Huhtikuun 7:ntenä 1866 pääsin aliluutnanttina kaartin kolmanteen
jalkaväkirykmenttiin. Rykmentti kuului niihin joukko-osastoihin, jotka
oli uudestaan muodostettu vakinaisten joukkojen suuressa lisäyksessä
1859/60. Nuori rykmentti oli, minun siihen tullessa, jo 1864-vuoden
sodassa saavuttanut laakereita. Joukko-osaston kunniahistoria punoo
yhdistävän siteen kaikkien siihen kuuluvain ympärille, se on sideaine,
joka kestää sodan raskaimmissakin koetteluissa. Tässä on jotain, jota
on mahdoton hävittää ja joka vaikuttaa edelleen silloinkin, kun
rykmenttejä täytyy moneen kertaan aivan uudestaan muodostaa, kuten
äskeisessä suuressa sodassa. Ennestään jääneet vanhan hengen tähteet
valtasivat lyhyessä ajassa uudetkin osat.
Rykmentissäni, joka oli saanut alkunsa kaartin ensimmäisestä
jalkaväkirykmentistä, tapasin hyvän vanhan potsdamilaisen kouluutuksen
ja hengen, joka oli Preussin silloisen armeijan parhaiden perintöjen
mukainen. Preussin upseerikunta ei siihen aikaan ollut onnen
lahjojen miekkonen, ja se oli hyvä. Sen rikkautena olivat vähät
vaatimukset. Tieto siitä, että se oli kuninkaaseensa erikoisessa
henkilökohtaisessa suhteessa -- vasalliuskollisuus, kuten eräs
saksalainen historiankirjoittaja on lausunut -- täytti upseerien elämän
ja korvasi heille monenkin aineellisen puutteen. Tämä ihanteellinen
käsitys oli armeijalle arvaamaton etu. Sana "ich dien'" sai siitä aivan
erikoisen kaiun.
Yleisesti väitettiin, että tämä käsitys oli erottanut upseerit muista
virkamiesluokista. En ole koskaan tavannut tätä yksipuolisuutta
upseeristossa suuremmassa määrässä kuin missä muussa säädyssä tahansa,
joka pitää kiinni arvostaan ja sen vuoksi viihtyy parhaiten
kaltaistensa seurassa. Pääpiirteissään oikean kuvan Preussin
upseerikunnassa siihen aikaan vallitsevasta hengestä saamme eräästä
sotaministeri Roonia koskevasta tutkimuksesta. Sen ajan upseerikuntaa
nimitetään siinä ylimykselliseksi virkasäädyksi, joka tosin on lujasti
ja voimakkaasti itseensä sulkeutunut, mutta ei silti suinkaan piintynyt
tai yleisestä elämästä vieraantunut eikä suinkaan vailla vapaamielisiä
aineksia; sitä sanotaan ammattimiesmäisen koruttomaksi, mutta myös
ammattimiesmäisen rikkaaksi. Laajan ihmisyyden vanhaa ihannetta
vastaan on siinä muka noussut jyrkän ammattikasvatuksen ihanne.
Innokkaimmat edustajansa se on muka saanut Preussin vanhoista
monarkistis-konservativisista kerroksista. Sitä on elähyttänyt
valtiomahdin luja tunne, fredrikiläinen henki, joka halusi Preussille
sen armeijan avulla maailmassa uusia tehtäviä.
Saapuessani rykmenttiini Danzigiin, jonne se silloin oli sijoitettuna,
loivat seuraavain kuukausien valtiolliset tapaukset jo edellään
varjoansa. Tosin ei liikekannallepanosta Itävaltaa vastaan vielä ollut
annettu määräystä, mutta käsky lisätä miehistöjen lukua oli jo annettu
ja sitä pantiin kaikkialla toimeen.
Preussin ja Itävallan väliseen ratkaisevaan taisteluun nähden, joka nyt
lähestyi, liikkuivat valtiolliset ja sotilaalliset ajatuksenjuoksumme
täydelleen Fredrik Suuren ratoja. Sen johdosta veimmekin Potsdamissa,
johon rykmentti sijoitettiin, kun sen liikekannallepano oli loppuun
suoritettu, krenatöörimme tämän unohtumattoman hallitsijan arkun luo.
Armeijamme päiväkäskyssäkin ennen Böömiin marssiamme oli nämä ajatukset
loppulauseessa seuraavin sanoin julkilausuttu: "Sotamiehet, luottakaa
voimaanne ja muistakaa, että meidän on voitettava sama vihollinen,
jonka aikoinaan suurin kuninkaamme voitti pienellä armeijalla."
