Vielä ennenkuin tämä sähkösanoma saattoi ennättää suureen päämajaan
sain sieltä toisen. Siitä päättäen luotettiin varmasti siihen, että
olisin valmis vastaanottamaan kenttätoimen ja minulle ilmoitettiin,
että kenraali Ludendorff saapuisi luokseni. Seuraavissa, suuresta
päämajasta tulleissa tiedoissa sain sitten ilmoituksen, että minun tuli
viipymättä lähteä itään armeijan päälliköksi.
Klo 3:n aikaan yöllä lähdin asemalle, vain keskeneräisesti hätäpikaa
varustettuna, ja seisoin siellä odottavalla mielellä himmeästi
valaistussa hallissa. Ajatukseni sain täydelleen temmatuksi irti
kotiliedestäni, josta minun täytyi niin äkkiä erota, vasta kun lyhyt
ylimääräinen juna saapui asemalle. Siitä astui reippain askelin
kenraali Ludendorff, esittäen itsensä minulle 8:nnen armeijan
esikunnanpäällikkönä.
Kenraali oli tähän hetkeen saakka ollut minulle tuntematon, hänen
toiminnastaan Liègen luona en ollut vielä saanut tietoa. Hän selosti
minulle ensinnäkin aseman itärintamallamme, josta toimivan armeijan
esikunnan päällikkö, kenraalieversti von Moltke, oli suuressa
päämajassa Coblenzissa elokuun 22:sena itse hänelle antanut tietoja.
Sen mukaan olivat 8:nnen armeijan sotatoimet Itäpreussissä kehittyneet
seuraavaan tapaan: armeija oli jättänyt sotatoimien alkaessa XX
armeijaosaston ja sen vahvistukseksi linnoitusten varusväkeä ja muita
maanpuolustusosastoja Länsi- ja Itä-Preussin etelärajan suojaksi
asemiin, jotka ulottuivat Veikselistä Lötzenin järvialueelle saakka.
Armeijan pääosa (I armeijaosasto, XVII armeijaosasto, I reserviosasto,
3:s reservidivisiona, Königsbergin linnoituksen varusväki ja 1:nen
ratsuväkidivisiona) oli koottu Itä-Preussin itärajalle ja oli siellä
elokuun 17:ntenä Stallupönenin luona, elokuun 19:ntenä ja 20:ntenä
Gumbinnenin luona hyökäten taistellut kenraali Rennenkampfin johdolla
idästä tunkeutuvaa venäläistä Niemeninarmeijaa vastaan. Gumbinnenin
taisteluiden aikana oli saapunut tieto venäläisen, kenraali
Samsonovin johtaman Narewin-armeijan etenemisestä etelästä päin
Soldau--Willenbergin saksalaista rajalinjaa vastaan. 8:nnen armeijamme
johto piti mahdollisena, että venäläinen jo elokuun 21:senä kulkisi
tämän rajan poikki. Tämä selkäyhteyksien uhka etelästä käsin sai
ylikomennon keskeyttämään Gumbinnenin taistelun ja ilmoittamaan
ylimmälle armeijanjohdolle, ettei se kykenisi enää pitämään hallussaan
Veikselin itäpuolella olevaa maata.
Kenraalieversti von Moltke ei hyväksynyt tätä päätöstä. Hänen
käsityksensä oli, että oli koetettava jollain sotatoimella tuhota
Narewin-armeija, ennenkuin voitiin ajatella Itäpreussin luovuttamista,
tämä maakunta kun sekä sotilaalliselta, taloudelliselta että
valtiolliselta kannalta oli niin tärkeä. Ylimmän armeijanjohdon ja
armeijan ylikomennon käsitysten välisestä ristiriidasta seurasi, että
8:nnen armeijan johtavat miehet vaihdettiin toisiin.
Armeijan tilanne näytti paraillaan olevan seuraava: Irtautuminen
vihollisesta oli onnistunut. I armeijaosastoa ja 3:tta
reservidivisionaa siirrettiin paraillaan rautateitse länteen, kun taas
I reserviosasto ja XVII armeijaosasto jalkamarssissa pyrkivät
Veikselille. XX armeijaosasto seisoi vielä rajalla paikoillaan.
Olin uuden esikunnanpäällikköni kanssa tilanteen arvosteluun nähden
pian yksimielinen. Kenraali Ludendorff oli jo Coblenzista voinut
lähettää ensimmäiset kiireellisimmät määräykset, joiden tarkoituksena
oli turvata sotatoimien jatkaminen Veikselin itäpuolella. Tähän kuului
ensi sijassa, ettei I armeijaosaston lähetyksiä viety liian kauas
länteen, vaan että ne suunnattiin Deutsch-Eylauhun, siis XX
armeijaosaston oikean siiven taa vihollista kohti.
Kaikki muu täytyi ja voitiin ratkaista vasta meidän saavuttuamme
Marienburgiin armeijan pääkortteeriin.
Keskustelumme oli tuskin kestänyt puolta tuntia kauempaa. Läksimme
sitten levolle. Tähän liikenevän ajan käytin perusteellisesti
tarkoitukseensa.
Näin matkustimme siis kohti yhteistä tulevaisuutta täydelleen
tietoisina tilanteen vakavuudesta, mutta myös täynnä lujaa luottamusta
Herraan Jumalaan, urheihin joukkoihimme eikä vähimmin toisiimme.
Vuosikausia oli tästä lähtien yhteinen ajatus ja yhteinen toiminta
liittävä meidät toisiimme.
Lausun jo heti tässä julki käsitykseni minun ja
silloisen yleisesikunnanpäällikköni, sittemmin ensimmäisen
kenraalimajoitusmestarin kenraali Ludendorffin välisestä suhteesta. On
luultu voitavan sitä verrata Blücherin ja Gneisenaun väliseen
suhteeseen. En tahdo puuttua siihen, missä määrin tämä vertaus lähtee
oikeista historiallisista perusteista. Kuten edellä olevasta
esityksestä näkyy, olin itse ennen vuosikausia ollut yleisesikunnan
osastonpäällikkönä. Tämän viranomaisen toiminta edesvastuunalaisen
päällikön rinnalla ei Saksan armeijassa ole teoreettisesti määritelty,
kuten omasta kokemuksestani tiesin. Yhteistyön laatu ja toistensa
täydentäminen riippuu päinvastoin henkilöistä. Kummankinpuolisten
toimipiirien rajoja ei siis ole jyrkkään määritelty. Jos esimiehen ja
yleisesikunnanpäällikön välinen suhde on oikea, järjestyvät nämä rajat
helposti sotilaallisen ja henkilöllisen toimitavan ja molempain
luonteenominaisuuksien pohjalla.
Itse olen usein verrannut suhdettani kenraali Ludendorffiin onnelliseen
avioliittoon. Kuinka luulee sivullinen voivansa sellaisessa määrätä
kummankin ansion tarkat rajat? Ajatukset ja toimet käyvät yhteen ja
toisen sanat ovat useinkin vain toisen aatteitten ja tunteitten
ilmaisua.
Huomattuani piankin mikä suuriarvoinen mies kenraali Ludendorff oli,
pidin yhtenä tärkeimmistä tehtävistäni vapaan vallan antamista tarpeen
tullen esikuntapäällikköni nerokkaille ajatuksille, hänen melkein
yli-inhimilliselle työkyvylleen ja koskaan lannistumattomalle
tarmolleen. Vapaan vallan siihen suuntaan, missä yhteinen kaipauksemme,
yhteiset päämäärämme olivat: lippujemme voitto, isänmaamme paras ja
rauha, joka olisi kansamme uhrausten arvoinen.
