Taistelun omalla osallamme itärintamaa puhalsimme eloon itse uudelleen
koko voimassaan. Täydelleen se ei ollut tauonnut koskaan. Meidän
rintamallamme se ei kuitenkaan ollutkaan riehunut samalla raivolla kuin
Karpaateilla, missä Itävalta-Unkarin armeijain täytyi mitä raskaimmin
ponnistuksin suojella Unkarin vainioita venäläistulvalta. Sinne oli
esikunnanpäällikkönikin hätäpäivinä väliaikaisesti kutsuttu. Sisäiset
syyt, jotka aiheuttivat silloisen eromme, eivät ole tulleet tietooni.
Etsin niitä asialliselta alalta ja pyysin Keisariani peruuttamaan tämän
määräyksen ja Hänen Majesteettinsa armollisimmin suostuikin siihen.
Kenraali Ludendorff palasi lyhyen ajan kuluttua takaisin vakavin
kokemuksin ja vielä vakavammin mielipitein Itävallan slaavilaisiin
joukkoihin nähden.
Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennolle täytyi ajatuksen ratkaisevaan
sotatoimeen ryhtymisestä idässä olla erikoisen läheinen. Eivät
ainoastaan sotilaalliset, vaan valtiollisetkin syyt osoittivat sille,
miten välttämätöntä tämä oli. Itävalta-Unkarin taisteluvoimain jatkuva
ehtyminen ei voinut jäädä sille salaisuudeksi. Sodan pitkittyminen
ilmeisestikin pahensi näitä oloja Tonavan monarkian armeijassa enemmän
kuin sitä vastassa olevan vihollisen keskuudessa. Tämän lisäksi tuli
itävaltalaisten huoli, että Przemyslin uhkaava menetys melkoisesti
lisäisi sotatilanteen jännitystä omalla rintamalla ja että
valtiorakennuksessa nyt jo ilmenevät arveluttavat höltymisen oireet ja
luottamuksen katoaminen sodan onnelliseen päättymiseen saisivat yhä
uutta virikettä siitä vaikutuksesta, joka tämän linnoituksen menetyksen
täytyisi omassa maassa tehdä. Lisäksi Itävalta-Unkari tunsi jo nyt,
että Italian valtiollinen kanta uhkasi sen selkää. Suuri, voitollinen
taistelu idässä saattoi perinpohjin korjata valtakunnan vaikean aseman.
Tämä käsitys oloista sai minut asettumaan kenraali Conradin puolelle,
kun hän Saksan ylimmälle armeijanjohdolle ehdotti ratkaisevia
sotatoimia itärintamalla. Ylin armeijanjohtomme ei luullut voivansa
antaa käytettäväksemme niitä joukkomääriä, joita arvelin tällaiseen
ratkaisuun tarvittavan. Ehdotetusta suunnitelmasta tuli sen vuoksi
minun komentopiirissäni yksi ainoa suuri isku, jonka iskimme
Itä-Preussissa.
4 armeijaosastoa saapuu junilla vuoden alussa kotimaasta ja lännestä
käytettäväksemme. Ne puretaan Itä-Preussissa, jossa ne osaksi
vahvistavat 8:tta armeijaa, osaksi muodostavat 10:nnen kenraalieversti
von Eichhornin johdolla, ne sijoittuvat rintamaan ja lähtevät
liikkeelle hyökätäkseen Lötzenin--Gumbinnenin linjalla olevan ohuen
puolustusasemamme molempien siipien ohi eteenpäin. Kenraali Sieversin
10:s venäläinen armeija aiotaan laajassa kaaressa kiertää kahdella
vahvalla siipiryhmällä, jotta vihdoin näiden yhdyttyä idässä Venäjän
puolella voitaisiin suuressa mittakaavassa musertaa kaikki mitä
vihollisesta ehkä on vielä jäljellä.
Sotatoimen ensimmäinen perustava ajatus esitetään tammikuun 28:ntena
päämajassamme Posenissa armeijanjohtajillemme seuraavin sanoin:
"Aikomukseni on panna 10:s armeija, vasen siipi pitkin
Tilsit--Wylkowyszkin suuntaa, kiertämään vastustajan pohjoista siipeä;
kiinnittää vihollinen Königsbergin maanpuolustusdivisionan ja 8:nnen
armeijan vasemman siiven suorittamalla rintamataistelulla ja antaa
8:nnen armeijan oikean siiven hyökätä Arys--Johannisburgin suuntaan ja
siitä etelään."
