Sen mielenkiinnon kehoittamana, jota suuren sodan aikana monella
taholla osoitettiin persoonallista elämääni kohtaan, sovitan tähän
kuvauksen päivän tavanmukaisesta kulusta päämajassamme. Pyydän kaikkia
niitä, joita moinen pienoispiirtely valtavain maailmantapausten
keskellä ei huvita, lukematta kääntämään seuraavat sivut. Niiden
tunteminen ei ole suuren ajan käsittämiseksi tarpeen.
Liikuntasodan aikana Itä-Preussissa ja Puolassa syksyllä 1914 ei
tunnilleen järjestettyä virantoimitusta armeijaesikunnassamme
ollut ajattelemistakaan. Vasta kun majamme marraskuussa 1914
siirrettiin Poseniin, alkoi virantoimituselämässämme ja elämässämme
virantoimituksen ulkopuolellakin, jos siitä sodassa voi puhua, suurempi
säännöllisyys päästä valtaan. Myöhemmin oli pitempiaikainen vakinainen
oleskelumme Lötzenissä erikoisesti omiaan viemään tarkan
työjärjestyksen toteuttamiseen.
Joutumiseni toimivan armeijan yleisesikunnan päälliköksi ei
oleellisesti mitenkään muuttanut totuttua ja hyväksi huomattua
työjärjestystämme, vaikka nyt alkoikin monessa suhteessa
suuripiirteisempi ja vilkkaampi toiminta.
Minun tavanmukainen päivätyöni alkoi sillä, että kello 9:n aikaan
aamupäivällä, siis aamuilmoitusten saavuttua, lähdin kenraali
Ludendorffin luo keskustelemaan hänen kanssaan aseman muutoksista ja
toimenpiteistä, joihin ehkä oli ryhdyttävä. Enimmäkseen eivät nämä
keskustelut kestäneet kauan. Elimme molemmat herkeämättä sodan
tilanteissa mukana ja tunsimme toistemme ajatukset. Päätökset tehtiin
sen vuoksi enimmäkseen muutaman harvan lauseen perustuksella, jopa
usein riitti muutama sanakin määrittelemään yhteisen mielipiteemme,
jota kenraali sitten piti johtonaan seuraavia toimenpiteitä
suunnitellessaan.
Tämän keskustelun jälkeen liikuin adjutanttini seurassa tunnin
verran ulkona. Toisinaan kehotin suureen päämajaan saapuneita
vieraitakin tulemaan mukaan huomenkävelyilleni, annoin heidän
silloin purkaa minulle surujaan ja esittää mielipiteitään ja kevensin
monenkin huolestuneen sielun, ennenkuin se hyökkäsi ensimmäisen
kenraalimajoitusmestarini kimppuun tyhjentääkseen hänelle
yksityiskohtaisemmin pyyntöjään, toiveitaan ja ehdotuksiaan.
Palattuani virkarakennukseen keskustelin uudelleen kenraali
Ludendorffin kanssa, jonka jälkeen otin työhuoneessani välittömästi
vastaan osastonpäälliköitteni esittelyt.
Tämän virantoimituksen rinnalla oli minulle yksityisesti tulleet
kirjeet käsiteltävä. Ei ollut vähäinen niiden ihmisten luku, jotka
kirjeellisesti purkivat minulle sydäntään kaikista mahdollisista
asioista taikka joiden mielestään täytyi ilmaista minulle ajatuksensa.
Minun oli kerrassaan mahdotonta lukea kaikkea. Tarvitsin siihen yhden
upseerin erikoisen työvoiman. Tässä kirjeenvaihdossa oli osansa
runoudellakin proosan rinnalla. Innostus ja sen vastakohta esiintyi
kaikin mahdollisin vivahduksin. Usein oli sangen vaikeata huomata
yhteyttä minulle esitettyjen asiain ja virka-asemani välillä.
Mainitakseni vain pari esimerkkiä sadoista, en koskaan voinut älytä,
mitä minulla toimivan armeijan yleisesikunnan päällikkönä saattoi olla
tekemistä jonkun maaseutukaupungin likajätteiden kuljetuksen kanssa,
niin kiireellinen kuin asia saattoikin olla, taikka Chilessä syntyneen
saksattaren kastetodistuksen kanssa. Siitä huolimatta pyydettiin
kummassakin tapauksessa apuani. Kieltämättä tämmöiset kirjeelliset
pyynnöt sisälsivät liikuttavan, vaikka monestikin hieman naivin
luottamuksen henkilökohtaiseen vaikutusvaltaani. Mielelläni autoin,
milloin minulla oli aikaa ja tilaisuutta, autoin ainakin
nimikirjoituksellani. Sitä pitemmälle menevistä yksityisistä
aputoimista saatoin kuitenkin mielestäni enimmäkseen kieltäytyä.
