Romanian-sotaretki.
Mitä Romaniaan tulee oli valtiollinen asemamme sotavuosien
1915-16 kuluessa asettanut sekä politiikkamme johdolle että
armeijanjohdollemmekin tavattoman suuria vaatimuksia. Helppohintaista
viisautta on ankarasti arvostella silloisia vastuunalaisia virastojamme
ja henkilöitämme siitä, että Romania liittyi vihollistemme joukkoon ja
että sotilaalliset varustuksemme uutta vastustajaamme vastaan olivat
riittämättömät. Moiset arvostelut, jotka enimmäkseen perustetaan
mielivaltaisiin väitteihin todellisia tapauksia tuntematta, tuovat
mieleeni sen, mitä Fichte on lausunut "Puheissa Saksan kansalle"; hän
puhuu kirjailijoista, jotka vasta sitten, kun ovat nähneet menestystä,
tietävät, mitä olisi ollut tehtävä.
Tuskin lienee epäilemistä, että entente meidän asemassamme olisi
viimeistään vuonna 1915 tehnyt lopun Romanian vaarasta taikka ehkä
oikeammin sanoen Romanian uhkaavasta sotilaallisesta asemasta, ja
tietysti käyttäen samanlaisia keinoja kuin se Kreikkaakin vastaan
käytti. Romanian ajoi sodan pyörteeseen ententen uhkavaatimus kesällä
1916, kuten myöhemmin on tullut ilmi. Sitä vaadittiin joko käymään
viipymättä hyökkäykseen tai muutoin ainaiseksi luopumaan
laajennustuumistaan. Semmoinen ratkaisu olisi kuitenkin ollut niin
väkivaltaista politiikkaa, ettei se ilman pakottavinta hätää olisi
meillä voinut saada kannatusta. Meidän tuli mielestämme kohdella
Romaniaa siistimmin, arvatenkin siinä toivossa, että se kaivaisi oman
hautansa. Tämä kyllä tapahtuikin, mutta minkä pulmien ja uhrien
jälkeen!
Romanian osanotto sotaan vastustajaimme puolella kävi Itävalta-Unkarin
itärintaman luhistuessa todenmukaiseksi. Ei ehkä olisi ollut mahdotonta
torjua tätä vaaraa vielä silloinkin, jos saksalaiselta taholta
suunniteltu suuri vastahyökkäys Karpaateille saakka tunkeutunutta
venäläisten eteläsiipeä vastaan olisi voitu toteuttaa. Mutta
Itävalta-Unkarin linjain yhä uudistuvan luhistumisen vuoksi ei tästä
sotatoimesta tullut totta. Hyökkäysvoimat katosivat puolustusrintamiin.
Itärintaman taisteluiden näin kehittyessä oli Saksan ylin armeijanjohto
elokuun puolivälissä yksissä neuvoin kenraali Zekovin kanssa pulan
torjumiseksi päättänyt Bulgarian siipiarmeijoilla iskeä ankaran iskun
Salonikin luona olevia ententevoimia vastaan. Ajatus oli sekä
valtiolliselta että sotilaalliselta kannalta täydelleen hyväksyttävä.
Jos aie onnistui, niin oli syytä odottaa, että Romania pelästyisi ja
että sen ilmeiset toiveet yhteistoiminnasta Sarrailin kanssa
raukeisivat. Romania olisi sen vuoksi ehkä jo silloin saatu asettumaan,
jos Sarrail olisi voitettu ja melkoisia bulgarialaisia voimia siten
olisi vapautunut muualla käytettäviksi. Saksan ylin armeijanjohto tosin
juuri tämän bulgarialaisten hyökkäyksen johdosta aluksi tavallaan
joutui sotilaalliseen ristiriitaan. Kun sen nimittäin oli pakko samalla
koota Pohjois-Bulgariaan joukkoja vaikuttaakseen lauhduttavasti
romanialaisten päivä päivältä vahvistuvaan sodankiihkoon, niin koottiin
valtiollisista syistä Tonavalle voimia, joita olisi voitu käyttää
Makedonian rintamalla hyökkäykseen Sarrailia vastaan. Saksan
ylimmän armeijanjohdon menettely saa selityksensä toiselta puolen
luottamuksesta, joka sillä oli Bulgarian armeijan hyökkäystehoon,
toiselta puolen siitä, että se arvosteli Salonikin luona olevat
vihollisvoimat jonkun verran heikommiksi kuin ne todellisuudessa
olivat. Etenkin erehdyttiin sinne ilmestyneiden, uudestaan
muodostettujen serbialaisten joukkojen merkitykseen nähden, joita
joukkoja oli 6 jalkaväkidivisionaa.
Bulgarialaiset pääsivät hyökkäyksessään Makedoniassa tosin vasemmalla
sivusta-armeijalla etenemään Strumalle saakka, mutta oikea siipi ei
sitä vastoin päässyt tunkeutumaan Vodenan suunnalle. Yritys seisahtui
siellä syistä, joiden pohtiminen tässä veisi liian pitkälle.
Bulgarialainen jalkaväki taisteli tässäkin tilaisuudessa taas
oivallisesti hyökkäyksessä, vaikka se osoittikin enemmän
sankarillisuutta kuin sotatottumusta. Mainetta se sai, menestys jäi
saamatta. Makedonian hyökkäyksen näin päättyessä Saksan ylin
armeijanjohto joutui uuteen vaikeaan käänteeseen. Romanian sotakiihko
kasvoi kasvamistaan. Oli luultavaa, että Bulgarian sotatoimien pysähdys
Makedoniassa vaikuttaisi Bukarestin valtiollisiin piireihin sotaan
yllyttävästi. Tuliko Saksan ylimmän armeijanjohdon nyt antaa
bulgarialaisten lopullisesti keskeyttää hyökkäyksensä, kuljettaakseen
nyt tuntuvasti lyhennetyiltä Makedonian rintamilta suuria
bulgarialaisia voimia Pohjois-Bulgariaan, vai tuliko sen uskaltaa
siirtää Tonavalle jo kootut voimat Makedoniaan yrittääkseen siellä
vielä kerran romanialais-gordilaisen solmun aukaisemista miekalla?
Romanian sodanjulistus päästi ylimmän armeijanjohdon epätietoisuudesta.
Tälle kannalle olivat olot Tonavan eteläpuolella pääpiirtein
kehittyneet. Asema Transsylvanian alppien pohjoispuolella ei ollut
suinkaan kevyempi. Romania varusteli julkisesti, kun taas Saksan
länsirintaman ja Itävalta-Unkarin itä- ja etelärintaman taistelut
kuluttivat kaikki, mitä ylimmillä armeijanjohdoilla suinkin oli
reservejä käytettävänään taikka mitä vielä voitiin ottaa semmoisilta
rintamanosilta, jotka eivät silloin olleet hyökkäyksen alaisia.
