Toimivan armeijan yleisesikunnan päällikkönä.
Kuten tunnettua, ei Keisarillinen ja Kuninkaallinen Herrani nyt
ensi kertaa kutsunut minua luokseen keskustellakseen kanssani
sotilaallisista tiloista ja aikeista. Otaksuin sen vuoksi tälläkin
kerralla, että Hänen Majesteettinsa halusi suullisesti kuulla
henkilökohtaisen mielipiteeni määrätystä kysymyksestä. Luullen
viipyväni matkalla vain vähän aikaa otin vain sen verran matkatavaroita
kuin sitä varten oli ehdottomasti tarpeen. Elokuun 29:ntenä saavuin
aamupäivällä Plessiin yleisesikunnanpäällikköni seurassa. Asemalla oli
sotilaskabinetin päällikkö Keisarin käskystä minua vastaanottamassa.
Hänen suustaan sain ensinnä kuulla, mihin tehtävään minut ja kenraali
Ludendorff aiottiin nimittää.
Plessin linnan edustalla tapasin Kaikkeinkorkeimman Sotaherrani itsensä
odottamassa Hänen Majesteettiaan Keisarinnaa, joka oli saapunut
Berliinistä Plessiin vähän sen jälkeen kuin minä. Keisari tervehti
minua paikalla toimivan armeijan yleisesikunnanpäällikkönä ja
kenraali Ludendorff ja ensimmäisenä kenraalimajoitusmestarinani.
Valtakunnankanslerikin oli tullut Berliinistä ja oli ilmeisesti
yleisesikunnanpäällikön vaihdoksesta, jonka Hänen Majesteettinsa minun
läsnäollessani hänelle ilmoitti, yhtä yllätetty kuin minä itsekin.
Mainitsen tämän siitä syystä, että tätäkin seikkaa ovat kaikenmoiset
jutut vääristelleet.
Pian sen jälkeen vastaanotin toimen edeltäjältäni. Kenraali von
Falkenhayn ojensi minulle jäähyväisiksi kätensä sanoen: "Jumala
auttakoon Teitä ja isänmaatamme!"
Mitkä syyt aiheuttivat äkillisen kutsun uuteen asemaan, siitä en saanut
uuteen toimeeni ryhtyessäni enkä myöhemminkään tietoa keisariltani,
joka puhui aina kiittäen edeltäjästäni. Minulla ei ole koskaan ollut
halua ryhtyä tämmöisiin tutkisteluihin eikä silloin ollut aikaakaan.
Moni ratkaisu oli niin kiireellinen ettei enää ollut kysymys päivistä
vaan tunneista.
Sota-asema elokuun lopulla 1916.
Sota-asema, jossa sotatointen johdon vaihdos tapahtui, oli saamaini
ensimmäisten vaikutelmain mukaan seuraava:
Länsirintamalla olot olivat aika tavalla arveluttavat. Verduniä emme
olleet saaneet käsiimme, eikä ollut toteutunut sekään toivomme, että
ranskalaisten taisteluvoima ruhjoutuisi siinä valtavassa tulikaaressa,
joka oli muodostunut linnoituksen pohjois- ja koillisrintaman
ympärille. Yhä toivottomammalta alkoi sikäläisen hyökkäyksemme
menestyminen näyttää, mutta yrityksestä ei kuitenkaan oltu vielä
luovuttu. Sommen varsilla oli kamppailu nyt raivonnut lähes kaksi
kuukautta. Kuljimme siellä pulasta pulaan. Linjamme olivat herkeämättä
uhkaavan murtumisasteen partaalla.
Idässä oli venäläisten hyökkäysliike Karpaattien kaakkoisosassa
vyörynyt aina vuoriston harjanteelle saakka. Voitaisiinko tätä Unkarin
maan viimeistä suojamuuria nykyään käytettävillä voimilla puolustaa
uusia hyökkäyksiä vastaan, sitä täytyi tähänastisten tulosten nojalla
epäillä. Karpaattien luoteisosan äärelläkin oli tila äärimmilleen
jännittynyt. Tosin olivat venäläisten hyökkäykset siellä toistaiseksi
jonkun verran laimentuneet, mutta ei ollut toivoa siitä, että tämä lepo
tulisi kovinkaan pitkäaikaiseksi.
Itävalta-Unkarin hyökkäys Etelä-Tirolista oli täytynyt jättää sikseen
Galitsian rintaman luhistumisen johdosta. Italialainen ryhtyi nyt
vuorostaan hyökkäämään Isonzon rintamalla. Nämä taistelut kuluttivat
suuressa määrin Itävalta-Unkarin sotavoimia, jotka siellä mitä
mainehikkaimmin ja mitä vaikeimmissa oloissa taistelivat vihollisen
moninkertaista ylivoimaa vastaan.
Sekä yleistilanteeseen että hetken ahdinkoon nähden olivat vihdoin
Balkanin silloiset olot erittäin tärkeät. Hyökkäys, jonka
bulgarialaiset meidän aloitteestamme olivat tehneet Makedoniassa
Sarrailia vastaan, oli alussa saavutetusta menestyksestä huolimatta
täytynyt keskeyttää. Sitä valtiollista tarkoitusta, johon hyökkäyksellä
pyrittiin, Romanian estämistä sekaantumasta sotaan, ei saavutettu.
Aloite oli tähän aikaan kaikkialla vastustajaimme käsissä. Oli otettava
lukuun, että nämä panisivat kaikki voimansa liikkeelle pitääkseen meitä
edelleenkin tämän painon alla. Toiveet sodan läheisestä suotuisasta
päättymisestä eivät voineet olla kehoittamatta liittoutuneita
vastustajiamme kaikilla rintamilla varustautumaan mitä suurimpiin
voimanponnistuksiin ja raskaimpiin uhreihin. Kaikki epäilemättä
antoivat viimeisensäkin ollakseen osallisina suuntaamassa kuolettavaa
iskua keskusvaltoja vastaan, ja Romania puhalsi tämän kunniaksi
voitonvarmaa hyökkäyshälyytystä!
