On olemassa eräs kirja, "Sodasta", joka ei milloinkaan vanhene.
Clausewitz on sen kirjoittaja. Hän tunsi sodan ja tunsi ihmiset. Meidän
tuli kuulla hänen neuvojaan, ja kun niitä noudatimme, oli se meille
siunaukseksi. Päinvastainen tuotti onnettomuutta. Hän varoitti
sekoittamasta politiikkaa sodankäyntiin. Kaukana siitä, että nyt näillä
sanoilla tahtoisin tuomita silloin saamani käskyn. Vaikka saatoinkin
vuonna 1914 ajatuksin ja sanoin arvostella, nyt olen päättänyt
oppimääräni karkean todellisuuden koulussa, liittosotaa johtamalla.
Kokemus vaikuttaa arvosteluun lieventävästi ja osoittaa sen
epäpätevyydenkin! Usein tosin olisimme voineet sodan kuluessa viehättyä
ajattelemaan: "Hyvä sen, jonka sotilaallinen omatunto on kevyempi kuin
meidän, joka helpommin kuin me voittaa sotilaallisen vakaumuksen ja
valtiollisten vaatimusten ristiriidan." Valtiollinen virsi, kehno
virsi! Minä ainakin olen sodan aikana harvoin kuullut tässä virressä
sopusointuja, sopusointuja, jotka olisivat sotilaan sydämessä
herättäneet vastakaikua. Toivottavasti on onni toisille tässä suhteessa
suosiollisempi kuin meille, jos isänmaan hätä jälleen kerran vaatisi
taisteluun!
Syyskuun 15:ntenä minun täytyi erota kenraali Ludendorffista.
Hänet oli nimitetty Ylä-Schlesiassa muodostettavan uuden 9:nnen
armeijan esikunnanpäälliköksi. Jo syyskuun 17:ntenä Hänen
Majesteettinsa Keisari määräsi kuitenkin, että minun tuli ottaa vastaan
tämän armeijan johto, mutta samalla myös pitää Itä-Preussin suojaksi
jätettävän 8:nnen armeijan johto, jota armeijaa heikennettiin siten,
että se 9:nnelle luovutti kaartin reserviosaston, XI, XVII ja XX
armeijaosaston ynnä 8:nnen ratsuväkidivisionan. Ero tähänastisesta
yleisesikunnanpäälliköstäni oli siis vain pieni välikohtaus. Mainitsen
tämän vain siksi, että tästäkin seikasta on tehty kaikenlaisia
vääristeltyjä juttuja.
Syyskuun 18:ntena lähden varhain aamulla Insterburgista, 8:nnen
armeijan pääkortteerista, ajaakseni automobiililla kahdessa päivässä
Posenin kautta Schlesian pääkaupunkiin Breslauhun. Matka kävi alussa
viimeisten viikkojen taistelukenttäin poikki, herättäen joukkojamme
kohtaan lämpimiä kiitollisuuden tunteita. Ensinnä autioitten,
poltettujen seutujen kautta, sitten saavuttiin vähitellen
koskemattomammalle alueelle ja kohdattiin vastaantulevaa
maalaisrahvasta, joka jälleen pyrki itää kohti hylkäämilleen
kotipaikoille. Kunnon maalaiskansaa, voimamme parasta perustusta.
Ajatukseni saattelevat sitä sen matkalla talojen ehkä mustille
raunioille, näkyihin, joista se toistasataa vuotta on säilynyt
sotavoimamme kunnollisuuden avulla. Edelleen Veikselille koruttomien
kylien ja kaupunkien kautta, mistä tuskin löytää jälkiä vanhan
länsimaisen kulttuurin loistosta! Tämä on Saksan siirtomaa-asutusta,
johon ei rikkirevitty isänmaamme aikoinaan suinkaan antanut huonoimpia
voimiaan. Sen arvokkain aarre on sen asukkaiden työ ja mielenlaatu.
Yksinkertaista, velvollisuudelleen uskollista kansaa. Minusta tuntuu
ikäänkuin ei Kantin oppia kategorisesta imperatiivista täällä vain
saarnattaisi, vaan ikäänkuin se erikoisen vakavasti käsitettäisiinkin
ja todellisuuden ja toimen maailmaan sovellettaisiin. Melkein kaikki
saksalaiset heimot ovat täällä yhtyneet satojen vuosien raskaaseen
kulttuurityöhön ja tällöin hankkineet sen kovan tahdon, joka on
isänmaalle vaikeina aikoina useinkin tuottanut arvaamatonta hyötyä.
Nämä ja tämäntapaiset vakavat ajatukset liikkuivat minussa matkalla,
eivätkä ne ole myöhemminkään koko hirveän taistelumme aikana minusta
luopuneet. Saksalaiset, suokaa minun koota ne seuraavaan kehoitukseen:
Vyöttäkää itsenne kaikki ei ainoastaan siveellisen ihmisvelvollisuuden
yhdistävällä, kultaisella vyöllä, vaan myös yhtä korkean isänmaallisen
velvollisuuden teräsvyöllä! Vahvistakaa tätä teräsvyötä yhä edelleen,
kunnes siitä tulee teräsmuuri, jonka suojassa tahdotte asua ja
yksinomaan voitte asua Euroopan tyrskyjen keskellä! Uskokaa minua, nämä
tyrskyt eivät asetu. Ei ihmisääni voi niitä karkoittaa, eikä ihmisten
sopimukset heikontaa! Hukka meidät perii, jos tyrskyt tässä muurissa
tapaavat murtuneen kohdan. Siitä tulisi Euroopan kansanaaltojen
muurinmurtaja vielä pystyssä seisovaa saksalaista linnaa vastaan. Sen
on valitettavasti liiankin usein meille historiamme opettanut!
Kevyellä sydämellä en tälläkään kertaa hyvästellyt kotiseutuani. Mutta
vielä raskaammaksi kävi minulle tässä asemassa toinen ero, ero
tähänastisesta itsenäisyydestä.
Tosin ylimmän armeijanjohdon sähkösanoman loppulause tässä suhteessa
kuului lohdulliselta, mutta kuitenkin aavistan, mitä kohtaloa kohti
kuljemme. Tähänastisesta sodankäynnistä en sitä tunne, sillä
sodankäynnin kultainen vapaus oli siinä mitä runsaimmassa mitassa
meille suotu. Mutta asia on minulle edellisistä liittosodista tunnettu.