Romaniaa vastaan ei luultu voitavan vapauttaa voimia. Noudatettiin sitä
itsessään oikeata periaatetta, ettei valtiollisista syistä pidetty
toimettomina sotavoimia, joita paraikaa taistelutantereilla välttämättä
tarvittiin.
Siitä johtui, että Romanian sodanjulistus elokuun 27:ntenä tapasi
meidät uuteen viholliseen nähden melkein täydellisen turvattomuuden
tilassa. Olen seikkaperäisemmin esittänyt tämän olojen kehityksen
siksi, että sen suuren pulan syntyminen, jossa mainitusta päivästä
lähtien olimme, kävisi ymmärrettäväksi. Tällaisen pulan olemassaoloa ei
voida hevillä kieltää, vaikka sotaretki sitten suoritettiinkin
menestyksellisesti.
Vaikka neliliiton puolelta voitiinkin ryhtyä vain riittämättömiin
valmistuksiin Romanian taholta tulevan vaaran torjumiseksi, olivat
kuitenkin sen vastuunalaiset sotilasjohtajat tietystikin hyvissä ajoin
sopineet niistä toimista, joihin sodan syttyessä olisi ryhdyttävä.
Heinäkuun 28:ntena 1916 olivat Saksan, Itävalta-Unkarin ja Bulgarian
armeijain johtajat sitä varten kokoontuneet Plessiin keskustelemaan.
Seurauksena oli sotasuunnitelman laatiminen, jonka tärkeässä 2:sessa
kohdassa lausuttiin tarkalleen näin: 'Jos Romania liittyy ententeen:
toimittava mitä nopeimmin, voimallisimmin, jotta sota varmasti
torjuttaisiin Bulgarian alueelta, Itävalta-Unkarin alueelta mikäli
suinkin mahdollista ja siirrettäisiin Romaniaan. Tätä varten
a) saksalaiset ja itävaltalaiset joukot tekevät pohjoisen
puolelta näennäisiä liikkeitä kiinnittääkseen suuria
romanialaisia voimia;
b) bulgarialaiset voimat hyökkäävät Dobrudzan rajalta Silistrian
ja Tutrakanin kohdalla olevia Tonavan ylimenopaikkoja vastaan
päävoimain oikeata sivustaa suojellakseen;
c) päävoimat kootaan kulkemaan Nikopolin kohdalla Tonavan yli,
mistä ne hyökkäävät Bukarestia vastaan.'
Vähän myöhemmin tapahtuneessa kohtauksessa Enver pashan kanssa
Budapestissa sovittiin Turkinkin osanotosta Romaniaan ehkä tehtävään
sotaretkeen. Enver sitoutui kiireimmiten varustamaan kaksi osmanilaista
divisionaa Balkanin niemimaalla käytettäväksi.
Tätä Romaniaa vastaan laadittua sotasuunnitelmaa ei millään tavalla
muutettu edeltäjäni vielä ollessa armeijanjohdon ohjaksissa. Eri
armeijanpäälliköiden kesken siitä kuitenkin vielä moneen kertaan
vaihdettiin mielipiteitä. Kenraalisotamarsalkka Mackenseninkin mieltä
kysyttiin, hän kun oli määrätty johtamaan Tonavan eteläpuolelle varalle
vietyjä voimia. Näissä tilaisuuksissa esiintyi selvään kaksi
aatesuuntaa. Kenraalieversti von Conrad kannatti arvelematonta
välitöntä etenemistä Bukarestia vastaan, kenraali Zekov sodan
aloittamista Dobrudzasta. Tonavan eteläpuolella olevat voimat olivat
sodan syttyessä vielä aivan liian heikot suorittamaan yht'aikaa
molempia tälle rintamalle suunniteltuja tehtäviä, nimittäin sekä
kulkemaan Tonavan poikki että hyökkäämään Silistriaa ja Tutrakania
vastaan.
Elokuun 28:ntena lähetti edeltäjäni kenraalisotamarsalkka von
Mackensenille käskyn ryhtyä hyökkäykseen niin pian kuin suinkin. Suunta
ja päämäärä jätettiin sotamarsalkan harkinnan varaan.
Tämmöinen oli sotilaallinen asema Romaniaa vastaan, kun minä ryhdyin
elokuun 29:ntenä sotatointen johtoon. Se oli vaikea.
Voi sanoa, ettei vielä koskaan ollut niin pienelle valtiolle kuin
Romania tarjoutunut yhtä suurta maailmanhistoriallista ratkaisutehtävää
yhtä suotuisalla hetkellä. Ei vielä milloinkaan ollut kaksi Saksan ja
Itävallan kaltaista voimallista suurvaltaa joutunut samanlaiseen
riippuvaisuuteen semmoisen maan voimakeinoista, jossa, kuten
Romaniassa, tuskin oli kahdettakymmenettäkään osaa molempain
suurvaltain asukasmäärästä. Sotatilanteen johdosta olisi voinut
otaksua, ettei Romanian tarvinnut muuta kuin marssia, minne tahtoi,
ratkaistakseen maailmantaistelun niiden kansain voitoksi, jotka
vuosikausia olivat turhaan käyneet kimppuumme. Kaikki näytti riippuvan
siitä, halusiko Romania ollenkaan käyttää hetkellistä mahtiaan.
Ei missään liene tätä seikkaa selvemmin käsitetty, elävämmin tunnettu
eikä enemmän pelätty kuin Bulgariassa. Sen hallitus viivytteli
sodanjulistustaan. Voidaanko sitä tästä moittia? Mutta kun sitten
syyskuun 1:senä Bulgaria teki sotapäätöksensä meidän mielemme mukaan,
kävi tämä maa puolellemme kaikkine voimineen ja koko sen vihan
tarmolla, jonka oli kansansielussa synnyttänyt romanialaisten hyökkäys
Bulgarian selkään sen v. 1913 käydessä Serbiaa ja Kreikkaa vastaan
raskasta taistelua. Tutrakanin murhaava päivä antoi ensimmäisen
todistuksen liittolaisemme sodanhaluisesta mielialasta.
Puutteellisten valmistustemme vuoksi oli ensinnäkin entinen
sotasuunnitelma tietysti menettänyt kaiken merkityksensä.