Minun tuli kenraali Ludendorffia kohtaan noudattaa sitä taistelutoverin
uskollisuutta, jota kansamme historia nuoresta pitäen meille opettaa,
taistelu-uskollisuutta, josta eetillinen ajatustapamme on niin rikas.
Ja hänen työnsä ja pyrintönsä, samoin kuin koko henkilöllisyytensä
olivat todella tämän uskollisuuden arvoiset. Antakoot muut asiasta
minkä arvostelun tahansa! Hänelle, samoin kuin niin useille muillekin
suurille ja suurimmille miehillemme on vasta myöhemmin koittava se
aika, jolloin kansa kokonaisuudessaan on ihaillen katsova häneen. Mutta
minun toivoni on, että isänmaamme yhtä kovan kohtalon alaisena jälleen
löytäisi samanlaisen miehen, eheän miehen, voimallisesti itseensä
sulkeutuneen, joka tosin on kulmikas ja särmikäskin, mutta samalla niin
luotu jättiläismäiseen työhön, että historia tuskin tuntee toista
samanlaista. Todella vihasivatkin häntä vastustajat, jotka älysivät
hänen merkityksensä!
Vakaumustemme sopusointuun sota- ja valtiollisissa asioissa perustui
käsitystemme yhdenmukaisuus taistelukeinojemme käytäntöön nähden.
Toisistaan poikkeaville käsityksille löytyi luonnollinen yhteensovitus
ja tasoitus, ilman että myönnytyksien tuottama tunne puolella tai
toisella olisi milloinkaan sekaantunut asiaan häiritsevästi.
Esikuntapäällikköni valtava työ siirsi aatteemme ja suunnitelmamme
armeijanjohtomme ja myöhemmin koko ylimmän armeijanjohdon koneistoon,
kun se oli meille uskottu. Hänen vaikutuksensa huokui kaikkeen, ei
kukaan voinut sitä välttää joutumatta vaaraan tulla syöstyksi
yhtenäiseltä radalta. Miten olisikaan muutoin suunnaton tehtävä voitu
täyttää, käyttävä voima saattaa täyteen vaikutukseensa?
Luonnostaan selvän, sotilaallisen velvollisuudentunnon elähyttämänä,
tahdosta ja aatteista rikkaana liittyi meihin molempiin apulaisten
laajempi piiri. Uskollisin, kiitollisin sydämin olen heidätkin aina
muistava!
Tannenberg.
Elokuun 23:ntena saavuimme varhain iltapäivällä päämajaamme
Marienburgiin. Tulimme täten Veikselin itäpuolella olevaan maahan, joka
nyt oli oleva toimialamme. Rintamalla oli asema tähän mennessä
kehittynyt seuraavasti:
XX armeijaosasto oli Neidenburgin luota raja-asemistaan peräytynyt
Gilgenburgiin ja sen itäpuolella olevaan seutuun. Lännessä tähän
joukkoon liittyen seisoivat Thornin ja Graudenzin linnoituksista otetut
varusväet rajaa pitkin aina Veikselin seuduille saakka. 3:s
reservidivisiona oli saapunut Allensteinin luo XX armeijaosaston
vahvistukseksi. I armeijaosaston kuljetus Deutsch-Eylauhun oli
viivytyksin alkanut. XVII armeijaosasto ja I reserviosasto oli jalan
marssien tullut Gerdauenin seuduille saakka. 1:nen ratsuväkidivisiona
oli Insterburgin eteläpuolella Rennenkampfin armeijaa vastassa.
Königsbergin varusväki oli paluumarssilla länttä kohti kulkenut
Insterburgin ohi.
Rennenkampfin Niemenin-armeija ei, omituista kyllä, vielä ollut
sanottavin jalkaväkijoukoin tunkeutunut Angerappin yli. Molemmista
venäläisistä ratsuväkiosastoista oli toisen ilmoitettu olevan
Angerburgin luona, toisen Darkehmenin länsipuolella. Samsonovin
Narewin-armeija oli kaikesta päättäen saanut Ortelsburgin
seuduille yhden divisionan ja sanottiin vihollisen miehittäneen
Johannisburginkin. Muutoin näytti tämän armeijan pääosa vielä olevan
rajalla rintamaansa kehittämässä, läntinen siipi Mlawan luona.
Kaatuneen venäläisen upseerin kirjelaukusta oli löydetty asiakirja,
josta vastustajan johdon aikeet selvenivät. Sen mukaan tuli
Rennenkampfin armeijan edetä Insterburgin--Angerburgin linjaa kohti
kiertäen pohjoisen puolelta Masurin-järvet. Sen tuli käydä niiden
saksalaisten sotavoimain kimppuun, joiden otaksuttiin olevan Angerappin
takana, jota vastoin Narewin-armeijan piti Lötzen--Ortelsburgin linjan
kautta päästä saksalaisten siipeen.
Venäläiset siis suunnittelivat konsentrista hyökkäystä 8:nnen armeijan
kimppuun, vaikka Samsonovin armeija jo kaartoi koko lailla kauempaa
länttä kohti, kuin alkuperäinen tarkoitus oli.
Mitä tulee meidän, niin, mitä voimme tehdä tätä vihollisen vaarallista
suunnitelmaa vastaan? Se on vähemmän vaarallinen suunnittelunsa
rohkeuden kuin niiden voimain vuoksi, joilla se aiotaan suorittaa,
ainakin mitä tulee taistelijain lukuun, joskaan ei tahdonvoima
toivottavasti ole yhtä suuri. Suuntasihan venäläinen elokuun ja
syyskuun kuluessa kokonaista 800.000 sotilasta ja 1700 tykkiä
Itä-Preussiä vastaan, jonka puolustukseksi voitiin käyttää vain 210.000
saksalaista sotilasta ja 600 tykkiä.
Vastasuunnitelmamme on yksinkertainen. Koetan havainnollisesti esittää
sen pääpiirteet lukijalle, vaikk'ei hän olisikaan ammattimies.
Samsonovin sankkoja joukkoja vastaan asetamme ensinnäkin ohuen
keskustan. Sanon ohuen, en heikon. Sillä ne ovat miehiä, joilla on
teräksinen sydän ja teräksinen tahto. Heidän selkänsä takana koti,
vaimo ja lapset, vanhemmat ja sisarukset, talo ja tavara! Se on XX
armeijaosasto, urheita länsi- ja itäpreussilaisia. Taipukoon vain tämä
ohut keskusta vihollisjoukkojen painostuksesta, kunhan ei vain murru.
Sillä välin kuin tämä keskusta taistelee, tulee kahden tuiman
ryhmän molemmilla sivustoilla edetä ratkaisevaan hyökkäykseen. I
armeijaosaston joukot maanpuolustus-väellä vahvistettuina, kaikki
nämäkin uhatun maan lapsia, tuodaan taisteluun oikealta kädeltä
luoteesta, XVII armeijaosaston joukot ja I reserviosasto yhdessä yhden
maanpuolustus-brigadin kanssa vasemmalta pohjoisesta ja koillisesta
käsin. XVII armeijaosastonkin ja I reserviosaston sotilailla samoin
kuin maanpuolustusväen ja nostoväenkin miehillä on selkänsä takana
kaikki, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi.