Eteneminen.
Olimme pitäneet edullisimpana armeijamme kokoamista Kreuzburgin
seuduille Keski-Schlesiaan. Otaksuimme, että meillä siellä olisi
suurempi iskuvapaus ryhtyessämme toimiin venäläisen armeijaryhmän
pohjoista sivustaa vastaan Puolassa, vaikka tosin sen sijoitus ei
siihen aikaan ollutkaan tunnettu. -- "Mahdotonta!"
Soisimme, että armeijamme sallittaisiin edetä, oikea siipi Kielcen
kautta (Puolan keskitse) kulkien. -- "Mahdotonta!"
Soisimme, että melkoisia itävalta-unkarilaisia voimia etenisi
kerallamme ylisen Veikselin pohjoispuolelle Sanin suulle saakka. --
"Mahdotonta!"
Jos kaikki tämä leimataan mahdottomaksi, niin on ehkä vielä koko
sotatoimikin mahdoton tai käy siksi.
Kokoamme siis joukkomme (XI, XVII ja XX armeijaosaston, kaartin
reserviosaston, Woyrschin maanpuolustus-osaston, 35:nnen
reservidivisionan, Bredowin maanpuolustusdivisionan ja 8:nnen
ratsuväkidivisionan) Krakovan pohjoispuolelle, missä ne liittyvät
mitä läheisimmin Itävalta-Unkarin armeijan vasempaan siipeen,
kuten ylin armeijanjohto on käskenyt. Päämajamme sijoitetaan
väliaikaisesti Beutheniin Ylä-Schlesiaan. Syyskuun lopulla lähdemme
rintamaansijoitus-alueelta liikkeelle, keskusta, eikä siis armeijamme
oikea sivusta, Kielceä kohti suunnattuna. Itävalta-Unkarin
armeijanjohto lähettää Krakovan luota pohjoista kohti Veikselin poikki
heikon armeijan, johon kuuluu vain 4 jalkaväkidivisionaa ja 1
ratsuväkidivisiona. Enempää se ei luule voivansa luovuttaa joen
eteläpuolelta. Se aikoo itse tehdä siellä ratkaisevan hyökkäyksen.
Tämäkin liittolaisen suunnitelma on rohkea ja laatijalleen kunniaksi.
Kysyä vain täytyy, onko toiveita, että suuresti heikontunut armeija
kykenee sen suorittamaan kaikesta saamastaan avusta huolimatta.
Epäilyksiäni lieventää se toivo, että venäläinen, huomatessaan
saksalaisten joukkojemme ilmestyvän Puolaan, tuota pikaa työntää
pääjoukkonsa meidän kimppuumme ja että liittolaisellemme täten käy
mahdolliseksi saavuttaa menestystä.
Kuva, jonka liikkeittemme alussa muodostamme asemasta, on epäselvä.
Varmaan tiedämme vain sen, että venäläiset ovat viime aikoina
epäröiden seuranneet Sanin yli Itävalta-Unkarin peräytyviä
armeijoja. Lisäksi viittaavat eräät merkit siihen, että Veikselin
pohjoispuolella on 6-7 venäläistä ratsuväkidivisionaa ja tuntematon
luku rajansuojelus-brigadeja. Ivangorodin luona näytään paraillaan
muodostavan venäläistä armeijaa. Väkeä otetaan siihen ilmeisesti osaksi
niistä armeijoista, jotka edellisissä sotatoimissa ovat seisoneet
vastassamme Itä-Preussissa, osaksi saapuu uusia voimia Aasian
Venäjältä. On myös tietoja siitä, että Varsovan länsipuolella
varustetaan suuria asemia, rintama länttä kohti. Etenemme niin ollen
melko epävarmassa tilanteessa ja saamme varoa yllätyksiä.
Marssimme Venäjän-Puolaan ja saamme paikalla nähdä täydessä loistossaan
sen, minkä eräs ranskalainen kenraali kuvatessaan Napoleonin vuoden
1806 talvisotaretkeä, jolla hän oli mukana, leimaa sikäläisen
sodankäynnin erikois-elementiksi, nimittäin -- lian! Ja lisäksi lian
joka muodossa, ei ainoastaan vapaassa luonnossa, vaan myös niin
sanotuissa ihmisasunnoissakin ja asukkaissa itsessäänkin. Kuljettuamme
rajamme poikki jouduimme kerrassaan toiseen maailmaan. Ehdottomasti
tuli kysyneeksi itseltään: miten on mahdollista, että maanosassamme
Euroopassa Posenin ja Puolan rajapylväät asettavat niin jyrkän eron
saman kansanaineksen kulttuuriasteitten välille? Mihin ruumiilliseen,
siveelliseen ja aineelliseen kurjuuteen onkaan Venäjän valtiohallinto
jättänyt nämä maanääret, kuinka vähän sivistäviä voimia onkaan
puolalaisten ylimyspiirien ylihienostus päästänyt tihkumaan sorron
alaisiin alempiin kerroksiin! Heti ensi vaikutusten jälkeen näytti
minusta kysymyksenalaiselta, voitaisiinko näiden syväin rivien ilmeistä
valtiollista välinpitämättömyyttä kohottaa esimerkiksi papiston
vaikutuksen avulla korkeampaan pyrkimykseen, joka olisi voinut kehittyä
niin pitkälle, että ne vapaasti olisivat yhtyneet meidän rinnallamme
taistelemaan.
Pohjattomat tiet ehkäisevät suunnattomasti liikkeitämme. Vastustaja
pääsee niiden perille ja ryhtyy vastatoimiin. Venäläinen tuo
itävaltalaisia vastassa olevalta rintamalta puolen tusinaa
armeijaosastoja, ilmeisestikin aikoen työntää ne rintamaamme vastaan
Veikselin poikki Ivangorodin eteläpuolella.