Helmikuun 5:ntenä annetaan sitten Insterburgista, jonne lähdemme
taistelua ohjaamaan, varsinainen hyökkäyskäsky. 7:nnestä alkaen se saa
molemmat ryhmät siivillä liikkeelle. Tilanne muistuttaa ehkä jonkun
verran mainehikasta Sedaniamme. Ja se siitä lopulta oli Augustowon
luona tulevakin venäläisten 10:nnelle armeijalle. Siellä sulkeutui
helmikuun 21:senä valtavan ajomme perukka, josta kuljetettiin Saksaan
vangiksi yli 100.000 vastustajaa. Vielä paljon suurempi luku venäläisiä
oli joutunut toisen kohtalon omaksi.
Koko sotatoimelle annettiin Hänen Majesteettinsa Kaikkeinkorkeimmasta
käskystä nimeksi "Masurinmaan talvitaistelu". Vapautettakoon minut sen
tarkemmasta kuvauksesta. Mitä uutta voisinkaan siitä kertoa? Sen nimi
huokuu kuin hyistä kylmyyttä ja kuolonjäykkyyttä. Tämän taistelun
vaiheita muistellessa tuntuu, ikäänkuin täytyisi itseltään kysyä:
Ovatko todella ihmisolennot saaneet tämän kaiken aikaan, vai onko
kaikki vain ollut satua tai aaveitten kummittelua? Ovatko nuo marssit
kautta talviöiden, nuo majailut hyisessä lumituiskussa ja vihdoin
noiden viholliselle niin kamalain Augustowon metsän taisteluiden päätös
vain kiihtyneen ihmismielikuvituksen tuotetta?
Huolimatta talvitaistelun suuresta taktillisesta menestyksestä ei
meidän ollut suotu käyttää strateegisesti hyödyksemme sitä, mitä oli
saavutettu. Olimme jälleen kyenneet tuhoamaan yhden venäläisten
armeijoista, mutta sen sijalle astui paikalla uusia vihollisvoimia;
niitä tuotiin toisilta rintamilta, minne ne eivät olleet sidotut.
Näissä oloissa emme niillä voimilla, mitä meillä nyt oli idässä
käytettävänä, voineet saavuttaa ratkaisevaa tulosta. Venäläisten
ylivoima oli liian valtava. Talvitaistelua seurasi venäläisenä
vastauksena laajaotteinen hyökkäys vanhain preussilaisten
raja-alueitten edustalla olevia asemiamme vastaan. Valtavia jyriä
vieritti vihollisen ylijohtaja meitä vastaan, ylivoimaisen suuria
jyriä, joista jokainen oli raskaampi kuin kaikki meidän voimamme
yhteensä. Mutta saksalainen tahto voittaa tämänkin painon.
Virtana juoksee venäläinen veri murhaavissa taisteluissa Narewin
pohjoispuolella ja Niemenin länsipuolella alkukevääseen saakka;
Jumalan kiitos, Venäjän puolella rajaa! Olkoon tsaarilla vain paljon
sotilaita, moisissa joukkouhreissa niiden luku huomattavasti vähenee.
Venäläisvoima, joka linjaimme edustalla tuhoutuu, on myöhemmin
puuttuva, kun kaukana etelässä suuri saksalais-itävaltalainen hyökkäys
saa koko venäläisen sotarintaman järkkymään.
Ei ainoastaan Preussin raja-alueilla, vaan Karpaateillakin taistellaan
tähän aikaan suunnattoman katkerasti. Siellä koettaa venäläinen
talvesta huolimatta millä hinnalla tahansa saada haltuunsa Unkarin
rajavallin. Vihollinen arvelee ja arvatenkin aivan oikein, että
venäläisen tulvan murtautuminen madjaarien maihin saattaisi ratkaista
sodan ja ettei Tonavan valtakunta milloinkaan tointuisi semmoisesta
iskusta. Tarvitsiko epäillä, että ensimmäinen venäläisten tykinlaukaus
Unkarin alangolla saisi vastakaikua Ylä-Italian vuorilta ja
Transsylvanian alpeilta? Venäläisten suuriruhtinas tiesi hyvin,
mitä korkeata päämäärää varten hän metsävuoriston vaikeilla
taistelutantereilla vaati tsaarin armeijalta niin hirmuisia uhreja.
