Runsain kokemuksin kaikilla sodankäyntiä koskevilla aloilla olimme
palanneet Ranskasta kotimaahamme. Isänmaamme yhtyminen oli luonut
saksalaisen yhteisarmeijan, jonka perusaatteihin valtioiden
erikoisuudet olivat vaatineet vain pinnallisia poikkeuksia.
Sotilaallisen käsityksen yhtenäisyys oli tästä lähtien taattu, samoin
kuin järjestelyn, asestuksen ja opetuksenkin yhtenäisyys. Saksan
kehityksen luonnollisesta kulusta johtui, että preussilaiset kokemukset
ja laitokset tulivat armeijan kehittämiseen nähden määrääviksi.
Rauhan työ alkoi kaikkialla uudelleen. Jäin vielä lähimmiksi vuosiksi
joukkoihin palvelemaan, mutta noudatin sitten haluani korkeamman
sotilaallisen sivistyksen saantiin, valmistauduin sota-akatemiaan ja
pääsin sinne v. 1873.
Ensimmäinen vuosi ei täydelleen vastannut toiveitani. Sotahistorian ja
uudenaikaisen taisteluopin sijasta saimme tällä sotilastieteen alalla
silloin tyytyä vain vanhan sotataidon ja entisten taktiikkain
historiaan, sivuasioihin siis. Lisäksi oli matematiikan kuunteleminen
pakollista, vaikka vain sangen harvoilla meistä oli aikomus myöhemmin
käyttää sitä trigonometreinä kartoituksessa. Vasta molemmat viimeiset
vuodet ja komennus muihin aselajeihin välikursseille tuottivat
eteenpäin pyrkivälle nuorelle upseerille täyttä tyydytystä. Näköpiiri
laajeni huomattavasti opiskelussa eteväin opettajain johdolla, joista
paitsi ennen esittämääni majuri von Wittichiä mainitsen eversti
Kesslerin ja kapteeni Villaumen yleisesikunnasta sekä historian
opettajina salaneuvos Dunckerin ja professori Richterin, ynnä
seurustelussa runsaslahjaisten samanikäisten toverien kanssa, --
mainitsen vain von Bülowin ja von Eichhornin, molemmat myöhemmin
sotamarsalkkoja, ynnä von Bernhardin, josta myöhemmin tuli ratsuväen
kenraali.
Siihen vaikutti melkoisesti myös Berliinin monipuolinen seuraelämä.
Minulla oli kunnia päästä Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa Preussin
prinssin Aleksanterin ahtaampaan piiriin ja jouduin tämän johdosta sekä
korkeitten sotilaitten että tiedemiesten ynnä valtion ja hovin
palveluksessa olevain henkilöitten seuraan.
Päätettyäni komennukseni sota-akatemiaan palasin ensinnäkin puoleksi
vuodeksi Hannoveriin rykmenttiini, mistä minut komennettiin sitten
keväällä 1877 suureen yleisesikuntaan.
Huhtikuussa 1878 minut siirrettiin yleisesikuntaan ja ylennettiin
samalla kapteeniksi. Muutama viikko sen jälkeen minut määrättiin II
armeijaosaston ylikomentoon Stettiniin. Näin alkoi sotilasurani
joukko-osastojen ulkopuolella. Vain kaksi kertaa palasin sitten näihin,
ennenkuin minut nimitettiin divisionan komentajaksi.
Yleisesikunta oli epäilemättä saksalaisen armeijamme yleispuitteissa
huomattavimpia laitoksia. Ankaran hierarkisen komentomahdin rinnalla se
kehitti erikoista ainesta, joka nojautui yleisesikunnan päällikön,
toisin sanoen sotamarsalkka kreivi Moltken korkeaan henkiseen
arvovaltaan. Yleisesikunta-upseerien rauhanaikainen harjoitus antoi
takeita siitä, että sodan syttyessä kaikkia johtajapaikkoja hallitsi
yhtenäisyyden henki, että yhdistävä mehu kostutti kaikkea
johtajanharkintaa. Yleisesikunnan vaikutus johtoon ei ollut sitovilla
määräyksillä järjestetty; se päinvastoin sanomattoman moninaisin astein
riippui yksityisten upseerien sotilaallisesta ja yksilöllisestä
erikoisuudesta. Ensimmäinen asia, mitä yleisesikunta-upseerilta
vaadittiin, oli, ettei hänen oma yksilönsä eikä toimintansa saanut
pistää julkisuudessa esiin. Hänen tuli toimia näkymättömänä, olla
enemmän kuin loistaa.
