Venäläisten hyökkäys saksalaista itärintamaa vastaan.
Vuosi 1915 ei ylikomennossamme päättynyt täysin tyydyttävän voiton
raikuviin fanfaareihin. Tämän vuoden sotatointen ja taisteluiden
kokonaistulos oli meille jonkun verran epätyydyttävä. Venäjän karhu oli
välttänyt verkkomme, epäilemättä kyllä verta vuotaen useammasta kuin
yhdestä haavasta, mutta saamatta kuitenkaan surmaniskua. Hurjin
hyökkäyksin se oli meidät hyvästellyt. Tahtoiko se sillä osoittaa, että
sillä vielä oli riittävästi elinvoimaa tuottaakseen meille vastakin
vaikeuksia? Saimme kuulla semmoisiakin mielipiteitä, että venäläisten
väen ja sotatarpeiden hukka jo oli ollut niin suuri, että saisimme nyt
itärintamalla olla kauankin hyvässä turvassa. Tähänastisten
kokemustemme nojalla emme voineet muuta kuin epäillä näitä väitteitä ja
pian saimme kokea, että epäilyksemme olivat oikeutetut.
Ei edes talvea ollut meidän suotu viettää kutakuinkin rauhassa.
Piankin saatiin nähdä, että venäläinen ajatteli kaikkea muuta kuin
alallaan-olemista. Koko rintamallamme, jopa kaukana sen ulkopuolellakin
etelässä, oli vihollisen linjoilla ja niiden takana levotonta, joskaan
ei alussa ollut mahdollista saada mitään selvää venäläisten johdon
aikeista. Asemaimme edustalla pidin Smorgonin, Väinänlinnan ja Riian
seutuja erikoisina uhattuina kohtina. Näihin seutuihin veivät
venäläisten kuljetuskykyisimmät rautatiet. Mutta pitkään aikaan ei
voitu havaita selviä merkkejä siitä, että vihollinen olisi valmistellut
hyökkäystä näillä kolmella kohdalla.
Vihollisen selkäpuolella toimeliaisuus pysyi erinomaisen vilkkaana.
Karkurit valittivat ankaraa mieskuria, joka oli peräytyneissä
pataljoonissa pantu toimeen, sillä joukkojen harjoittamisessa
käytettiin rautaista ankaruutta.
Eri rintamanosain voimasuhteet olivat jo levon aikoina meille
erinomaisen epäsuotuisat. Meidän täytyi ottaa lukuun, että keskimäärin
jokaista meidän divisionaamme (9 pataljoonaa) vastassa oli samalla
matkalla noin 2-3 venäläistä divisionaa (32-48 pataljoonaa). Nämä
luvut, jos mikään, ovat omiaan osoittamaan, kuinka suunnattoman paljon
enemmän meidän joukoiltamme vaadittiin kuin vihollisiltamme. Tällä
erotuksella oli suunnaton merkitys paitsi taistelussa myös
jokapäiväisiin välttämättömiin työvaatimuksiin nähden. Kuinka suuriksi
olivatkaan työsuoritukset käyneet rintamain suuren laajuuden vuoksi!
Asemain ja teiden rakentaminen, parakkileirien pystyttäminen ynnä ne
lukemattomat työt, joita sotatarpeiden, muonan, rakennusaineiden y.m.
toimittaminen joukoille vaati, vaikuttivat, että sana "lepo"
upseereille ja sotamiehelle oli aivan tyhjä käsite. Siitä huolimatta
oli joukkojen mieliala ja terveydentila kauttaaltaan hyvä. Ellei
terveydenhoitomme olisi ollut niin korkealle kehittynyt kuin se todella
oli, olisi meidän jo yksin tästä syystä ollut mahdotonta kestää sotaa
niin kauan. Kenttäterveydenhoitolaitoksemme aikaansaannokset
osoittautuvat vielä kerran, kun koko tarjolla oleva aineisto on
tieteellisesti käsitelty, saksalaisen henkisen työn ja suureen
tarkoitukseen antaumuksen erikoiseksi kunnian lehdeksi, ja voidaan ne
toivottavasti silloin saattaa käytäntöön koko ihmiskunnan parhaaksi.