Sotatilanteen hellittämätön suuri jännitys Karpaateilla ja sen
vaikutus valtiollisiin oloihin vaativat ehdottomasti ratkaisua. Saksan
ylin armeijanjohto keksi sen. Toukokuun ensimmäisinä päivinä se
Pohjois-Galitsiassa mursi venäläisen sotarintaman ja kävi Unkarin
rajalla sivulta ja takaapäin vastustajan taistelurintaman kimppuun.
Minun ylikomentoni oli aluksi vain välillisesti osallisena tässä
suuressa sotatoimessa, joka alkoi Gorlicen luona. Meidän tehtävämme
tässä suurisuuntaisessa yrityksessä oli ensinnäkin suurien
vihollisvoimain kiinnittäminen. Tämä suoritettiin aluksi siten, että
tehtiin hyökkäyksiä Veikselin suuressa mutkassa Varsovan länsipuolella
ja Itä-Preussin rajalla Kovnon suuntaan, ja sitten Liettuaan ja
Kuurinmaalle suurisuuntaisempi ratsuväen retki, joka alkoi huhtikuun
27:ntenä. Tämä kolmen ratsuväkidivisionan ja niitä tukevan kolmen
jalkaväkidivisionan eteneminen koski arkaan kohtaan Venäjän
sota-aluetta. Venäläinen tunsi nyt luultavasti ensi kerran, että
tärkeimmät rautatiet, jotka yhdistivät Venäjän armeijan venäläiseen
päämaahan, saattoivat tämmöisten hyökkäyksien johdosta joutua
arveluttavaan vaaraan. Venäläinen työnsi suuria voimia hyökkäystämme
vastaan. Liettuan puolella taisteluita kesti kesään saakka. Me näimme
olevan syytä lähettää sinne lisää voimia pitääksemme vallatut alueet
hallussamme ja painostaaksemme pysyväisesti vihollista näilläkin
alueilla, joihin sota ei tähän saakka ollut koskenut. Siten sinne
vähitellen syntyi uusi saksalainen armeija. Alueen pääjoesta se sai
nimekseen "Niemenin-armeija".
Tilan puute estää minua tekemästä selkoa sotaretkestä, joka toukokuun
2:sena alkoi Pohjois-Galitsiassa ja sitten meidän linjoillemme leviten
syyskuukausina päättyi Vilnon itäpuolella. Niinkuin lumivyöry saa
alkunsa näköjään pienistä aiheista ja tuhoisalla retkellään
tempaa mukaansa yhä uusia ja uusia osia, samoin alkaa ja jatkuu tämä
retki ennen kuulumattomassa ja sen koommin toistumattomassa
laajuudessa. Läpimurtautumisen onnistuessa Lembergin luona saamme
mekin aihetta puuttua välittömästi sen kulkuun. Nyt nimittäin
saksalais-itävaltalaiset armeijat poikkeavat pohjoista kohti edetäkseen
ylisen Bugin ja Veikselin välille. Pitäköön lukija mielessään aseman
kuvan: Venäjän sotarintaman eteläpuoli on painettu kokoon, niin että se
uhkaa murtua kappaleiksi. Sen pohjoisosa on lännen ja luoteen puolelta
kiinni pidettynä muodostanut uuden mahtavan sivustan Veikselin ja
Pripetin soiden välille etelää kohti. Tuho uhkaa Venäjän armeijan
suurinta osaa, jos uusi läpimurto-yritys pohjoisesta käsin Venäjän
sotavoiman selkäpuolta vastaan onnistuu.