Luulen Saksan yleisesikunnan kokonaisuutena osanneen täyttää
erinomaisen vaikean tehtävänsä. Sen aikaansaannokset olivat viimeiseen
saakka mestarilliset, vaikka yksityisiä virheitä ja erehdyksiä onkin
voinut tapahtua. En voisi mainita kunniakkaampaa todistusta sen
puolesta kuin, että vastustajat rauhanehdoissa ovat vaatineet sen
hajoittamista.
Yleisesikunnan toiminnan on useinkin luultu perustuvan johonkin
salatietoon. Tämä on kuitenkin aivan väärä käsitys. Samoin kuin koko
sotilaallinen toimintamme, perustuu yleisesikuntammekin sotilaallinen
toiminta vain terveen järjen sovelluttamiseen kulloinkin esillä olevaan
tapaukseen. Korkeamman harkintakyvyn ohella tämä vaati usein
kaikenlaisten pienten töitten tunnollista suoritusta. Olen oppinut
tuntemaan useita erittäin lahjakkaita upseereja, joilta on puuttunut
edellytykset viimeksimainittuun ja joita siksi joko ei ole voitu
käyttää yleisesikunta-upseereina, taikka jotka ovat siinä toimessa
olleet joukoille haitaksi.
Asemastani kenraalikomennossa johtui, että minä nuorimpana
yleisesikunta-upseerina tietenkin sain pääasiallisesti kantaa tämmöisen
pientyön taakan. Alussa tämä tuotti pettymystä, sitten heräsi minussa
asiaan rakkautta, sen välttämättömyys suurien aatteiden toteuttamiseksi
ja joukkojen parhaaksi kun kävi minulle ilmeiseksi. Vuotuisilla
yleisesikunta-matkoilla vain sain armeijaosaston esikunnanpäällikön
apulaisena käsitellä suurempia asioita, Minut komennettiin silloin
niinikään ensimmäiselle Königsbergin luona tapahtuvalle yleisesikunnan
linnoitusmatkalle, jota kenraali kreivi Waldersee, X armeijaosaston
yleisesikunnan päällikkö, johti. Komentava kenraalini oli ratsuväen
kenraali Hann von Weyherrn, kokenut sotilas, joka nuoruudessaan oli
ottanut osaa Slesvig-Holsteinissa sotatoimiin, ja 1866 johtanut
ratsuväki- ja 1870/71 jalkaväki-divisionaa. Ilo oli nähdä tämä vanha
herra, joka oli oivallinen ratsumies, hevosensa selässä Blücherin
husaarien univormussa. Molempia yleisesikuntapäälliköitäni, ensin
eversti von Petersdorffia, sitten everstiluutnantti von Zingleriä,
saan kiittää perusteellisesta opastuksesta käytännölliseen
yleisesikuntatyöhön.
Vuonna 1879 oli II armeijaosastolla keisarimanööveri ja se sai tällöin
Hänen Majesteetiltaan kiitoksen. Tutustuin tässä tilaisuudessa
venäläiseen kenraali Skobeleviin, joka siihen aikaan, Turkin sodan
jälkeen, oli kunniansa kukkuloilla. Hän tuntui olevan suhdattoman
ponteva, reipas ja arvatenkin varsin kyvykäskin korkeampi johtaja.
Mutta hänen kerskailunsa ei tuntunut miellyttävältä.
Minun tulee vielä mainita, että olin Stettinissä mennyt naimisiin.
Vaimonikin on sotilaan lapsi, kenraali von Sperlingin tytär. Vuonna
1866 kenraali palveli VI armeijaosaston ja 1870/71 ensimmäisen armeijan
esikuntapäällikkönä, kuollen heti Ranskan sodan jälkeen. Vaimoni oli
minulle hellä puoliso, joka uskollisesti ja väsymättä jakoi kanssani
ilot ja surut, kaiken huolen ja työn ja siten tuli parhaaksi
ystäväkseni ja toverikseni. Hän antoi minulle pojan ja kaksi
tytärtä. Ensinmainittu täytti suuressa sodassa esikuntaupseerina
velvollisuutensa. Molemmat tyttäreni ovat naimisissa; heidän miehensä
ovat äskeisessä suuressa sodassa niinikään seisoneet vihollista
vastassa.