Puolipäivän aikaan olin säännöllisesti käskettynä esittelylle Hänen
Majesteettinsa Keisarin luo. Kenraali Ludendorff kuvasi tällöin aseman.
Tärkeimpiä päätöksiä tehtäessä esittelin asian itse ja pyysin Hänen
Majesteettiaan hyväksymään suunnitelmamme, jos se oli tarpeen. Keisarin
korkea luottamus vapautti meidät Kaikkeinkorkeimmasta hyväksymisestä
kaikissa asioissa, jotka eivät olleet periaatteellista laatua. Uusia
sotatoimiakin esitettäessä Hänen Majesteettinsa enimmäkseen tyytyi
kuulemaan perusteluni. En muista ainoatakaan ristiriitaa, jota ei
Sotaherrani jo esittelyssä olisi sovittanut. Keisari muisti
sotatilanteet erinomaisesti, ja se oli meille näissä esittelyissä
suureksi avuksi. Hänen Majesteettinsa sekä tutki karttoja
mitä huolellisimmin että merkitsi niihin itsekin asioita.
Puolipäivä-esittelyn aikana Keisarin luona keskusteltiin usein myös
valtakunnanjohdon edustajain kanssa.
Kun esittely keisarin luona oli tapahtunut, kokoontuivat suppeamman
esikuntani upseerit kanssani yhteiseen päivällispöytään. Ruoka-aika ei
ollut pitempi kuin mitä oli välttämättä tarpeen. Pidin tärkeänä, että
upseereillani oli aikaa sen jälkeen hieman levätä tai muutoin
virkistäytyä työstään. Tästä ateria-ajan supistamisesta en voinut
luopua silloinkaan, kun meillä pöydässämme oli vieraita, niin suuresti
kuin tämä usein pahoittikin mieltäni. Minun täytyi asettaa huolenpito
apulaisteni työvoiman säilymisestä seuratapain yläpuolelle.
Vaadittiinhan useimmilta näistä upseereista 16 tuntia työtä
päivässä. Ja vielä monta vuotta kestäneessä sodassa! Meidän täytyi
ylimmässä armeijanjohdossa samoin kuin ampumahaudoissakin käyttää
ihmisaineistomme voimat niin tarkoin kuin suinkin mahdollista.
Iltapäiväni kului samalla tavalla kuin aamupäiväkin. Pisimmän loman
tuotti meille kaikille kello 8 alkava illallinen. Siihen liittyi
ryhmittäinen istuskelu sivuhuoneissa, kunnes tämä kenraali Ludendorffin
antamasta merkistä täsmälleen kello 9.30 päättyi. Keskustelumme oli
enimmäkseen erittäin vilkasta. Se liikkui mitä vapaimmissa muodoissa ja
mielipiteitä lausuttiin mitä avomielisimmin julki kaikista meitä
välittömästi koskevista ja yleisesti mieltäkiinnittävistä asioista ja
tapauksista. Hilpeyskin sai vapaan vallan. Pidin velvollisuutenani
apulaisiani kohtaan suosia sitä. Minua ilahutti se huomio, että
toiselta puolen luottava levollisuutemme, toiselta seurustelumme vapaus
ilmeisesti oli vieraillemme yllätys.
Yhdessäolomme illalla päätyttyä lähdimme yhdessä virkarakennukseen.
Sinne olivat sillä välin saapuneet päivän loppuilmoitukset ja asemat
eri rintamilla oli piirretty kohdalleen. Selittävät tiedot antoi joku
nuorempi yleisesikunnan upseeri. Sotanäyttämöiden tapauksista riippui,
vieläkö minun nytkin täytyi perusteellisesti keskustella kenraali
Ludendorffin kanssa vai eikö enää tarvinnut käyttää siihen hänen
aikaansa. Suppeamman esikuntani upseerien työ alkoi nyt uudelleen.