Ne varajoukot, mitä sekä Saksan että Itävalta-Unkarin armeijalla tällä
haavaa oli vapaina ja käytettävinä, olivat vähäiset. Aluksi oli ensi
sijassa uhatulla Siebenbürgenin ja Romanian rajalla vain heikkoja
vartioita, enimmäkseen finanssi- ja tullivartioita. Siebenbürgenin
sisäosiin oli sijoitettu uupuneita itävaltalais-unkarilaisia
divisionia, osaksi vain taisteluun kelvottomia tähteitä. Siellä
muodostetut tai paraillaan muodostuksen alaiset uudet joukot olivat
siksi vähälukuiset, ettei vakavan vastarinnan teko niillä
romanialaisten maahan hyökätessä voinut tulla kysymykseen. Olot Tonavan
etelärannalla olivat meille tässä suhteessa suotuisemmat. Parhaillaan
koottiin Dobrudzaan Bulgarian rajaseuduille ja ylemmä Tonavan varteen
bulgarialaisista, turkkilaisista ja saksalaisista joukoista
muodostettua uutta armeijaa, johon kaikkiaan kuului noin 7 hyvin eri
vahvuista divisionaa.
Tässä oli oikeastaan kaikki, mitä meillä tällä haavaa oli
käytettävänämme Euroopan-sotanäyttämömme kipeistä kohdista kaikkein
kipeimmällä. Lisävoimia oli joko otettava muilta taistelurintamilta tai
saatava taistelun kuluttamista ja lepoa kaipaavista joukoista taikka
vihdoin muodostamalla uusia divisionia. Mutta varsinkin viimemainitussa
suhteessa emme me eivätkä liittolaisemme olleet suotuisassa asemassa.
Varaväkikysymys uhkasi jännityksen pysyessä alati yhtä suurena ja vielä
kohotessakin käydä huolestuttavaksi. Sitä paitsi oli sota- ja
ampumatarpeiden kulutus taisteluiden pitkällisyyden ja laajuuden vuoksi
kaikilla rintamilla käynyt niin suunnattomaksi, ettei sodankäyntimme
tyrehtyminen jo paljaastaan tästä syystä näyttänyt mahdottomalta.
Turkissa vallinneeseen tilaan palaan myöhemmin.
Valtiollinen asema.
Sotilaallisen tilan ohella tulee minun esittää lyhyesti ensi
vaikutelmani myöskin valtiollisesta yleistilasta. Alan oman isänmaamme
oloista.
Kun sotatoimien johto uskottiin minulle, pidin mielialaa kotimaassamme
vakavana, joskaan ei masentuneena. Epäilemättä olivat monet viime
kuukausien sotatapaukset tuottaneet siellä pettymystä. Tämän lisäksi
oli jokapäiväisessä elämässä vallitseva pula olennaisesti kasvanut.
Erikoisen kipeästi kärsi keskiluokka näissä sille tavattoman
epäedullisissa taloudellisissa oloissa. Ravintoaineitten saanti kävi
yhä niukemmaksi, satotoiveet olivat keskinkertaiset.
Romanian sodanjulistus tiesi näissä oloissa uutta kuormaa kotimaan
sotatarmon niskoille. Mutta silti oli isänmaa ilmeisesti nytkin valmis
kestämään. Kuinka kauan ja kuinka vahvana tämä mieliala oli pysyvä,
sitä ei tosin ollut mahdollinen ennakolta arvata. Lähiaikojen
sotatapausten kehitys oli tässä suhteessa vaikuttava ratkaisevasti.
Mitä tulee Saksan ja sen liittolaisten keskinäisiin suhteihin,
vakuutettiin vastustajaimme sodanaikuisessa kiihoituskirjallisuudessa
että me pidimme liittolaisiamme rajattomasti vallassamme. Meidän
väitettiin pitävän Itävalta-Unkaria, Bulgariaa ja Turkkia niin
sanoakseni kaulasta kiinni, valmiina kuristamaan ne, elleivät ne
tehneet, mitä me tahdoimme. Tuskin olisi kuitenkaan ollut mahdollista
pahemmin vääristellä todellista asianlaitaa kuin väittämällä tätä.
Luullakseni ei Saksan heikkous Englantiin verraten missään
osoittautunut selvemmin kuin näiden maiden valtiollisen vaikutusvallan
erilaisuudessa oman puolen liittolaisiin.
Jos esimerkiksi virallinen Italia olisi joskus uskaltanut osoittaa
julkisesti taipuvaisuuttaan rauhaan ilman brittien lupaa, niin olisi
Englanti milloin tahansa kyennyt suorastaan nälällä pakottamaan tämän
liittolaisen jatkamaan sitä politiikkaa, johon se kerran oli liittynyt.
Yhtä vahva ja ehdottomasti vallitseva oli Englannin suhde Ranskaan.
Itsenäisempi oli tässä suhteessa kaiketi vain Venäjä; mutta tsaarin
valtakunnankin valtiollisella itsenäisyydellä oli Englantiin nähden
taloudellisista ja rahallisista syistä rajansa. Kuinka paljon
epäedullisemmassa asemassa Saksa tässä suhteessa olikaan! Mitä
valtiollisia, taloudellisia tai sotilaallisia voimakeinoja oli meillä
käytettävinä, joilla olisimme voineet vastustaa jonkun liittolaisemme
eropyrkimyksiä? Elleivät nämä vallat vapaasta tahdostaan tai uhkaavan
varman tuhon pakotuksesta tunteneet itseään meihin sidotuiksi, olimme
me aivan voimattomia pitämään niitä puolellamme. En epäile huomauttaa,
että tämä eittämätön tosiasia oli yleisen tilamme erikoinen heikkous.
Luon nyt silmäyksen kuhunkin liittolaiseen erikseen.