Lokakuun 6:ntena pääsemme Opatovin ja Radomin kautta Veikselille. Ne
vihollisjoukot, joita oli ollut joen länsipuolella, olimme ajaneet
takaisin. Nyt alkaa kuitenkin tuntua, että pohjoista siipeämme
uhkaa vaara Ivangorodista ja Varsovasta käsin. Näissä oloissa on
sotatointemme jatkaminen itää kohti Veikselin poikki Ivangorodin
eteläpuolella toistaiseksi mahdotonta. Meidän täytyy ensinnä
pohjoisessa tehdä vastustajamme kanssa tili. Kaikki muu riippuu siitä,
kuinka siellä odotettavat melkoiset taistelut päättyvät. Syntyy
omituinen strateeginen tilanne. Vihollisen armeijaosastojen pyrkiessä
Veikselin toista puolta Galitsiasta Varsovaa kohti, liikkuvat
meikäläisetkin joukot joen tällä puolella pohjoista kohti samaan
suuntaan. Vihollinen työntää Ivangorodin kohdalla ja sen eteläpuolella
Veikselin poikki suuria voimia estääkseen meitä marssimasta vasemmalle.
Katkerilla taisteluilla ne työnnetään takaisin ylimenopaikoilleen; emme
kuitenkaan kykene täydelleen karkoittamaan vihollista länsirannalta.
Kahden päivämarssin päässä Varsovasta etelään kohtaa kenraali von
Mackensenin johtama vasen siipemme ylivoimaisia vihollisjoukkoja ja
työntää ne linnoitusta kohti. Mutta noin päivämatkan päässä
linnoituslinjasta seisahtuu hyökkäyksemme.
Varsovan eteläpuolisella taistelukentällä saamme tärkeimpänä
saaliinamme käsiimme venäläisen käskyn, josta saamme selvän käsityksen
vastustajan voimista ja aikeista. Sanin suulta Varsovaan saakka on
meillä sen mukaan vastassamme 4 venäläistä armeijaa; siis noin 60
divisionaa meidän 18 divisionaamme vastaan. Yksin Varsovasta on
lähetetty 14 vihollisdivisionaa meidän 5 divisionaamme vastaan. Siis
noin 224 venäläistä pataljoonaa 60 saksalaista vastaan. Vihollisen
ylivoima on vielä suurempi sen johdosta, että jalkaväkemme edellisissä
taisteluissa Itä-Preussissa ja Ranskassa ynnä äskeisillä pitkillä ja
rasittavilla marsseilla -- se on kulkenut yli 300 kilom. 14 päivässä
pohjattomilla teillä -- on huvennut vähempään kuin puoleen, jopa
osittain vähempään kuin neljäsosaan alkuperäisestä lukumäärästään.
Meidän taisteluvoimamme on näin heikennyt, kun taas vastassamme ovat
äsken saapuneet täysilukuiset siperialaiset armeijaosastot,
tsaarivaltakunnan valiojoukot!
Vastustajan aikomus on kiinnittää meidät Veikselin varrelle ja tuhota
meidät Varsovasta suunnatulla ratkaisevalla iskulla. Tämä suuriruhtinas
Nikolai Nikolajevitshin suunnitelma oli ehdottomasti suuri, vieläpä
suurin kaikista hänen suunnitelmistaan, joihin olen tutustunut. Ja
minun käsitykseni mukaan se pysyikin hänen suurimpanaan siihen asti,
kunnes hänen täytyi lähteä Kaukasiaan.
Syksyllä 1897 suuriruhtinas puhutteli minua Homburgin asemalla
keisarimanööverin jälkeen, ja keskustelu koski varsinkin tykistön
käytäntöä. Nyt Puolassa sitä vastoin kohtasin venäläisten ylipäällikön
ensi kerran välittömästi in praxi, sillä Itä-Preussissa hän näytti
oleskelleen vain ohimennen katsojana. Jos hänen sotatoimensa onnistuu,
niin ei tuho uhkaa ainoastaan 9:ttä armeijaa, vaan koko itärintamaa,
Schlesiaa, vieläpä koko kotimaata. Mutta me emme nyt saa antaa valtaa
niin synkille ajatuksille, meidän tulee keksiä keinoja ja teitä
uhkaavan vaaran torjumiseksi. Päätämme sen vuoksi pitää kiinni
Veikselin linjasta Ivangorodista etelään ja viedä kaikki voimat, mitä
sieltä suinkin irti saamme, vasemmalle suvellemme ja niillä hyökätä
Varsovan eteläpuolella vastustajamme kimppuun siinä toivossa, että
saamme sen lyödyksi, ennenkuin sinne ilmestyy uusia vihollisjoukkoja.
Kiire on nyt tarpeen! Pyydämme sen vuoksi Itävalta-Unkaria lähettämään
paikalla kaikki joukot, mitä sillä suinkin on vapaina, Veikselin
vasempaa puolta myöten Varsovaa vastaan. Itävalta-Unkarin armeijan
ylikomento osoittaa täydelleen käsittävänsä tilanteen, mutta esittää
kuitenkin epäilyksiä, jotka eivät ole varsinkaan tähän tilanteeseen
sopivia. Itävalta-Unkari, jonka avuksi olemme rientäneet, on valmis
auttamaan meitä, mutta se lupaa vain vapauttaa joukot, jotka olemme
jättäneet Veikselin linjalle, mikä keino on hidas ja aikaa kysyvä. Näin
tosin vältetään saksalaisten ja itävalta-unkarilaisten joukkojen
sekaantuminen, mutta koko sotatoimi joutuu epäonnistumisen vaaralle
alttiiksi. Vastaehdotuksemme eivät saa mitään aikaan. Näin on meidän
siis mukautuminen liittolaistemme toivomuksiin.
Peräytyminen.
Se, mitä olemme pelänneet, toteutuu. Varsovasta kumpuaa esiin yhä uusia
joukkoja ja kauempana sen alapuolellakin kulkee niitä Veikselin poikki.