Yksinkertainen voitto ei riitä, tuhoisku tulee meidän antaa
Samsonoville. Sillä vain siten saamme vapaat kädet toista
vihollistamme, Rennenkampfia vastaan, joka paraillaan ryöstää ja
polttaa Itä-Preussiä. Vain siten voimme todella ja täydelleen vapauttaa
vanhan preussiläismaan ja vain siten saamme vapaan vallan uusiin
toimiin, joita meiltä odotetaan, ja voimme puuttua siihen
valtavaan ratkaisevaan taisteluun, joka Venäjän ja liittolaisemme
Itävalta-Unkarin välillä riehuu Galitsiassa ja Puolassa. Ellei
ensimmäinen iskumme ole perinpohjainen, niin jää vaara uhkaamaan
kotimaatamme kuin hiipivä tauti, kostamatta jäävät Itä-Preussin murhat
ja palot ja turhaan odottaa meitä etelässä liittolaisemme.
Perusteellisiin toimiin siis! Sitä varten meidän tulee panna toimeen
kaikki, mitä liikkuvassa sodassa voidaan vähänkin käyttää ja mitä
suinkin liikenee. Graudenzista ja Thornista tuodaan, mitä niiden
valleilla vielä on taistelukykyistä maanpuolustusväkeä. Niistä
juoksuhaudoistakin, jotka Masurin-järvien välillä idän puolella ovat
nykyisten sotatoimiemme turvana, lähtee maanpuolustusväkemme liikkeelle
ja jättää sillä puolella puolustuksen mitättömän vähäiselle joukolle
kelpo nostoväkeläisiä. Jos voitamme kenttätaistelun, emme enää tarvitse
Thornin emmekä Graudenzin linnoituksia ja pääsemme järvialueen
tuottamista huolista.
Rennenkampfia vastaan, joka voisi koillisesta päin jättiläispaineella
meitä ahdistaa, jää vain ratsuväkidivisionamme ynnä Königsbergin
pääreservi ja kaksi maanpuolustusbrigadia. Emme kuitenkaan vielä kykene
päättelemään, riittävätkö nämä voimat todella. Taisteluvoimaansa
nähdenhän ne eivät ole muuta kuin helposti rikkirevittävä harso,
jos Rennenkampfin massat todella marssivat, hänen ylivoimaiset
ratsasjoukkonsa todella lähtevät liikkeelle, kuten oli pelättävissä.
Mutta ehkä ne eivät sitä tee; harso riittää siinä tapauksessa
heikkoutemme verhoksi. Meidän täytyy jättää sivustamme ja selkämme
vaaralle alttiiksi ollaksemme ratkaisevalla rintamalla vahvat.
Toivottavasti meidän onnistuu pettää Rennenkampf; ehkä hän menee
ansaan. Voivathan lujasti linnoitettu Königsberg varusväkineen ja
ratsuväkemme vihollisen mielikuvituksessa paisua mitä mahtavimmiksi
suureiksi.
Mutta vaikka Rennenkampf meidän onneksemme antautuisikin väärien
kuvitelmien valtaan, eikö hänen ylin armeijanjohtonsa pakota häntä
nopein marssein tunkeutumaan lounatta kohti selkäämme? Eikö Samsonovin
avunhuuto saa häntä lähtemään sotakenttää kohti liikkeelle? Ja vaikka
ihmisäänen huuto kaikuisikin tyhjään, eikö taistelun vaativa jyrinä ole
kuuluva järvien pohjoispuolelle venäläisten rintamalle, vieläpä ehkä
vihollisen päämajaan saakka?
Varovaisuus Rennenkampfiin nähden on siis tarpeen, mutta emme voi
noudattaa sitä siten, että jättäisimme häntä vastaan melkoisia
taistelujoukkoja, muuten olemme taistelukentällä vielä heikommat kuin
ennestään olemme.
Jos laskemme molemminpuoliset voimat ja meikäläiseen luemme ne molemmat
maanpuolustus-brigaditkin, jotka paraillaan ovat matkalla luoksemme
Slesvig-Holsteinin rannikkopuolustuksesta ja luultavasti ennättävät
ajoissa taisteluun, niin osoittaa vertaus venäläisten todenmukaisiin
voimiin yhä vieläkin suurta epäsuhtaa meidän vahingoksemme, vieläpä
vaikka Rennenkampf pysyisikin paikoillaan eikä puuttuisi taisteluun.
Lisäksi taistelee etumaisissa riveissämme paljon maanpuolustusväkeä ja
nostoväkeä vanhoja vuosikutsunnoita Venäjän parasta nuorisoa vastaan.
Meitä vastaan puhuu vielä sekin, että suurin osa joukoistamme ja juuri
kaikki ne, joiden otaksuttavasti tulee asemasta päättäen, antaa
ratkaiseva isku, ovat tulleet raskaista ja tappioon päättyneistä
taisteluista. Olihan niiden täytynyt luovuttaa venäläisille Gumbinnenin
taistelukenttä. Joukot eivät sen vuoksi marssi voittajain ylpein
tuntein. Mutta siitä huolimatta ne menevät taisteluun ilomielin ja
lujaa luottamusta tuntien. Henki on hyvä, niin meille ilmoitetaan, se
siis oikeuttaa voimakkaihin päätöksiin, ja missä se ehkä on hieman
painostunut, siellä nämä voimalliset päätökset rohkaisevat sitä. Niin
on laita ollut ennen, onko tällä kertaa oleva toisin? Mieslukumme
vähemmyys ei minua arveluttanut.
Se, joka sodassa laskee vain näkyvin arvoin, laskee väärin.
Ratkaisevasti vaikuttavat sotamiehen sisälliset arvot. Niihin perustan
luottamukseni. Ajattelen näin:
Marssikoon vain venäläinen isänmaahamme, saakoon vain saksalaisen maan
polkeminen hänen sydämensä lujemmin sykkimään, se ei siltä tee häntä
saksalaiseksi sotilaaksi, eivätkä ne, jotka häntä johtavat, ole
saksalaisia upseereja. Mandzurian taistelukentällä venäläinen sotamies
oli taistellut mitä kuuliaisimmin, vaikka hänen hallituksensa
valtiolliset aikeet Tyynen-meren äärillä olivatkin hänelle niin
vieraat. Ei näyttänyt mahdottomalta, että Venäjän armeijan innostus
tsaarivallan sodanpäämääriä kohtaan olisi sodassa keskusvaltoja vastaan
suurempi. Siitä huolimatta otaksuin, ettei venäläinen sotamies ja
upseeri eurooppalaisella sotanäyttämöllä yleensä osoittaisi parempia
sotilaallisia ominaisuuksia kuin Itä-Aasiassakaan, ja luulin sen
vuoksi, että minä voimasuhteitten vertailussa miesluvun vähemmyyden
vaikuttaman miinuksen saatoin korvata meidän eduksemme sisällisen
voiman plussilla.
Tämä on suunnitelmamme, nämä ajatuksemme ennen taistelua ja ne
tahdoimme taistelussa toteuttaa. Nämä aatteemme ja aikeemme kokoamme
elokuun 23:ntena lyhyeen ilmoitukseen, jonka lähetämme ylimmälle
armeijanjohdolle ja joka kuului:
"Armeijan yhtyminen suunniteltu elokuun 26:nneksi XX armeijaosaston luo
kiertohyökkäystä varten."
Elokuun 23 päivän iltana jouduin lyhyellä virkistyskävelyllä Nogatin
länsirannalle. Sieltä nähden tarjosivat Saksalaisen ritarikunnan ylpeän
linnan, baltilaisen tiiligotiikan suurimman muistomerkin punaiset
seinät aivan ihmeteltävän kuvan. Ajatuksiin, joita ylevän ritariajan
menneisyys synnytti, sekaantui pakostakin huntuun verhotun
tulevaisuuden mietteitä. Mielialan vakavuutta lisäsivät pakolaiset,
joita kotimaakunnastani kulki ohitse. Se oli surullinen muistutus,
ettei sota kohtaa vain aseellista miestä, vaan että se tuhoamalla
turvattomain elinehdot käy ihmiskunnalle tuhatkertaiseksi vitsaukseksi.