Vastustajallamme oli alussa täydellinen toimivapaus. Sen sotavalmiuteen
ja suureen mieslukuun nähden, joka Venäjän meille tunnetusta avusta
vielä melkoisesti lisääntyi, oli pelättävä, etteivät omat keinomme
riittäisi alussa hyvinkään paljoa rajoittamaan tätä Romanian
armeijanjohdon vapautta. Mihin päin romanialainen vain halusikin
suunnata toimensa, Transsylvanian vuoriston poikki Siebenbürgeniin tai
Dobrudzasta käsin Bulgariaan, kaikkialla sitä näyttivät kutsuvan suuret
päämäärät ja huokea menestys. Erikoisesti luulin olevan syytä pelätä
romanialais-venäläisiä hyökkäysliikkeitä etelää kohti. Itse
bulgarialaisetkin olivat lausuneet epäilevänsä, taistelisivatko heidän
sotilaansa venäläisiä vastaan. Kenraali Zekovin lujaan luottamukseen
tässä suhteessa -- ylempänä jo puhuin siitä -- ei suinkaan yleensä
Bulgariassa yhdytty. Epäilemättä vastustajamme käyttäisivät hyväkseen
sitä seikkaa että melkoisessa osassa Bulgarian armeijaa vallitsi
venäläisystävällinen mieliala. Mutta aivan tästä riippumattakin oli
luonnollista, että Romania tekisi hyökkäyksen etelää kohti ojentaakseen
kättä Sarrailin armeijalle. Millaiseksi kävisi silloin asemamme, jos
vastustajiemme onnistuisi uudelleen katkaista yhteytemme Turkin kanssa,
samoin kuin laita oli ennen Serbiaa vastaan aloitettujen sotatointen
loppuun suoritusta, taikka jos sen onnistuisi suorastaan reväistä
erilleen Bulgaria? Uudelleen eristetty, yht'aikaa Armeniasta
ja Traakiasta uhattu Turkki ja epätoivon partaalle joutunut
Itävalta-Unkari eivät enää koskaan olisi toipuneet aseman täten
kääntyessä meille pahempaan päin.
Edeltäjäni käsky, että Mackensenin tuli viipymättä ryhtyä toimeen, oli
kaikin puolin hetken vaatimusten mukainen. Tosin kyllä ei voinut tulla
kysymykseen, että hän Pohjois-Bulgariassa olevilla voimilla olisi
mennyt Tonavan yli. Mutta hyvä oli jo sekin, että Dobrudzassa riistimme
aloitteen vastustajalta ja siten sekoitimme sen sotasuunnitelmat. Mutta
jos toden teolla ja perusteellisesti tahdoimme saavuttaa viimemainitun
päämäärän, niin emme saaneet rajoittaa sotamarsalkan hyökkäystä
Tutrakanin ja Silistrian valloitukseen. Meidän tuli mieluummin käyttää
laajemmassa määrässä hyväksemme Etelä-Dobrudzassa saavutettua
menestystä ja siten herättää Romanian armeijanjohdossa huolia sen
Siebenbürgenin rajalle suunnattujen päävoimien selkäpuolen
turvallisuudesta. Ja tämä meille todella onnistui. Sen johdosta että
sotamarsalkka eteni uhkaavan lähelle Constanzan--Cernavodan linjaa,
näki Romanian armeijanjohto parhaaksi lähettää Dobrudzaan voimia
Siebenbürgeniä vastaan suunnatuista joukoistaan. Koettipa se uusia
vereksiä voimia käyttäen Tonavan varressa Rustsukin alapuolella
olevasta Rahovosta käsin kiertää Mackensenin hyökkäysliikkeen
selkäpuolellekin. Paperilla mainio suunnitelma! Lähtikö se
romanialaisten vaiko jonkun liittolaisen ajatusvarastosta, siitä ei
tänä päivänäkään ole tietoa. Kokemuksien johdosta, joita meillä aina
tämän Rahovo-intermezzon päivään, lokakuun 2 päivään saakka, oli ollut
romanialaisista, pidin yritystä enemmän kuin rohkeana, enkä ainoastaan
ajatellut, vaan lausuinkin: "Nämä joukot on vangittava!" Tämän
asianmukaiseen käskymuotoon puetun toivomuksen saksalaiset ja
bulgarialaiset mitä parhaiten toteuttivatkin. Niistä suunnilleen
kahdestatoista romanialaisesta pataljoonasta, jotka Rahovon kohdalla
olivat tulleet Tonavan etelärannalle, näki sitten sodan kestäessä vain
muutama mies kotimaansa.
Romania sortui kohtaloonsa, kun sen armeija ei marssinut, kun sen johto
ei mitään ymmärtänyt, ja kun meidän sittenkin onnistui vielä ajoissa
koota Siebenbürgeniin riittävästi joukkoja.
Riittävästikö? Epäilemättä riittävästi tätä vihollista vastaan!
Hurjan rohkeiksi meitä ehkä vielä kerran sanotaan, kun verrataan
voimasuhteita, joissa kävimme hyökkäämään Romanian joukkoja vastaan ja
joilla kenraali von Falkenhayn syyskuun 29:ntenä Hermannstadtin luona
löi hajalle romanialaisten läntisen siiven.
Hermannstadtin taistelusta kenraali sitten pyörtää armeijansa ympäri
itää kohti. Välittämättä vaarasta, jota romanialaisten ylivoima ja
vastustajan edullinen asema ylisen Altin pohjoispuolella merkitsee, hän
joukkojensa pääosan kera mainitun joen eteläpuolitse etenee vuoriston
lievettä Kronstadtiin. Romanialaiset joukot ällistyvät, menettävät
luottamuksen omaan ylivoimaansa samoin kuin omaan taitoonsakin,
unohtavat käyttää hyväkseen yhä vielä edullista sotilaallista asemaa ja
pysähtyvät pitkin rintamaansa. Mutta sillä ne jo astuvat samalla
ensimmäisen askeleen taapäin. Kenraali Falkenhayn riistää nyt aloitteen
kokonaan itselleen, murskaa Geisterwaldin eteläpuolella vihollisen
vastarinnan ja marssii eteenpäin. Vihollinen perääntyy kaikkialla
Siebenbürgenistä, kärsittyään lokakuun 8:ntena vielä Kronstadtinkin
luona verisen tappion. Se peräytyy siis kotimaansa suojelusmuurin
turviin. Meidän lähin tehtävämme on kulkea tämän muurin ylitse. Alussa
pidämme kiinni siitä toivosta, että voisimme tähän saakka saavutettua
strateegista menestystä hyväksi käyttäen murtautua Kronstadtista
suoraan Bukarestia kohti. Vaikka tämä tehtävä jylhän korkean vuoriston
ja vihollisen ylivoiman vuoksi onkin ylen vaikea vähille ja heikoille
divisionillemme, ovat kuitenkin tämän etenemissuunnan edut siksi
suuret, ettemme voi olla yrittämättä. Se ei onnistu, vaikka joukkomme
taistelevatkin mahdollisimman urheasti joka mäestä, joka rinteestä,
joka kallionnyppylästä. Liikkeemme joutuu täydelleen pysähdykseen, kun
lokakuun 18:ntena tuima esitalvi verhoaa lumeen vuoret ja muuttaa tiet
jääpoluiksi. Sanomattoman puutteen ja kärsimysten alaisina pitävät
joukkomme hallussaan ainakin jo vallattuja vuoriston osia, valmiina
raivaamaan itselleen tietä eteenpäin, kun aika ja tilaisuus ovat
otolliset.