Itävalta-Unkarin sisäpoliittiset olot olivat 1916 kesän kuluessa
kehittyneet arveluttavaan suuntaan. Sikäläinen valtiollinen johto oli
muutama viikko ennen meidän Plessiin saapumistamme peittelemättä
ilmoittanut meidän valtakunnanjohdollemme, ettei Tonavan monarkia
kestäisi enää jatkuvaa sotilaallisten tai valtiollisten
vastoinkäymisten rasitusta. Pettymys, jota liian äänekkäillä
lupauksilla Italiaa vastaan aloitetun hyökkäyksen myttyyn meneminen
synnytti, oli sangen syvä. Vastarinnan nopea luhistuminen
Galitsian--Volhynian rintamalla synnytti Itävalta--Unkarin kansan
suuressa enemmistössä epäluuloista pessimismiä, joka sai
kansaneduskunnassa peittelemätöntä vastakaikua. Itävalta-Unkarin
johtavat piirit olivat epäilemättä tämän mielialan vaikutuksen alaiset.
Tosin ei nyt ensi kertaa kuulunut korviimme niiden keskuudesta moisia
arveluttavia mielialan ilmaisuja. Siellä luotettiin liian vähän omaan
kykyyn. Kun ei osattu omia voimia koota, epäiltiin niiden suuruutta.
Näin arvostellessani en tahdo unohtaa, että kaksoismonarkian
valtiolliset vaikeudet olivat suunnattoman paljon suuremmat kuin meidän
yhtenäisen isänmaamme Saksan. Elintarvekysymyskin oli vakava.
Varsinkin saksalais-itävaltalaiset maat kärsivät ankaraa puutetta.
Minun käsitykseni mukaan ei ollut mitään syytä mitenkään epäillä
Itävalta-Unkarin liittolaisuskollisuutta. Siitä huolimatta oli joka
tapauksessa pidettävä huolta siitä, että maa mitä pikimmin vapautettiin
sitä rasittavasta painosta.
Toisenlaiset, voinen sanoa kansallisesti lujemmat kuin Itävalta-Unkarin
olivat Bulgarian sisäpoliittiset olot. Samalla kuin tämä maa taisteli
bulgarialaisen heimon valtiollisen yhdistymisen puolesta, taisteli se
myös lopullisen ylivalta-aseman saavuttamiseksi Balkanilla.
Keskusvaltain ja Turkin kanssa tehdyt sopimukset sekä sodassa tähän
saakka saavutettu menestys näyttivät lupaavan, että Bulgarian pitkälle
menevät pyrkimykset varmasti toteutuvat. Tosin kyllä maa kävi tähän
uuteen sotaan edellisen Balkanin sodan suuresti heikontamana. Sitä
paitsi ei se ryhtynyt uuteen suinkaan samanlaisella yleisellä
innostuksella kuin vuoden 1912 sotaan. Tällä kertaa sitä käytiin
enemmän valtiomiesten kylmän harkinnan kuin kansallisen liikkeen
vaikutuksesta. Ei siis ollut ihme, että kansa tunsi olevansa tyydytetty
saatuaan haluamansa maat haltuunsa eikä osoittanut suurtakaan halua
uusiin yrityksiin. Johtuiko vain tästä mielialasta se, että
sodanjulistusta Romaniaa vastaan viivyteltiin -- se ei ollut vielä
tapahtunut minun Plessiin saapuessani -- sitä kuitenkin tahtoisin vielä
tänä päivänäkin epäillä. Maan elintarpeiden saantisuhteet olivat hyvät,
saksalaisella mitalla mitattuina.
Yleensä uskoin voivani toivoa, että liittomme Bulgarian kanssa kestää
sotilaallisen kuormituskokeen.
Yhtä suuri oli luottamukseni Turkkiin. Osmanien valtakunta oli sotaan
käynyt ilman minkäänlaisia valtiollisia laajennuspyyteitä. Sen johtavat
henkilöt, ennen muita Enver pasha, olivat selvään älynneet, ettei
Turkin ollut mahdollinen pysyä puolueettomana alkaneessa kamppailussa.
Mahdotonta on tosiaan otaksua, että Venäjä ja länsivallat ajan pitkään
olisivat voineet noudattaa salmien käyttämisestä voimassa olevia
rajoittavia määräyksiä. Sotaan yhtyminen oli Turkille olemassaolon
edellytys melkein vielä ilmeisemmin kuin meille muille. Vastustajamme
tekivät meille mieluisan palveluksen, kun ne alusta saakka ääneen ja
selvään tätä julistivat.
Turkki oli tähän saakka osoittanut tässä sodassa voimaa, joka
hämmästytti kaikkia. Sen tehoisa sodankäynti oli yllätys sekä ystäville
että vihollisille; se sitoi melkoisia vihollisvoimia Aasian kaikilla
sotanäyttämöillä. Saksassa on myöhemmin usein moitittu ylintä
armeijanjohtoa siitä, että se Turkin taisteluvoiman vahvistamiseksi
muka hajoitti omat voimansa. Mutta näin arvosteltaessa ei
oteta huomioon, että me juuri tämän avun kautta hankimme
liittolaisellemme kyvyn, jolla se pidätti keskieurooppalaisilta
sotanäyttämöiltämme poissa useita satojatuhansia vastustajaimme
parhaista taistelujoukoista.
Saksan ylin sodanjohto.
1916 vuoden keväällä ja kesällä saadut kokemukset olivat osoittaneet,
että oli välttämätöntä saada luoduksi meille ja liittolaisarmeijoille
johtava ja täydelleen vastuunalainen päällikkyys. Yksissä neuvoin
hallitsevain valtionpäämiesten kanssa muodostettiin ylin sodanjohto. Se
uskottiin Hänen Majesteetilleen Saksan Keisarille. Saksan toimivan
armeijan yleisesikunnan päällikkö sai oikeuden antaa tämän "ylimmän
sodanjohdon toimesta" ohjeita ja tehdä välipuheita liittolaisten
sotavoimain päälliköiden kanssa.
