Uskollisimman kuuliaisin kiitoksin Keisarilleni ja Kuninkaalleni ja
lämpimimmin toivotuksin hänen armeijalleen ja täydellisessä
luottamuksessa isänmaamme tulevaisuuteen olin eronnut vakinaisesta
palveluksesta, aina kuitenkin jääden sisällisesti sotilaaksi.
Rikkaat elämykset kaikilla ammattini aloilla sallivat minun tyytyväisin
mielin muistaa entistä toimintaani. Ei mikään voinut samentaa
kokonaiskuvaa, jota verhosi hehkuvain nuoruudenunelmain toteutumisen
lumous. Minunkaan siirtymiseni vapaasta tahdosta valitsemaani lepoon ei
sen vuoksi tapahtunut ilman kodinkaihoa jättämääni vaikutusalaa kohti,
ei ilman kaipausta armeijan riveihin. Toivo, että Keisarini kutsuisi
minut uudelleen vaaran uhatessa isänmaatani, toivo saada uhrata sen
palvelukseen viimeiset voimani ei muuttuneiden olosuhteiden
hiljaisuudessa menettänyt vähääkään voimastaan.
Minun erotessani palveluksesta sykki armeijassa erinomaisen voimakas
henkinen elämä. Raikastuttava taistelu vanhan ja uuden välillä,
suhdattoman edistyksen ja pelokkaan pidättyväisyyden välillä, haki ja
löysi tasauksensa äskeisen sodan käytännöllisissä kokemuksissa.
Huolimatta uusista urista, joita nämä kokemukset meille avasivat, eivät
ne jättäneet sijaa millekään epäilykselle siitä, että huolimatta
kaikkien taistelukeinojen arvon noususta, sotamiehen kasvatuksen, hänen
siveellisen kehityksensä arvioinnin täytyi jäädä samaksi kuin tähänkin
saakka. Rohkea toimi oli vielä nytkin säilyttänyt etusijan järjen
mestaroinnin rinnalla. Kylmäverisyys ja luonteen lujuus pysyivät
sodassa korkeammassa arvossa kuin aatekouluutuksen hienoudet.
Huolimatta hävitysaseitten kehityksestä yhä täydellisemmiksi, ei sota
ollut menettänyt yksinkertaisia, niin sanoakseni karkeita muotojaan.
Se ei sallinut mitään ihmisluonteen liikahoitoa, ei mitään
sotilaskasvatuksen ylihienostusta. Mutta edelleenkin se ennen kaikkea
muuta vaati ihmisen kehitystä lujatahtoiseksi yksilöksi. Rauhan aikana
on useinkin luultu voitavan syyttää armeijaa epätuottavuudesta.
Täydellä syyllä, jos tuottavuudella tarkoitetaan aineellisten arvojen
tuotantoa, mutta täydelleen aiheettomasti, jos tuottavuutta
harkitaan korkeampien siveellisten näkökohtien mukaan. Sen, joka ei
ennakkoluulosta ja pahansuopuudesta etukäteen tuominnut sotilaallista
rauhantyötämme, täytyi tunnustaa armeijan mitä onnistuneimmaksi tahdon
ja tekojen, vieläpä toimi-ilonkin kouluksi. Kuinka monet tuhannet
ihmiset ovat vasta sen vaikutuksen alaisina oppineet, mitä he
sielullisesti ja ruumiillisesti kykenevät saamaan aikaan, ovat siinä
saaneet itseluottamuksen ja sisällisen oman voiman, jonka he sitten
ovat läpi elämänsä säilyttäneet. Missä on kansamme tasa-arvoaate ja
yhteysmieli ollut perusteellisemmin edustettuna kuin suuren
isänmaallisen armeijamme kaikkitasoittavassa koulussa? Taipumus
rajattomaan itselleen elämiseen yhteiskuntaa ja valtiota hajoittavine
pyrkimyksineen jalostettiin ja muodostettiin siinä siunauksellisesti
kasvattamalla yksityisen ankaraa itsekuria yhteisyyden hyväksi. Armeija
kouluutti ja vahvisti sitä voimakasta järjestysvaistoa, jonka
isänmaassamme kaikkialla tapasimme, valtioelämän aloilla samoin kuin
tieteessä, kaupassa ja tekniikassakin, teollisuudessa samoin kuin
työntekijäinkin syvissä riveissä, maanviljelyksen samoin kuin
ammattielämänkin aloilla. Vakaumus, että yksityisen alistuminen
yhteisyyden parhaan alle on välttämättömyys, jopa siunaus, oli
käynyt Saksan armeijalle ja samalla Saksan kansallekin täydeksi
tietoisuudeksi. Vain tällä perustalla olivat mahdollisia ne
suunnattomat ponnistukset, joiden avulla meidän pian ankarasta
pakosta täytyi ja joiden avulla me saatoimme uhmata kokonaista
vihollismaailmaa.