Pitkälle venytetyt taistelulinjamme pidättävät vihollista otsapuolella,
mutta se uhkaa yhä kauemmaksi länttä kohti ylivoimaiseksi kehittyen
tunkeutua vasemman sivustamme ympäri. Asema ei voi eikä saa pysyä kauan
semmoisena. Koko yhteistä sotatointamme ei uhkaa ainoastaan
pysähtymisen vaara, se voi kärsiä haaksirikonkin. Niin, voi milt'ei
sanoa, että se jo on kärsinyt haaksirikon, toivottua menestystä kun ei
ole saavutettu ylisen Veikselin eteläpuolella, Galitsiassa, vaikka
vastustaja tuo sieltä 9:ttä armeijaamme vastaan valtavia määriä ja siis
on liittolaistemme kohdalla heikontanut voimiaan. Joka tapauksessa
meidän täytyy tehdä se raskas, joukkojemme kesken alussa pettymystä
herättävä päätös, että irtaannumme uhkaavasta kierroksesta ja koetamme
toisella tavalla päästä vaarasta. Varsovan taistelutanner jätetään
yöllä lokakuun 19:ttä vasten vastustajan haltuun. Jottei meidän
tarvitsisi jo nyt luopua yrityksestämme, peräytämme Varsovan edustalla
Mackensenin johdolla taistelevat joukkomme Rawan-Loviczin luo asemiin,
noin 70 kilometrin päähän linnoituksesta länteen. Toivomme venäläisen
törmäävän tätä itää kohti suunnattua rintamaa vastaan. Sitten tahdomme
niillä joukoillamme, jotka itävaltalaiset ovat vapauttaneet Ivangorodin
luota, etelästä käsin iskeä ratkaisevan iskun Veikselin suuressa
kaarteessa olevan venäläisen armeijaryhmän voimallisinta osaa vastaan.
Tämän suunnitelman toteuttamisen edellytyksenä on, että Mackensenin
joukot kestävät venäläisten armeijamäärien törmäyksen, ja että
itävalta-unkarilaisten joukkojen puolustus Veikselin luona on niin
vankka, että aiottu hyökkäyksemme venäläisten sivustavaikutusta vastaan
on idän puolelta varmasti suojattu. Tämän viimemainitun tehtävän
suoritusta liittolaisemme pitää Veikselin-asemain lujuuden vuoksi
yksinkertaisena. Itävaltalaisten armeijanjohto teki kuitenkin tämän
tehtävän itselleen vaikeammaksi sen kautta, että se, tosin sillä hyvää
tahtoaan osoittaen, koetti omastakin puolestaan antaa valtavan iskun.
Se päätti jättää Veikselin ylimenopaikat Ivangorodin luona ja sen
pohjoispuolella vastustajalleen vapaiksi ja sitten hyökätä vastustajan
kolonnain kimppuun niiden siirtyessä rannalta toiselle. Rohkea
suunnitelma, joka rauhan aikana leikkisodissa ja manöövereissä
suorituksessa ja arvostelussa käy usein täydestä ja jonka sotamarsalkka
Blücher ja hänen Gneisenaunsa sodassakin loistavasti toteuttivat
Katzbachin luona. Mutta vaarallinen on moinen yritys aina, etenkin
ellei joukkoihin ole ehdottomasti luottamista. Varoitamme sen vuoksi
siitä. Mutta suotta! Venäläisten ylivoima pääsee siis Ivangorodin luona
Veikselin yli; itävalta-unkarilaisten joukkojen vastahyökkäyksellä on
alussa menestystä, mutta pian se raukeaa ja muuttuu lopulta
peräytymiseksi.
Mitä hyödyttää meitä enää, vaikka venäläisten ensimmäiset rynnäköt
Mackensenin uutta rintamaa vastaan menevätkin myttyyn? Suunnitellun
hyökkäyksemme oikea sivusta on liittolaisemme peräytymisen johdosta
jäänyt suojattomaksi. Meidän täytyy heittää tämä sotatoimemme kesken.
Minusta näyttää parhaalta, että peräytymistä jatkaen vapautamme
kätemme, voidaksemme myöhemmin jälleen muualla iskeä. Tämä päätös
kypsyy minussa päämajassamme Radomissa, aluksi vain pääpiirtein, mutta
kuitenkin siksi selvään, että se riittää seuraavien toimien johdoksi.
Yleisesikunnan päällikköni ei siitä hellitä, hänen jättiläisvoimansa on
sen toteuttamiseksi pitävä huolta kaikesta, siitä olen varma.
Tosin liittyy suunnitelmaani vakavia epäilyksiäkin. Mitä sanoo kotimaa,
kun peräytyessämme lähestymme sen rajoja? Olisiko ihme, jos Schlesia
vapisee? Siellä muistetaan venäläisten hävitykset Itä-Preussissa,
ryöstöt, turvattomain raastaminen kodistaan ja muu kurjuus. Rikas
Schlesia, missä on niin valtavaksi kehittynyt kaivosteollisuus ja missä
muu teollisuus niin kukoistaa, molemmat seikkoja, joita sodankäyntimme
tarvitsee yhtä kipeästi kuin jokapäiväistä leipää! Sodassa ei noin vain
viitata kädellä karttaan ja sanota: "Minä luovutan tämän maan!" Ei saa
ajatella vain sotilaallisesti, täytyy ajatella myös taloudellisesti; ja
puhtaasti inhimillisetkin tunteet tunkevat mieleen. Usein juuri nämä
ovatkin vaikeimmat karkoittaa mielestä.
Lokakuun 27:ntenä alkaa peräytymisemme pääpiirtein Czenstochowin
suuntaan. Hävittämällä perin pohjin rautatiet ja maantiet tahdomme
pidättää taajaan sulloutuneita venäläisjoukkoja, kunnes olemme
täydelleen irtaantuneet niistä ja kunnes ennätämme panna alkuun uuden
sotatoimen. Armeija peräytyy Widawkan ja Warthen taa, vasen siipi
Sieradzin seuduille; päämaja lähtee Czenstochowiin. Venäläinen seuraa
alussa kintereillämme, sitten välimatka pitenee. Täten on tämä mitä
jännittyneimpäin sotatilanteiden hurja vaihtelu saanut toistaiseksi
ratkaisunsa.