Uudelleen tunkee esiin sama ajatus, joka sai meidät talvitaisteluun
ryhtymään, tällä kertaa ehkä vielä suuripiirteisempänä. Nyt on isku
iskettävä Itä-Preussista ja Ossowiecin--Grodnon suunta on lyhin ja
vaikuttavin. Nytkin Bobrin rämeet estävät kuitenkin sillä puolella
etenemistämme; tiedämme sen edellisen vuoden suojailmoista. Ei sen
vuoksi ole muuta valittavana kuin hyökätä tämän suunnan länsipuolitse
tai itäpuolitse. Isku vihollisen puolustuslaitosten sisimpään, tekisi
mieleni sanoa Venäjän armeijan sydänseutuun, vaatii valitsemaan Grodnon
itäpuolitse kulkevan suunnan. Ylin armeijanjohto tunnusti sen edut,
mutta piti läntistä hyökkäyssuuntaa lyhempänä ja luuli sielläkin
saatavan suuria tuloksia. Se siis vaati hyökkäystä Narewin alijuoksun
poikki. Minun tuli mielestäni kokonaisuuden hyväksi toistaiseksi luopua
vastustamasta tätä aietta ja odottaa tämän hyökkäyksen seurauksia ja
sotatointen jatkoa. Kenraali Ludendorff piti kuitenkin mitä
sitkeimmin kiinni ensimmäisestä suunnitelmastamme, mikä mielipiteiden
eroavaisuus ei kuitenkaan mitenkään vaikuttanut myöhempiin yhteisiin
suunnitteluihimme tai toimiimme eikä heikontanut sitä voimaa, jolla
heinäkuun puolivälissä teossa toteutimme vastuunalaisen armeijan
ylijohdon päätöksen. Gallwitzin armeija tunkeutui Przasnyszin kahden
puolen Narewia kohti. Tämän hyökkäyksen tapahtuessa lähdin itse
taistelutantereelle, en mitenkään taktillisesti puuttuakseni armeijan
ylikomennon toimintaan, jonka tiesin mestarilliseksi, vaan yksinomaan
siitä syystä, että tiesin, kuinka ratkaiseva tässä läpimurtautumisen
merkitys ylimmän armeijanjohtomme mielestä oli. Tahdoin olla paikalla
voidakseni heti ryhtyä toimiin, jos armeijanylikomento tarvitsisi
enempiä apukeinoja toteuttaakseen käskypiirini kehyksissä vaikean
tehtävänsä. Kaksi päivää viivyin armeijassa ja olin mukana, kun
Przasnysz, josta jo moneen erään oli niin kiivaasti taisteltu,
valloitettiin ja kaupungin eteläpuolella olevasta seudusta taisteltiin.
Jo heinäk. 17:ntenä Gallwitz pääsi Narewin luo. Kaikilla rintamanosilla
läpimurtautuvain liittolaisarmeijain painostuksesta alkaa venäläinen
vähitellen joka puolella väistyä ja verkalleen poistua uhkaavan saarron
tieltä. Takaa-ajomme alkaa muuttua rintamataisteluiksi. Täten emme voi
korjata niitä hedelmiä, joita yhä uudelleen kylvetään verisillä
taistelutantereilla. Palaamme sen vuoksi jälleen aikaisempaan
ajatukseemme ja tahdomme sotatoimien käydessä tällä tavalla tunkeutua
Kovnon kautta Vilnoa kohti, ahdistaaksemme sitten venäläisen keskustan
laumat Pripetin soita vastaan ja lyödäksemme poikki niiden yhteyden
maan sydämen kanssa. Ylimmän armeijanjohdon käsitys vaatii kuitenkin
suoranaista takaa-ajoa, jossa takaa-ajaja uupuu enemmän kuin
takaa-ajettu.
Tähän aikaan valloitettiin Nowo-Georgiewsk. Tämä linnoitus ei tosin
vielä ollut vaikuttanut sodankäyntiin kovinkaan huomattavasti; mutta
nyt sen omistaminen kävi meille tärkeäksi, se kun sulki Mlavan kautta
Varsovaan menevän rautatien. Juuri ennen sen antautumista kohtasin
elokuun 18:ntena Keisarini linnoituksen edustalla ja ajoin myöhemmin
hänen seurassaan kaupunkiin. Siellä paloivat vielä venäläisten
joukkojen sytyttämät kasarmit ja muut sotilasrakennukset. Suurin
joukoin seisoi joka puolella sotavankeja. Erikoisesti on mainittava,
että venäläiset ennen antautumistaan olivat ampuneet hevosensa
rivittäin, epäilemättä vakuutettuina siitä, että näillä eläimillä oli
erinomaisen suuri merkitys sotatoimiemme jatkamiselle idässä.