Tähänastiset kokemukset viittaavat siihen suuntaan, että Valakian
alangolle on etsittävä toisia teitä kuin ne, jotka kulkevat
Kronstadtista Transsylvanian alppien leveimmän osan poikki. Kenraali
von Falkenhayn ehdottaa ylimenoa lähimpänä olevan Szurduk-solan poikki.
Tämä suunta ei tosin ole yhtä tehokas strateegiseen vaikutukseen
nähden, mutta nykyoloissa se on taktillisesti ja teknillisesti ainoa
mahdollinen. Marraskuun 11:ntenä murtaudumme siis tämän solan poikki
Romaniaan.
Kenraalisotamarsalkka von Mackensen on sillä välin Tonavan
eteläpuolella varustautunut ojentamaan etelästä kätensä pohjoisesta
suoritetulle hyökkäykselle. Hän oli lokakuun 21:senä lyönyt perinpohjin
venäläis-romanialaisen armeijan Constanzan--Cernavodan eteläpuolella.
Bulgarian kolmas armeija oli lokakuun 22:sena saanut Constanzan
haltuunsa. Vastustaja peräytyy sieltä yhtämittaa pohjoista kohti. Me
taas seisautamme liikkeemme heti, kun on mainitun rautatielinjan
pohjoispuolella saavutettu puolustuslinja, jota voidaan vähillä
voimilla puolustaa. Svistovia vastaan etenevät kaikki joukot, mitä
sieltä voidaan luovuttaa. Houkuttelevaa olisi tietysti ollut paikalla
anastaa koko Dobrudza ja sitten Brailan luota tunkeutua pohjoiselle
Tonavan alueelle Romanian päävoimain selkäpuolelle, Mutta miten
olisimme voineet viedä Pohjois-Dobrudzaan tarvittavat silta-ainekset?
Rautateitä siellä ei ole ja vesitien sulkevat romanialaiset
patterit Tonavan pohjoisrannalta. Meidän täytyy olla kohtalolle
kiitollisia, etteivät ne nyt jo ole ampuneet rauskaksi ainoata jykevää
silta-kuormastoamme, joka jo oli kuukausimääriä ollut Svistovin luona
vihollisen tykkitulen tehopiirissä. Vihollisen meille käsittämätön
erehdys oli ainoa syy siihen, että se vältti hävityksen. Täten edes
voimme ajatella sikäläistä ylimenopaikkaa.
Marraskuun 23:ntena aamun hämärtäessä sotamarsalkka von Mackensen
kulkee Tonavan pohjoisrannalle. Toivottu yhteistoiminta hänen ja
kenraali von Falkenhaynin välillä on siten saatu aikaan.
Voitonseppeleensä se saa Orgeschin taistelukentällä, missä
romanialaisten päävoimat murretaan. Joulukuun 3:ntena päättyy
loppunäytös. Bukarest antautuu vastustusta tekemättä meille.
Tämän päivän iltana lopetan koko sotatilannetta koskevan esittelyn
sanoilla: "Se oli kaunis päivä." Kun myöhemmin astun ulos talviyöhön,
alkaa Plessin pikkukaupungin kirkontorneista helkkyä kiitossoitto uuden
suuren menestyksemme johdosta. Minä olin aikoja sitten lakannut
tämmöisinä hetkinä muuta ajattelemasta kuin urhean sotajoukkomme
ihmeteltäviä aikaansaannoksia, ja muuta toivomasta, kuin että nämä
aikaansaannokset toisivat lähemmäksi ankaran ponnistelumme ja suurten
uhriemme päättymishetken.
Romanian pääkaupungin valloitusta olimme tosin kuvitelleet hieman
sotaisemmaksi. Olimme pitäneet Bukarestia valtavana linnoituksena,
olimme tuoneet järeintä tykistöä sen valloitusta varten, mutta kuulu
linnoitus osoittautuikin nyt avoimeksi kaupungiksi. Ei ainoatakaan
tykkiä ole enää linnan mahtavilla valleilla ja panssarikupujen sijalla
on puukatteet. Rauhanaikainen vakoilumme, josta vihollisemme oli niin
suurta melua pitänyt, ei siis ollut edes jaksanut saada selville
Bukarestia linnoituksien purkamista ennen Romanian sodan alkamista.
Romanian kohtalo oli toteutunut dramaattisella voimalla. Koko maailman
täytyi nähdä ja arvatenkin sen näki Romania itsekin, ettei seuraava
vanha keihäsmiesten säkeistö ollut turhia sanoja:
Wer Unglück will im Kriege han,
Der binde mit dem Deutschen an.
Kun mainitsen tämän säkeistön, en suinkaan mitenkään tahdo vähentää
Itävalta-Unkarin, Turkin enkä Bulgarian myötävaikutusta tässä suuressa
ja kauniissa yrityksessä. Liittolaisemme olivat kaikki mukana ja
myötävaikuttivat uskollisesti tässä suuressa miehuullisessa työssä.
Romania, jonka käsissä oli ollut maailman kohtalo, sai olla iloinen,
että Venäjän apu edes pelasti sen sotavoiman tähteet tuhosta. Sen
unelma, että venäläisen olisi kiitollisuudenvelkaisena jälleen kerran,
samoin kuin vuonna 1878 Plevnan tappelutantereella, vaikka katkera
tunne sydämessä, puristettava sen kättä annetun avun johdosta, oli
julmasti kääntynyt päinvastaiseksi. Ajat olivat muuttuneet.
Olin lokakuun lopulla 1916 lausunut Kaikkeinkorkeimmalle
Sotaherralleni, että saattaisimme vuoden loppuun Romanian-sotaretken
päätökseen. Joulukuun 31 päivänä saatoin Hänen Majesteetilleen
ilmoittaa, että joukkomme olivat saapuneet Seretille ja että
bulgarialaiset olivat Tonavan suistamon etelärannalla. Päämäärät oli
saavutettu.
Taistelut Makedonian rintamalla.
Sota-asemamme vaikeuksia syksyllä 1916 lisäsi melkoisessa määrässä
taisteluiden kehittyminen Makedonian rintamalla.