Liittoutuneiden armeijain minun kanssani kaikessa muussa
yhdenvertaisten yleisesikunnanpäälliköiden suuren auliuden ja
asianymmärtävän myötävaikutuksen vuoksi saatoin rajoittaa uudet
oikeuteni muutamiin yksityisiin, erikoisen tärkeihin sota-asioita
koskeviin määräyksiin. Yhteisten valtiollisten ja taloudellisten
kysymysten käsittely ei kuulunut tämän ylimmän sodanjohdon
toimipiiriin.
Tehtävänäni oli niin ollen pääasiallisesti antaa liittoutuneille koko
sodankäynnin johtavat näkökohdat ja yhdistää niiden voimat ja toiminta
yhteistä päämäärää silmällä pitäen. Meille kaikille yhteisten etujen
mukaista olisi ollut, että ylin sodanjohto yksityiset erikoisedut
syrjäyttäen, vieläpä erinäisiä, ratkaisuun nähden toisarvoisia seikkoja
uhratenkin, olisi voinut jollain pääsotanäyttämöllä saavuttaa
ratkaisevan menestyksen. Liittosodalle ominaisesta luonteesta kuitenkin
johtui, että ylimmälle sodanjohdollemme tässä kaikenlaisten näkökohtien
muodossa tuotettiin usein vaikeuksia.
Tunnettu asia on, että Saksa tässä sodassa oli liittolaisiinsa nähden
paljon suuremmassa määrässä antava kuin saava osakas. Tästä
tosiseikasta ei tietysti tule eikä voida vetää johtopäätöstä, että
Saksa olisi voinut suoriutua tästä suunnattomasta taistelusta ilman
liittolaisia. Sekin usein julki lausuttu mielipide, että Saksalla oli
tukenaan vain rampoja liittolaisia, esittää todellisuuden aivan
nurjasti ja merkitsee yksipuolista liioittelua. Tällöin ei oteta
huomioon, että liittolaisemmekin monin paikoin kiinnittivät itseään
vastaan suuria vihollisylivoimia.
Luodessani nyt silmäyksen takaisin menneisyyteen tuntuu minusta, ettei
suurissa sotatoimissa ollut tehtävämme vaikein osa ylimmän sodanjohdon
kannalta katsoen, vaan yksityisten liittolaisten ristiin käyväin etujen
yhteensovittamisessa. En tahdo puuttua siihen, vaikuttivatko useimmissa
tapauksissa valtiolliset suhteet pakottavammin kuin sotilaalliset syyt.
Aivan erikoista vaikeutta tuotti suunnitelmillemme ja ratkaisuillemme
liittoutuneiden sotajoukkojen arvon erilaisuus. Meidän täytyi ylimpään
armeijanjohtoon siirtyessämme vasta vähitellen oppia, mitä
liittolaistemme aseilta saatoimme odottaa ja vaatia.
Itävalta-Unkarin joukkojen taistelukykyyn olin tutustunut ensi kerran
Puolassa, kun ne olivat välittömässä yhteistoiminnassa meidän
joukkojemme kanssa. Ne eivät silloinkaan enää täydelleen täyttäneet
niitä vaatimuksia, joita olimme tottuneet omille joukoillemme
asettamaan. Pääsyynä Itävalta-Unkarin armeijanosastojen keskiarvon
huonontumiseen oli kieltämättä se erinomaisen ankara runtelu, jonka
alaiseksi armeija tuli, kuten jo sanoin, uhkarohkeassa puhtaassa
rintamahyökkäyksessään sodan alussa Galitsiassa ja Puolassa.
Perästäpäin on väitetty, että Itävalta-Unkarin silloisesta yrityksestä
oli tuloksena venäläisten armeijalaumojen rynnäkön murtuminen. Mutta
ehkä olisi tämä voitu saavuttaa vähemmänkin uskaliailla keinoilla ja
melkoista pienemmin uhrein. Joka tapauksessa Venäjän armeija toipui
silloin kärsimistään tappioista, Itävalta-Unkarin armeija sitä vastoin
ei, minkä lisäksi Itävalta-Unkarin rohkea toimihalu vaihtui pysyväksi
liikaherkkyydeksi venäläisiin joukkomääriin nähden. Kaikki
Itävalta-Unkarin ylimmän armeijanjohdon ponnistukset raskaiden
vaurioiden korjaamiseksi kohtasivat voittamattomia vaikeuksia. Luulen
voivani jättää sikseen niiden yksityiskohtaisen esittämisen. Tahtoisin
vain tehdä kysymyksen: Miten olisi ihmisvoimin ollut mahdollista
herättää kaksoismonarkian kansainsekoituksessa yhteisen kansallisen
taistelunhalun uutta, kohottavaa virikettä sen jälkeen kun tahdon,
innostuksen ja itseluottamuksen ensimmäinen kukka oli taittunut? Kuinka
olisi varsinkaan upseeristoa, joka ensimmäisessä rynnäkössä kärsi niin
suuria vaurioita, voitu palauttaa likimainkaan ennalleen? Älkäämme
unohtako, ettei Itävalta-Unkarilla suinkaan ollut niitä henkisiä
voimia, joista Saksa on voinut niin usein ja kauan ammentaa.
Se otaksuma ei pitänyt paikkaansa, että Itävalta-Unkarin joukkojen
arvon yhtämittainen aleneminen olisi kaikkialla samalla tavalla
kohdannut armeijaa kokonaisuudessaan. Tonavan monarkialla oli
viimeiseen saakka arvokkaita joukkoja. Tosin ilmeni monella taholla
paljon taipumusta epäoikeutettuun pessimismiin tukalissa tilanteissa.
Erikoisesti on mainittava ettei Itävalta-Unkarin joukkojen korkeampi
johtokaan säilynyt siltä. Vain näin on selitettävissä se, että
eteväinkin hyökkäystoimien jälkeen liittolaisemme taistelutahto
yllättävän pian raukesi, jopa kääntyi aivan päinvastaiseksi.