Elokuun 24:ntenä lähdin suppeamman esikuntani keralla automobiililla XX
armeijaosaston kenraalikomennon luo ja jouduin tällöin sille paikalle,
josta pian syttyvä taistelu oli saava nimensä.
Tannenberg! Tuskallisten muistojen sana Saksalaisen ritarikunnan
mahdille, slaavilaisen voitontunteen riemuhuuto, yhä veres historian
muistoissa huolimatta siitä, että tapahtumasta on kulunut yli 500
vuotta. En ollut vielä tähän päivään saakka koskaan ennen käynyt
saksalaisuuden itäisten kulttuurisaavutusten kohtalon kentällä.
Yksinkertainen muistopatsas siellä kertoo sankarillisesta taistelusta
ja sankarikuolemasta. Seisoimme tämän muistopatsaan läheisyydessä
eräinä lähipäivinä, joiden kuluessa Samsonovin venäläisen armeijan
kohtalo muodostui tuhoisaksi tappioksi.
Matkalla Marienburgista Tannenbergiin lisääntyivät vaikutelmat siitä
sotakurjuudesta, joka oli iskullaan kohdannut onnettomia asukkaita.
Teillä tunkeili tavaroineen joukoittain onnettomia pakolaisia, häiriten
osaksi vihollista vastaan marssivain joukkojemme liikkeitä.
Kenraalikomennon esikunnassa tapasin sen luottamuksen ja tahdon, joka
suunnitelmamme onnistumiselle oli välttämätön. Edullisia olivat nekin
vaikutukset, jotka sain joukkojen ryhdistä tällä meidän aluksi
arveluttavimmalla kohdallamme.
Päivä ei tuonut mukanaan perusteellista selvitystä, ei Rennenkampfin
toimiin enempää kuin Samsonovinkaan liikkeihin nähden. Näytti vain
käyvän ilmi, että Rennenkampfin marssinopeus oli koko lailla
verkallinen. Syytä emme voineet saada selville. Narewin-armeijaan
nähden totesimme, että sen päävoimat etenivät XX armeijaosastoa
vastaan. Armeijaosasto siirsi sen painostuksesta takaisinpäin vasenta
siipeään. Tämä liike ei ollut millään tavalla arveluttava. Päinvastoin.
Perässä tunkeva vihollinen on täten vasemmalle hyökkäysryhmällemme,
joka tänään suunnataan Bischofsburgia kohti, yhä enemmän tarjoava
oikean sivustansa. Huomiota herättivät sitä vastoin meille
arveluttavina ne vihollisen liikkeet, jotka näyttivät suuntaantuvan
läntistä sivustaamme ja Lautenburgia kohti. Saimme sen vaikutelman,
että venäläinen aikoi siellä sivuuttaa meidät ja aikoinaan sivusta
ahdistaa meidän oikeanpuolisen ryhmämme valmistelemaa kiertohyökkäystä.
Elokuun 25:s toi meille vähän enemmän selvyyttä Rennenkampfin
liikkeistä. Hänen kolonnansa marssivat Angerappista länttä kohti, siis
Königsbergiä vastaan. Olivatko venäläiset luopuneet alkuperäisestä
toimisuunnitelmastaan? Vai oliko venäläisten johto erehtynyt
liikkeihimme nähden ja otaksuiko se joukkojemme pääosan olevan
linnoituksessa ja sen luona? Joka tapauksessa ei enää näyttänyt olevan
syytä pelkoon, kun Rennenkampfin valtavia massoja vastaan jätimme vain
harson. Samsonov liikkui melkoisen vitkastelevasti, päävoimat
suunnattuina tänäkin päivänä XX armeijaosastoamme vastaan. Venäläisten
oikeanpuolinen sivustaosasto marssi epäilemättä Bischofsburgia kohti,
siis XVII armeijaosastoamme ja I reserviosastoamme vastaan, jotka tänä
päivänä saapuivat tämän pikkukaupungin pohjoispuolella olevaan seutuun.
Mlawan luo keräytyi ilmeisestikin yhä lisää venäläisiä joukkoja.
Tänä päivänä päättyy meidän odotuksemme ja valmistelumme aika. Viemme I
armeijaosastomme XX armeijaosaston oikealle sivustalle. Yleinen
hyökkäys voi alkaa.
Elokuun 26:s on Lautenburgista Bischofsburgiin pohjoisessa
ulottuvan murhaavan kamppailun ensimmäinen päivä. Ei aukottomalla
taistelurintamalla, vaan ryhmätaisteluin, ei yhdellä yhtenäisellä
sotatoimella, vaan iskujaksolla alkaa draaman suoritus, ja näyttämö on
yli sata kilometriä leveä.
Oikealla sivustalla kenraali François johtaa urheita
itäpreussiläisiään. Ne tunkeutuvat Usdauta kohti valloittaakseen
seuraavana päivänä rynnäköllä eteläisen taistelukentän avaimen tällä
kohtaa. Kenraali von Scholtzinkin oiva osasto vapautuu vähitellen
puolustuksen kahleista ja alkaa käydä hyökkäykseen. Katkerampi on
taistelu jo tänä päivänä Bischofsburgin luona. Iltaan saakka siellä
meidän puoleltamme suoritetaan perinpohjaista taistelutyötä.
Voimakkailla iskuilla Mackensenin ja Belowin joukot (XVII armeijaosasto
ja I reserviosasto) ynnä maanpuolustusväki siellä lyövät hajalle
Samsonovin oikean siipiosaston, joka väistyy Ortelsburgiä kohti. Meidän
menestyksemme suuruutta ei kuitenkaan ole vielä mahdollinen saada
selville. Johtajat odottavat seuraavana päivänä uudistuvaa voimakasta
vastarintaa tämän päivän taistelutantereen eteläpuolella. Mutta he ovat
täynnään luottamusta.
Silloin näyttää Rennenkampfin puolelta ilmaantuvan uhkaava vaara.
Ilmoitetaan erään hänen osastoistaan lähestyvän Angerburgin kautta.
Eikö tämä löydä tietä vasemman hyökkäysryhmämme selkään? Lisäksi saapuu
huolestuttavia tietoja vasemman siipemme sivustasta ja selkäpuolelta.
Siellä liikehtii etelässä voimakkaita venäläisiä ratsujoukkoja.
Mahdotonta on saada selville, kulkeeko jalkaväkeä sen perässä.
Taistelun jännitys kohoaa korkeimmilleen. Edessämme on pulma: miksi
muodostuu asema, jos ratkaisu viipyy vielä päiväkausia, kun alueet ovat
niin valtavan laajat ja vihollisen ylivoima niin suuri? Onko ihme, että
vakavat mietteet täyttävät monenkin sydämen; että horjuminen uhkaa
sielläkin, missä tähän saakka on ollut vain lujinta tahtoa; että
epäilykset voittavat alaa sielläkin, missä tähän saakka selvät
ajatukset ovat vallinneet kaikkea? Eikö meidän pitäisi uudelleen
vahvistaa joukkojamme Rennenkampfia vastaan ja mieluummin jättää
toimemme Samsonovia vastaan puolinaisiksi? Eikö ole parempi, ettemme
koeta tuhota Narewin-armeijaa, jotta varmasti välttäisimme oman
tuhomme? Voitamme sisällisen ristiriitamme, pysymme tekemällemme
päätökselle uskollisina ja etsimme edelleenkin hyökkäyksellä kaikin
voimin pulan ratkaisua. Oikea siipi siis arvelematta eteenpäin
Neidenburgia kohti ja vasen hyökkäysryhmä "matkaan kello 4 aamulla ja
toimeen suurimmalla tarmolla", tähän tapaan kuuluu käsky.