En tahdo jättää tässä tilaisuudessa mainitsematta, että meitä uhkaavain
vaarain huomaaminen ajoissa kävi helpommaksi sen käsittämättömän
varomattomuuden, jopa tekisi mieli sanoa naivisuuden johdosta, jota
venäläinen osoitti kipinälennätinyhteyksiensä käytössä. Lukemalla
vihollisen kipinäsanomia saimme useinkin tiedon sekä vihollisen
joukkojen sijoituksesta että vielä aikomuksistakin. Huolimatta tästä
olojen harvinaisesta suosiollisuudesta asettivat eri tilanteet, etenkin
kun vihollisella oli mieslukuun nähden niin suuri ylivoima, ylimmän
johdon hermot sangen kovalle koetukselle. Mutta minä tiesin, että
alempi johto oli lujasti käsissämme ja luotin ehdottomasti siihen, että
joukot tekevät, mitä suinkin oli inhimillisesti mahdollista. Tämmöinen
kaikkien yhteisponnistelu on tehnyt meille mahdolliseksi suoriutua mitä
vaarallisimmistakin tilanteista. Mutta eikö tämä ollut vain lopullisen
tuhomme siirtämistä tuonnemmaksi? Vihollinen ainakin riemuitsi siinä
uskossa. Se piti meitä ilmeisestikin täydelleen lyötyinä. Ehkä oli tämä
sen käsitys meille onneksi, sillä marraskuun 1:senä ilmoitti venäläinen
kipinäsanoma: "Kun näin on ajettu vihollista takaa 120 virstaa, on aika
jättää takaa-ajo ratsuväen toimeksi. Jalkaväki on uupunut, tarpeiden
kuljetus vaikea." Voimme siis hengähtää ja harkita uusia suunnitelmia.
Tänä marraskuun 1:senä nimitti Hänen Majesteettinsa Keisari minut
kaikkien idässä olevain saksalaisten sotavoimain ylipäälliköksi, sitä
paitsi ulotettiin käskyvaltani Saksan itäisiin raja-alueihin. Kenraali
Ludendorff jäi esikunnanpäällikökseni. 9:nnen armeijan johto uskottiin
kenraali von Mackensenille. Pääsimme siten armeijan välittömästä
hoidosta; sitä määräävämmäksi kävi vaikutuksemme kokonaisuuteen.
Päämajaksemme valitsimme Posenin. Ennenkuin kuitenkaan vielä sinne
muutamme, tehdään Czenstochowissa marraskuun 3:ntena päätös uusien
sotatoimiemme suhteen taikka ehkä paremmin sanoen, uudet aikeet saavat
lopullisen muotonsa.
Vastahyökkäyksemme.
Uusi suunnitelma perustuu seuraaviin näkökohtiin: Jos nykyisessä
sijoituksessamme koettaisimme rintaman kohdalta torjua vastassamme
olevan 4:nnen armeijan hyökkäyksen, niin päättyisi taistelu musertavaa
ylivoimaa vastaan arvatenkin samalla tavalla kuin Varsovan edustalla.
Schlesiaa ei siis tällä tavalla ole mahdollinen pelastaa vastustajan
hyökkäykseltä. Tämä tehtävä voidaan ratkaista vain hyökkäyksellä. Mutta
hyökkäys paljon ylivoimaisemman vihollisen otsapuolta vastaan tietenkin
murskautuisi. Meidän tulee koettaa suunnata se vihollisen avointa
tai vain heikosti suojattua sivustaa vastaan. Vasemman käteni
heilautusliikkeellä valaisin ensimmäisessä keskustelussamme tätä
ajatusta. Jos Lodzin seuduilta etsimme vihollisen pohjoista siipeä,
niin täytyy meidän siirtää hyökkäysvoimamme Thorniin saakka.
Tämän linnoituksen ja Gnesenin välille suunnitellaan siis uusi
rintamaansijoituksemme. Erkanemme täten kauas Itävalta-Unkarin
vasemmasta armeijansiivestä. Czenstochowin seudulle aiomme jättää
vain heikkoja saksalaisia voimia näiden joukossa Woyrschin pahoin
runnellun maanpuolustus-osaston. Ehtona siirrollemme vasempaan
on että Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento tuo meidän pohjoista
kohti marssivien joukkojemme sijaan Czenstochowin seudulle 4
jalkaväkidivisionaa Karpaattien rintamalta, joka ei tällä haavaa ole
uhattuna.
Uusi sijoittumisemme rintamaan Thornin--Gnesenin seuduille jakaa kaikki
liittolaissotavoimat idässä kolmeen suureen ryhmään. Ensimmäisen
muodostaa Itävalta-Unkarin armeija ylisen Veikselin kahden puolen,
molemmat jälkimmäiset 9:s ja 8:s armeija. Näiden kolmen ryhmän välillä
olevia aukkoja emme voi sulkea täysitehoisilla taistelujoukoilla.
Meidän täytyy pistää itävaltalaisten ja meidän 9:nnen armeijamme
väliseen 100 kilometrin levyiseen aukkoon etupäässä äsken muodostettuja
joukkoja. Näiden hyökkäysvoima on jo itsessään pienempi ja lisäksi
täytyy niiden rintamalla mahtavaa venäläistä ylivoimaa vastaan
levittäytyä niin laajalle alalle, että ne oikeastaan muodostavat vain
ohuen harson. Pelkästään lukumäärän mukaan katsottuna ei venäläisten
tarvitse muuta kuin lähteä liikkeelle Schlesiaa kohti, kun tämä
vastarinta on murrettu. Thornissa olevan 9:nnen armeijan ja Itä-Preussin
itäosissa olevan 8:nnen armeijan välillä on enimmäkseen vain
rajavartiastoa, jonka vahvistuksena ovat Thornin ja Graudenzin
pääreservit. Näitä joukkoja vastassa on Varsovan pohjoispuolella
Veikselin ja Narewin pohjoisrannalla vahva venäläinen ryhmä, johon
kuuluu suunnilleen 4 armeijaosastoa väkeä. Tämä venäläinen ryhmä voisi,
jos se lähetettäisiin liikkeelle Mlavan kautta, vielä palauttaa saman
tilanteen, joka vallitsi elokuun lopulla ennen Tannenbergin taistelua.
8:nnen armeijan selkäpuoli näyttää siis olevan uudelleen, vieläpä
arveluttavasti uhattuna. Tästä asemasta Schlesiassa ja Itä-Preussissa
tulee 9:nnen armeijan hyökkäyksen venäläisten päävoimien vain heikosti
suojattua sivustaa vastaan Lodzin suunnalla vapauttaa meidät. Selvää
on, että ellei hyökkäys nopeaan menesty, on tämä armeija vetävä
vastaansa vihollislaumat joka taholta. Tämä vaara on sitä suurempi, kun
meillä ei ole riittävän suurta lukua eikä riittävän täysipätöisiäkään
joukkoja voidaksemme ankarilla kestävillä hyökkäyksillä rintaman
puolelta kiinnittää sekä Veikselin suuressa kaarteessa olevat
venäläiset sotaväkilaumat että nekin vihollisosastot, jotka ovat
Veikselin keskijuoksun pohjoispuolella, taikka edes mainittavaa aikaa
pettää niitä. Tosin me siitä huolimatta aiomme antaa joukkojemme
kaikkialla käydä hyökkäykseen, mutta vaarallinen erehdys olisi
kuitenkin toivoa siitä liian suuria.