Mainitut ilmiöt aiheuttivat tietysti suurta epävarmuutta ylimmän
armeijanjohtomme laskuihin. Emme olleet koskaan varmat siitä, ettei
liittolaistemme armeijanosain yllättävä lujuuden puute odottamatta
saattaisi meitä muuttuneeseen tilanteeseen ja siten mullistaisi
suunnitelmiamme. Heikkouden hetkiä esiintyy jokaisen armeijan
joukko-osissa. Ne johtuvat ihmisluonteesta. Johdon täytyy ottaa ne
huomioon tulokseen vaikuttavana tekijänä, jonka suuruutta ei kuitenkaan
ole mahdollinen määrätä. Täysiarvoinen sotaväki voittaa kuitenkin
enimmäkseen nopeasti moiset vaiheet taikka säilyttää pahimmassakin
luhistumisessa vielä jonkinmoisen iskukyvyn ja vastustustahdon ytimen.
Mutta turmio uhkaa, jos tämä viimeinenkin ydin kokonaan raukeaa.
Tuhoisa turmio kohtaa silloin sekä asianomaista joukkoa että myös
siihen liittyviä tai sen sekaan pistettyjä sitkeämpiä yhtymiä; tuho
tavoittaa ne sivustasta ja selän takaa ja ne joutuvat usein vielä
pahemman kohtalon uhriksi kuin vähemmin vastustuskykyiset. Tämä oli
sangen usein Itävalta-Unkarin rintamiin rakennettujen tukiemme
surullinen loppu. Onko ihme, ettei näin ollen joukkojemme mieliala
itävaltalais-unkarilaisia asetovereita kohtaan ollut aina luottava eikä
suosiollinen?
Kaiken kaikkiaan emme kuitenkaan saa väheksiä Itävalta-Unkarin
aikaansaannoksia tässä valtavassa kamppailussa, ei hautoa katkeria
tunteita, jotka useinkin heräsivät pettyneiden toiveitten
vaikutuksesta. Tonavan monarkia pysyi uskollisena asetoverinamme.
Olemme yhdessä eläneet uljaita aikoja ja meidän tulee varoa, ettemme
yhteisessä onnettomuudessa sisällisesti eroa.
Bulgarian armeija oli sisäiseltä rakenteeltaan aivan toisenlainen kuin
Itävalta-Unkarin. Se oli kansallisesti täydelleen ehjä. Bulgarian
armeija oli suuressa sodassa syksyyn 1916 saakka kärsinyt verrattain
vähän. Sen arvoa mitattaessa älköön kuitenkaan unohdettako, että se
vähäistä ennen oli päässyt toisesta murhaavasta sodasta, johon
upseeriston, jopa maan koko intelligenssin kukka suurimmaksi osaksi oli
sortunut. Sen voimistuminen ennalleen oli Bulgariassa vähintään yhtä
vaikeata kuin Itävalta-Unkarissa. Balkanin niemimaan vielä verrattain
alkuperäiset olot vaikeuttivat sitä paitsi armeijalle monen
nykyaikaisessa sodassa ehdottomasti tarpeellisen taisteluaseen ja
kulkuneuvon hankintaa ja käyttämistä. Tämä kävi sitä tuntuvammaksi, kun
meitä vastassa Makedoniankin rintamalla oli täysitehoisia ranskalaisia
ja englantilaisia osastoja. Jo tästäkään syystä ei voinut olla mitään
yllättävää siinä, että meidän täytyi tukea Bulgariaa paitsi
aineellisilla keinoilla myös miehisilläkin voimilla.
Turkin armeijassa vihdoin olivat olosuhteet toisenlaiset kuin
sekä Itävalta-Unkarin että Bulgarian armeijassa. Saksalainen
sotilaslähetystömme oli ennen sotaa tuskin ehtinyt vaikuttaa, vielä
vähemmin saada perinpohjaista parannusta aikaan Turkin armeijan
rappeutuneihin oloihin. Kuitenkin oli onnistuttu saamaan liikkeelle
melkoinen määrä turkkilaisia joukko-osastoja. Armeija oli kuitenkin
Dardanelleilla ja ensimmäisissä hyökkäystoimissa Armeniassa kärsinyt
tavattoman suuria tappioita. Siitä huolimatta näytti sen toimiteho
riittävän siihen tehtävään, jonka ylin sodanjohto oli sille lähinnä
määrännyt: Turkin maa-alueitten puolustamiseen. Olipa mahdollista
tuoda vähitellen Eurooppaankin osmanien armeijan melkoisia
osia. Sotilaallinen avustus, jota Turkille annoimme, rajoittui
pääasiallisesti taisteluvälineitten lähetykseen ja lukuisain upseerien
luovuttamiseen. Ne saksalaiset osastot, jotka vuoden 1916 syksyyn
mennessä olimme luovuttaneet Aasian sotanäyttämölle, tuotiin Turkin
ylimmän armeijanjohdon suostumuksella vähitellen takaisin sitä mukaa
kuin Turkki kykeni itse ottamaan vastaan näiden osastojen kaluston ja
sitä käyttämään.
Sotatarpeita lähetimme aina senusseille saakka Afrikan pohjoisrannalle;
sukelluslaivaimme avulla toimitimme heille etupäässä kiväärejä ja
ampumatarpeita. Vaikka nämä lähetykset olivatkin pieniä, vaikuttivat ne
kuitenkin erinomaisen kohottavasti muhamettilaisten heimojen sotaiseen
henkeen. Tähän saakka ei vielä ole ollut mahdollista arvostella,
suuretko niiden taistelun käytännölliset tulokset olivat
sodankäynnillemme; ehkä ne olivat suuremmat, kuin silloin osasimme
aavistaakaan.
Vielä Afrikan pohjoisrantaa kauemmaksikin koetimme toimittaa
asetovereillemme apua. Niinpä muun muassa harkitsimme Enver pashan
vuonna 1917 esittämää ajatusta, että lähettäisimme raha-apua niille
Jemenin heimoille, jotka olivat pysyneet uskollisina Konstantinopolissa
olevalle padishahilleen. Kun Arabian erämaan kapinalliset
paimentolaisheimot sulkivat tien näiden maahan eivätkä sukelluslaivamme
voineet päästä Punaisen-meren rannoille liikuntapiirinsä
ulottumattomuuden vuoksi, olisimme voineet käyttää vain ilmatietä.