Elokuun 27:ntenä käy ilmi, että I reserviosaston ja XVII armeijaosaston
menestys Bischofsburgin luona edellisenä päivänä onkin ollut
ratkaiseva. Vastustaja ei ole vain väistynyt, vaan pakenee
taistelukentältä. Ja vielä huomaamme, että Rennenkampf vain erään
lentäjän mielikuvituksessa marssii selkäämme. Todenteolla hän
edelleenkin etenee verkalleen Königsbergiä kohti. Eikö hän näe, vai
eikö tahdo nähdä, että tuho jo on täydessä käynnissä Samsonovin oikeata
siipeä vastaan ja että se hänen vasemmallakin siivellään kaiken aikaa
kasvaa? Sillä tänä päivänä François ja Scholtz valloittavat rynnäköllä
Usdaun luona ja sen pohjoispuolella olevat vihollisasemat ja voittavat
eteläisen vastustajan. Tunkeutukoon vihollisen keskusta nyt vain
edelleen Allensteiniä--Hohensteiniä kohti, se ei siellä enää saa
voittoa, vaan turmionsa. Meille on asema selvä; saman päivän iltana
käskemme kiertää vihollisen ydinjoukot, sen XIII ja XV armeijaosaston.
Elokuun 28:ntena verinen kamppailu jatkuu. 29:ntenä on suuri osa
venäläisten päävoimista Hohensteinin luona ehdottomasti tuhon oma.
Ortelsburg saavutetaan pohjoisesta, Willenberg Neidenburgin kautta
lännestä. Venäläisiä jää jos kuinka monia tuhansia renkaan sisälle,
joka alkaa sulkeutua. Venäläinen sankarius ei tosin ole vielä lopussa,
suuret joukot taistelevat tässäkin epätoivoisessa asemassa tsaarin
puolesta, pelastaen asekunnian, mutta ei enää taistelua.
Rennenkampf marssii yhä vain levollisesti Königsbergiä kohti. Samsonov
on tuhon oma, vaikka hänen toverinsa vihdoin tekisikin toisen ja
viisaamman johtopäätöksen tilanteen nojalla. Sillä me voimme jo
taistelurintamasta ottaa pois joukkoja turvataksemme tuhotyömme, joka
tapahtuu Neidenburgin--Willenbergin--Passenheimin avarassa syvänteessä
ja joka saa Samsonovin epätoivoissaan turvautumaan kuolemaan. Tästä
syvänteestä alkaa saapua yhä suurempia ja suurempia venäläisiä
vankikolonnia. Niiden määrä ilmaisee yhä selvemmin taistelun tuloksen
kypsyyden. Omituinen sattuma oli, että minä Osterodessa, eräässä niistä
kylistä, joissa taistelun aikana oleskelimme, otin toisen vangiksi
joutuneista komentavista kenraaleista vastaan samassa majatalossa,
jossa vuonna 1881 olin eräällä yleisesikuntamatkalla asunut nuorena
yleisesikuntaupseerina. Toinen esitti itsensä minulle seuraavana
päivänä toimistohuoneiksi ottamassamme koulussa.
Jo taistelujen aikana saatoimme tutustua siihen osaksi oivaan
sotilasaineistoon, joka tsaarilla oli. Minun vaikutelmaini mukaan oli
joukossa epäilemättä sivistyskykyisiä aineksia. Huomasin tässä
tilaisuudessa, samoin kuin jo 1866 ja 1870, kuinka nopeasti saksalainen
upseeri ja sotamies sielullisissa tunteissaan ja asiallisessa
arvostelussaan unohtaa, että vangiksi joutunut vastustaja oli hänen
vihollisensa. Miestemme taisteluvimma lauhtuu hämmästyttävän nopeaan
ymmärtäväiseksi sääliksi ja inhimilliseksi hyvyydeksi. Kasakoita
vastaan vain nousi silloin yleinen viha. Heitä pidettiin kaikkien
niiden eläimellisten raakuuksien tekijöinä, joiden alaisena
Itä-Preussin kansan ja maan täytyi niin julmasti kärsiä. Kasakan huono
omatunto sai kaikesta päättäen hänet, missä ja milloin suinkin voi,
vangiksi joutumisen uhatessa poistamaan ne merkit, jotka osoittivat,
mihin aselajiin hän kuului, -- housujensa leveät nauhat.
Elokuun 30:ntenä yrittää vastustaja idässä ja etelässä vereksin ja
jälleen kootuin joukoin ulkoa päin murtaa saartorenkaamme.
Myszyniecistä, Ostrolenkan suunnalta siis, se siirtää uusia suuria
voimia Neidenburgia ja Ortelsburgia kohti joukkojamme vastaan, jotka jo
ovat kokonaan ympäröineet venäläisten keskustan ja sen vuoksi
lähestyvää vastustajaa kohti kääntävät selkänsä. Vitkastelu on
vaarallista, etenkin, kun Mlawasta lähestyvä viholliskolonna lentäjäin
tuoman tiedon mukaan on 35 kilometrin mittainen, siis sangen
voimallinen. Mutta me pidämme siitä huolimatta kiinni suuresta
päämäärästämme. Samsonovin päävoima on kierrettävä ja tuhottava.
François ja Mackensen työntävät uutta vihollista vastaan reservinsä,
jotka valitettavasti ovat jo heikot. Niiden toimesta raukeaa
venäläisten yritys lieventää Samsonovin tuhoa. Epätoivo on vallannut
saarretut, kun taas mielen laimeus haittaa niiden toimitarmoa, jotka
olisivat voineet tuoda vapautuksen. Tässäkin suhteessa Tannenbergin
taistelukentän tapaukset antavat vahvistuksen vanhoille inhimillisille
ja sotilaallisille kokemuksille.
Tulikehämme taajaan sullottujen, milloin yhtäänne, milloin toisaanne
ryntäileväin venäläisten laumain ympärillä käy hetki hetkeltä
lujemmaksi ja suppeammaksi. Rennenkampf näyttää tänä päivänä aikovan
käydä Königsbergin itäpuolella Deime-linjan kimppuun Labiaun
ja Tapiaun välillä. Hänen sankat ratsujoukkonsa lähestyvät
Landsbergin--Bartensteinin suunnalta Tannenbergin taistelukenttää.
Mutta me olemme jo Allensteinin luo koonneet vahvoja, voitonriemuisia,
vaikka väsyneitä voimia niitä vastaanottamaan.
Elokuun 31:nen on meidän vielä taisteleville joukoillemme
viimeinen sadon päivä, ylikomennollemme harkinnan päivä, miten
sotatoimia on jatkettava, Rennenkampfille peräytymisen päivä
Deimen--Allenburgin--Angerburgin linjalle.
Jo elokuun 29:ntenä oli tapausten kulku sallinut minun ilmoittaa
Kaikkeinkorkeimmalle Sotaherralleni venäläisen Narewin-armeijan
täydellisen tuhon. Vielä samana päivänä sain taistelutantereelle Hänen
Majesteettinsa kiitoksen, isänmaankin nimessä. Siirsin tämän kiitoksen
sydämessäni ja sanoissani esikunnanpäällikölleni ja uljaille
joukoilleni.