Vuonna 1881 minut siirrettiin Königsbergiin 1:seen divisionaan. Tämä
toimi teki minut itsenäisemmäksi, lähensi minua joukkoihin ja toi minut
kotimaakuntaani. Sikäläiseltä palvelusajaltani tahtoisin mainita
etenkin sen, että tunnettu sotilaskirjailija kenraali von Verdy du
Vernois jonkun ajan oli komentajani. Kenraali oli erittäin lahjakas,
mieltäkiinnittävä henkilö. Korkeissa yleisesikunta-toimissa 1866 ja
1870/71 vuosien sodissa saamiensa runsaitten kokemusten johdosta hän
tunsi harvinaisen hyvin sen ajan ratkaisevat tapaukset. Hän
oli niinikään jo ennen, komennettuna Varsovaan venäläisen
ylikomennon pääkortteeriin 1863 vuoden puolalaiskapinan ajaksi,
perehtynyt syvällisesti itärajamme valtiollisiin oloihin. Hänen
elämänkokemuksensa, jotka hän esitti loistavalla kertojataidolla,
olivat sen vuoksi paitsi sotilaalliselta myöskin valtiolliselta
kannalta erinomaisen valaisevat. Kenraali von Verdy oli sitäpaitsi
sovelletun sotatieteen alalla uranaukaisija. Opin sen vuoksi hänen
johdollaan molemminpuolisessa ajatustenvaihdossa sangen paljon
myöhempää opettajatointani varten sota-akatemiassa. Näin tämä nerokas
mies vaikutti minuun monessa suhteessa erinomaisen herättävästi. Hän
oli aina hyväntahtoinen esimies, joka soi minulle täyden
luottamuksensa.
Silloista armeijaosaston-esikuntapäällikköänikin, eversti
von Bartenwerfferiä, muistelen kiitollisin mielin. Hänen
yleisesikuntamatkansa ja hänen antamansa yleisesikunnan talvitehtävät
olivat mestarillisesti suunnitellut, hänen arvostelunsa erikoisen
opettava.
1:sen divisionan esikunnasta siirrettiin minut kolmen vuoden kuluttua
komppanianpäälliköksi 58:nteen jalkaväkirykmenttiin, jonka asemapaikka
oli Posenin Fraustadt. Palatessani täten rintamapalvelukseen oli minun
otettava vastaan komppania, jonka rekryytit olivat melkein yksinomaan
puolalaisia. Tällöin opin koko laajuudessaan tuntemaan vaikeudet, jotka
esimiesten ja heidän alaisiensa oli toistensa ymmärtämisessä ja samalla
opetuksessa ja kasvatuksessa voitettava molemmanpuolisen kielitaidon
puutteen vuoksi. Itse en tainnut puolaa, lukuunottamatta eräitä
puheenparsia, jotka olivat lapsuudessa mieleeni painuneet. Vaikutustani
komppaniaan vaikeutti tavattomassa määrin vielä sekin, että miehistö
oli majoitettu hajalleen 33:een porvarikortteeriin, aina kaupungin
ympäristössä oleviin tuulimyllyihin saakka. Yleensä eivät kokemukseni
puolalaisista rekryyteistä olleet epäsuotuisia. Miehet olivat ahkeria,
auliita ja esimieheensä kiintyviä, jota etenkin tahdon huomauttaa, jos
otti huomioon vaikeudet, jotka heidän oli voitettava perehtyessään
sotapalvelukseen, ja muutoinkin kaiken ankaruuden ohella piti heistä
huolta. Silloin luulin, ettei varkauksien ja juopottelun yleisemmyys
puolalaisten kesken niinkään saanut selitystään siveellisestä
alemmuudesta kuin useinkin ensimmäisen nuoruudenkasvatuksen
puutteellisuudesta. Valitan suuresti, että minun nyt täytyy peruuttaa
Posenin puolalaisista saamani hyvä käsitys saatuani kuulla
julmuuksista, joita kapinalliset ovat harjoittaneet turvattomia
kohtaan. Sitä en olisi uskonut entisten fysilieerieni maanmiehistä!
Mielelläni muistelen vielä tänä päivänäkin komppanianpäällikkö-aikaani,
jota valitettavasti kesti vain viisi neljännesvuotta. Tutustuin ensi
kerran pienen, puoleksi maalaisoloihin joutuneen majoitusjoukon
elämään, sain paitsi toveripiirissä ystävällisen vastaanoton läheisillä
tiluksillakin ja olin taaskin välittömässä yhteydessä sotamiesten
kanssa. Koetin rehellisesti perehtyä kunkin yksityisen erikoisuuteen ja
solmin täten lujan siteen itseni ja alaisteni välille. Sen vuoksi
kävikin minulle ero komppaniastani sangen vaikeaksi huolimatta kaikista
ulkonaisista eduista, joita palaamiseni yleisesikuntaan tuotti.
Tämä tapahtui kesällä 1885, jolloin minut siirrettiin suureen
yleisesikuntaan. Muutaman kuukauden kuluttua minut ylennettiin
majuriksi. Pääsin silloisen everstin, myöhemmin kenraalin ja armeijan
yleisesikunnan päällikön kreivi von Schlieffenin osastolle, mutta minut
määrättiin samalla silloisen everstin, myöhemmin VIII armeijaosaston
komentavan kenraalin ja sitten insinöörikunnan ja pionieerien
esikuntapäällikön Vogel von Falckensteininkin osaston käytettäväksi
enemmäksi kuin vuodeksi, ja minun oli määrä ottaa osaa
kenttäpalvelusjärjestyksen, uuden Kaikkeinkorkeimman ohjeen
ensimmäiseen muodosteluun. Näin jouduin kosketukseen molempien
silloisten tärkeimpien osastonpäälliköiden kanssa.