Euroopan, Aasian ja Afrikan taistelukentillä onkin saksalainen upseeri
ja sotilas osoittanut, että armeijamme kasvatus oli oikea. Vaikka viime
pitkä sota monenlaisten syiden vuoksi joihinkin luonteihin vaikuttikin
siveellisessä suhteessa höllentävästi, taikka sielullisen ja
ruumiillisen liikarasituksen johdosta siveelliset käsitykset osaksi
hämmentyivät ja lukuisain viettelyitten alaisina ennen moitteettomat
luonteet heikentyivät, niin pysyi armeijan sisin ydin kuulumattomasta
rasituksesta huolimatta kuitenkin siveellisesti terveenä ja tehtävänsä
tasalla.
Tähänastista armeijaa on syytetty siitä, että sen pyrkimys muka oli
alentaa vapaa ihminen tahdottomaksi välikappaleeksi. Suuren
maailmansodan tappotantereilla, keskellä loppumattomien taistelujen
hajoittavia vaikutuksia on kuitenkin käynyt ilmi, mikä tahtoa
vahvistava vaikutus kasvatuksellamme on ollut. Lukuisat mieltä
ylentävät ja samalla järkyttävätkin tapaukset osoittavat, mihin suuriin
vapaaehtoisiin uhreihin kunnon saksalainen kykeni, ei siitä syystä että
hän olisi sanonut: "Minun täytyy", vaan koska hän itselleen sanoi:
"Minä tahdon."
Tapauksien kulusta seuraa, että vanhan armeijamme hajoituksen johdosta
vaaditaan uusia teitä kansan ja sen puolustusvoiman kasvattamiseksi.
Tähän nähden pysyn vankasti vanhain koeteltujen periaatteitten
pohjalla. Vaikkapa toiset eivät katsoisikaan sillä olevan ehdottomasti
ratkaisevaa vaikutusta, millä keinoilla ja mitä teitä voimme saavuttaa
mahdollisuuden samanlaisiin tuloksiin kuin tähän saakka, he ovat
varmaankin kanssani samaa mieltä siitä, että isänmaamme tulevaisuudelle
on määräävää, että yleensä vielä saavutamme tämän mahdollisuuden.
Muuten on meidän pakko luopua asemastamme maailmassa ja alentua
alasimeksi, meillä kun ei olisi enää rohkeutta eikä voimaa ruveta
hetken vaatiessa vasaraksi.
Ehkä on kohtalon kysymys ei ainoastaan isänmaamme valtiolliselle, vaan
myös sen taloudelliselle uudestisyntymiselle, kuinka jälleen saamme
takaisin sen suuren järjestyksen ja toimitarmon koulun, jona vanha
armeijamme oli. Saksa jos mikään maa maan päällä voi menestyä ja
säilyttää elämisen arvoisen paikan muun maailman keskellä ainoastaan
siten, että se ponnistaa ylimmilleen ja keskittää luovat voimansa.
Onnettoman sodan hajoittavain vaikutusten johdosta ja sen
harhakäsityksen vallitessa, ettei muka kaikkien kansanvoimain ankara
alistaminen yhden hallitsevan voiman alaisiksi olisi voinut estää
isänmaan onnettomuutta, on valitettavasti päässyt valtaan voimallinen
nousu olevaista järjestystä vastaan. Kapinoiminen vuosia kestänyttä
vapaaehtoista tai pakollista alistusta vastaan mursi tähänastiset
salvat ja harhaili umpimähkään uusille teille. Onko menestyksen toivoa
näillä uusilla teillä? Tähän saakka ainakin olemme valtiollisen
hajoamisemme vaikutusten alaisina menettäneet paljon enemmän
sielullisia ja eetillisiä arvoja kuin varsinaisen sodan johdosta.
Ellemme jälleen pian luo uusia kasvattavia voimia, jos nykyiseen
tapaamme edelleenkin harjoitamme ryöstöviljelystä kansamme henkisillä
ja siveellisillä aloilla, niin tyhjennämme piankin valtioelämämme
kalleimman perustuksen täydelliseen hedelmättömyyteen ja tyhjyyteen
saakka!