Kaikki hyökkäyskykyiset joukot, mitä suinkin voidaan vapauttaa miltä
suunnalta tahansa, on tuotava 9:nnen armeijan vahvistukseksi. Se
suorittaa ratkaisevan iskun. Miten uhattu 8:nnen armeijan asema
lieneekin, sen täytyy 9:nteen armeijaan luovuttaa 2 armeijaosastoa.
Äsken vapautetun maakunnan puolustusta ei näissä oloissa tosin enää
voida suorittaa Venäjän valtakunnan rajalla, vaan se on siirrettävä
taemmaksi järvialueelle ja Angerapille; se oli raskas päätös, 9:nnen
armeijan koko miesluku saadaan näillä mainituilla toimenpiteillä
kohoamaan 5 1/2:ksi armeijaosastoksi ja 5:ksi ratsuväkidivisionaksi.
Viimeksi mainituista tuodaan kaksi länsirintamalta. Suurempia voimia ei
ylin armeijanjohto meidän vakavista esityksestämme huolimatta luule
voivansa sieltä vapauttaa. Se toivoo tähän aikaan yhä, että Ypernin
taistelu on päättyvä suotuisasti. Uudelleen ja koko laajuudessaan ja
merkityksessään tulevat jälleen esiin ne vaikeudet, joita sodankäynti
kahdella rintamalla tuottaa.
Meidän puolellamme vallitseva voimien vähemmyys on taaskin korvattava
nopeudella ja toimitarmolla. Olen varma siitä, että armeijanjohdot ja
väki tässä suhteessa täyttävät kaiken, mikä yleensä on inhimillisesti
mahdollista. Jo marraskuun 10:ntenä on 9:s armeija valmiina
hyökkäämään, 11:ntenä se lähtee liikkeelle, vasen siipi pitkin
Veikseliä, oikea Warthen pohjoispuolella. Aika onkin jo täperällä,
sillä käy jo ilmeiseksi, että vastustajakin aikoo edetä. Vihollisen
kipinäsanomasta saamme tietää, että luoteisrintaman armeijain, toisin
sanoen kaikkien venäläisten voimien Itämerestä läpi koko Puolan on
marraskuun 14:ntenä lähdettävä liikkeelle tunkeutuakseen syvälle
Saksaan. Riistämme aloitteen Venäjän ylipäälliköltä, ja kun hän 13
päivänä älyää suunnitelmamme, ei hän uskallakaan iskeä Schlesiaa
vastaan suurta iskuaan, vaan työntää kaikki irti saatavat voimansa
meidän hyökkäystämme vastaan. Schlesia on sen kautta toistaiseksi
pelastettu, sotatoimiemme ensimmäinen tarkoitus on saavutettu.
Kykenemmekö sen lisäksi saamaan aikaan suuren ratkaisun? Vihollisen
ylivoima on kaikkialla valtava. Siitä huolimatta toivon suuria!
Menisin tämän kirjan kehysten ulkopuolelle, jos yrittäisin luoda
vaikkapa vain jonkinmoista yleissilmäystä niihin sotatapauksiin, jotka
yhdessä tunnetaan "Lodzin taistelun" nimellä.
Hyökkäykseen ja puolustukseen, kiertämiseen ja kierrokseen joutumiseen,
läpimurtautumiseen ja murron alaiseksi joutumiseen nähden tämä
kamppailu molemmin puolin tarjoaa kerrassaan sekamelskaisen kuvan.
Kuvan, joka järkyttävässä hurjuudessaan voittaa kaikki taistelut, mitä
itärintamalla on tähän saakka raivonnut!
Yhdessä Itävalta-Unkarin kanssa meidän onnistui panna sulku puolen
Aasian tulvaa vastaan.
Tämän Puolan sotaretken taistelut eivät kuitenkaan päättyneet Lodzin
luona, vaan niitä pidettiin molemmin puolin edelleenkin vireillä.
Meille tuli lännestä uusia voimia, mutta vain vähän vereksiä,
enimmäkseen semmoisia, joiden tahto oli hyvä, mutta voimat puoleksi
kuluneet. Osaksi ne oli otettu yhtä raskaasta, ehkä vielä
raskaammastakin kamppailusta, kuin minkä me olimme suorittaneet,
nimittäin Ypernin taistelusta. Siitä huolimatta koetimme niillä saada
pysähdytetyn venäläistulvan peräytymään. Ja todella näytti jonkun aikaa
siltä kuin se meille onnistuisi. Lopulta osoittautuivat voimamme
kuitenkin tälläkin kertaa, samoin kuin Lodzinkin taisteluissa,
riittämättömiksi moiseen kamppailuun suunnattominta ylivoimaa vastaan,
mikä sotatantereella on milloinkaan vastassamme ollut. Olisimme voineet
saada aikaan enemmän, elleivät apuvoimat olisi saapuneet niin pisara
pisaralta, jos siis olisimme voineet yhtaikaa käyttää niitä. Mutta näin
ollen suunnaton slaavilainen jyrä, jonka tahdoimme vierittää itään
takaisin, liikkuikin enää vain kappaleen matkaa ja sitten jälleen pysyi
alallaan liikkumattomana. Voimamme lannistui, mutta se ei lannistunut
vain taistelussa, vaan myös -- liejussa.
Vasta alkava talvi kytki lannistaviin kahleihinsa sekä ystävän että
vihamiehen toiminnan. Lumi ja jää hautasi alleen linjat, jotka olivat
jo taistelussa vakiintuneet. Kysymys oli nyt: kumpi on tulevina
kuukausina ensin saava nämä vakiintuneet linjat järkkymään?
1915.
Sodan ratkaisun kysymys.