Erääseen monipäiväiseen harjoitusratsastukseen Zossenin luona
keväällä 1886, jonka tarkoituksena oli käytännöllisesti koetella
kenttäpalvelusjärjestyksen määräyksiä ennen niiden voimaan saattamista,
otti osaa myös Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa Preussin prinssi
Wilhelm. Silloin minulla oli ensi kerran kunnia kohdata myöhempi
Keisarini, Kuninkaani ja Herrani, Wilhelm II. Seuraavana talvena oli
silloinen prinssi läsnä suuren yleisesikunnan leikkisodassa. Minä
johdin tässä tilaisuudessa Venäjän armeijaa.
Vaikka kenraalisotamarsalkka kreivi Moltke näinä vuosina jo jättikin
lähemmän yhteyden suuren yleisesikunnan osastojen kanssa apulaisensa
kenraali kreivi Walderseen toimeksi, vallitsi kuitenkin hänen henkensä
ja arvovaltansa kaikkea. Ei tarvinne erikoisesti vakuuttaa, että kreivi
Moltke nautti kaikinpuolista, rajatonta kunnioitusta ja ettei kukaan
meistä voinut välttää hänen ihmeteltävää vaikutustaan.
Esittämissäni oloissa minä jouduin vain harvoin virka-asioissa
välittömään yhteyteen sotamarsalkan kanssa, mutta minulla oli silloin
tällöin onni kohdata hänet virantoimituksen ulkopuolella. Erään sekä
hänen henkilöään että mielipiteitään kuvaavan tapauksen muistan prinssi
Aleksanterin luo kokoontuneesta iltaseurasta. Katselimme aterian jälkeen
erästä von Camphausenin taulua, joka esitti prinssi Fredrik Karlin ja
kruununprinssin kohtausta Königgrätzin taistelukentällä. Seurassa läsnä
oleva kenraali von Winterfeld kertoi oman kuulemansa perustuksella,
kuinka prinssi Fredrik Karl kruununprinssin kohdatessaan oli hänelle
huudahtanut: "Jumalan kiitos, Fritz, että tulit, muutoin minun olisi
voinut käydä huonosti!" Winterfeldin kertomuksen johdosta astui kreivi
Moltke, joka par'aikaa valitsi itselleen sikaria, kolmella pitkällä
askeleella joukkoomme ja lausui terävään korostetuin sanoin: "Sitä
prinssin ei tarvinnut sanoa. Tiesihän hän, että kruununprinssi oli
käsketty paikalle ja puolenpäivän aikaan oli odotettavissa
taistelukentälle, ja sen vuoksi voitto oli varma." Tämän huomautuksen
jälkeen sotamarsalkka jälleen kääntyi sikareihin.
Keisarin syntymäpäivänä olivat kenraalit ja esikunta-upseerit
sotamarsalkan vieraina. Tällaisessa tilaisuudessa väitti eräs herroista
kerran, ettei Moltke keisarinmaljaa ja ensimmäistä "Hochia"
esittäessään sanoisi kymmentä sanaa enempää. Lyötiin veto, jonka
puolueettomana ratkaisijana minä olin. Se, joka oli väittänyt vastaan,
hävisi, sillä sotamarsalkka sanoi vain: "Meine Herrn, der Kaiser
hoch!", jotka sanat meidän piirissämme ja tästä suusta lähteneinä
todella riittivätkin. Seuraavana vuonna piti sama veto uudelleen
lyötämän, mutta vastapuoli ei tahtonut siihen puuttua. Sillä kerralla
hän kuitenkin olisi voittanut, sillä kreivi Moltke lausuikin: "Meine
Herrn, Seine Majestät der Kaiser und König Er lebe hoch!" Siis
yksitoista sanaa.
Muutoin ei kreivi Moltke seuramiehenä suinkaan ollut vaitelias, vaan
hyvin herttainen, viehättävä juttelija ja sangen taipuvainen huumoriin.
