Sodan syttyminen ja kutsu aseisiin.
Rauhallinen elämä soi minulle jälkeen vuoden 1911 tilaisuuden
levollisesti omistaa huomioni maailman valtiollisille tapauksille.
Huomiot, joita tällöin tein, eivät suinkaan olleet omiaan tyydytystä
tuottamaan. Turhanarkailu oli minusta kaukana, mutta siitä huolimatta
en voinut mielestäni karkoittaa jonkinlaista painostavaa tunnetta.
Minut valtasi se käsitys, että ajelehdimme maailmanpolitiikan laajalle
valtamerelle, vaikk'ei asemamme Euroopassakaan ollut riittävän vahva.
Päilyivätpä ukkospilvet Marokon yllä tai kokoontuivatpa Balkanin
niemelle, minun samoin kuin useimpain maanmiestenikin mielessä kyti
epämääräinen aavistus, että kaivettiin miinoja oman isänmaamme alle.
Viime vuosina olimme epäilemättä saaneet olla kiihkoranskalaisen ryöpyn
alla, joka näyttää säännöllisesti uudistuvan. Sen alkuperä oli meille
tunnettu; tukea se haki ja löysi sekä Venäjältä että Englannista,
riippumatta ensinkään siitä, kutka ja mikä siellä olivat julkisina tai
salaisina, tietoisina tai tiedottomina vaikuttimina.
Olen aina ollut selvillä niistä erikoisista vaikeuksista, joita Saksan
ulkopolitiikan johto tarjoaa. Vaarat, joita meille koitui
maantieteellisestä asemastamme, taloudellisista välttämättömyyksistämme
eikä vähimmin reuna-alueittemme sekavista kansallisuusoloista, olivat
kouraantuntuvat. Vihamielinen politiikka, jonka onnistui koota meitä
vastaan ulkolaiset pyyteet, ei käsittääkseni tarvinnut siihen
suurtakaan taitoa. Sen loppumääränä oli sota. Me laiminlöimme
varustautua tätä vaaraa vastaan. Liittopolitiikkamme noudatti enemmän
jonkinlaista kunniakoodeksia kuin kansamme ja maailmanasemamme
tarpeita.
Kun eräs sittemmin Saksan valtakunnankansleriksi tullut henkilö jo
1890-luvulla piti itsestään luonnollisena asiana että meidän oli
huomioonotettava liittolaismaamme Tonavan monarkian jatkuva
hajaantuminen, niin oli käsittämätöntä, miksi politiikkamme ei tehnyt
sen mukaisia johtopäätöksiä.
Saksalais-itävaltalaisia heimolaisiamme kohtaan on minussa aina
vallinnut täysi myötätunto. Heidän asemansa vaikeus omassa isänmaassaan
onkin aina meillä herättänyt vilkasta osanottoa. Mutta käsitykseni
mukaan käytti Itävalta-Unkarin politiikka tätä tunnettamme liian
laajassa muodossa hyväkseen.
Puhe niebelungenilais-uskollisuudesta oli epäilemättä aikanaan
sangen vaikuttava. Mutta se ei voinut estää meitä näkemästä, että
Itävalta-Unkari ilman liittoveljellistä välipuhetta yllättämällä
raastoi meidät Bosnian pulaan, jota varten tuo sana oli lausuttu,
vaatien meitä sitten turvaamaan selkänsä. Selvää oli, ettemme silloin
voineet hyljätä liittolaistamme. Sillä olisimme vain vahvistaneet
Venäjän jättiläistä, joka sitten sitä varmemmin ja vastustamattomammin
olisi musertanut meidät.
Minua sotamiehenä hämmästytti varsinkin se epäsuhde, joka vallitsi
Itävalta-Unkarin valtiollisten vaatimusten ja sen sisäpoliittisten
ja sotilaallisten voimain välillä. Kun Venäjä oli ryhtynyt
suunnattomiin sotavarustuksiin Itä-Aasian sodasta toivuttuaan,
vahvistimme tosin me saksalaisetkin puolustusvoimiamme, mutta emme
asettaneet itävalta-unkarilaisille liittolaisillemme samoja
vaatimuksia. Tonavan monarkian valtiomiehille saattoi olla sangen
yksinkertaista syyttää sisällisten olojensa vaikeuksia meidän
kehoittaessamme Itävalta-Unkaria lisäämään varustuksiaan. Mutta miksi
emme keksineet keinoa, joka olisi pakottanut Itävalta-Unkarin tässä
asiassa valitsemaan: joko-tahi? Tunsimmehan otaksuttavain
vastustajaimme valtavan ylivoiman mieslukuun nähden. Oliko meillä siis
oikeutta sallia, että liittolainen antoi suuren osan kansanvoimistaan
jäädä käyttämättä yhteisen puolustuksen hyväksi? Mitä hyötyä oli meille
siitä, että Itävalta-Unkari oli meille etuvarustuksena kaakossa, kun
tämä etuvarustus joka taholta rusahteli, eikä siinä ollut riittävästi
miehiä valleja puolustamaan?