Valtiolliselta kannalta katsoen pidimme vallan ratkaisua Itävallan ja
meidän välillämme välttämättömänä, molemmille suurvalloille kun ei
rinnakkain ollut sikäläisessä liittosuhteessa vapaan toiminnan
mahdollisuutta. Toisen kahdesta täytyi väistyä, ja kun siihen ei voitu
päästä valtiollisilla sopimuksilla, täytyi aseitten puhua. Tämän
käsityskannan ohella ei meidän keskuudessamme puhuttu mistään
kansallisesta vihamielisyydestä Itävaltaa vastaan. Heimolaisuuden tunne
Tonavan keisarikunnan saksalaisten ainesten kanssa, joilla silloin
vielä oli määräävä valta, oli liian voimallisesti kehittynyt suodakseen
sijaa vihamielisille tunteille. Sodassa tämä tulikin monella tavalla
näkyviin. Meidän puolellamme vankeja enimmäkseen kohdeltiin kuin
omia maanmiehiä, joiden kanssa taistelun päätyttyä mielellään
jälleen elettiin rauhassa. Vihollismaan asukkaat, jopa suurin osa
tshekkiläisestäkin väestöstä, osoittivat meille enimmäkseen niin suurta
myötämielisyyttä, että majapaikoissa olo ja elämä muodostui
samanlaiseksi kuin saksalaisissa harjoitusleireissä.
Me emme tässä sodassa kulkeneet fredrikiläisiä uria ainoastaan
ajatuksissamme, vaan myös todellisuudessa. Kaartin armeijaosasto esim.
marssi Schlesiasta Böömiin Braunaun kohdalla paljon käytettyjä
sotateitä. Ja ensimmäisessä tappelussa, joka taisteltiin Soorin luona,
etenimme kesäk. 28:ntena vihollista vastaan samojen seutujen kautta ja
samassa suunnassa Eipelistä Burkersdorfia kohti, missä aikoinaan,
syyskuun 30:ntenä 1747, silloisessa Soorin tappelussa Preussin kaarti
marssi keskellä suuren kuninkaan armeijaa, joka eteni viivataktiikan
jäykissä muodoissa.
2:sella pataljoonallamme, jonka 5:nnessä komppaniassa minä johdin
silloisen ohjesäännön mukaan kolmannesta rivistä muodostettua 1:stä
ampujaosastoa, ei mainittuna päivänä juuri ollut tilaisuutta hyökätä
eturintamassa, koska me kuuluimme reserviin, joka ajan taktillisten
käsitysten mukaan oli jo ennen taistelua varalle erotettu. Siitä
huolimatta saimme kuitenkin edes tilaisuuden Burkersdorfin
luoteispuolella olevassa metsässä vaihtaa laukauksia itävaltalaisen
jalkaväen kanssa ja ottaa vankeja ynnä myöhemmin tulellamme karkoittaa
kahden eskadroonan verran vihollisen ulaaneja, jotka pahaa aavistamatta
oleskelivat eräässä notkossa, ja anastaa heidän ajoneuvonsa.
Viimemainituissa oli muun muassa rykmentin kassa, joka lähetettiin
pois, paljon leipiä, jotka krenatöörimme painetteihinsa pistettyinä
toivat Burkersdorfiin leiritulille, ja sotapäiväkirja, joka oli
kirjoitettu samaan vihkoon kuin Italian sotaretkellä v. 1859 laadittu
päiväkirja. Noin 12 vuotta takaperin tutustuin vanhanpuoleiseen
mecklenburgilaiseen herrasmieheen, joka silloin oli luutnanttina
palvellut Itävallan armeijassa eräässä näistä ulaanieskadroonista. Hän
tunnusti minulle tässä tilaisuudessa menettäneensä uuden ulankansa,
joka hänen oli määrä panna ylleen Berliiniin marssiessaan.
Kun en saanut Soorin luona tämän enempää kokea, täytyi minun tyytyä
siihen, että edes olin ruutia haistanut ja elänyt osan niistä
sielullisista mielialoista, jotka valtaavat joukon sen ensi
kosketuksessa vastustajan kanssa.