Sarrailin armeija olisi menettänyt kaiken olemisen oikeuden, jollei
sekin puolestaan, samalla kuin Romania julisti sodan, ryhtynyt
hyökkäämään. Odotimme sen rupeavan Vardarin laaksossa etenemään. Jos se
olisi siinä tunkeutunut Gradskon seutuun saakka, olisi se saanut
haltuunsa Bulgarian tärkeimpäin liikennelinjain keskustan ja samalla
myös tehnyt mahdottomaksi bulgarialaisten jäämisen Monastirin seutuun.
Sarrail valitsi suoran hyökkäyssuunnan Monastiria kohti, ehkä
erikoisten valtiollisten syitten vaikutuksesta.
Bulgarian armeijan oikeanpuolinen siipi työntyi tämän hyökkäyksen
johdosta asemistaan, jotka se elokuun hyökkäyksessä oli Florinan
eteläpuolella vallannut. Taistelujen jatkuessa se menetti
Monastirinkin, mutta piti sitten puoliaan.
Tämä oli pakottanut meidät tuomaan bulgarialaisille apua
taistelurintamiltamme, apua, joka enimmäkseen oli aiottu
Romanian-sotaretkeä varten. Vaikk'ei tämän avun suuruus koko
mieslukuumme verraten ollutkaan aivan merkitsevä -- noin parikymmentä
pataljoonaa ja suuri luku järeitä ja kenttäpattereita -- sattui tämä
luovutus meille kuitenkin erinomaisen vaikeaan aikaan, jolloin meidän
todella täytyi tiukasti pitää kiinni joka miehestä ja joka tykistä.
Samoin kuin me, antoi Turkkikin näissä raskaissa taisteluissa mitä
auliimmin apuaan liittolaiselleen Bulgarialle. Romanian-sotaan
lupaamansa avun lisäksi Enver pasha lähetti kokonaisen armeijaosaston
Struman rintamalle vapauttamaan bulgarilaisia joukkoja. Bulgaria katsoi
tätä apua karsain silmin, se kun pelkäsi, että Turkki sen nojalla
sitten esittäisi valtiollisella alalla epämieluisia vaatimuksia. Enver
pasha vakuutti meille kuitenkin nimenomaan, että hän estää sen.
Ymmärrettäväähän oli, että Bulgaria olisi mieluummin ottanut vastaan
Saksalta apua kuin Turkilta, mutta käsittämätöntä oli, ettei Sofiassa
tahdottu ymmärtää, kuinka vaikea Saksan tähän aikaan oli jännittää enää
enemmän voimiaan.
Monastirin menetyksellä ei minun käsitykseni mukaan ollut sotilaallista
merkitystä. Bulgarian armeijan oikean siiven vapaaehtoinen peräytyminen
Prilepin luo sikäläisiin erinomaisen lujiin asemiin olisi ollut
sotilaallisesti erinomaisen edullista, koska Bulgarian armeijan
muonitus siitä olisi käynyt aivan huomattavasti helpommaksi,
vastustajaimme taas hyvin paljon vaikeammaksi. Juuri selkäpuolen
yhteyksien suunnattomat vaikeudet olivat olleet oleellisena syynä
niihin tukaliin tiloihin, joita taisteluiden kuluessa oli tuon
tuostakin ilmestynyt. Joukkojen tuli nähdä päiväkausia nälkää ja toisin
ajoin niiltä puuttui ampumatarpeitakin. Olemme omien etujemme uhalla
kaikin keinoin koettaneet tässä suhteessa lieventää bulgarialaisten
vaikeuksia. Kuljettavain matkain pituus, vuorimaan raivaamattomuus ja
autius vaikuttivat tavattomasti tämän tehtävän ratkaisua. Monastirin
seudun sotatoimissa oli bulgarialaisten ollut ensi kerran kestettävä
raskaita puolustustaisteluita. Upseeriemme tähänastisissa ilmoituksissa
Bulgarian armeijan esiintymisestä oli kiitelty sotamiesten loistavaa
henkeä hyökkäyksessä, mutta nyt heissä sitävastoin alkoi esiintyä
jonkinlaista arkuutta vihollisen pitkällisessä tykkitulessa. Tämä
havainto ehkä voi tuntua yllättävältä, mutta voimme huomata saman
pitävän paikkansa kaikkiin niihin kansoihin nähden, sekä vihollisten
että meidän puolellamme, jotka kävivät sotaan niin sanotulla
turmeltumattomalla luonnonvoimalla. Tuntuu siltä kuin uudenaikaisten
hyökkäyskeinojen hermojaraastava vaikutus vaatisi kestävään
puolustukseen tämän luonnonvoiman lisäksi jotain, jonka vain korkeampi
tahdonviljelys voi hankkia. Saksalaisen sotamiesaineksemme joukossa
näyttää olevan siveellisen ja ruumiillisen voiman oikea sekoitus, ja se
yhdessä sotilaallisen tahdonkouluutuksen kanssa teki joukoillemme
mahdolliseksi menestyksellä vastustaa uudenaikaisen taistelun
järkyttäviä vaikutuksia. Bulgarian armeijan ylipäällikkö arvasi oikein
sotamiesten herkkyyden yllämainitussa suhteessa. Sotilaallisen
avomielisesti hän siitä lausui julki huolensa, vaikka hän ei suinkaan
ollut mikään turhia pelkäävä luonne.
Aasian sotanäyttämöllä.
Aseman johdosta, joka Saksan toimivan armeijan yleisesikunnan
päälliköllä nyt oli koko sodanjohdossa, saimme myös aihetta puuttua
Aasian sotanäyttämöitten tapahtumiin. Siihen aikaan, jolloin Enver
pasha vuoden 1916 alussa oleskeli suuressa päämajassamme, näytti meistä
asema Aasiassa olevan seuraavalla tavalla arvosteltavissa:
Armeniassa oli venäläisten hyökkäys pysähtynyt
Trapezuntin--Erzingdzanin linjalle. Turkkilaisten hyökkäysliike,
johon kesällä samana vuonna oli ryhdytty etelästä käsin Diarbekrin
suunnalta tämän venäläisten etenemisen vasenta sivustaa vastaan, ei
tavattomain pinnanmuodostusvaikeuksien ja erittäin riittämättömäin
hankintamahdollisuuksien vuoksi päässyt etenemään. Oli kuitenkin
odotettava, että venäläiset Armenian vuoristossa varhain alkavan talven
vuoksi piakkoin täksi vuodeksi heittäisivät hyökkäystensä jatkamisen.
Molempain turkkilaisten Kaukasian-armeijain taisteluteho oli vähentynyt
tavattomasti, eräitä divisionia ei enää ollut kuin paperilla. Puute,
veriset tappiot ja karkaamiset olivat tuhoisasti vaikuttaneet joukkojen
mieslukuun. Raskaalla huolella Enver pasha odotti lähestyvää talvea.