Suureksi mielipahakseni ei meillä kuitenkaan silloin vielä ollut
ilmalaivaa, joka olisi varmasti voittanut suuren erämaan poikki
lennettäessä esiintyvät ilmastolliset vaikeudet. Suunnitelman
toteuttamisesta oli sen vuoksi luovuttava.
Sallittakoon minun tässä yhteydessä ennakolta mainita, että minä vuonna
1917 seurasin mitä hartaimmalla mielenkiinnolla yritystä lähettää
Itä-Afrikaan suojelusväellemme ilmatietä aseita ja lääkeaineita.
Zeppeliinilaivan täytyi, kuten tunnettua, palata takaisin Sudanin
päältä, suojelusväkemme kun oli sillä välin edennyt kauemmaksi etelään
ja siirtänyt sotatoimensa Portugalin Itä-Afrikaan. Minun ei tarvitse
tarkemmin kertoa, miten ylpein tuntein sodan aikana ajatuksissani
seurasin tämän oivan joukon urotöitä ja milt'ei yli-inhimillisiä
aikaansaannoksia. Se on pystyttänyt Afrikaan katoamattoman
muistopatsaan saksalaiselle sankariudelle.
Luodessani silmäyksen liittolaistemme aikaansaannoksiin täytyy minun
myöntää, että ne ponnistivat omat voimansa yhteisen suuren asiamme
hyväksi siinä määrin kuin kunkin maan valtiollisten, taloudellisten,
sotilaallisten ja eetillisten apukeinojen tila salli. Ihannetta ei
tosin kukaan saavuttanut ja se, että me enemmän kuin kaikki muut
lähestyimme tätä ihannetta, oli mahdollista vain niiden valtavain,
meille itsellemmekin alussa vain vaillinaisesti tunnettujen sisäisten
voimain avulla, jotka historiamme viimeisten vuosikymmenien kuluessa
olimme koonneet, voimain, joita asui isänmaamme kaikissa kerroksissa,
jotka eivät nukkuneet, vaan elivät ja vahvistumistaan vahvistuivat
yhtämittaisessa toiminnassa. Ainoastaan jos valtio on itsessään terve
ja siinä virtaavat niin runsaat turmeltumattomat elinvoimat, että ne
ratkaisevalla hetkellä tempaavat epäterveet mukaansa, ainoastaan
silloin ovat mahdolliset sellaiset aikaansaannokset, joita me
suoritimme, mennen paljon niiden velvollisuuksien yli, joita liittomme
meille asetti.
Siitä, että näin saattoi olla laita, saamme, kuten on historiallisesti
todistettavissa, ensi sijassa kiittää Hohenzollerneja ja näistä Saksan
suuruuden viimeisenä ajanjaksona keisariamme Wilhelm II:ta. Huoneensa
perinnäiskatsomukselle uskollisena tämä hallitsija näki armeijassa
kansan parhaan koulun ja kehitti sitä edelleen uupumattomalla työllä.
Näin Saksalla oli maailman ensimmäinen sotavoima: ennen sotaa
rauhallisen työn kunnioitettava suoja, sodassa kaiken voimatehon ydin.
Pless.
Saksan ylin armeijanjohto oli sodan varhaisemmalla ajanjaksolla
valinnut Ylä-Schlesiassa olevan Plessin pienen kaupungin suuren
päämajan väliaikaiseksi paikaksi. Syynä tähän vaaliin oli se, että
Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento majaili niin lähellä Itävallan
Schlesian Teschenissä. Etu, jota tuotti nopean ajatuksenvaihdon ja
henkilökohtaisen keskustelun mahdollisuus molempain päämajain
välillä, oli nytkin määräävänä syynä tämän päämajan säilyttämiseen
edelleenkin täällä. Saksan suuri päämaja oli tietysti saksalaisten ja
liittolaisruhtinaitten yhtymäpaikka heidän halutessaan välittömästi
keskustella Keisarillisen Herrani kanssa valtiollisista ja
sotilaallisista kysymyksistä. Ensimmäisiin hallitsijoihin, joiden
kanssa minun oli kunnia joutua siellä lähemmin tekemisiin, kuului
Bulgarian tsaari Ferdinand. Hän tuntui minusta etevältä diplomaatilta.
Hänen valtiollinen katseensa kantoi kauas yli Balkanin rajain. Hän
osasi mestarillisen vaikuttavasti maailman suurissa ratkaisevissa
kysymyksissä valaista maansa asemaa ja pitää sitä etualalla. Bulgarian
tulevaisuus oli hänen mielestään tässä sodassa ratkaistava siten, että
Venäjän vaikutus lopullisesti hävitettäisiin ja bulgarilaisen heimon
kaikki jäsenet kokonaisuudessaan yhdistettäisiin saman yhtenäisen
johdon alle. Muita politiikkansa päämääriä ei tsaari koskaan maininnut
keskustellessaan minun kanssani. Erittäinkin vaikutti minuun se tapa,
jolla Bulgarian hallitsija johti vanhimman poikansa valtiollista
kasvatusta. Kruununprinssi Boris oli tavallaan kuninkaallisen isänsä
yksityissihteeri ja näytti olevan tsaarin salaisimmistakin ajatuksista
perillä. Erinomaisen lahjakas, jalosti ajatteleva prinssi täytti
saamansa tärkeän osan mitä hienotunteisimmin, vaatimattomasti syrjässä
pysyen. Isällisen vallan käyttö näytti olevan koko ankaraa.