Taisteluinnostukseni vastapainoksi sain seuraavana päivänä tehdä
tuttavuutta niin sanoakseni mitalin nurjan puolen kanssa. Surullinen
velvollisuuteni oli 60 krenatöörin kanssa etsiä taistelutantereelta
kuolleita ja haudata ne. Se oli vakavaa työtä, jota lisäksi vaikeutti
se että vilja oli vielä leikkaamatta. Viertotien ojissa tuon tuostakin
juosten riensin sitten miehineni muiden joukko-osastojen sivu ja
saavutin siten hädin tuskin pataljoonani, joka jo muun divisionan
keralla jatkoi marssia etelää kohti. Ennätin parhaiksi näkemään, kun
etujoukkomme rynnäköllä Königinhofin luona valloitti Elben
ylimenopaikan.
Kesäkuun 30 päivä toi minulle sodan pikkuhommain arkipäiväisen
todellisuuden. Minun tuli heikon saattojoukon keralla yöllä marssien
kuljettaa Trautenauhun kolmisenkymmentä vaunullista vankeja, ottaa
sieltä tyhjiksi joutuneihin vaunuihin muonaa ja tämän keralla palata
takaisin Königinhofiin. Vasta heinäkuun 2:sen aamulla saatoin jälleen
liittyä komppaniaani. Olikin jo täpärällä aika, sillä jo seuraavana
päivänä oli meidän oltava Königgrätzin taistelukentällä.
Käytyäni seuraavana yönä osastoni keralla vartioretkellä Josephstadtin
linnoituksen puolessa, majailimme heinäk. 3:nnen aamuna Königinhofin
eteläisen tiensuun seuduilla tuskin mitään aavistaen kostean kylmässä
etuvartio-leirissä. Silloin kaikui hälyytyssignaali ja pian sen jälkeen
tuli käsky keittää kiireesti kahvia ja sitten olla valmiina marssimaan.
Tarkkaavaiset kuuntelijat saattoivat piankin eroittaa lounaasta päin
ankaraa tykkitulta. Oltiin eri mieltä tämän taistelun jymyn syistä.
Yleensä kallistuttiin siihen luuloon, että Lausitzista Böömiin
tunkeutunut prinssi Fredrik Kaarlen 1:nen armeija -- me kuuluimme
kruununprinssin 2:seen -- oli jossain kohdannut yksinäisen
itävaltalaisen joukko-osaston.
Etenemiskäskyä tervehdittiin riemulla. Herättihän se loistava menestys,
jota vasemmalla puolellamme edennyt V armeijanosasto kenraali von
Steinmetzin johdolla jo oli saavuttanut, kaartilaisessa kipeää
kateutta. Roiskuvassa sateessa, sään koleudesta huolimatta
hikipäissämme kahlasimme vaivalloisesti pitkiksi venyneissä kolonneissa
pohjattomia teitä eteenpäin. Kiihkeä into oli vallannut mielet ja yltyi
minussa huoleksi, että ehkä tulisimme liian myöhään.
Tämä pelko osottautui piankin turhaksi. Kun olimme nousseet Elben
laaksosta, alkoi tykkien jyrinä kuulua yhä selvempään. Ja kello 11:n
aikaan näimme jonkun korkeamman esikunnan, joka oli hevostensa selässä
mäellä tiemme vieressä ja huolellisesti kiikareillaan tähyili
etelää kohti. Se oli 2:sen armeijan ylikomento, päällikkönä
kruununprinssimme, josta sittemmin tuli keisari Fredrik. Hänen
silloinen yleisesikuntapäällikkönsä, kenraali von Blumenthal, kertoi
minulle vuosien kuluttua tästä hetkestä seuraavaa:
"Juuri kun 1:nen kaartin divisiona tutkimattomilla teillä kulki
ohitsemme, pyysin kruununprinssiä ojentamaan minulle kätensä. Kun hän
tämän johdosta loi minuun kysyvän katseen, lisäsin minä tahtovani
onnitella häntä siitä, että taistelu oli voitettu. Itävaltalaisten
tykkituli suuntautui kaikkialla länttä kohti, mikä todisti, että 1:nen
armeija koko linjalla sitoi vihollisen, joten me nyt pääsimme
ahdistamaan sitä sivulta ja osaksi takaakin päin. Tähän tilanteeseen
nähden ei tarvinnut muuta kuin käskeä kaartin armeijaosaston edetä
erään, sumusta huolimatta kauas näkyvän kukkulan oikeanpuolitse,
VI:n armeijaosaston sen vasemmanpuolitse, kun taas I:n ja V:n
armeijaosaston, jotka vielä olivat tulossa taistelukentälle, tuli tätä
armeijaosastoa seurata. Kukkula, jonka laella oli kaksi mahtavaa
lehmusta, oli Horenowesin luona. Siinä melkein kaikki, mitä
kruununprinssin tarvitsi koko päivänä käskeä."