Helmikuun puolivälistä lähtien alkoi Narocz-järven ja Postawyn luona
olla erikoisen levotonta. Yhä selvemmin alkoi saapuvista tiedoista
kuultaa vihollisen hyökkäysvalmistukset näillä kohdin. En ollut alussa
uskonut, että venäläinen todella suureen iskuun valitsisi nämä paikat,
jotka olivat sen kuljetuskykyisistä ratayhteyksistä kaukana ja sitä
paitsi tarjosivat vähän toimintamahdollisuutta sen sotalaumoille ja
pinnanmuodostuksen vuoksi soivat vain niukasti liikuntovapautta
taktilliselle johdolle. Myöhemmät tapaukset osoittivat minulle, että
epätodenmukaiselta näyttäneestä oli kuitenkin tuleva tosi.
Ei kukaan meistä venäläisten silloisten valmistusten kuluessa oikein
älynnyt niiden valtavaa laajuutta. Tuskinpa muutoin olisimme luulleet,
että me vähitellen Narocz-järven seuduille kokoomillamme noin 70
pataljoonalla voisimme pitää puoliamme koko sinne koottua, noin 370
pataljoonan suuruista venäläisvoimaa vastaan. Mutta tämä vertaus antaa,
kuten eräs meidän hankkimiimme tietoihin perustuva julkaisu huomauttaa,
vain epätarkan kuvan, ensinnäkin siitä syystä, ettei ensi päivinä
molemmin puolin suinkaan pantu liikkeelle koko taistelujoukkojen
määrää, ja varsinkin sen vuoksi, etteivät venäläiset divisionat
suinkaan tasaisella leveällä rintamalla hyökänneet saksalaisia vastaan,
vaan keräytyivät pääasiallisesti kahteen mahtavaan hyökkäysryhmään
Hutier'n armeijaosaston sivustain edustalle. Pohjoisempi niistä syöksi
7 jalkaväki- ja 2 ratsuväkidivisionaa Postavyn rintamaosalla Mozeikin
ja Vileityn välillä meidän kimppuumme, ja meillä oli sitä vastassa
aluksi vain 4 saksalaista pataljoonaa; eteläisempi, johon kuului 8
jalkaväkidivisionaa ja Uralinkasakoita, koetti murtaa Narocz-järven ja
Visznew-järven välisen järvisulun, jota meidän 75:s reservidivisionamme
ja 9:s vahvistettu ratsuväkidivisiona puolustivat. Siis kaikkiaan noin
128 venäläistä pataljoonaa 19 saksalaista pataljoonaa vastassa!
Maaliskuun 18:ntena puhkeaa venäläinen hyökkäys valloilleen.
Tykistövalmistelun jälkeen, jonka ankaruuden vertaa ei itärintama ole
vielä milloinkaan kokenut, syöksyvät vihollislaumat katkeamattomana
väkitulvana ohuesti miehitettyjä asemiamme vastaan. Mutta suotta ajavat
venäläiset patterit ja konekiväärit omaa jalkaväkeään saksalaisten
linjoja vastaan; turhaan taempana pysyneet vihollisjoukot niittävät
alas omat ensimmäiset linjansa, kun nämä koettavat väistyä ja välttää
meidän tulemme tuhon. Oikeiksi mäiksi kasaantuu rintamamme eteen
venäläisiä kaatuneita. Puolustajain ponnistukset tietysti ovat
kohonneet suunnattomiin. Leuto sää on alkanut ja ampumahaudat täyttyvät
sulaneella vedellä, tähän saakka suojanneet rintavarustukset muuttuvat
juoksevaksi liejuksi ja koko taistelukenttä pohjattomaksi suoksi.
Haudoissa-olijain jäsenet turpoavat jäisessä vedessä, niin että ne
osittain menettävät liikuntokykynsäkin. Mutta näihin ruumiisiin jää
sittenkin riittävästi elinvoimaa ja taistelutarmoa vihollisen
hyökkäysten murtamiseksi yhä ja yhä. Siten venäläinen tälläkin kertaa
uhraa uhrinsa turhaan ja maaliskuun 25:nnen jälkeen voimme me pitää
Narocz-järven luona olevia sankarijoukkojamme voittajina.
Huhtikuun 1:senä 1916 julaistussa saksalaisessa armeijan tiedonannossa,
joka syntyi meidän myötävaikutuksellamme, lausutaan taistelun päätyttyä
seuraavaa:
'Mihin suureen päämäärään hyökkäyksillä pyrittiin, näkyy seuraavasta
venäläisten länsirintaman armeijain ylipäällikön käskystä n:o 537, joka
on annettu maaliskuun 4:ntenä (17:ntenä):
Länsirintaman joukot!