Vuonna 1891 näin sotamarsalkan viimeisen kerran, hän oli jo
kuolinvuoteellaan. Hänen kuoltuaan sain seuraavana päivänä tulla häntä
katsomaan. Vainaja lepäsi paareilla ilman tavanmukaista peruukkiaan,
niin että hänen päänsä ihmeteltävä muoto oli selvästi nähtävissä. Ei
puuttunut muuta kuin laakeriseppele ohimoilta, jotta ihanteellinen
Caesar-pää olisi ollut täydellinen. Kuinka monta valtavaa aatetta oli
tässä päässä syntynyt, mikä korkea ihanteellisuus oli siinä asunut,
mikä mielen jalous oli siitä epäitsekkäästi henkinyt isänmaamme ja sen
hallitsijan onneksi. Hengeltään ja luonteeltaan yhtä suurta henkilöä ei
kansastamme ole sen koommin noussut, siitä olen vakuutettu. Niin,
Moltke ehkä on näiden ominaisuuksien yhdistäjänä ollut suuruus ainoa
laatuaan.
Jo 3 vuotta ennen oli ensimmäinen keisarimme, suuri keisari, meistä
eronnut. Olin komennettuna tuomiokirkkoon paarivartiaksi ja sain siellä
yli kaiken rakastetulle Keisarilliselle ja Kuninkaalliselle Herralleni
tehdä viimeisen palveluksen. Ajatukseni kulkivat Memelin, Königgrätzin
ja Sedanin kautta Versaillesiin. Päädyin muistelemaan erästä edellisen
vuoden sunnuntaita, jolloin olin riemuitsevan yleisön joukossa seisonut
Keisarillisen palatsin edustalla historiallisen nurkkaikkunan alla.
Yleisen innostuksen valtaamana kohotin silloin viisivuotiaan poikani
ilmaan, jotta hän näkisi vanhan herramme, ja sanoin: "Älä koko
elämässäsi unhota tätä hetkeä, silloin myös aina teet oikein." Nyt oli
hänen suuri hallitsija- ja ihmissielunsa mennyt toverien luo, joille
hän muutama vuosi aikaisemmin oli kuolevan kenraalisotamarsalkka Roonin
kautta lähettänyt tervehdyksensä.
Kirjoituspöydälläni on harmaa marmoripalanen. Se on vanhasta
tuomiokirkosta, siltä kohdalta, missä keisarini arkku on levännyt.
Rakkaampaa lahjaa ei minulle olisi voitu antaa. Minun ei tarvinne
sanoin lausua, mitkä tunteet minussa varsinkin nykyisin heräävät, kun
katselen tätä kiveä.
Wilhelmin pojalle keisari Fredrikille, Saksan ylpeydelle ja toivolle,
ei ollut suotu pitkää hallitusaikaa. Parantumaton tauti tempasi hänet
pois muutama kuukausi isän kuoleman jälkeen. Suuri yleisesikunta oli
tähän aikaan yleisesikunta-matkalla Itä-Preussissa. Vannoimme niin
ollen Gumbinnenissa valamme Hänen Majesteetilleen Keisari ja Kuningas
Wilhelm II:lle. Siten vakuutin nykyiselle sotaherralleni uskollisuuteni
paikalla, missä 26 vuotta myöhemmin raskaana, mutta suurena aikana sain
sen tosi toimella vahvistaa.
Kohtalo suosi minua siinä, että sain yleisesikunnassa sangen
vaihtelevia toimia. Jo samaan aikaan, jolloin palvelin suuressa
yleisesikunnassa, annettiin toimekseni taktiikan opetus
sota-akatemiassa. Tämä tehtävä tuotti minulle suurta tyydytystä,
hoidin sitä viisi vuotta. Tosin se kysyi sangen suuressa määrin
työkykyäni, minun kun täytyi tämän viran ohella suorittaa muitakin
toimia, ensin suuressa yleisesikunnassa ja myöhemmin ensimmäisenä
yleisesikunta-upseerina III armeijaosaston kenraalikomennossa. Näissä
oloissa tuntui 24-tuntinen päivä usein liian lyhyeltä. Työssä valvotut
yöt kävivät tavaksi.
Monta mitä lahjakkainta, mitä kauneimpiin toiveihin oikeuttavaa nuorta
upseeria opin tämän akateemisen opettajatoimeni aikana tuntemaan. Moni
nimi kuuluu nyt historiaan. Mainitsen tässä vain Lauensteinin,
Lüttwitzin, Freytag-Loringhovenin, Steinin ja Hutier'n. Kaksi
turkkilaistakin yleisesikunta-upseeria kuului tähän aikaan piiriini
pari vuotta: Schakir bey ja Tewfik effendi. Edellinen kohosi myöhemmin
kotimaassaan sotamarsalkaksi, jälkimmäinen kenraaliksi.
III armeijaosaston kenraalikomennossa oli nuorempi kenraali von
Bronsart komentava kenraalini. Hän oli erinomaisen lahjakas upseeri,
joka 1866 ja 1870/71 palveli yleisesikunnassa ja myöhemmin samoin kuin
hänen vanhempi veljensäkin oli sotaministerinä.