Hänen joukoiltaan puuttui välttämättöminkin vaatetus; lisäksi armeijan
elättäminen näissä köyhissä, suureksi osaksi väestönsä menettäneissä ja
hävitetyissä seuduissa tuotti erinomaisen suuria vaikeuksia. Kun
veto- ja kantojuhtia puuttui, olivat sotatarpeet ja muona lähetettävät
tähän autioon, tiettömään vuorimaahan tunkeutuville osmanilaisille
sotamiehille ihmisvoimin kannettuna monen päivämarssin päähän. Naiset
ja lapset saivat tästä laihaa ansiota, mutta menettivät usein
henkensäkin.
Paremmalla kannalla olivat olot tähän aikaan Irakissa. Siellä eivät
englantilaiset olleet vielä saaneet selkäpuolen yhteyksiään niin
järjestykseen, että he jo silloin olisivat voineet ryhtyä Kut-el-Amaran
tappiota kostamaan. Me emme vähääkään epäilleet, että he eivät
kostaisi. Riittäisikö Irakissa oleva turkkilainen sotavoima
menestyksellisesti vastustamaan englantilaisten hyökkäystä, sitä emme
kyenneet päättämään. Huolimatta osmanien ylimmän armeijanjohdon kovin
toivehikkaasta käsityksestä kehoitimme vahvistamaan sikäläisiä
joukkoja. Valitettavasti Turkki kuitenkin valtiollisten ja
panislamilaisten syitten houkuttelemana lähetti Persiaan kokonaisen
armeijaosaston.
Aasian kolmas, Etelä-Palestinan sotanäyttämö antoi aihetta välittömään
huoleen. Turkin toinen Suezin kanavaa kohti suunnattu sotatoimi oli
elokuun alussa 1916 mennyt myttyyn keskellä Sinain niemimaan
pohjoisosaa. Turkkilaiset joukot oli sitten vähitellen tungettu pois
tältä alueelta ja ne olivat nykyään Palestinan eteläosassa Gazan
seuduilla. Hyökättäisiinkö niiden kimppuun täälläkin ja milloin, näytti
riippuvan vain siitä, milloin englantilaiset saisivat valmiiksi
rautatiensä Egyptistä joukkojensa selkäpuolelle.
Palestinaa täten uhkaava hyökkäys näytti olevan Turkin sotilaalliselle
ja valtiolliselle olemassaololle paljon tärkeämpi kuin hyökkäys
syrjäistä Mesopotamiaa vastaan. Oli pakko otaksua, että Jerusalemin
menetys -- kokonaan lukuun ottamatta sitä, että se luultavasti
tuottaisi koko Etelä-Arabian menetyksen -- olisi Turkin nykyiselle
politiikalle kuormituskoetus, jota se ei kestäisi.
Valitettavasti eivät osmanien sodankäynnin toimintaedellytykset olleet
Etelä-Syyriassa paljoakaan paremmat kuin Mesopotamiassa. Kummassakin
maassa turkkilaisten aivan toisin kuin heidän vastustajainsa, oli
voitettava niin suunnattomia vaikeuksia selkäpuolen yhteyksiinsä
nähden, että heidän mieslukunsa tuntuva lisäys yli nykyisen määrän
olisi tuottanut kaikille nälän, jopa janonkin hädän. Syyriassakin
olivat muonitusolot ajoittain toivottomat. Huonojen satojen
ja vastuunalaisten viranomaisten luontaisen ja tahallisen
kykenemättömyyden lisäksi tuli se seikka, että arabialainen väestö
kauttaaltaan oli vihamielistä.
Lukuisissa parasta tarkoittavissa esityksissä koetettiin minulle sodan
kuluessa todistaa että oli välttämätöntä puolustaa Mesopotamiaa ja
Syyriaa suuremmilla voimilla, jopa ryhtyä hyökkäykseenkin kummallakin
taholla. Saksassa vallitsi laajoissa piireissä suuri mielenkiinto näitä
sotanäyttämöltä kohtaan. Ilmeisestikin ajatukset pyrkivät harhailemaan,
vaikkei sitä tunnustettu, Mesopotamiasta Persian ja Afganistanin kautta
Intiaan, Syyriasta Egyptiin. Kartta kädessä uneksittiin hiljaisuudessa,
että näitä maateitä päästäisiin meille niin vaarallisen brittiläisen
maailmanvallan elinhermoon käsiksi. Ehkä nämä ajatukset useinkin olivat
Napoleonin vanhain aatteiden jälleen elpymistä, vaikk'eivät
asianomaiset kenties sitä huomanneet. Niiden toteuttamiseen meiltä
kuitenkin puuttui moisten laajain sotatointen ensimmäinen edellytys,
nimittäin tarpeeksi kuljetuskykyiset selkäyhteydet.
Itä- ja länsirintama vuoden 1916 loppuun.
Meidän nujertaessamme Romaniaa jatkoivat venäläiset Karpaateilla ja
Galitsiassa herkeämättä hyökkäyksiään. Venäjän puolelta ei oltu
aiottu välittömästi avustaa uutta liittolaista sen hyökätessä
Siebenbürgeniin, mutta näitä romanialaisten yrityksiä oli kuitenkin
helpotettava siten, että venäläiset hellittämättä jatkoivat
tähänastista hyökkäilyään Galitsian rintamaa vastaan. Dobrudzassa
venäläiset sitä vastoin auttoivat suoranaisesti romanialaisia, jopa
alusta alkaen. Syyt siihen oli etsittävä yhtä paljon valtiolliselta
kuin sotilaalliseltakin alalta; Venäjä luotti epäilemättä suuressa
määrin Bulgarian armeijan venäläisystävällisiin taipumuksiin. Siitä
syystä koettivatkin venäläiset upseerit ja joukot taisteluiden alkaessa
Etelä-Dobrudzassa lähestyä bulgarialaisia ystävinä ja pettymys oli
katkera, kun bulgarialaiset vastaukseksi ampuivat. Tämän lisäksi tuli,
että Venäjä tosin saattoi ilman valtiollista kateutta nähdä että
Romania saa haltuunsa Siebenbürgenin, mutta se ei voinut sallia, että
uusi liittolainen yksinään nujertaisi Bulgarian ja sitten ehkä
kääntyisi Konstantinopolia vastaan taikka ainakin avaisi sinne tien.
Olihan Venäjä jo vuosisatoja pitänyt Turkin pääkaupungin valloittamista
historiallisena ja uskonnollisena etuoikeutenaan.