Puoli vuotta takaperin te suuresti heikonnettuina vähällä
kivääri- ja patruunamäärällä pidätitte vihollisen etenemisen
ja seisautettuanne sen Molodetsnon luona läpimurtoalueella
asetuitte nykyisiin asemiinne.
Hänen Majesteettinsa ja kotimaa odottavat teiltä nyt uutta
sankarityötä: vihollisen karkoittamista valtakunnan rajain
sisäpuolelta! Kun te huomenna ryhdytte tähän korkeaan tehtävään,
olen minä, rohkeuteenne, syvään uskollisuuteenne tsaaria kohtaan
ja kuumaan kotimaan-rakkauteenne luottaen vakuutettu siitä, että
te täytätte pyhän velvollisuutenne tsaaria ja kotimaata kohtaan
ja vapautatte vihollisen ikeen alla huokaavat veljet. Jumala
meitä auttakoon pyhässä asiassamme!
Kenraaliadjutantti Ewert.
Tosin täytyy jokaisen olojen tuntijan ihmetellä, kuinka moiseen
yritykseen ryhdyttiin vuodenaikana, jolloin minä päivänä tahansa lumen
sulaminen saattoi tuottaa sen toteuttamiselle arveluttavia vaikeuksia.
Ajankohdan valinnan voinee sen vuoksi otaksua johtuneen paremminkin
hädänalaisen liittolaisen pakotuksesta kuin venäläisen johdon vapaasta
tahdosta.
Kun nyttemmin venäläiseltä viralliselta taholta selitetään, että
se keskeytys, joka hyökkäyksessä paraikaa vallitsee, johtuu
säänmuutoksesta, niin on tämä varmasti vain puoleksi totta. Vähintään
yhtä paljon kuin pehmennyt maa ovat tappiot vaikuttaneet raskaaseen
peräytymiseen. Varovaisesti laskien ne on arvioitu vähintään 140.000
mieheksi. Sen vuoksi olisi paremmin paikallaan jos vihollisen
sodanjohto sanoisi, ettei suuri hyökkäys ole toistaiseksi takertunut
vain liejuun, vaan liejuun ja vereen.'
Erään saksalaisen upseerin kertomuksesta otan lopuksi seuraavan näitä
kevätkamppailuja koskevan paikan: "Ei ollut kulunut paljoa yli
kuukauden siitä, kun Venäjän tsaari Postawyn rintamalla paraatissa
tarkasti rynnäkködivisionat, siihen kun kenraalisotamarsalkka von
Hindenburg saapui rintamalle kiittämään voitollisia rykmenttejään.
Tsernjatyssa ja Komaissa, Jodovcessa, Sviranyssa ja Kobylnikissa,
linnuntietä vain muutaman kilometrin päässä siitä, missä tsaari piti
paraatinsa, puhui hän rintamajoukkojen lähetystöille ja jakeli
rautaristit. Käsi kädessä seisoivat siinä hetkisen sotapäällikkö ja
käsigranaattien heittäjä, luottavin, kiinnittyvin katsein toinen
toistaan mittaillen. Kevätaurinko säteili voitonaurinkona
Hindenburg-rintaman yläpuolella..."
Siinä osani Naroczin taisteluihin.
Venäläisten hyökkäys itävalta-unkarilaista itärintamaa vastaan.
"Verdun!" -- Tätä nimeä mainittiin meillä idässä tämän vuoden helmikuun
alusta entistä useammin. Siitä ei uskallettu puhua muuta kuin
puoliääneen ja salavihkaa. Sana lausuttiin äänellä, josta kuulti
epäilystä ja arveluita. Ja kuitenkin oli ajatus valloittaa Verdun hyvä.
Jos me saimme Verdunin käsiimme, niin täytyi sen melkoisesti vahvistaa
yleistä asemaa länsirintamallamme. Näin poistettiin siellä lopullisesti
arimman painekohtamme mutka. Ehkä olisi linnoituksen valloituksesta
ollut seurauksena vielä muitakin toimimahdollisuuksia etelään ja
länteen päin.