Aivan toisenlaiselle työalalle kuin tähän saakka jouduin vuonna 1889,
jolloin palvelin sotaministeriössä. Minun tuli ottaa johtooni yksi
yleisen sotadepartementin osasto. Tämä siirto johtui siitä, että
entisestä divisionankomentajastani, kenraali von Verdystä, oli tullut
sotaministeri. Ministeriötä uudistaessaan hän muisti minuakin. Vaikka
olin vasta majuri, tuli minusta näin osastonpäällikkö.
Vaikka tämä toimi olikin sangen vähän toiveitteni ja taipumusteni
mukainen, huomasin kuitenkin myöhemmin erittäin arvokkaaksi hyödyn,
jonka tutustuminen minulle siihen saakka vieraihin työaloihin ja
oloihin tuotti. Minulla oli runsaasti tilaisuutta perehtyä asiainhoidon
ja muodollisuuksien tuskin kokonaan vältettävään monimutkaisuuteen ynnä
tämän aiheuttaman virkavaltaisen käsityksen esiintymiseen alemman
henkilökunnan keskuudessa, mutta samalla myös siihen suureen
velvollisuudentuntoon, jota kaikessa työssä osoitettiin jännittämällä
voimat ylimmilleen.
Mielenkiintoisimpiin tehtäviin kuuluivat kenttäpionieeri-ohjeen
laatiminen ja järeän tykistön käytäntöön ottaminen kenttätaistelussa.
Molemmat ovat suuressa sodassa kestäneet koetuksen.
Sotaministeriön aikaansaannokset sekä rauhan aikana että erikoisesti
viime sodassa ansaitsevat mitä suurinta tunnustusta. Vasta levollinen
ja asiallinen tutkimus voi täydelleen osoittaa, miten oikeutettu
tällainen arvostelu on.
Vaikka lopulta olinkin oppinut huomaamaan toimintani sotaministeriössä
itselleni erinomaisen hyödylliseksi, tervehdin kuitenkin mitä
lämpimimmän vapautustani virkavaltaisuuden ikeestä, kun minut vuonna
1893 nimitettiin 91:nnen jalkaväkirykmentin komentajaksi Oldenburgiin.
Rykmentinkomentajan toimi on ihanin koko armeijassa. Komentaja painaa
leimansa rykmenttiin, armeijan traditsionien säilyttäjään.
Upseerikunnan kasvatus sekä virantoimitukseen että seurusteluunkin
nähden, joukkojen opetuksen johtaminen ja valvonta ovat hänen
tärkeimmät tehtävänsä. Pyrkimykseni oli edistää upseerikunnan
ritarillista mieltä, pataljoonissani sotatehoisuutta ja tiukkaa kuria,
mutta kaikkialla myös ankaran virkavelvollisuus-käsityksen ohella
hilpeyttä palvelustehtävissä ja itsenäisyyttä. Se seikka, että
linnaväkeen oli yhdistetty jalkaväkeä, ratsuväkeä ja tykistöä, antoi
minulle tilaisuutta lukuisiin harjoituksiin seka-aseilla.
Heidän Kuninkaalliset Korkeutensa suurherttua ja suurherttuatar olivat
minulle suosiollisia; samoin oli perintösuurherttuallinen pari.
Muuallakin tuli osakseni kaikkialla hyvä vastaanotto ja erinomaisen
hyvin viihdyin tässä herttaisessa puutarha-kaupungissa. Oldenburgin
väestön levollinen yksinkertainen käytös miellytti minua. Mielelläni ja
kiitollisena muistelen sen vuoksi Oldenburgin aikaani. Keisarini armo
asetti minut suureksi ilokseni 70-vuotis-syntymäpäivänäni à la suite
asemalla jälleen yhteyteen vanhan rykmenttini kanssa. Niinpä luen
itseni vielä tänä päivänäkin oldenburgilaisiin.
Vuonna 1896 tulin lähemmin tekemisiin Reinin maakuntaimme kanssa sen
kautta, että minut nimitettiin VIII armeijaosaston esikunnan
päälliköksi Coblenziin. Reininmaalaisen iloinen mieli ja ystävällinen
aulius tekivät minuun kerrassaan miellyttävän vaikutuksen;
mutta tuohon kevyempään vakavain elämänkysymysten kosketteluun ja
pohjoissaksalaiseen verraten hempeämielisempään tunteilemisen laatuun
täytyi minun suoraan sanoen ensin tottua. Selittäväthän historiallisen
kehityksemme kulku ja maantieteellisten ja taloudellisten olojen
erilaisuus kyllä täydelleen monta ajatustavan ja tunteen eroavaisuutta.
Mutta rikos ja kehno kiittämättömyys on minun mielestäni tämän
perusteella väittää, että Reininmaiden tulee päästä eroon Preussista.