Elokuun 31:senä saatoin Keisarilleni ja Kuninkaalleni ilmoittaa
seuraavaa.
"Ilmoitan alamaisimmin Teidän Majesteetillenne, että eilen rengas
venäläisen armeijan suurimman osan ympärillä sulkeutui umpeen. XIII, XV
ja XVIII armeijaosasto on tuhottu. Vankeja on tähän saakka yli 60.000,
joukossa XIII ja XV armeijaosaston komentavat kenraalit. Tykit ovat
vielä metsäin kätkössä, niitä kootaan. Sotasaalis on erinomaisen suuri,
sitä ei voida vielä tarkkaan määrätä. Renkaan ulkopuolellekin jääneet
armeijaosastot, I ja VI ovat saaneet suuria vaurioita, ne jatkavat
paontapaista peräytymistään Mlawan ja Myszyniecin kautta."
Joukkojen ja niiden johtajain aikaansaannokset olivat valtavat.
Divisionat olivat nyt majoittuneet ja Leuthenin taistelun
kiitosvirsi kohosi niiden leiritulilta. Allensteinissa, uudessa
armeijanpäämajassamme, astuin ritarikunnan vanhan linnan läheisyydessä
olevaan kirkkoon jumalanpalveluksen aikana. Papin lukiessa
loppurukousta lankesivat kaikki läsnäolevat, nuoret sotamiehet ja
vanhat nostoväen miehet, äsken koetun valtavan elämyksen alaisina
polvilleen. Heidän sankaritekonsa saivat näin arvokkaan päätöksen.
Masurin-järvien taistelu.
Vielä ei taistelun pauhu Tannenbergin taistelutantereella ollut
vaiennut, kun ryhdyimme valmistelemaan hyökkäystä Rennenkampfin
venäläisen armeijan kimppuun. Elokuun 31:senä saapui ylimmältä
armeijanjohdolta seuraava sähköohje:
"XI armeijaosasto, kaartin reserviosasto, 8:s ratsuväkidivisiona
annetaan käytettäväksenne. Kuljetus on alkanut. 8:nnen armeijan
lähin tehtävä on itärajan puhdistaminen Rennenkampfin armeijasta.
Äsken lyödyn vastustajan takaa-ajo Varsovaa kohti liikenevillä
joukoilla on suotava sen johdosta, että venäläiset Varsovasta
etenevät Schlesiaa kohti.
Ajateltava 8:nnen armeijan käyttämistä edelleen Varsovan suunnalla,
kun Itä-Preussin tila sallii."
Käsky oli täydelleen tilanteen vaatimusten mukainen. Se asetti
meille selvän päämäärän ja toimitti meille keinot ja neuvot sen
saavuttamiseksi. Me luulimme voivamme otaksua, ettei Samsonovin
entisestä armeijasta enää ollut jäljellä muuta kuin pirstaleita, jotka
joko jo olivat päässeet Narewin taa turviin taikka olivat sinne
matkalla. Niiden verestys oli huomioon otettava mahdollisuus.
Mutta varmaan siihen kuluisi melko paljon aikaa. Toistaiseksi
näytti riittävältä antaa heikkojen joukkojen pitkin eteläistä
rajakaistalettamme pitää näitä tähteitä silmällä. Loput kaikki oli
vietävä uuteen taisteluun. Ei lisäjoukkojenkaan saanti lännestä
sallinut meidän mielestämme nyt vielä lähettää voimia Narew-linjan yli
etelään.
Mitä sana "Varsova" sähkösanoman jälkiosassa merkitsee, on meille
selvää. Sovitun sotasuunnitelman mukaan piti Itävalta-Unkarin
sotavoimain hyökätä Galitsiasta Venäjän-Puolan itäosaan, painopisteenä
Lublinin suunta, kun taas saksalaisten voimain tuli Itä-Preussista
Narewin poikki ojentaa liittolaiselle kättä. Se oli suuri ja kaunis
ajatus, vaikka siinä asiain nykyisellä kannalla oli arveluttavia
heikkouksia. Se ei ottanut huomioon, että Itävalta-Unkari Serbian
rajalle lähetti voimallisen sotajoukon, eikä sitä, että Venäjä
jo pari viikkoa sodan syttymisen jälkeen saattoi olla rajalla, että
Itä-Preussiä vastaan oli lähetetty 800.000 moskovalaista ja kaikkein
vähimmin sitä, että tuuma jo rauhan aikana kaikkine yksityisseikkoineen
kavallettaisiin Venäjän yleisesikunnalle.
Nyt on Itävalta-Unkarin armeija liian rohkean hyökkäyksen
jälkeen venäläistä ylivoimaa vastaan joutunut mitä vaikeimpiin
rintamataisteluihin, meidän kykenemättä tällä hetkellä suoranaisesti
auttamaan, vaikka sidommekin suuria vihollisvoimia. Liittolaisen tulee
koettaa kestää, kunnes olemme vielä Rennenkampfinkin lyöneet. Vasta
silloin voimme ryhtyä auttamaan, vaikkakaan emme koko voimallamme, niin
kuitenkin sen suurimmalla osalla.
Rennenkampf on, kuten olemme maininneet, linjalla
Deime--Allenburg--Gerdauen--Angerburg. Mitä vihollissalaisuuksia
Masurin-järvien kaakkoispuolisessa seudussa piilee, sitä emme tiedä.
Ainakin Grajewon seutu näyttää epäilyttävältä. Siellä on paljon
levottomuutta. Vielä epäiltävämpi on Niemenin-armeijan selkäpuolella
oleva seutu. Siellä marssitaan herkeämättä ja liikutaan ja kaikesta
päättäen edetään lounatta ja länttä kohti. Rennenkampf saa epäilemättä
lisävoimia. Venäläiset reservidivisionathan on kotimaassaan saatu
taistelukuntoon. Ehkä on niinikään saatu vapaaksi vielä muutamia
armeijaosastoja, joita Venäjän ylin armeijanjohto ei enää luule
tarvitsevansa Puolassa olevia itävaltalaisia vastaan. Lähetetäänkö nämä
joukot Rennenkampfille tai hänen läheisyyteensä joko suoranaiseksi
avuksi tai antamaan meille isku odottamattomalta suunnalta?
Rennenkampfilla on, mikäli voimme arvostella, yli 20
jalkaväkidivisionaa. Hän on alallaan ja jää yhä alalleen meidän
joukkojemme saapuessa lännestä junilla ja marssiessa taisteluun
häntä vastaan. Miksi ei hän käytä suurimman heikkoutemme aikaa,
joukkojemme väsymyksen aikaa, niiden taajaa keskitystä Tannenbergin
taistelukentälle hyökätäkseen kimppuumme? Miksi hän jättää meille aikaa
joukkojemme selvittelyyn, uuteen sijoittumiseen, lepoon, apujoukkojen
tuontiin? Onhan venäläinen päällikkö tunnettu oivaksi sotilaaksi ja
kenraaliksi. Venäjän sotiessa Itä-Aasiassa kaikui Rennenkampfin nimi
kirkkaammin kuin minkään muun venäläisen johtajan. Oliko hänen
silloinen maineensa liioiteltu? Vai onko kenraali väliajalla menettänyt
sotilaalliset ominaisuutensa?
Sotilaan ammatti on usein hämmästyttävän nopeaan uuvuttanut
voimallisiakin luonteita. Siellä, missä vuosi takaperin vielä oli
toimitarmoista älyä, eteenpäin tunkevaa tahtoa, on ehkä nyt vain
hedelmätön pää ja raukea sydän. Tämä on jo usein ollut sotilaallisen
suuruuden traagillinen kohtalo.
