimerkistään oppia.
Valitettavasti emme niin tehneet, vaan annoimme kansainvälisen
oikeamielisyyden harhakuvan eksyttää itsemme, sen sijaan että olisimme
asettaneet oman valtiotunteemme ja oman valtiovoimamme taistelussa
olemassaolomme puolesta kaiken muun yläpuolelle. Ylimmän armeijanjohdon
täytyi sodan aikana käsitellä eräitä valtion sisäisiä tehtäviä, etenkin
taloudelliseen alaan kuuluvia. Emme etsineet näitä tehtäviä, niitä
päinvastoin vyöryi hartioillemme enemmän kuin olisin suonut. Armeijan
ja kansantalouden läheiset suhteet tekivät meille mahdottomaksi erottaa
kotimaata koskevia taloudellisia kysymyksiä sodankäynnistä
samanlaisella rajaviivalla kuin sota-alueen ja kotimaan välillä kulkeva
oli.
Suurta sotateollisuusohjelmaa, joka sai minusta nimensä, kannatin
täydellä vastuulla sen sisällyksestä. Taistelevain joukkojemme tarpeet
olivat joka tapauksessa hankittavat, se oli ainoa suuntaviiva, jonka
annoin sen käsittelyssä määrätä. Kaikki muut perusteet olisivat tässä
tapauksessa käsitykseni mukaan olleet rikos armeijaamme ja isänmaatamme
vastaan. Meidän vaatimustemme numerot olivat tosin entisiin verraten
kohonneet suunnattomiksi; olisiko niitä mahdollinen saavuttaa, sitä en
voinut arvostella. Sodan jälkeen tätä ohjelmaa vastaan kohdistettiin
syytös, että se muka oli epätoivon sanelema. Tämän lauseen keksijä
erehtyi täydelleen siitä mielialasta, jonka vaikutuksen alaisena tämä
ohjelma syntyi.
Siviiliasevelvollisuutta koskevan lain aikaansaamisessa olin kaikesta
sydämestäni osallisena. Isänmaan hädässä tuli minun mielestäni kaikkien
asekuntoisten miesten lisäksi kaikkien työkykyistenkin miesten, jopa
naistenkin astua suuren asian palvelukseen, taikka oli heidät siihen
velvoitettava. Luulin tämmöisen lain henkilöllisten voimain lisäksi
herättävän siveellisiäkin, jotka saattaisimme heittää sodan
vaakakuppiin. Lopullisessa muodossaan laki sai sitten kuitenkin
oleellisesti toisen muodon ja tulos oli paljon vaatimattomampi kuin
mitä minun mielessäni oli väikkynyt. Tämän pettymyksen johdosta melkein
valitin sitä, ettemme olleet päämääräämme pyrkineet jo ennalta olemassa
olevien lakiperusteitten nojalla, kuten toiselta taholta oli
suunniteltu. Ajatus, että lain hyväksyminen muodostuisi koko Saksan
kansan valtavaksi, tehoisaksi mielenosoitukseksi, oli saanut minut
jättämään huomioon ottamatta vallitsevat sisäpoliittiset olot. Laista
tuli lopulta tosi sisäpoliittisen kaupanteon mutta ei syvällisen
isänmaallisen mielialan pohjalla. Ylintä armeijanjohtoa on moitittu
siitä, että se "isänmaallisen siviiliasevelvollisuuden" lailla
ja niin sanotun "Hindenburgin ohjelman" vaatimuksilla sai aikaan
yhteiskunnallisessa samoin kuin rahallisessa ja taloudellisessakin
suhteessa liian mullistavia toimenpiteitä, joiden kustannukset muka
olisivat ilmeisesti johtaneet aina valtiolliseen kumoukseemme saakka,
jopa kauemmaskin. Vastaisen, nykyisistä puoluevirtauksista vapaan
tutkimuksen ratkaistavaksi on minun jätettävä, ovatko nämä syytökset
oikeutettuja. Tahtoisin kuitenkin vielä viitata erääseen seikkaan:
sodan varalle kouluutetun taloudellisen yleisesikunnan puute kävi
taistelumme kuluessa erinomaisen tuntuvaksi. Kokemus osoitti, ettei
sitä käynyt sodan aikana maasta polkeminen. Vaikka sotilaallinen ja,
saanen sanoa, rahallinenkin liikekannalle-panomme olikin loistavasti
järjestetty, kaivattiin kuitenkin taloudellista liikekannallepanoa. Se,
mikä viimemainitussa suhteessa huomattiin välttämättömäksi ja myös oli
suoritettava, voitti kaikki aikaisemmat käsitykset. Melkein täydellinen
eristyksemme ulkomaisesta hankinnasta asetti meille sodan pituuden ynnä
sotavälineiden ja ampumatarpeiden suunnattoman kulutuksen vuoksi aivan
uusia tehtäviä, joita rauhan aikana tuskin ainoankaan ihmisen
mielikuvitus oli nähnyt. Kaikissa esille tulleissa jättiläistehtävissä,
jotka mitä läheisimmin koskivat samalla armeijaa ja kotimaata,
osoittautui kaikkien valtionvirastojen luja yhteistyö ehdottomaksi
vaatimukseksi, jos mieli saada koneisto vähänkään hankauksetta
työskentelemään. Välttämätöntä olisi arvatenkin ollut yhteisen
keskusviraston perustaminen, johon kaikki vaatimukset olisivat yhtyneet
ja joka olisi jakanut kaikki työn tulokset. Vain semmoinen virasto
olisi kyennyt tekemään taloudellisesti ja sotilaallisesti
kaukonäköisiä päätöksiä. Sitä olisi ollut vapaassa hengessä johdettava
kansantaloudellisten suuruuksien avulla, jotka olisivat kyenneet
laajalla katseella käsittämään ratkaisujensa seuraukset. Semmoista
virastoa kaivattiin. On tarpeetonta lähemmin selvitellä, että vain
harvinaisen lahjakas äly ja harvinaisen järjestelykykyinen voima olisi
moiseen tehtävään pystynyt. Vaikka kaikki nämä edellytykset olisikin
täytetty, olisi vaikeita hankauksia sittenkin sattunut.
Vaikka pyrkimykseni olikin kaikin puolin karttaa sisäpoliittisissa
asioissa sekaantumista puoluetaisteluun, puhumattakaan siitä, että
olisin ryhtynyt toimittamaan jollekin puolueelle vetojuhdan virkaa,
soin kuitenkin yleisluonteisille yhteiskunnallisille kysymyksille
mielelläni kannatukseni. Etenkin tuli minun mielestäni sotilaskotiasiaa
mitä lämpimimmin suosia. Hyväksyin varsinkin näiden harrastusten
eetillisen puolen. Kauniimpaa ja tyydyttävämpää näköalaa en tiennyt
kuin hyvin hoidettu viljelyspalsta ja sen takana tyytyväisten ihmisten
koti. Kuinka moni rintamalla taistelevista urhoistamme lieneekään
hiljaisina hetkinään tällaista toivonut ja kaihonnut! Toivoni on, että
mahdollisimman monet uskollisista sotatovereistani kaikkien kärsimysten
ja vaivain jälkeen saavat tätä onnea nauttia!