Valtakuntansa ulkopolitiikkaa tsaari hoiti pääasiallisesti aivan
yksin. Missä määrin hän ehdottomasti vallitsi maansa vaikeita
sisäpoliittisiakin oloja, sitä en kykene arvostelemaan. Mutta minä
luulen, että hän keskellä Bulgariassa useinkin valtaan pääsevää
parlamentaarista anarkiaa osasi saada oman tahtonsa kuuluviin, ehkäpä
usein itsevaltaisin keinoin. Hänen tehtävänsä oli tässä suhteessa
epäilemättä vaikea. Bulgarialaiset olivat, samoin kuin kaikkikin
Balkanin kansat, orjuudesta harpanneet täyteen valtiolliseen vapauteen.
Kouluutus ja se kova työ, minkä siirtyminen tilasta toiseen vaatii,
puuttui heiltä sen vuoksi. Pelkään, että näiden monessa suhteessa niin
etevälahjaisten kansain on vielä monta vuosikymmentä kärsittävä tuon
kasvattavan väliajan puuttumisen seurauksista.
Bulgarian kuningas oli joka tapauksessa tätä nykyä hallitsijain
etevimpiä. Meitä kohtaan hän pysyi uskollisena liittolaisena.
Meidän Plessissä-olomme aikana kuoli keisari Frans Josef. Hänen
kuolemansa oli Tonavan valtakunnalle ja meille tappio, jonka koko
suuruus voidaan arvatenkin vasta myöhemmin täydelleen käsittää. Ei
ollut epäilystäkään siitä, että kaksoismonarkian monikansaisuus hänen
kuolemansa johdosta menetti aatteellisen yhtymäpisteensä.
Kunnianarvoisen, iäkkään keisarin keralla vaipui moniheimoisen
valtakunnan kansallistunnosta suuri osa ainiaksi hautaan.
Vaikeudet, jotka odottivat nuorta keisaria, olivat niin suuret ja
moninaiset, ettei niitä voi verratakaan siihen, mitä hallitsijan
vaihdos yksiheimoisessa valtakunnassa tuottaa. Uusi hallitsija koetti
kansoja sovittavilla keinoilla korvata keisari Frans Josefin kuoleman
tuottaman siveellisesti sitovan voiman raukeamisen. Valtiota
hajoittaviinkin aineksiin hän luuli valtiollisten armonosoitusten
siveellisesti vaikuttavan. Tämä keino petti kerrassaan; nämä ainekset
olivat jo aikoja sitten tehneet välipuheensa yhteisten vihollistemme
kanssa, eivätkä aikoneet vähääkään sanoutua siitä vapaaehtoisesti irti.
Niissä monenlaisissa vilkkaissa henkilökohtaisissa suhteissa, joihin
Plessissä-oleskeluni johdosta jouduin silloisen kenraalieversti Conrad
von Hötzendorfin kanssa, vahvistui vaikutus, jonka jo aikaisemmin olin
saanut hänestä sotilaana ja johtajana. Kenraali von Conrad oli erittäin
lahjakas mies, hehkuva itävaltalainen isänmaanystävä ja yhteisen
asiamme lämminsydäminen kannattaja. Valtiollisia vaikutuksia, jotka
yrittivät saada hänet tästä suunnasta luopumaan, hän epäilemättä
syvimmästä vakaumuksestaan vastusti. Sotatoimisuunnitelmissaan
kenraalieversti oli sangen suurisuuntainen; suurten yhteisten asiaimme
ydinkohdat hän osasi eritellä pois vähemmän ratkaisevien sivuasiain
kasasta. Hän tunsi erinomaisen hyvin Balkanin ja Italian olot.
Ne melkoiset vaikeudet, jotka haittasivat Itävalta-Unkarin armeijassa
kansallista yhteishenkeä, ja tästä johtuvat puutteet olivat
kenraalieverstille hyvin tunnetut. Siitä huolimatta hän suurissa
suunnitelmissaan arvosteli silloin tällöin liian suuriksi johtoonsa
uskotun armeijan toimimahdollisuudet.
Myös Turkin ja Bulgarian sotilaallisiin johtajiin tutustuin Plessissä
persoonallisesti syksyn ja talven kuluessa.
Enver pasha osoitti mielestäni harvinaisen laajaa ja vapaata käsitystä,
mitä tulee nykyisen sodankäynnin ja sen päätökseen saattamisen
luonteeseen. Tämän osmanin antautumus yhteiseen suureen ja vaikeaan
asiaamme oli ehdoton. En koskaan unohda vaikutusta, jonka turkkilaisten
varageneralissimus syyskuun alussa 1916 teki minuun, meidän ensi kerran
keskustellessamme. Hän kuvasi minulle silloin pyynnöstäni Turkin
sotilaallisen tilan. Huomattavan selkeästi, varmasti ja avoimesti hän
antoi meille siitä perinpohjaisen kuvan ja minuun kääntyen päätti sen
seuraavin sanoin: "Turkin asema Aasiassa on osaksi sangen vaikea. On
pelättävissä, että meidät Armeniassa työnnetään vielä kauemmaksi
taapäin. Ei ole mahdotonta, että taistelut Irakissa pian jälleen
uudistuvat. Luulen niinikään, että englantilaiset lyhyen ajan kuluttua
voivat Syyriassa käydä kimppuumme ylivoimalla. Mutta kävipä meille
Aasiassa miten tahansa, sodan ratkaisu tapahtuu Euroopassa, ja sitä
varten annan käytettäviksi kaikki divisionat, mitä minulla vielä on
vapaina." Asiallisemmin ja epäitsekkäämmin on tuskin vielä milloinkaan
liittolainen liittolaiselle puhunut. Eivätkä sanat jääneet vain
sanoiksi.
Vaikka Enver pasha olikin yleensä sotaan hyvin perehtynyt, puuttui
häneltä kuitenkin perusteellinen sotilaallinen, tahtoisin sanoa
yleisesikuntakouluutus. Se oli puute, joka näytti olevan yhteinen
kaikille turkkilaisille johtajille samoin kuin heidän esikunnilleenkin.
Tuntui siltä, kuin olisi tämä itämaalaisissa luonnosta johtuva puute.