Saksan ja sen armeijan toimet vuonna 1914 saavat koko sankarillisessa
suuruudessaan täyden oikeutetun tunnustuksen vasta sitten, kun totuus
ja oikeus jälleen pääsee vapaasti määräämään, kun vastustajaimme
propaganda ja sen maailman mielipidettä harhaan johtava menettelytapa
ovat paljastetut ja kun kriitillinen saksalainen itseraatelu väistyy
levollisen ja maltillisen arvostelun tieltä. En epäile, että tämä
kaikki vielä tapahtuu.
Huolimatta kaikkien aikaansaannostemme suuruudesta puuttui valtavalta
työltä, johon meidät oli pakotettu, kuitenkin loppusuoritus. Tähän
saakka oli taistelulla saavutettu vain hetkellinen pelastus, sitä
vastoin ei ratkaisevaa voittoa. Ensimmäinen vaihe, joka siihen
vaadittiin, oli ratkaisu edes toisella rintamallamme. Meidän täytyi
päästä siitä sodallisesta, valtiollisesta ja taloudellisesta
saarroksesta, joka meitä kuristi ja siveellisestikin uhkasi meidät
tukehduttaa. Syyt siihen, miksi menestystä ei oltu tähän saakka saatu,
olivat riidanalaiset ja siksi jäävät. Tosiasiana pysyy, että ylin
armeijanjohtomme, joka oli tahtonut päästä nopeaan ratkaisuun lännessä,
oli katsonut olevansa pakotettu liian aikaisin lähettämään itään suuria
voimia. Eikö tähän päätökseen myös suuressa määrin vaikuttanut se, että
lännessä silloin saavutetulle menestykselle annettiin liian suuri
merkitys, siihen en tahdo puuttua. Joka tapauksessa oli seurauksena
puolinaisuus; toisesta päämäärästä oli luovuttu, toista ei ollut
saavutettu.
Lukuisissa keskusteluissa upseerien kanssa, jotka olivat perehtyneet
tapausten kulkuun läntisellä sotanäyttämöllä elokuussa ja syyskuussa
1914, koetin muodostaa oikean käsityksen niistä seikoista,
jotka kävivät meille niin sanotussa Marnen taistelussa niin
turmiollisiksi. En luule, että yksi ainoa syy aiheutti sen, että suuri,
epäilemättä oikea sotasuunnitelmamme kärsi haaksirikon. Koko joukko
epäsuotuisia asianhaaroja kääntyi meitä vastaan. Näihin luen sen
periaatteen miedontamisen, että oikean siiven tulee olla voimakas
rintamaansijoituksessa, liian voimallisen vasemman siiven takertumisen
alemman johdon väärän itsenäisen toiminnan vuoksi, Pariisin
lujasti linnoitettuun suureen ratasolmukohtaan sisältyvän vaaran
tuntemattomuuden, ylimmän armeijanjohdon riittämättömän puuttumisen
armeijain liikkeihin ja ehkä senkin, että jotkut päälliköt taistelun
ratkaisevassa vaiheessa hankkivat puutteellisesti selvyyttä asemasta,
joka ei itsessään ollut epäedullinen. Historiantutkimuksella ja
arvostelulla on tässä kiitollinen työmaa edessään.
Mutta mitä varmimpana vakaumuksenani tahtoisin lausua, että ensimmäisen
toimisuunnitelmamme myttyyn meneminen lännessä ei suinkaan tehnyt
sodan jatkamista meille toivottomaksi, vaikka se meille tuottikin
arveluttavan vaaran. Ellei tämä olisi ollut vakaumukseni, olisin jo
syksyllä 1914 pitänyt velvollisuutenani esittää tämän esimiehilleni,
vieläpä korkeimmalle sotaherralleni. Armeijamme oli osoittanut niin
loistavia ominaisuuksia, jotka kaikkialla veivät vastustajista voiton,
että minun mielipiteeni mukaan ratkaisu oli mahdollinen aluksi ainakin
toisella sotanäyttämöllämme, jos voimamme asianmukaisesti koottiin. Se
oli mahdollinen, vaikka vihollisen ylivoima mieslukuun nähden
kasvamistaan kasvoi.
Lännessä vaiko idässä? Tässä oli ehdottomasti kysymys, jonka
ratkaisusta kohtalomme riippui. Tämän kysymyksen ratkaisemisessa ei
minulle ylimmän armeijanjohdon puolelta tietystikään voitu myöntää
ratkaisevaa sananvaltaa. Vastuu oli kokonaan ja yksinomaan sen
hartioilla. Minulla oli kuitenkin mielestäni oikeus ja samalla
velvollisuuskin esittää mielipiteeni tässä suhteessa vapaasti ja
avoimesti.
Vallitsevassa mielipiteessä oli perinnäisenä voimassa se käsitys, että
ratkaisun tuli tapahtua lännessä. Voi ehkä sanoa, että se mielipide oli
kansallinen. Lännessä seisoi se vihollinen, jonka kiihkomieliset
yllytykset eivät rauhan aikana suoneet meille lepoa. Mutta siellä
seisoi nyt sekin vastustaja, joka meille kaikille ominaisen käsityksen
mukaan edusti Saksan tuhoamiseen tähtäävää voimaa. Sen rinnalla
pidettiin meillä jotenkin yleisesti Venäjän pyyteitä Konstantinopoliin
nähden ymmärrettävinä; sen pyyteitä Itä- ja Länsi-Preussiin nähden ei
pidetty vakavina.
Saksan sodanjohto saattoi siis ottaa varmana asiana lukuun, että
isänmaan johtavat henget, jopa kansan suurimman osan tunteet olivat sen
puolella, jos sotaa käytiin lännessä. Tämä oli siveellinen tekijä, joka
ansaitsi huomiota. En uskalla mennä väittämään, että sillä olisi ollut
vaikutusta armeijanjohtomme laskuihin, mutta sen tiedän, että
länsirintamaratkaisun ajatusta sekä suusanallisesti että kirjallisesti
esitettiin sadat ja tuhannet kerrat. Myöhemmin, kun sodanjohto
uskottiin minulle itselleni, sain kuulla ääniä, jotka ehdottivat
suorastaan Venäjän säästämistä. Uskottiin nimittäin monella taholla,
että meidän olisi verrattain helppo saada Venäjän kanssa aikaan sopimus
rauhallisilla keinoilla.