Iloinen elämä Reinin varrella saattoi muuten minutkin lumoihinsa ja
vietin siellä monta iloista hetkeä.
Alussa oli komentavana kenraalinani kenraali Vogel von Falckenstein,
jonka tunsin ennestään, hän kun oli ollut suuressa yleisesikunnassa
osastonpäällikkönä ja sotaministeriössä jaostontirehtöörinäni. Hänen
paikalleen tuli kuitenkin pian Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa Badenin
perintösuurherttua.
3 1/2 vuotta sain työskennellä tämän korkean herran rinnalla. Nämä
vuodet kuuluvat elämäni ihanimpiin. Hänen jalo luonteensa, jossa
ylhäisyys yhtyi valloittavaan sydämellisyyteen, hänen esikuvallinen,
väsymätön velvollisuudentuntonsa, johon liittyi sotilaallinen käytös ja
lahjakkuus, hankkivat hänelle pian sekä hänen alaistensa että
reiniläisen väestönkin rakkauden ja luottamuksen.
Esikunnanpäällikkö-ajallani oli VIII armeijaosastolla 1897
keisarimanööveri. Hänen Majesteettinsa Keisari ja Kuningas oli
tyytyväinen sekä paraati- että kenttäpalvelus-esityksiin. Coblenzin
juhliin kuului myös keisari Wilhelm I:n muistopatsaan paljastaminen
Deutscher Eckissä, siinä ihanassa kohdassa, jossa Mosel vastapäätä
Ehrenbreitsteinin linnaa laskee Reiniin.
Sen johdosta että olin lähes neljä vuotta palvellut armeijaosaston
esikunnanpäällikkönä, olin saanut niin paljon virkavuosia, ettei
nimitykseni jalkaväkibrigadin komentajaksi enää tullut kysymykseen.
Siksi minut tämän ajan kuluttua vuonna 1900 nimitettiin 28:nnen
divisionan komentajaksi Karlsruheen.
Tätä Kaikkeinkorkeinta käskyä noudatin aivan erikoisella ilolla.
Entiset virkatoimisuhteeni perintösuurherttuaan sallivat minun Heidän
Kuninkaallisten korkeuksiensa Suurherttuankin ja Suurherttuattaren
puolelta kokea sanomattoman armollista hyväntahtoisuutta, josta
vaimonikin tuli osalliseksi ja joka oli meille suuri onni. Tämän
lisäksi tuli Badenin ihana maa kaikkine maisemakauneuksineen ja
herttaisine asukkaineen ja Karlsruhe lukuisine taiteellisine ja
tieteellisine rikkauksineen ja seuraelämä, joka käsitti kaikki
säätyluokat.
Divisionassa yhdistyvät ensi kerran kaikki kolme aselajia saman
komennon alaisuuteen. Divisionankomentajan toimi on näin ollen
monipuolisempi, kohoaa pikkuseikkain yläpuolelle ja vaatii tointa, joka
etupäässä kohdistuu sodan suuriin tehtäviin.
Harrasta kiitollisuutta tuntien erosin tammikuussa 1903 Karlsruhesta,
kun Kaikkeinkorkeimman sotaherrani luottamuksesta jouduin IV:n
armeijaosaston päälliköksi.
Otin täten vastaan sanomattoman vastuunalaisen toimen, jossa yleensä
pysytään kauemmin kuin muissa sotilasviroissa ja jossa kokonaisuudelle
annetaan leima samoin kuin rykmentinkomentajanakin, vaikka tosin
korkeampia näkökohtia noudattaen. Toimin muutoin entisten
periaatteitteni mukaisesti ja luulen saavuttaneeni menestystä. Ainakin
sain nähdä todistuksia alaisteni rakkaudesta, jolle aina olen antanut
suuren arvon, se kun on yksi kunnollisen palveluksen ilmeisimpiä
kuvastimia, sydäntä ilahuttavalla tavalla, kun 8 1/2 vuotta toimittuani
erosin viehättävästä virastani.
Jo ensimmäisenä vuotena oli minulla kunnia saada esittää
armeijaosastoni Hänen Majesteetilleen keisarimanööverissä, joka alkoi
paraadilla Rossbachin tappelukentällä. Osakseni tuli Kaikkeinkorkein
tunnustus, jonka kiitollisena kohdistin edeltäjääni ja joukkoihini.
Näinä manööveripäivinä oli minulla kunnia tulla esitellyksi Hänen
Majesteetilleen Keisarinnalle. Tätä ensimmäistä kohtausta seurasi
myöhemmin vakavana aikana päiviä, joiden kuluessa yhä uudelleen
käsitin, mitä tämä korkea rouva oli ylhäiselle puolisolleen, isänmaalle
ja minullekin.