Turkin armeijassa näytti olevan vain aivan vähän semmoisia upseereja,
jotka kykenivät oikein suunniteltuja sotatoimia toteuttaessaan
hallitsemaan johdon teknillisiä sisäisiä tehtäviä. Ei oltu selvillä
siitä, että yleisesikunnan on välttämätöntä suuria aatteita
toteuttaessaan puuttua pieniinkin asioihin. Siitä johtui, että puuttuva
sotilaallinen todellisuudentunto usein teki itämaalaisen aaterikkauden
hedelmättömäksi.
Oleellisesti toisenlainen luonne kuin aatteista rikas osmani oli
bulgarialainen sotatoverimme kenraali Zekoff, mies, jolla oli selvä
havaintokyky, joka ei ollut suurille aatteille vieras, mutta jonka
näköpiiri ensi sijassa kuitenkin rajoittui Balkanille. En saata
varmasti päättää, missä määrin hän ehkä oli viimemainitussa suhteessa
hallituksensa vaikutuksen alainen. Joka tapauksessa hän oli Bulgarian
valtionjohdon ulkopoliittisen suunnan harras kannattaja. Sen
sisäpoliittisten menetelmäin kanssa ei hänen käsityskannallaan liene
ollut mitään yhteistä.
Kenraali Zekoff rakasti sotamiehiään ja nämä rakastivat häntä. Hänen
luottamuksensa heihin oli valtiollisessakin suhteessa sangen suuri. Kun
tuotiin esiin epäilyksiä siitä, onko bulgarialainen sotamies halukas
taistelemaan venäläisiä vastaan, lausui Zekoff mainitsemisen arvoiset
sanat: "Kun minä sanon bulgarialaisilleni, että heidän on taisteltava,
niin taistelevat he vaikka ketä vastaan!" Kenraalille eivät muutoin
olleet tuntemattomat eräät hänen sotamiestensä kansanluonteeseen
kuuluvat heikkoudet. Palaan tähän myöhemmin. Paitsi johtavain
sotilaitten kanssa jouduin Plessissä henkilökohtaisesti tekemisiin
liittolaistemme valtiollistenkin johtajain kanssa. Tahdon tässä vain
puhua osmanilaisesta suurvisiiristä Talaat pashasta ja Bulgarian
pääministeristä Radoslavovista.
Talaat pasha tuntui nerokkaalta valtiomieheltä. Hän ei ollut
epätietoinen tehtävän suuruudesta, enempää kuin valtiolaitoksensa
puutteistakaan. Se, ettei hänen onnistunut kitkeä pois itsekkyyttä eikä
kansallista saamattomuutta, joka hänen isänmaataan lamautti, johtui
vain voitettavien vaikeuksien suuruudesta. Ei ollut mahdollinen
muutamassa kuukaudessa korjata sitä, mikä johtui vuosisataisista
laiminlyönneistä, mitä rotujen sekoitus ja valtion laajain piirien
sisäinen siveellinen uupumus jo ammoin ennen sotaa oli turmellut. Itse
hän tahrattomin käsin ryhtyi valtakuntansa johtoon ja tahrattomin käsin
siinä pysyi. Talaat oli vanhan ritarillisen turkkilaisuuden
täysiarvoinen edustaja. Valtiollisesti ehdottomasti luotettavana hän
vuonna 1916 ensi kerran tuli luokseni ja semmoisena hän syksyllä 1918
meistä erosi.
Turkin valtion- ja sodanjohdon heikkouden aiheutti sen suuri
riippuvaisuus sisällisistä oloista. Niin sanottuun komiteahallitukseen
kuuluvat, valtiollisessa ja taloudellisessa suhteessa itsekkäät
henkilöt sekaantuivat sota-asiain johtoon ja monessa suhteessa sitoivat
sen kädet, niin ettei se kyennyt keinoilla, jotka oikeastaan olivat
käytettävissä, parantamaan oikein arvosteltuja epäkohtia. Jotkut etevät
miehet tosin kyllä tekivät, mitä heidän vallassaan oli. Mutta
valtiomahti ei enää ollut tehokas kautta maan. Konstantinopoli, maan
sydän, sykki liian heikosti eikä enää työntänyt terveitä, virkistäviä,
valtiota edistäviä mehuja etäisiin maakuntiin. Uusia aatteita oli tosin
sodan kuluessa esiintynyt ja Dardanellien ja Tigriin luona saatujen
voittojen sotaiset laakerit saivat ne rehoittamaan oikein itämaalaisen
kukkeina. Aljettiin ajatella koko islamin uskonnollista ja valtiollista
yhdistystä. Vaikka pyhän sodan julistamisella oli ilmeisesti huono
menestys, luotettiin muhamettilaisten uskontaistelijain nousuun, kuten
esimerkiksi Pohjois-Afrikassa. Tapausten kehitys oli kuitenkin
osoittava, että tämä uskonkiihkon ilmaus johtui vain paikallisista
erikoisuuksista ja että toivo niiden leviämisestä Sisä-Aasian laajoille
aloille oli harhaluulo, vieläpä enemmänkin: arveluttavaa sotilaallista
uhkapeliä.
Bulgarialainen Radoslavov oli valtiollisiin aatteihinsa nähden enemmän
turpeeseen sidottu kuin suurisuuntainen osmanilainen valtiomies Talaat
pasha. Rohkenen epäillä, oliko Radoslavov täydelleen koko suuruudessa
todella omaksunut sen rohkean askeleen, joka 1915 sai Bulgarian
asettumaan meidän puolellemme -- saanen ehkä sanoa: hänen tsaarilleen
ominaisessa, täysin harkitussa suuruudessa. Radoslavov oli meitä
kohtaan aina ehdottomasti luotettava ulkopolitiikassaan.
Bulgarian sisäpoliittisen puoluetaistelun hurja kiihko ei suuren
sodankaan kuluessa laimentunut ja armeijassakin se oli laajalle
levinnyt. Hajoittavina vaajoina tunkeutui siihen venäläisystävällisiä
aatteita ja sisäpoliittistenkin puolueryhmäin taistelu levisi
joukkoihin ja niiden johtajiin. Radoslavov ei ollut tähän syytön.