Usein olivat tietysti vasta nyt käytettävinä viimeiset tukikohdat,
joiden nojalla lopulliset määräykset voitiin laatia ja antaa, taikka
saatiin vasta nyt armeijain ja muitten asianomaisten lukemattomat
vaatimukset, ehdotukset ja suunnitelmat. Päivän työ ei sen vuoksi
päättynyt milloinkaan ennen puoltayötä. Osastonpäälliköiden esittelyt
kenraali Ludendorffin luona kestivät melkein säännöllisesti uuden
päivän ensi hetkiin saakka. Vain aivan erikoisen rauhallisina aikoina
ensimmäinen kenraalimajoitusmestarini saattoi ennen puolta yötä lähteä
työhuoneestaan, johon hän joka päivä jälleen saapui päivän 8:nnen
tunnin alkaessa. Kaikki iloitsimme, kun kenraali Ludendorff joskus
saattoi riisuutua valjaista vähän aikaisemmin, vaikkapa kysymykseen ei
tullutkaan kuin muutama tunti. Meidän kaikkien elämä, työ, ajatukset ja
tunteet sulautuivat täydelleen toisiinsa. Muisto tästä täyttää minut
vielä nyt kiitollisella tyydytyksellä.
Yleensä jäimme tiukkaan suljetuksi piiriksi. Miesten vaihdokset
jäivät säännöllisen viranhoidon vaatimuksesta luonnollisestikin
sangen harvoiksi. Silloin tällöin oli kuitenkin mahdollista
tyydyttää upseerien suurta halua päästä ainakin joksikin aikaa
rintamapalvelukseen. Joskus tarjoutui myös tilaisuus tai oli pakko
lähettää upseereja omain sotarintamaimme erikoisen tärkeille osille
taikka liittolaistemme rintamille. Yleensä vaati kuitenkin näiden
erinomaisen monimutkaisten ja monipuolisten töitten yhtenäisyys, että
ainakin vanhemmat upseerit pysyivät vakinaisesti sotatoimissaan
ylimmässä armeijanjohdossa.
Kuolemankin käsi kosketti piiriämme. Jo 1916 olin idässä ylikomentajana
ollessani menettänyt minulle erittäin läheisen, yleistä arvonantoa
nauttivan henkilökohtaisen adjutanttini majuri Kämmererin, joka kuoli
kylmetyksen seurauksista. Lokakuussa 1918 tempasi espanjantauti, joka
siihen aikaan vaati suuren päämajan virkailijain joukosta monta uhria,
meiltä kapteeni von Linsingenin. Vastoin sekä lääkärin että toverien
hartaita kieltelyjä ei kapteeni von Einsingen silloisena erinomaisen
vaikeana aikana mielestään voinut jättää tointaan, ennenkuin hänen
ruumiiltaan heikontuneena ja kuumeen runtelemana lopulta oli pakko
laskea työ käsistään, tosin liian myöhään voidakseen enää pelastua.
Hänessä menetimme sekä hengen lahjoiltaan että luonteeltaan etevän
toverin. Hänen nuori vaimonsa ei saapunut siksi ajoissa, että olisi
ennättänyt sulkea miehensä silmät. Moni niistä, jotka ajoittain
kuuluivat esikuntaani, kaatui sitä paitsi myöhemmin rintamalla.
Kuvaus elämästämme olisi epätäydellinen, ellen lausuisi jotain
vieraistakin, joita joka tilaisuudessa ja kaikkina aikoina kävi
luonamme. En tässä ajattele semmoisten kaikenlaisiin ammatteihin
kuuluvain henkilöiden ainaista tuloa ja menoa, joiden virka-asioissa
täytyi joutua kanssamme tekemisiin, vaan muistelen niitä, joita
useinkin toiset harrastukset toivat luoksemme. Mielelläni avasin
jokaiselle oveni ja sydämeni, jos nimittäin asianomainen itse osoitti
minulle avomielisyyttä.
Vieraittemme luku oli suuri. Harva päivä kului, ettei meillä olisi
niitä ollut. Eivät ainoastaan Saksa ja sen liittolaiset, vaan
puolueettomatkin lähettivät niitä joukoittain. Usein tuntuivat
rivimme ruokapöydän ääressä kirjavalta kansainsekoitukselta ja sattui
niinkin, että kristityt kirkonmiehet joutuivat syömään rinnakkain
muhamettilaisten uskovaisten kanssa. Joka säätyyn ja puoluesuuntaan
kuuluvain miesten osaksi tuli sydämellinen vastaanotto. Kaikille
uhrasin mielelläni niukkaa loma-aikaani. Valtiomiehistä muistelen
mielihyvällä varsinkin kreivi Tiszaa, joka talvella 1916/17 kävi
luonani Plessissä. Hänen olennostaan uhkui tahdon murtumaton voima,
hehkuva isänmaallinen tunne. Muitakin kaikkiin puolueihin kuuluvia
valtiomiehiä omista maistamme ja liittolaisten luota kävi puheillani.