Vastustajamme toimi yleensä erinomaisen perusteellisesti hävittäessään
kaikki semmoiset apuneuvot ja varastot, joista voitokkaalla
vihollisella saattoi olla sodankäynnissä jonkinlaista hyötyä.
Hankkiaksemme itsellemme edes vapaan tien, jos myöhemmin tulisi
edettäväksi Vilnoa kohti, annamme Niemenin-armeijamme jo heinäkuun
puolivälissä lähteä liikkeelle itää kohti. Elokuun puolivälissä
kukistuu sitten Kovno 10:nnen armeijan valloittamana. Tie Vilnoon on
avattu, mutta yhä puuttuu voimia suuren sotaliike-suunnitelmamme
toteuttamiseksi. Joukot ovat edelleen kiinni rintamansuuntaisessa
takaa-ajossa. Kuluu viikkoja ennenkuin voidaan tuoda apuväkeä. Mutta
venäläinen väistyy tällä välin yhä kauemmaksi itään: se jättää kaikki,
jopa Varsovankin, kunhan vain voi pelastaa turmiosta päävoimansa.
Vasta syyskuun 9:ntenä voimme lähteä etenemään Vilnoa kohti.
Mahdollista on, että tällä suunnalla vieläkin voidaan saada suuria
aikaan. Satojatuhansia venäläisiä sotamiehiä ehkä joutuu saaliiksemme.
Nyt jos koskaan sekaantui ylpeihin toiveihin kärsimättömyyttä ja
huolta. Tulemmeko liian myöhään? Olemmeko kyllin voimalliset? Mutta
eteenpäin vain, ohi Vilnon ja sitten etelää kohti. Ratsumiesjoukkomme
pääsevät pian venäläisten valtasuoneen käsiksi. Jos sen puristamme
tukkoon, niin kuolee vihollisen päävoima. Vastustaja tietää uhkaavan
tuhon, se koettaa kaikilla mahdollisilla keinoilla sen torjua. Vilnon
luona alkaa murhaava kamppailu. Venäläiselle on jokainen tunti kallis,
jos se vielä kestää, voi se pelastaa suuret määrät itää kohti
tulvivista joukoistaan. Ratsuväkidivisionaimme täytyy niiden
peräytymisen painostuksesta jälleen väistyä taapäin. Vastustaja saa
jälleen haltuunsa maansa sydämeen vievän radan. Me tulimme liian
myöhään ja uuvuimme!
En erehtyne otaksuessani, että ristiriidalla, joka vallitsi Saksan
ylimmän johdon mielipiteiden ja meidän mielipiteittemme välillä, on
oleva historiallista mielenkiintoa. Mutta arvostellessamme armeijan
johdon suunnitelmia tulee meidän samalla pitää silmällä koko
sota-asemaa. Jääköön käsittelemättä kysymys, olisimmeko koko
valtiollisen ja sotilaallisen aseman vaikutuksen alaisina suunnitelleet
toisin ja toisin toimineet.
Lötzen.
Tästä vakavasta aatteiden taistelusta tahdon nyt siirtyä erääseen
idylliseen puoleen vuoden 1915 sotaelämäämme ja palaan muistelmissani
Lötzeniin.
Tästä herttaisesta, järvien, metsäin ja mäkien ympäröimästä
pikkukaupungista tuli päämajamme, kun Masurinmaan talvitaistelu alkoi
vaimentua. Venäläisvaarasta ja venäläiskauhusta vapautuneet asukkaat
ottivat meidät liikuttavan sydämellisesti vastaan. Mitä kiitollisimmin
muistelen myös seurustelua niillä maatiloilla, joilla saatoin käydä
ilman liian suurta ajanhukkaa; milloin ajan vakavuus salli, soi se
minulle virkistyksen, viihdytyksen ja mielenkiinnon hetkiä. Jalo
erämiehen ammattikaan ei silloin jäänyt osattomaksi; loistokohta
oli tällöin erinomaisen suuren hirven kaataminen Niemonienin
kuninkaallisessa metsästyspuistossa Kurisches Haffin rannalla, mistä
saan kiittää Hänen Majesteettinsa armoa.