Mainitun linnoituksen tärkeys oikeutti siis minun mielestäni yrittämään
sen valloitusta. Olihan mahdollista ajoissa keskeyttää yritys, jos sen
toteuttaminen osoittautuisi mahdottomaksi tai sen vaatimat uhrit liian
suuriksi. Ja sitten: eikö linnoitusten valloitukseen nähden rohkeinkin,
uskomattominkin jo ollut tässä sodassa meille moneen kertaan
loistavasti onnistunut? Helmikuun lopulla ei Verduniä enää mainita
salaperäisesti, vaan ääneen ja iloiten. Sana "Douaumont" loistaa sen
yhteydessä saksalaisen sankariuden soihtuna etäisimpään itään saakka ja
kohottaa niidenkin rohkeutta, jotka vast'ikään vakavin ja huolestunein
mielin katselivat tapauksien kehittymistä Narocz-järven seuduilla.
Tosin hyökkäys Verdunin kimppuun synnyttää meissä katkerankin tunteen.
Tietäähän tämä yritys, että sodan ratkaisusta täällä idässä on
lopullisesti luovuttu. Verdunin nimi lausutaan ajan kuluessa eteenpäin
monenlaisella äänenpainolla. Epäilykset alkavat vähitellen päästä
voitolle, mutta niitä lausutaan harvoin julki. Ne voidaan lyhyesti
yhdistää seuraaviin kysymyksiin: Miksi yhä jatketaan hyökkäystä, joka
vaatii niin suunnattomia uhreja ja jonka toivottomuus lisäksi jo on
ilmeinen? Eikö olisi mahdollista jättää tämä puhtaasti paikallinen,
rintaman suuntaa edellyttävä rynnistys Verdunin pohjoista,
vakinaisiin varustuksiin nojautuvaa puolustuskaarta vastaan ja
ryhtyä toiseen hyökkäykseen, joka Argonnen metsän ja St. Mihielin
välisen sijoituksemme suuntia hyväkseen käyttäen saisi aikaan
rintamansuoristuksen? Vasta myöhemmät ajat voivat puolueettoman
harkinnan nojalla päättää, ovatko nämä kysymykset oikeutettuja.
Vielä toinenkin sana liittyi myöhemmin Verduniin, nimittäin "Italia",
jota mainittiin ensi kerran kun Narocz-järven tappelu oli päättynyt.
Italiaakin mainitaan epäillen ja sitä epäillään paljoa enemmän ja
raskaammin kuin Verduniä, ja epäilykseen liittyy vakava, raskas
huoli. Suunnitelma, että Itävalta-Unkari hyökkäisi Italian kimppuun,
on rohkea, ja tältä kannalta katsoen sillä on sotilaalliset
onnistumismahdollisuudet. Mutta uhkarohkealta tämä aie näyttää, kun
harkitsemme sen sotavoiman arvoa, jolla se aiotaan suorittaa. Jos
parhaat itävalta-unkarilaiset joukot lähtevät liikkeelle Italiaa
vastaan, joukot, jotka eivät herätä ylpeyttä ja luottamusta vain
Itävallassa ja Unkarissa, vaan Saksassakin, niin mitä jää sitten
Venäjää vastaan? Venäjä ei ole vielä niin voitettu kuin vuoden 1915
lopulla otaksuttiin. Narocz-järven luona on venäläisten armeijalaumain
päättäväisessä toiminnassa jälleen ilmennyt sellainen hurjuus ja
joukkopaino, jota niin monet itävalta-unkarilaiset osastot melkoisine
slaavilaisine aineksineen tähän saakka ovat osoittaneet huonosti
kestävänsä. Huolemme kasvaa päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän
huolimatta Italiasta tulevista voitonsanomista. Hyvin pian huolemme
osoittautuvatkin oikeiksi ja toteutuvat Pripetin eteläpuolella nyt
alkavissa tapauksissa. Kesäkuun 4:ntenä luhistuu Itävalta-Unkarin
armeijan rintama Volhyniassa ja Bukovinassa laajalla alalla venäläisten
ensi iskusta. Itärintaman koko tähänastisen sodan vaikein pula on
käsissä, se on vielä vaikeampi kuin vuoden 1914. Sillä tällä kertaa ei
missään ole varalla voitollista saksalaista armeijaa, joka tulisi
auttavaksi pelastajaksi; lännessä riehuu taistelu Verdunin ympärillä ja
Sommella uhkaavat myrskyn enteet. Tämän pulan aallot leviävät meidän
rintamallemme saakka, mutta eivät kuitenkaan, se on yleisasemalle onni,
venäläisten hyökkäysten muodossa. Näin voimme lähettää apua edes sinne,
missä hätä on suurin.