Ratkaiseva, lopulliseen voittoon pyrkivä taistelu lännessä oli minunkin
käsitykseni mukaan ultima ratio vihollisen pakottamiseksi rauhaan,
mutta ultima ratio, johon saatoimme ryhtyä vain maahan paiskatun
venäläisen päällitse. Oliko mahdollista paiskata venäläinen maahan?
Kohtalo on vastannut tähän kysymykseen myöntävästi, mutta vasta kun oli
kulunut vielä kaksi vuotta ja kun se tapahtui liian myöhään, kuten
sitten oli selville käyvä. Sillä siihen mennessä oli tilanteemme
perusteellisesti muuttunut. Muitten vastustajaimme luku ja voima oli
väliajalla kasvanut jättiläismäiseksi ja taistelijain piiriin astui
Venäjän sijaan Pohjois-Amerikka nuorine voimineen ja valtavine
taloudellisine apulähteineen.
Kysymykseen, voisimmeko lannistaa Venäjän, luulin talvella 1914-15
voivani vastata myönteisesti ja vielä tänä päivänä olen tällä kannalla.
Tosin ei päämäärää ollut mahdollinen saavuttaa yhdellä ainoalla
suurella, suunnattomiin paisutetulla Sedanilla, vaan monella
semmoisella ja samantapaisella taistelulla. Siihen taas tarjosi, kuten
jo silloin oli käynyt ilmi, suotuisia edellytyksiä, jollei juuri
venäläinen ylijohto, niin ainakin se tapa, millä erinäisiä armeijoja
johdettiin. Tannenberg oli sen osoittanut; Lodz olisi voinut sen
osoittaa, ehkä vielä valtavammilla luvuilla kuin Tannenberg, ellei
meidän olisi silloin täytynyt Puolassa taistella kerrassaan liian
suurta ylivoimaa vastaan ja niin sanoakseni takertua kiinni voimain
puutteesta kesken voittoa.
En ole koskaan pitänyt venäläistä aivan mitättömänä. Käsitykseni
mukaan oli erehdys nähdä Venäjällä vain hirmuvaltaa ja orjuutta,
saamattomuutta, tylsyyttä ja omanvoitonpyyntiä. Suuria ja yleviä
siveellisiä voimia oli sielläkin vaikuttamassa, vaikka tosin vain
erinäisissä piireissä. Isänmaanrakkaus, itsenäinen tahto, työkyky ja
laajanäköisyys eivät olleet armeijalle ehdottomasti vieraita. Miten
olisikaan ollut muuten mahdollista saada liikkeelle nuo äärettömät
laumat, kuinka olisivat muutoin maa ja sotaväki olleet alttiita moisiin
ihmisuhrien hekatombeihin? Vuosien 1914 ja 1915 venäläinen ei enää
ollut sama kuin Zorndorfin venäläinen, joka antoi tahdottomana hakata
itsensä maahan kuin teuraskarja. Mutta pääosalta kuitenkin puuttui se
inhimillisten ja henkisten ominaisuuksien suuruus, joka meillä oli
kansan ja armeijan yhteisomaisuutta.
Tähänastiset taistelut tsaarin armeijain kanssa olivat upseereissamme
ja sotamiehissämme synnyttäneet ehdottoman etevämmyyden tunteen tähän
viholliseen nähden. Tämä tunne, joka täytti vanhat nostoväenmiehemme
samoin kuin nuoretkin sotilaamme, selitti, kuinka täällä idässä
saatoimme taisteluun työntää väkeä, jonka taisteluteho vain
poikkeustapauksessa olisi oikeuttanut niitä käyttämään länsirintamalla.
Se oli meille suunnaton etu, me kun mieslukuun nähden olimme niin kovin
paljon heikommat kaikkia vastustajiamme! Tosin oli tämmöisten joukkojen
käyttämisellä rajansa niiden suurien vaatimuksien vuoksi, joita
joukoille tuli kestävyyteen ja liikuntokykyyn nähden asettaa idän
alueilla. Pää voimana tuli taistelutarmoisten divisionain edelleenkin
olla. Ellei voitu uusien osastojen avulla lisätä niiden lukua niin
suureksi kuin ratkaiseviin sotatoimiin oli tarpeen, niin oli niitä
minun käsitykseni mukaan tuotava länsirintamalta, vaikkapa olisikin
täytynyt luovuttaa osia vallatuista alueista.
Nämä mielipiteet eivät ole tuloksia myöhemmistä aatesommitelmista tai
taapäin katsovasta arvostelusta. Niitä vastaan muistutettiin, että
venäläinen voisi hädän tullen peräytyä valtakuntansa niin sanottuun
loppumattomuuteen, siksi etäälle, että sotaliikkeittemme voima
perässä seurattaessa pakostakin lamaantuisi. Minä luulen, että nämä
mielipiteet liian suuressa määrin olivat vuoden 1812 muistojen lumoissa
syntyneitä ja etteivät ne riittävästi ottaneet huomioon sen jälkeen
tapahtunutta edistystä eivätkä tsaarin valtakunnan sisäpoliittisten ja
taloudellisten olojen kehitystä. Napoleonin sotaretki aikoinaan
tunkeutui vain verraten kapeana kiilana laajaan, harvaan asuttuun,
taloudellisten olojen suhteen alkuperäiseen, sisäpoliittisiin oloihin
nähden vielä täydelleen valveutumattomaan maahan. Kuinka toisin olisi
leveän, uudenaikaisen hyökkäyksen laita ollut! Kuinka aivan
toisenlaisia sisäpoliittisia oloja sen olisi nyt täytynyt Venäjälläkin
tavata?
Nämä mielipiteet olivat syvimpänä syynä Saksan silloisen sodanjohdon ja
ylikomentoni väliseen ristiriitaan. Julkisuus on tähän ristiriitaan
sekoittanut paljon juttuja. Dramaattisista tapauksista ei voinut olla
puhettakaan, vaikka asia koskikin minuun persoonallisesti syvästi.
Jätän myöhemmän asiallisen ratkaisun jälkimaailman oppineen arvostelun
asiaksi, mutta olen kuitenkin vakuutettu siitä, ettei sekään ole
pääsevä yleispätöiseen lopputulokseen. Minä ainakaan en enää eläissäni
saa tätä lopputulosta nähdä.
Taistelut ja sotatoimet idässä.