Kun rintamamme edustalla keväällä vähitellen alkoi vallita rauha, ei
meillä ollut puutetta vieraista enempää kuin myöhemminkään kesän
kuluessa. Luonamme kävi saksalaisia ruhtinaita, valtiomiehiä,
taloudellisiin ja tieteellisiin piireihin kuuluvia henkilöitä ja
hallinnollisia virkamiehiä. Sodan tähänastinen kulku oli herättänyt
tämän mielenkiinnon itäisiä maakuntia kohtaan, joissa muutoin niin
vähän käytiin. Saapui taiteilijoita siveltimellä tai taltalla
ikuistamaan kenraali Ludendorffia ja minua, mistä kunniasta me,
asianomaisten herrain kaikesta rakastettavuudesta ja etevyydestä
huolimatta, mielellämme olisimme niukkain lomahetkiemme hyväksi
kieltäytyneet. Puolueettomistakin maista saapui vieraita. Niinpä
tutustuin siellä muiden muassa Sven Hediniin, tunnettuun
Aasiankulkijaan ja vakaumukselliseen saksalaisystävään, jota pidän
suuressa arvossa.
Valtiomiehistä, jotka kävivät luonamme Lötzenissä, mainitsen
erikoisesti silloisen valtakunnankanslerin von Bethmann-Hollwegin ja
suuramiraali von Tirpitzin. Jo talvella 1914-15 oli minulla ollut
Posenissa tilaisuus ottaa valtakunnankansleri vastaan luonani. Hänen
käyntinsä johtuivat ensi sijassa persoonallisesta rakastettavuudesta
eivätkä olleet missään yhteydessä minkäänlaisten valtiollisten
kysymysten kanssa. En muista valtakunnankanslerin kanssa silloin
keskustellun tätä alaa koskevista kysymyksistä. Mutta sen vakuutuksen
sain, että olin tekemisissä viisaan ja tunnollisen miehen kanssa.
Mielipiteemme silloisista sodan välttämättömyyksistä kävivät siihen
aikaan, mikäli saatoin päättää, kaikissa oleellisissa kohdissa yhteen.
Syvä vastuunalaisuuden tunne huokui kaikista kanslerin lausunnoista.
Tästä tunteesta luulen johtuvan, että minun sotilaallisen tuntoni
mukaan herra von Bethmannin antamissa sotatilaa koskevissa
arvosteluissa oli hieman liiaksi epäilyksiä ja sen johdosta hieman
liian vähän luottamusta.
Posenissa saamani vaikutus vahvistui Lötzenissä.
Suuramiraali von Tirpitz, jota tähän aikaan usein mainittiin
Bethmann-Hollwegin seuraajana, oli aivan toisenluontoinen mies. Eräällä
pitkähköllä kävelyretkellä hän esitti minulle kaikki ne huolet, joita
hän hehkuvassa sydämessään tunsi isänmaanystävänä ja varsinkin
merimiehenä. Hänestä tuntui katkeralta, että hänen nyt täytyi nähdä,
miten valtava sotaväline, jonka hän elämänsä parhaina vuosina oli
takonut, oli sidottuna kotimaan satamiin. Kieltämättä asema oli
ylenmäärin epäedullinen meikäläiselle laivastohyökkäykselle,
pitkällinen odotus ei sitä parantanut. Minun käsitykseni mukaan se
seikka, että saksalaisten maihinnousu oli Englannin emämaalle niin
tavattoman arka kohta, olisi oikeuttanut laivastomme ryhtymään
laajempiin toimiin, jopa suurien uhrienkin uhalla. En pitänyt
mahdottomana, että laivastoa siten käyttäen voitaisiin sitoa kotimaahan
suuria englantilaisia sotavoimia ja näin keventää maa-armeijamme
taakkaa. Sanotaan politiikkamme pitäneen silmällä sitä mahdollisuutta,
että se rauhantoiveiden ehkä sattuessa saattaisi vedota voimalliseen
eheään saksalaiseen merisotavoimaan. Semmoinen laskelma olisi
arvatenkin erehdys. Sillä sotavoima, jota ei uskalleta sodassa käyttää,
on rauhankeskusteluissakin voimaton tekijä.
Keväällä 1916 toteutui kuitenkin vielä suuramiraalin toivomus.
Skagerrakissa laivastomme osoitti loistavasti, mihin se kykeni.