Olemme avanneet ja taas sulkeneet Rennenkampfin syntikirjan
Tannenbergiin nähden. Lähtekäämme nyt ajatuksissamme hänen
pääkortteeriinsa Insterburgiin, emme häntä syyttääksemme, vaan
käsittääksemme.
Samsonovin tappio osoitti kenraali Rennenkampfille, ettei saksalaisten
8:nnen armeijan pääosa ollutkaan Königsbergissä, kuten hän oli
otaksunut. Suuria voimia hän kuitenkin edelleenkin otaksuu olevan tässä
valtavassa varuspaikassa. Uskalletulta, liian uskalletulta tuntuu sen
vuoksi marssia sen sivu ja Allensteinin seuduilla hyökätä voitollisen
saksalaisen armeijan kimppuun. Vähintään se olisi epävarma yritys.
Turvallisempaa on jäädä Kurisches Haffin ja Masurin-järvien välisiin
lujiin puolustusasemiin. Näitä asemia vastaan eivät saksalaiset
ensinkään voi pohjoisen puolelta käyttää kierto- ja saartotemppujaan,
etelän puolelta se on sangen vaikeata. Jos he taas hyökkäävät rintamaa
vastaan, syöksytään varalla olevin valtavin reservein heidän tykkitulen
runtelemain joukkojensa kimppuun. Jos he uskaltavat tunkeutua
järvialueen kannasten kautta, mikä näyttää epätodenmukaiselta, niin
hyökätään pohjoisesta heidän kiertokolonnainsa vasempaan sivustaan,
samalla kuin Grajevon suunnalta heidän oikeata siipeään ja selkäänsä
vastaan työnnetään uudestaan muodostettu taisteluryhmä. Ellei mikään
tästä kaikesta onnistu, niin hyvä -- palataan sitten Venäjälle. Venäjä
on suuri, linnoitettu Niemenin linja lähellä. Ei mikään pakollinen
sotatoimi kiinnitä Rennenkampfia sen koommin Itä-Preussiin. Suunniteltu
yhteistoiminta Samsonovin kanssa on mennyt myttyyn ja koska hänen
armeijansa toivorikkaassa etenemisriennossaan tuhoutui, niin on parasta
nyt olla varovainen.
Näin Rennenkampf saattoi ajatella. Ja arvostelijat väittävät, että hän
todella näin ajattelikin. Suurta päätöstä ei tosin kuvastu missään
kohden tätä ajatuksenjuoksua. Se ei liiku mitään rohkeita ratoja. Siitä
huolimatta voi sen toteuttaminen tuottaa meille melkoisia suoranaisia
vaikeuksia ja vaikuttaa arveluttavalla tavalla idän yleiseen
tilanteeseen. Niemenin-armeijan suuri ylivoima mieslukuun nähden olisi
riittänyt hajoittamaan meidän nyt vahvistetunkin 8:nnen armeijan.
Rennenkampfin ennenaikainen peräytyminen taas riistäisi meiltä uusien
sotatoimiemme hedelmät ja tekisi meille Varsovan suunnan ja samalla
Itävallan avustamisen toistaiseksi mahdottomaksi.
Meidän täytyy siis olla samalla sekä varovaisia että toimeliaita. Tämä
kaksinainen vaatimus antaa nyt alkaville liikkeillemme omituisen
luonteen. Rakennamme leveän rintaman, joka ulottuu Willenbergistä
Königsbergin seuduille saakka. Ennen syyskuun 5:ttä tämä on suurin
piirtein tehty, sitten alkaa eteneminen. Neljä armeijaosastoa (XX ja XI
ynnä I reserviosasto ja kaartin reservi) ynnä Königsbergin joukot, siis
verraten suuret voimat, ryhtyvät toimiin Angerburgin--Deimen linjaa,
siis vihollisen rintamaa vastaan. Kaksi armeijaosastoa (I ja XVII)
lähetetään tunkeutumaan järvialueen kautta; 3:s reservidivisiona seuraa
Masurin-järvien eteläpuolitse kiertävän siipemme oikeanpuolisena
päätteenä, kun taas 1:nen ja 8:s ratsuväkidivisiona pysyttelee
osastojen takana valmiina ratsastamaan eteenpäin, heti kun
järvikannakset on avattu. Tässä voimamme Rennenkampfin sivustaa
vastaan. Toiset suhteet siis kuin niissä liikkeissä, jotka johtivat
Tannenbergin voittoon. Pakko turvata joukkomme Rennenkampfin suuria
reservejä vastaan saa meidät täten ryhmittämään voimamme. Näinkin
leviää hyökkäysrintamamme, jossa seisoo 14 jalkaväkidivisionaa, 150
kilometrin pituiseksi. Onko vastustaja sen puhkaiseva?
Lähestymme syyskuun 6:ntena ja 7:ntenä venäläisten puolustuslinjoja ja
tilanne alkaa käydä selvemmäksi. Suuria venäläisjoukkoja Insterburgin
ja Wehlaun luona, ehkä vielä suurempia Nordenburgin pohjoispuolella. Ne
pysyvät toistaiseksi alallaan eivätkä häiritse järjestäytymistämme
taisteluun rintamansa edustalla.
Molemmat oikeanpuoliset armeijaosastomme, I ja XVII, alkavat syyskuun
7:ntenä murtautua järvijonon läpi, 3:s reservidivisiona lyö Biallan
luona loistavassa taistelussa XXII venäläisen armeijaosaston toisen
puoliskon hajalle. Uuden sotatoimemme ratkaiseva vaihe on edessä.
Seuraavina päivinä saamme nähdä, onko Rennenkampf päättänyt ryhtyä
vastahyökkäykseen, onko hänen tahtonsa siihen yhtä voimallinen
kuin keinot. Sen melkoisen ylivoiman lisäksi, joka hänellä jo
ennestään on, näyttää taistelukentälle saapuneen vielä lisää kolme
reservidivisionaa. Odottaako venäläisten johtaja vielä enempää?
Venäjällä on länsirintamallaan yli 3 miljoonaa taistelevaa sotamiestä;
Itävalta-Unkarin sotavoimat ja meidän ovat tästä tuskin kolmasosa.
Syyskuun 8:ntena syttyy taistelu koko rintamalla. Rintamahyökkäyksemme
ei edisty, parempi on menestys oikealla suvellamme. Siellä ovat
molemmat armeijaosastot murtaneet järvisulun ja etenevät nyt pohjoista
ja koillista kohti. Päämääränämme ovat nyt vastustajan selkäyhteydet.
Ratsujoukoillamme näyttää olevan sinne vapaa tie.
Syyskuun 9:ntenä taistelu riehuu edelleen, Angerburgista Kurisches
Haffiin saakka ei rintamalla ole sanottavaa menestystä, järvien
itäpuolella sitä vastoin meikäläiset rohkeasti etenevät,
vaikk'eivät molemmat ratsuväkidivisionamme kykenekään murtamaan
odottamatonta vastarintaa niin nopeaan kuin olisi suotavaa ollut. 3:s
reservidivisiona lyö monta vertaa lukuisamman vastustajan Lyckin luona
ja vapauttaa meidät siis kaikesta huolesta etelän puolelta.