Alun pitäen näytti minusta arveluttavalta luottaa siihen, että
Italialta saisimme tehokasta aseellista apua. Se oli epäiltävä, vaikka
Italian valtiomiehet olisivat halunneetkin sitä antaa. Meillä oli ollut
tilaisuus täydelleen todeta Italian armeijan heikkous Tripolin sodassa.
Sen jälkeen eivät Italian olot valtion kovin rappeutuneiden raha-asiain
johdosta olleet paljoakaan parantuneet. Taisteluvalmis ei Italia
missään tapauksessa ollut.
Tähän suuntaan kulkivat siihen aikaan mietteeni ja huoleni. Olin jo
kahdesti oppinut tuntemaan sodan, kummallakin kerralla olivat
voimalliseen valtiolliseen johtoon yhtyneet yksinkertaiset, selvät
sodan päämäärät. En pelännyt sotaa, en nytkään! Mutta ylentäväin
vaikutusten ohella olivat sen ihmiselämään kohdistuvat hävityksetkin
minulle siksi tunnetut, että olisin suonut sitä kartettavan niin kauan
kuin mahdollista.
Mutta nyt syöksähdimme kuitenkin sodan kitaan! Ei ollut vähääkään
toivoa, että olisimme Ranskan kanssa voineet saada sovintoa aikaan,
torjua Englannin kauppakateuden ja kilpailupelon, tyydyttää Venäjän
pyyteet rikkomatta liittoamme Itävallan kanssa, ja tämä oli jo kauan
ylläpitänyt Saksassa mielialan jännitystä, joka sai sodan syttymisen
melkein tuntumaan vapautukselta ainaisesta, koko elämää ahdistavasta
painostuksesta.
Saksan keisarilliset joukot kutsuttiin aseisiin! Uljas ja tehokas
sotavoima, jonka veroista maailma on harvoin nähnyt. Koko kansa tunsi
sydämensä sykkivän voimakkaammin sitä katsellessaan. Mutta
ylimielisyyttä ei missään meitä odottavaan tehtävään nähden. Eihän
ollut Bismarck sen enempää kuin Moltkekaan meiltä salannut moisen sodan
suunnatonta rasitusta, kysyihän meillä jokainen asioihin perehtynyt
itseltään, kykenisimmekö valtiollisesti, taloudellisesti,
sotilaallisesti ja siveellisesti sen kestämään. Mutta suurempi kuin
huoli oli epäilemättä luottamus.
Näissä mielialoissa ja mietteissä tapasi minutkin sanoma myrskyn
puhkeamisesta. Minussa heräsi taas sotilas vastustamattoman
voimakkaasti. Tarvitsisiko Keisarini ja Kuninkaani minua? Juuri
viimeinen vuosi oli kulunut, ilman että olin saanut mitään senkaltaista
virallista vihjausta. Nuorempia voimia näytti olevan riittävästi.
Mukauduin kohtalooni, mutta jäin kuitenkin kaihoisasti odottamaan.
Rintamalle.
Kotimaa kuunteli mieli jännittyneenä. Sotanäyttämöiltä tulleet tiedot
olivat toiveittemme ja toivotustemme mukaiset. Liège oli kukistunut,
Mühlhausenin tappelu voitettu, armeijamme oikea sivusta ja keskusta
etenivät Belgian kautta. Ensimmäiset riemukkaat tiedot Lothringenin
taistelusta levisivät isänmaahamme. Idästäkin kaikui kuin voiton
riemua.
Ei millään taholla tapauksia, jotka olisivat näyttäneet aiheuttavan
huolta.
Elokuun 22:sena klo 3 iltapäivällä sain Hänen Majesteettinsa Keisarin
suuresta päämajasta kysymyksen, olinko valmis paikalla käytettäväksi.