Sukellussodastammekin herra von Tirpitz lausui mielipiteensä. Hänen
kantansa oli, että me olimme sopimattomaan aikaan tähän aseeseen
tarttuneet ja että me sitten, Yhdysvaltain presidentin kannasta
säikähtäen, olimme antaneet äänekkäällä sotahuudolla kohotetun kätemme
jälleen sopimattomaan aikaan vaipua. Suuramiraalin silloiset lausunnot
eivät voineet vaikuttaa siihen kantaan, jolle myöhemmin asetuin tässä
kysymyksessä. Vielä lähes puolitoista vuotta oli kuluva, ennenkuin
minun oli tähän nähden määrättävä kantani. Tällä ajalla oli toiselta
puolen sota-asema aivan oleellisesti muuttunut meille epäedullisemmaksi
ja toiselta puolen oli laivastomme toimiteho sukellusveneiden puolesta
lisääntynyt enemmän kuin kaksinkertaiseksi.
Kovno.
Lokakuussa 1915 siirsimme päämajamme Kovnoon, vallattuun
vihollismaahan.
Yleisesikunnanpäällikköni entisiin toimiin tuli lisäksi nyt vielä
huolenpito maan hallinnosta, sen uudelleen rakentamisesta ja
käyttämisestä joukkojemme, kotimaamme ja maan asukkaitten hyödyksi.
Tästä koituva työ olisi jo yksistään voinut vaatia kokonaan miehen
työvoiman. Kenraali Ludendorff suoritti sen muiden virkatoimiensa
rinnalla ja antautui siihen hänelle ominaisella uupumattomalla
työnhalulla.
Kovnosta oli minulla talven 1915-16 levollisemmalla ajalla tilaisuus
käydä Belovezin metsässä. Riistakanta oli valitettavasti sotatapausten
johdosta kärsinyt paljon vahinkoa. Läpimarssivat joukot ja
sala-ammuntaa harjoittavat talonpojat olivat sitä pahasti vähentäneet.
Siitä huolimatta minun onnistui vielä nelipäiväisillä ihanilla ajo- ja
rekiretkillä tammikuussa 1916 kaataa biisonihärkä ja neljä
saksanhirveä. Laajan metsäalueen hallinto oli baierilaisen
metsänhoitajan Escherichin taatuissa käsissä ja mestarillisesti hän
osasi käyttää hyödyksemme metsän runsaita puuvaroja harjoittamatta
silti ryöstöottoa.
Augustowonkin metsässä kävin samana talvena. Kunniakseni toimeenpantu
suden-ajo jäi valitettavasti tuloksettomaksi. Sudet pitivät viisaampana
pötkiä tiehensä minun pyssyni kantomatkan ulkopuolelle. Vuoden 1915
helmikuun taisteluista en nähnyt muita jälkiä kuin ampumahautoja.
Muutoin oli taistelutanner, ainakin niillä kohdin metsää, missä minä
kävin, täydelleen puhdistettu.
Kovnossa vietin huhtikuussa 1916 riemujuhlani 50-vuotisen palveluksen
johdosta. Kiitollisena Jumalaa sekä Keisariani ja Kuningastani kohtaan,
joka armollisesti muistamalla minua teki tämän päivän ihanaksi, loin
silmäyksen kuluneeseen puoleen vuosisataan, jonka olin elänyt sodassa
ja rauhan aikana palvellen valtaistuinta ja isänmaatani.
Kovnon kohdalla kulki kesällä 1812 suuria ranskalaisarmeijan osastoja
Niemenin poikki itää kohti. Muistellen tätä aikaa ja tämän rohkean
retken traagillista loppua vastustajamme antautuivat siihen toivoon,
että meidänkin sotajoukkomme sortuisivat Venäjän laajoilla metsä- ja
suoalueilla nälkään, viluun ja tauteihin samalla tavalla kuin suuren
korsikalaisenkin ylväät armeijat. Tätä loppua meille julistettiin ehkä
enemmän oman arvostelukyvyttömän yleisön rauhoittamiseksi kuin
sisällisestä vakaumuksesta. Huolemme joukkojemme elättämisestä talvella
1915-16 eivät suinkaan olleetkaan vähäiset. Tiesimmehän, kuinka
verraten autioita ja tarttuvain tautien pahasti saastuttamia uuden ajan
kaikista edistyksistä huolimatta ne seudut yhä vielä olivat, joissa
meidän nyt tuli viettää ankara vuodenaika.