Mutta miten ovat sitä vastoin pohjoisessa asiat? Lentäjämme luulevat
nyt selvään erottavansa kaksi vihollisen armeijaosastoa Insterburgin
luona ja sen länsipuolella ja vielä yhden armeijaosaston on huomattu
marssien lähenevän Tilsitistä päin. Mikä on oleva ohuiksi venytettyjen,
rintamataistelua käyväin armeijaosastojemme kohtalo, jos niitä vastaan
syöksyy 100-pataljoonainen venäläinen ihmisvyöry lujan yhtenäisen
tahdon johtamana? Onko näin ollen järkeä siinä, että me tämän syyskuun
9:nnen iltana sanomme ja toivottelemme: "Rennenkampf, älä väisty
rintamastasi, jota emme voi valloittaa, poimi laakereita hyökkäämällä
keskustastasi!" Luotimme nyt täydelleen siihen, että me voimallisesti
jatkamalla sivustahyökkäystämme voisimme jälleen riistää nämä laakerit
vihollisten johtajalta. Valitettavasti venäläinen johtaja älyää nämä
ajatuksemme; hän ei uskalla ryhtyä niitä voimakeinoilla vastustamaan,
ja laskee siksi aseensa.
Syyskuun 9:nnen ja 10:nnen välisenä yönä tunkeutuvat tiedustelijamme
Gerdauenin luona vihollisen juoksuhautoihin ja huomaavat ne tyhjiksi.
"Vastustaja peräytyy." Tämä sanoma tuntuu meistä uskomattomalta. I
reserviosasto tahtoo paikalla edetä Gerdauenista Insterburgia kohti.
Kehoitamme varovaisuuteen. Vasta syyskuun 10:ntenä puolenpäivän aikaan
täytyy meidän uskoa, että tuo epätodenmukainen ja toivomaton tieto on
oikea. Vastustaja on todella aloittanut yleisen peräytymisen, vaikka
siellä täällä vielä tekeekin tiukkaa vastarintaa, jopa hajanaiseen
hyökkäykseen työntää meitä vastaan suuria joukkoja. Koko rintamamme
etenee, minkä ehtii. Nyt meidän tulee saada oikean siipemme osastot ja
ratsudivisionamme suunnatuiksi jyrkkään koillista kohti Insterburgista
Kownoon johtaville vihollisen yhteyslinjoille.
Riennämme eteenpäin! Jos milloinkaan ja missään, on kärsimättömyys nyt
ymmärrettävissä. Rennenkampf väistyy arvelematta. Hänkin näyttää olevan
kärsimätön. Meidän kärsimättömyytemme tähtää menestykseen, hänen
tuottaa sekaannusta ja hajaannusta.
Niemenin-armeijan osastot marssivat osaksi kolminkertaisissa taajaan
lähekkäin sulloutuneissa kolonnissa Venäjälle päin. Liikkeen suoritus
on verkallinen, sitä on suojattava työntämällä vahvoja voimia perässä
tunkevia saksalaisia vastaan. Siitä syystä varsinkin käydään syyskuun
11:ntenä veristä taistelua Goldapista Pregeliin saakka.
Tämän päivän iltana selviää meille, ettei takaa-ajon suorittamiseen
enää ole käytettävänä kuin muutama päivä. Yleisen aseman kehitys
itäisellä sotanäyttämöllä alkaa vaikuttaa koko painollaan. Tiedämme
enemmän aavistamalla kuin varmoista lähteistä, että liittolaisemme
sotatoimet Puolassa ja Galitsiassa ovat kärsineet haaksirikon. Missään
tapauksessa ei ole ajattelemistakaan, että voisimme hyökätä
Rennenkampfin perässä Niemenin taa. Mutta jottei sotatoimemme suurissa
piirtein vielä viime hetkessä epäonnistuisi, tulee vihollisarmeija
saada niin heikonnetuksi ja runnelluksi, ennenkuin se saapuu Niemenin
linjan suojaan, että joukkojemme pääosa voidaan vapauttaa yhteistyöhön
Itävalta-Unkarin armeijan kanssa; tämä on käynyt kiireelliseksi
pakoksi.
Syyskuun 12:ntena 3:s reservidivisiona saavuttaa Suvalkin, on siis
Venäjän puolella rajaa. Stallupönenin eteläpuolella I armeijaosastomme
on vähällä saada Rennenkampfin eteläisen siiven saarrokseen. Eräiden
takaa-ajavain joukkojen suoritukset ovat loistavat. Ne marssivat ja
taistelevat ja marssivat taas, kunnes sotamiehet uupumuksesta sortuvat.
Toiselta puolen poistamme jo tänään kaartin reserviosaston
taistelurintamasta, varataksemme sen uusiin tehtäviin.
Tänä päivänä saapuu ylikomentomme Insterburgiin, joka syyskuun
11:nnestä alkaen on jälleen saksalaisten käsissä. En siis vain
ajatuksissani, vaan todellisuudessakin olen leveää itäpreussilaista
valtatietä pitkin tullut ohi voitokkaiden itää kohti rientävien
joukkojemme ja länteen päin kulkevain venäläisten vankikolonnain
Rennenkampfin tähänastiseen päämajaan. Vast'ikään tyhjentyneissä
huoneissa merkillisiä venäläisen puolikulttuurin jälkiä. Hajuvesien,
juhtinahan ja savukkeiden tunkeileva haju ei voi hälventää muita
löyhkiä.
Tarkalleen vuotta myöhemmin ajoin eräänä sunnuntaina päivän kestäneeltä
metsästysretkeltä palatessani Insterburgin kautta. Automobiiliani ei
laskettu ajamaan torin poikki, täällä kun piti vietettämän kiitosjuhlaa
sen johdosta, että kaupunki oli vapautettu venäläisvaarasta. Minun
täytyi kiertää toista tietä. Sic transit gloria mundi! Minua ei
tunnettu.
Syyskuun 13:ntena joukkomme saapuvat Eydtkuhneniin ja ampuvat
takaisinpäin tulvivien venäläisten laumoihin. Tykinammuksemme repivät
hajalleen taajaan sulloutuneet joukot, laumavaisto ajaa ne jälleen
kokoon. Valitettavasti emme tänäänkään pääse Wirballenin--Wylkowyszkin
suurelle valtatielle. Vihollinen tietää, että tämä tuottaisi tuhon
suurelle osalle sen ryhdittömiksi tulleista joukoista. Tien
eteläpuolella se syytää sen vuoksi uupuneita joukkojamme vastaan
kaikki, mitä sillä vielä on käytettävänään taistelunhaluista väkeä.
Yksi ainoa päivä on meillä enää käytettävänämme takaa-ajoon.
Sen kuluttua ovat Rennenkampfin joukot paossaan päässeet
Olitan--Kovnon--Vilenyn välisen Niemenin osan länsipuolella oleviin
metsä- ja suoseutuihin. Sinne emme voi tunkeutua niiden perässä.
Syyskuun 15:ntenä taistelut päättyivät. Masurin-järvien taistelu
päättyi Venäjän puolella 4 päivää kestäneen takaa-ajon jälkeen, jolla
meikäläiset etenivät yli 100 kilometriä. Joukkojemme pääosa oli
taistelujen päättyessä valmiina käytettäväksi toisaalla.
En voi tässä tehdä selkoa enää niistä loistavista töistä, joita von der
Goltzin maanpuolustusdivisiona ja muut maanpuolustusjoukot näinä
päivinä suorittivat eteläisellä raja-alueella ja oikeaa sivustaamme
suojellessaan melkein aina Veikseliä myöten; ne kävivät siellä
hyökkäykseen monta vertaa lukuisampaa vihollista vastaan.
Lopputaisteluja näissä kamppailuissa kesti vielä senkin jälkeen, kuin
olin eronnut 8:nnen armeijan komennosta. Joukkomme olivat silloin
tunkeutuneet Ciechanowoon, Przasnysziin ja Augustowoon saakka.