Jääköön pohtimatta, oliko venäläisten viisasta jättää Siebenbürgenin
sotatoimet romanialaisten yksinään hoidettaviksi ja olla antamatta
niihin mitään välitöntä apua, edes jonkun verran venäläisiä
ydinjoukkoja. Joka tapauksessa tässä arvosteltiin Romanian armeijan ja
sen johdon toimikyky liian suureksi ja lähdettiin siitä väärästä
mielipiteestä että venäläisten hyökkäykset olivat itärintamalla
täydelleen kiinnittäneet keskusvaltain joukot, jopa ne loppuunkin
kuluttaneet.
Nämä hyökkäykset eivät tosin saavuttaneet täydelleen tarkoitustaan,
mutta ne saattoivat meidät kuitenkin moneen kertaan arveluttavaan
pulaan. Asema oli toisinaan niin arveluttava, että meidän täytyi pelätä
puolustuksemme työntymistä alas Karpaattien harjanteilta. Niiden
säilyttäminen taas oli ehto rintamaansijoituksemme suoritukselle ja
ensimmäisille sotatoimillemme uutta vihollista vastaan. Galitsiassakin
meidän täytyi kaikin keinoin pidättää venäläistä. Yleisasemaamme nähden
ei tosin joidenkin sikäläisten alueitten luovutuksella itsessään olisi
ollut sotilaallista merkitystä, elleivät Galitsian asemaimme takana
olisi olleet öljykentät, jotka olivat meille niin suuriarvoiset, jopa
sodankäynnille välttämättömätkin. Tuon tuostakin täytyi näistä syistä
Romaniaa vastaan aiottuja joukkoja siirtää järkkyville rintaman osille.
Vaikka pulista aina lopulta selviydyttiinkin ja sotaretkemme Romaniaa
vastaan saatettiin onnelliseen loppuun, ei kuitenkaan voida väittää,
että venäläisten huojennushyökkäysten suuri tarkoitus kokonaan olisi
jäänyt saavuttamatta. Syy Romanian kukistumiseen ei todellakaan ollut
sen liittolaisten. Entente päinvastoin teki kaikki, mitä asema ja
voimat sallivat sen tehdä, eikä suinkaan vain välittömässä
yhteistoimessa Romanian armeijan kanssa, vaan välillisestikin,
Sarrailin hyökkäyksen avulla, italialaisten avulla Isonzolla ja vihdoin
myös jatkamalla lännessä englantilais-ranskalaisia hyökkäyksiä.
Olimme alun pitäen ottaneet lukuun, kuten jo aikaisemmin huomautin,
että vastustaja Romanian sotaan yhtyessä kaikella tarmolla,
englantilaisella sitkeydellä ja ranskalaisella vauhdilla jatkaisi
hyökkäyksiään länsirintamaammekin vastaan. Niin kävikin. Vaikutuksemme
johtajina näihin taisteluihin oli yksinkertainen. Huojennushyökkäystä
emme riittäväin voimain puutteessa voineet ajatella Verdunin enempää
kuin Sommenkaan luona, niin suuresti kuin se olisikin vastannut minun
omaa haluani. Vähän sen jälkeen kuin olin tullut ylimmäksi
armeijanjohtajaksi, täytyi minun yleistilanteen vuoksi esittää Hänen
Majesteettinsa Keisarin hyväksyttäväksi käsky, että hyökkäyksestämme
Verduniä vastaan luovuttaisiin. Sikäläiset taistelut kuluttivat
voimiamme kuin avoin haava. Selvään saattoi nyt myöskin nähdä, että
yritys oli joka suhteessa käynyt toivottomaksi ja että sen jatkaminen
maksoi meille paljon suurempia tappioita, kuin me saatoimme
viholliselle tuottaa. Etumaisimmat asemamme olivat joka puolelta
vastustajan ylivoimaisen tykistön sivustatulen alaisina; yhteydet
taistelulinjan kanssa olivat tavattoman vaikeat. Taistelukenttä oli
todellinen helvetti ja semmoisena joukkojemme kesken kerrassaan
surullisen kuuluisaksi tullut. Luodessani nyt silmäyksen taaksepäin
sanon arvelematta, että meidän nimenomaan sotilaallisista syistä olisi
ollut viisainta parantaa Verdunin edustalla taistelusuhteita ei
ainoastaan siten, että lopetimme hyökkäyksen, vaan myös vapaaehtoisesti
luovuttamalla suuria osia valloitetusta alueesta. Syksyllä 1916 en
kuitenkaan luullut olevan siihen syytä. Suuret määrät parasta
taisteluvoimaamme oli uhrattu tähän yritykseen; kotimaata oli siihen
saakka pidetty siinä uskossa, että hyökkäys lopulta päättyy
kunniakkaasti. Liian helposti olisi nyt voinut päästä valtaan semmoinen
käsitys, että kaikki uhrit olivat menneet hukkaan. Tätä tahdoin välttää
kotimaassa vallitsevan mielialan vuoksi, se kun muutoinkin oli erittäin
jännittynyt.
Toivomme, että kun keskeytämme Verdunin luona hyökkäyksemme,
vastustajammekin siellä siirtyy pelkkään asemasotaan, ei toteutunut.
Lokakuun lopulla ranskalaiset tekivät Maasin itärannalla suuresti
suunnitellun ja rohkeasti toteutetun vastahyökkäyksen ja mursivat
linjamme. Menetimme Douaumontin eikä meillä enää ollut voimia
valloittaa takaisin tämän saksalaisen sankariuden kunnia-asemaa.
Ranskalaisten johtaja oli tässä vastahyökkäyksessä luopunut siihen
saakka vallinneesta tavasta, että hyökkäystä valmistettiin päiviä ja
viikkojakin kestävällä tykkitulella. Hyökkäystään hän valmisti vain
lyhyen ajan lisäämällä tykistönsä ja miinanheittäjäinsä ampumanopeutta
välineiden ja niiden käyttäjäin toimikyvyn äärimmäisiin rajoihin saakka
ja kävi sitten oikopäätä hyökkäykseen puolustajia vastaan, jotka olivat
ruumiillisesti ja sielullisesti kuin masennuksesta herpautuneet. Olimme
tosin jo pitkäin kestotaisteluiden yhteydessä oppineet tuntemaan
tämänkin laadun vihollisen hyökkäysvalmisteluita, mutta suuren
hyökkäystoimen aloittajana se oli meille uusi ja ehkä sen juuri oli
tätä kiittäminen siitä, että se kieltämättä saavutti suuren
menestyksen. Joka tapauksessa vihollinen tällä kertaa voitti meidät
meidän omalla tähänastisella hyökkäysmenetelmällämme. Saatoimme vain
toivoa, ettei vihollinen seuraavana vuotena toistaisi sitä yhtä hyvällä
menestyksellä vielä suuremmassa mitassa.