Ajatussuunnaltaan he useinkin olivat minulle vieraita, mutta
tunteiltaan suurta yhteistä asiaamme kohtaan he silloin olivat yhtä.
Muistan niin monta jäähyväisiksi lausuttua lämmintä isänmaallista
sanaa. Pusersin piirissäni käsityöläisten ja työmiesten voimakkaita,
känsäisiä käsiä ja iloitsin heidän avoimesta katseestaan ja
vilpittömästä puheestaan. Johtavain teollisuudenalain edustajat ja
tiedemiehet toivat meille tiedon uusista keksinnöistä ja aatteista ja
haaveilivat tulevia taloudellisia suunnitelmia. He valittivat tosin
myös kotimaan ahdasta virkavaltaisuutta ja omien aatteittensa
toteuttamiseksi tarvittavain varain niukkuutta. Virkavaltaiset
puolestaan valittivat pelättyjen haaveilijain rahaanieleviä pyyteitä ja
keksijäin rajattomia suunnitelmia. Muistan kotimaani erään varsin
korkean finanssivirkamiehen utelevat kysymykset hänen tahtoessaan
tietää, mitä kaikensuuruisten tykkien yksi laukaus maksoi; hän aikoi
siitä laskea yhden tappelun likimääräiset menot. Hän säästi minut
kuitenkin arviolaskunsa tuloksilta ilmeisestikin peläten, ettei se
saisi minua supistamaan ampumavarain kulutusta.
Eivät vain pakko, huolet ja työ löytäneet luoksemme, uteliaisuuskin
pyrki vieraaksemme. Usein itsekseni nauroin hämillisiä lauseparsia,
joilla monikin koetti puolustella tuloaan. En voi sanoa, olivatko
moisten vierailujen tulokset aina odotusten mukaiset. Sen sijaan oli
monikin kunnon riviupseeri, jonka ulkoasu osoitti ankaria taisteluita
ja kovaa elämää, erinomaisen tervetullut pöytänaapuri. Lyhyet
kertomukset sotaelämästä ilmaisivat enemmän kuin pitkät kirjalliset
selonteot. Ennen omakohtaisesti kokemani todellisuus astui niin usein
kaikessa eloisuudessaan uudelleen sieluni nähtäväksi. Tosin oli
kuitenkin tässä kaikkia muita hirveämmässä kamppailussa kaikki
edellisiin sotiimme verraten paisunut aivan huimaavaan muotoon.
Menneiden aikain tunteja kestävästä tappelusta oli paisunut kuukausia
kestävä jättiläiskamppailu, inhimillisellä kestäväisyydellä ei enää
näyttänyt olevan mitään rajoja.
Kreivi Zeppelinkin kävi vielä luonamme Plessissä
ja hänen esiintymisensä liikuttava vaatimattomuus teki
meihin kaikkiin vaikutuksen. Hän piti silloin jo ilmalaivojaan
vanhentuneina sota-aseina. Hänen mielipiteensä oli, että ilmojen valta
tulevaisuudessa kuului lentokoneelle. Kreivi kuoli pian käyntinsä
jälkeen, hänen ei tarvinnut nähdä isänmaansa onnettomuutta --
onnellinen mies! Vielä kaksi muutakin kuuluksi tullutta ilmain
valtiasta noudatti kutsuani, kaksi voittamatonta nuorta sankaria:
kapteeni Bölcke ja ratsumestari von Richthofen. Kummankin raikas ja
vaatimaton olento ilahutti meitä. Kunnia heidän muistolleen!
Sukellusveneiden päälliköitä näin vieraitteni sarjassa; heidän
joukostaan ei puuttunut kapteeni Königkään, sukellus-kauppalaiva
"Deutschlandin" päällikkö.
Näin ei ainoakaan sääty eikä ainoakaan heimo puuttunut luotamme ja
luulin itse usein lähimmässä läheisyydessäni tuntevani armeijan ja
kotimaan, liittolaistemme ja meidän oman yhteisen suonen sykinnän.