IV armeijaosasto kuului minun aikanani Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa
Baijerin prinssi Leopoldin armeijantarkastuspiiriin. Sain huomata että
hän oli etevä johtaja ja oiva sotilas. Myöhemmin tapasimme toisemme
jälleen itäisellä sotanäyttämöllä. Jalosydämisesti prinssi siellä
alistui minun johtooni suuren asian hyväksi, vaikka hän palvelusikään
nähden olikin minua melkoisesti edellä. Joulukuussa 1908 otin Hänen
Majesteettinsa Keisarin käskystä silloisen kenraali v. Bülovin keralla,
jonka armeijaosasto niinikään kuului prinssin tarkastuspiiriin,
Münchenissä osaa Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa 50-vuotis-virkajuhlan
viettoon. Meillä oli tämän johdosta kunnia päästä Hänen Kuninkaallisen
Korkeutensa, iäkkään hallituksenhoitajaprinssi Luitpoldin puheille,
joka otti meidät mitä suosiollisimmin vastaan.
Magdeburgia, asemapaikkaani, pitävät ne, jotka eivät sitä tunne,
usein liian huonossa arvossa. Se on kaunis vanha kaupunki, jonka
Breiter Weg (Leveä tie) ja kunnianarvoisa tuomiokirkko täytyy myöntää
nähtävyyksiksi. Linnoituksien hajoituksen jälkeen on niiden rajain
ulkopuolelle kohonnut melkoisia, kaikkia ajan vaatimuksia vastaavia
etukaupunkeja. Se mitä Magdeburgin lähimmältä ympäristöltä
puuttuu luonnonkauneuteen nähden, on osattu korvata laajoilla
puistoistutuksilla. Taiteesta ja tieteestäkin on pidetty huolta: niitä
edustavat teatterit, konsertit, museot, esitelmät y.m. Tästä näkee,
että siellä voi viihtyä sangen hyvin palveluksen ulkopuolellakin,
etenkin jos joutuu niin miellyttäviin seurusteluoloihin kuin meidän oli
suotu joutua.
Paitsi kaupungissa seurustelimme Braunschweigin, Dessaun ja Altenburgin
hoveissa ja lukuisilla maatiloilla. Liian pitkälle veisi luetella niitä
kaikkia. Kuitenkin täytyy minun erikoisella kiitollisuudella muistaa
joka vuosi uudistuva monipäiväinen käyntimme nykyään 93-vuotiaan
kunnianarvoisan isällisen ystävän, ratsuväen kenraali kreivi
Wartensiebenin luona Carowissa.
Metsästystilaisuuksistakaan ei ollut puutetta. Lukuunottamatta
ensinkään Saksin maakunnan suuria jänis- ja fasanimetsästyksiä pitivät
Letzlingenin, Dessaun Mosigkaun, Harzin Blankenburgin ja Altenburgin
hovimetsästykset ynnä useiden maatilain ajometsästykset ja ampumaretket
huolta siitä, että tarjoutui tilaisuuksia ampua metsäsikoja,
kuusipeuroja, hirviä, kauriita ja metsähärkiä.
Yhä enemmän kypsyi minussa vähitellen päätös erota armeijasta. Olin
sotilaallisella virkaurallani saavuttanut paljon enemmän kuin olin
koskaan voinut toivoakaan. Sotaa ei ollut näkyvissä ja niin ollen pidin
velvollisuutena vapauttaa nuoremmille voimille tien eteenpäin ja pyysin
vuonna 1911 eroa. Kun juttusepät ovat käyttäneet tätäkin vähäpätöistä
tapausta vääristelyihinsä, niin vakuutan nimenomaan, etteivät
minkäänlaiset palvelusta koskevat, vielä vähemmän henkilökohtaiset
hankaukset olleet aiheena erooni.
Ero rakkaiksi käyneistä monivuotisista suhteista ja varsinkin IV
armeijaosastostani, joka oli kasvanut lujasti sydämeeni kiinni, ei
minulle ollut helppo. Mutta se oli tehtävä! En aavistanut, että minun
muutaman vuoden kuluttua oli uudelleen tartuttava miekkaan ja sitten,
samoin kuin entisen armeijakuntanikin, uudelleen palveltava keisaria ja
valtakuntaa, kuningasta ja isänmaata.
Pitkän palvelusaikani kuluessa olen tutustunut melkein kaikkiin Saksan
heimoihin. Luulen sen vuoksi voivani arvostella, mikä runsaus mitä
arvokkaimpia ominaisuuksia kansaamme sisältyy ja kuinka tuskin
ainoallakaan toisella maalla koko maailmassa on niin monipuolisia
rikkaan henkisen ja sielullisen elämän edellytyksiä kuin Saksalla.