Vasta joulukuussa sammuivat Verdunin taistelut. Sommenkin taistelu oli
elokuun lopusta molemmin puolin saanut suunnattoman katkeran, puhtaasti
rintamakohtaisen kamppailun luonteen. Ylimmän armeijanjohdon tehtävänä
täytyi vain olla hankkia armeijoille riittävästi voimia, jotta ne
kestäisivät.
Tämänkaltaisia taisteluita alettiin meillä nimittää
"ainestaisteluiksi". Hyökkääjän kannalta niitä myös voitaisiin sanoa
"junttataktiikaksi", niiden johtamisessa kun ei ollut mitään korkeampaa
lentoa. Taistelun mekaaniset ja aineelliset apukeinot työnnettiin
etualalle, kun taas henkinen johto jäi liian paljon taka-alalle.
Se, ettei läntisien vastustajiemme vuosien 1915 ja 1917 välisissä
taisteluissa onnistunut saavuttaa ratkaisevaa sotatulosta, johtui
pääasiallisesti sikäläisen johdon eräänlaisesta yksipuolisuudesta.
Viholliselta ei tosiaankaan puuttunut lukumäärän ylivoimaa joukkoihin,
sotavälineihin sekä ampumatarpeihin nähden; eikä voida väittää
sitäkään, ettei vastustajain joukkojen laatu olisi vastannut
toimeliaamman ja aaterikkaamman johdon vaatimuksia. Sitä paitsi oli
vastustajillamme lännessä tarjolla pitkälle kehittyneen rautatie- ja
viertotieverkon ja kaikenlaisten kulkuneuvojen määrän vuoksi vapaa
tilaisuus paljon suurempaan sotatoimijoustavuuteen. Tätä kaikkea ei
vihollisen johto kuitenkaan täydelleen käyttänyt. Vastarintamme pitkä
kestävyys johtui sen vuoksi monen muun syyn ohella siitä, että
vihollisen suunnitelmat versoivat jollain tavalla hedelmättömästä
maaperästä. Suunnattomat olivat siitä huolimatta vaatimukset, joita
sikäläisillä taistelutantereilla oli asetettava armeijanjohdoillemme ja
joukoillemme.
Syyskuun alussa kävin ensimmäisen kenraalimajoitusmestarini kanssa
länsirintamalla. Meidän täytyi perehtyä niin pian kuin suinkin
sikäläisiin taisteluoloihin voidaksemme puuttua asioihin todella
auttavasti. Hänen Keisarillinen ja Kuninkaallinen Korkeutensa Saksan
kruununprinssi liittyi meihin matkalla ja osoitti minulle Montmedyssä
sen kunnian, että asetti asemasillalle rynnäkkökomppanian. Tämä
vastaanotto oli täydelleen korkean herran ritarillisen mielenlaadun
mukainen. Tästä lähtien olin usein hänet tapaava. Hänen raikas, avoin
olemuksensa ja terve sotilaallinen arvostelunsa ovat aina täyttäneet
minut ilolla ja luottamuksella. Cambraissa ojensin Hänen Majesteettinsa
Keisarin käskystä kahdelle toiselle koetellulle armeijanjohtajalle,
Bayerin ja Württembergin kruununperillisille heille annetut
preussilaiset sotamarsalkan sauvat, jonka jälkeen minulla oli
länsirintaman yleisesikunnan päälliköiden kanssa jotenkin pitkä
keskustelu. Heidän lausunnoistaan ilmeni, että nopea ja tarmokas
toiminta oli mitä tärkeintä, jotta peloittava heikommuutemme lentäjiin,
aseihin ja ammuksiin nähden saataisiin jonkun verran korvatuksi.
Kenraali Ludendorffin rautainen työkyky voitti tämän vakavan pulan.
Ilokseni kuulin myöhemmin rintamaupseereilta, että Cambrain keskustelun
tulokset piankin alkoivat tuntua joukoissa. Länsiarmeijalle asetettujen
vaatimusten suuruus astui tällä Ranskassa-käynnillä ensi kerran
kerrassaan havainnollisesti silmäini eteen. Empimättä myönnän, että
vasta silloin sain täyden käsityksen länsiarmeijan tähänastisista
aikaansaannoksista. Kuinka epäkiitollinen oli johdon ja joukkojen
tehtävä, kun pakollisessa yksinomaisessa puolustuksessa ei koskaan
voitu saavuttaa näkyvää menestystä! Torjuntataistelun menestys ei
vapauta puolustajaa, vaikka hän olisi voitollinenkin, ainaisesta
rasittavasta painostuksesta, tekisi mieleni sanoa, taistelukentän
kurjuuden näkemisestä. Sotamiesten täytyy tulla toimeen ilman sitä
mahtavaa sielullista kohotusta, jonka menestyksellinen eteneminen
herättää, kohotusta, joka on niin sanomattoman valtava, että ainoastaan
se, joka on sen itse kokenut, voi käsittää sen koko suuruuden. Monen
urheista sotamiehistämme ei ollut suotu koskaan tuntea tätä sotamiehen
puhtainta onnea! He tuskin saivat muuta nähdä kuin ampumahautoja ja
ammuskuoppia, joissa ja joiden ympärillä he viikko- ja kuukausimääriä
taistelivat vastustajan kanssa. Mikä hermojenkulutus ja kuinka vähän
hermoravintoa! Mitä velvollisuudentunteen lujuutta ja mitä epäitsekästä
uhrautuvaisuutta tarvittiinkaan, kun oli vuosikausia kestettävä
tällaista ja hiljaisuudessa kärsittävä korkeamman sotaonnen puutetta!
Tunnustan avoimesti, että nämä vaikutukset tunkeutuivat syvälle
mieleeni. Saatoin nyt ymmärtää, kuinka kaikki, upseerit samoin kuin
miehetkin, ikävöivät vapautusta moisista taisteluoloista, kuinka kaikki
sydämet täytti se toivo, että nyt vihdoinkin näiden uuvuttavain
taisteluitten jälkeen korkea hyökkäysliike länsirintamallakin
virittäisi raikasta sotaista elämää.
Kauan tosin täytyi johtajaimme ja joukkojemme vielä odottaa tämän
ikävänsä toteutumista! Monen parhaista, hyökkäysintoisimmista
sotilaistamme täytyi vielä sitä ennen ruhjotuissa ampumahaudoissa
vuodattaa sydänverensä!
Sommen taistelualue kävi hiljaisemmaksi vasta kun alkanut kostea
vuodenaika liotti maan pohjattomaksi. Miljoonat ammuskuopat täyttyivät
vedellä ja muuttuivat kalmistoiksi. Voitonilosta ei kummallakaan
taistelevalla puolella ollut puhetta. Kaikkia painosti tämän
taistelutantereen kamala taakka. Autiudessaan ja kaameudessaan se
näytti vievän voiton Verduninkin taistelukentästä.