Venäläinen seisoo yhä vielä heikontumattomana asemissaan saksalaisen
rintaman edustalla. Ensimmäisen menestyksensä Pripetin eteläpuolella se
on siis saavuttanut verrattain heikoilla voimilla eikä käyttämällä
ylivoimaisia määriä, kuten sen tapana on ollut. "Brusilovin suunnitelma
on oikeastaan käsitettävä tiedusteluksi, tiedusteluksi joka on pantu
toimeen valtavan laajalla alalla ja rohkean päättävästi, mutta joka
sittenkin on vain tiedustelua eikä isku valittua maalia vastaan...
Hänen tehtävänsä oli tunnustella vihollisen linjain lujuutta lähes 500
kilometrin pituisella rintamalla Pripetin ja Romanian välillä. Brusilov
oli kuin mies, joka jyskyttää muuria saadakseen selville, mitkä kohdat
ovat lujaa kiveä, missä on vain säleitä ja muurilaastia." Näin
kirjoitti eräs ulkomaalainen Brusilovin ensimmäisistä taistelupäivistä.
Ja tämä ulkomaalainen lausui kieltämättä totuuden.
Itävalta-Unkarin muurissa on kuitenkin vain vähän kunnollisia kiviä,
Brusilovin vasaran jyskytyksestä se sortuu ja myrskytulvana vyöryvät
sisään venäläiset laumat, jotka vasta nyt on kuljetettu pois
rintamaltamme. Missä ne voidaan pysähdyttää? Yksi vankka pylväs vain
jää toistaiseksi pystyyn näiden hyökyjen keskelle, eteläarmeija
oivallisen kenraalinsa kreivi Bothmerin johdolla. Saksalaisia,
itävaltalaisia ja unkarilaisia; kaikki hyvän kurin alaisina.
Mitä meidän rintamaosaltamme suinkin riittää viedään nyt etelää kohti
ja katoaa Galitsian tappelutantereille. Sillä välin synkistyy tilanne
länsirintamallakin. Ranskalais-englantilainen ylivoima hyökkää Sommen
kahden puolen verrattain heikosti puolustettuja linjojamme vastaan ja
painaa ne mutkalle. Jonkun aikaa uhkaa suorastaan täydellisen murron
vaara!
Kaikkeinkorkein Sotaherrani kutsuu minut ja yleisesikunnanpäällikköni
kahteen kertaan päämajaansa Plessiin neuvottelemaan itärintaman
vaikeasta tilasta. Jälkimmäisellä kerralla, heinäkuun lopulla,
tehdään siellä päätös johdon järjestämisestä uudelleen itärintamalla.
Saksan ylin armeijanjohto on korvaukseksi siitä, että se Verdunistä
ja Sommesta huolimatta tarjoaa pelastavan kätensä, vaatinut
Itävalta-Unkarilta takeita siitä, että itärintaman johtovalta
järjestetään lujemmaksi. Täysin oikeutettua! Käskyvaltani näin
laajennettiin ulottuvaksi aina Brodyn seudulle saakka Lembergin
itäpuolelle; voimallisia Itävalta-Unkarin joukko-osastoja annettiin
minun johtooni.
Kävimme niin pian kuin suinkin alaisiksemme määrättyjen uusien
ylikomentojen luona ja itävalta-unkarilaiset viranomaiset osoittivat
meille täydellistä auliutta ja arvostelivat arkailematta omia
heikkouksiaan. Tosin ei näihin tunnustuksiin kuitenkaan kaikkialla
yhtynyt semmoista toimitarmoa, joka parantaen käy käsiksi esiintyviin
puutteisiin. Ja kuitenkin oli asia niin, että jos milloinkaan mikään
armeija on kaivannut kaikkea hallitsevaa läpikotaista käskyvaltaa ja
yhtenäistä suuntaa, niin ainakin tämä kansojen sekoitus, muutoin täytyi
tämän ruumiin parhaankin veren sykkiä voimatonna ja vuotaa hukkaan.
Sotilaallisen johtovallan laajentuminen sai minut siirtämään päämajani
etelämmäksi Brest-Litovskiin. Sinne saan elokuun 28:ntena puolenpäivän
aikaan Hänen Majesteettinsa käskyn lähteä mitä pikimmin hänen suureen
päämajaansa. Syyksi ilmoittaa sotilaskabinetin päällikkö minulle vain:
"Asema on vakava!"
Lasken kuulotorven kädestäni ja ajattelen Verduniä ja Italiaa,
Brusilovia ja itävaltalaista itärintamaa ja lisäksi uutista: "Romania
on julistanut meille sodan." Nyt kysytään lujia hermoja!