Jatkoimme liikettämme vielä aluksi poikittaissuuntaan, sitten
suoritimme rintamaansijoituksen ja pian lähetettiin Horenowesin luona
olevilta kukkuloilta vastaamme ensimmäiset granaatit. Itävaltalainen
tykistö osoitti olevansa hyvän vanhan maineensa tasalla. Eräs
ensimmäisistä ammuksista haavoitti komppaniani komentajan, toinen
kaatoi heti takaani sivusta-aliupseerini ja pian iski granaattikin
keskelle kolonniamme ja siirsi 25 miestä taisteluriveistä. Mutta kun
sitten tuli vaikeni ja kukkulat taistelutta joutuivat meille, koska
tämä oli vain yllätyksen johdosta ajan voittamiseksi heikosti
miehitetty vihollisen ulkoasema, niin pääsi pettymyksen tunne vallalle.
Ei tosin pitkäksikään aikaa, sillä pian meille avautui näköala suureen
osaan valtavaa taistelukenttää. Edessäpäin, viistoon oikealla kädellä,
kohosi usvaiseen ilmaan sankkoja savupilviä meidän 1:sen ja Bistritzin
luona olevan vihollisarmeijan tuliasemilta. Salamoiva tykkituli ja
palavain kyläin hehku antoi kuvalle omituisen vakavan värityksen.
Sakeneva sumu, korkea vilja ja pinnanmuodostus vaikuttivat, että
vihollisen oli vaikea huomata liikkeitämme. Huomattavan vähäinen oli
sen vuoksi vihollisten patterien tuli, niiden nyt pian ammuskellessa
meitä etelästä käsin voimatta meitä seisauttaa. Myöhemmin ne
enimmäkseen urhean puolustuksen jälkeen valloitettiin. Siten
tunkeuduimme eteenpäin niin nopeasti kuin pinnanmuodostus, raskas, syvä
ja livettävä multa, vilja, rapsi ja sokerijuurikkaat sallivat.
Hyökkäyksemme oli suunniteltu silloisen sotataidon kaikkien sääntöjen
mukaisesti, mutta kävi pian hajanaiseksi. Komppaniat, jopa niiden
osastotkin alkoivat omin päin etsiä vihollista; kaikki tunkeutuivat
eteenpäin. Kaikkia yhdisti vain sama tahto: eteenpäin vihollisen
kimppuun!
Chlumin ja Nedelistin välillä kohtasi puolipataljoonamme -- tämä oli
siihen aikaan sangen suosittu taisteluryhmittymä -- sumussa ja
viljassa äkkiarvaamatta etelästä etenevää vihollisen jalkaväkeä.
Neulasytytinkiväärin etevämmyys piankin pakotti sen väistymään.
Seuratessani sitä jääkäriosastoni keralla hajajärjestyksessä kohtasin
äkkiä itävaltalaisen patterin, joka mistään välittämättä rohkeasti
kiiti paikalle, käänsi tykkinsä ja nakkasi vastaamme kartessikuuron.
Luodista, joka lävisti kypärini ja hipaisi päätäni, lyyhistyin vähäksi
aikaa tunnottomaksi. Kun jälleen toinnuin, tunkeuduimme jo patteriin.
Viisi tykkiä saimme, kolme muuta pääsi pakoon. Tunsin itseni ylpeäksi,
kun syvään hengähtäen, vähäinen päänhaava verta vuotaen, seisoin
valloittamieni tykkien keskellä. Mutta minulla ei ollut aikaa levätä
laakereillani. Vehnän sekaan ilmestyi vihollisia jääkäreitä, jotka
tunsimme hatuissa olevista kukonsulista. Torjuin ne takaisin ja
seurasin niitä erääseen solatiehen saakka.
Sattuman johdosta tuli tämä ensimmäinen taistelukokemukseni kuluneen
suuren sodan kuluessa Itävallassa tunnetuksi. Virasta eronnut entinen
upseeri, 1866-vuoden veteraaneja, kirjoitti minulle Böömin
Reichenbergistä, että hän oli Königgrätzin luona ollut rykmentin
kadettina minun valloittamassani patterissa, ja osoitti tämän
piirroksella todeksi. Kun hän vielä lisäsi muutamia ystävällisiä
sanoja, kiitin häntä sydämellisesti, ja siten entisten vastustajain
kesken alkoi aivan toverillinen kirjeenvaihto.
Saavuttuani yllä mainitulle solatielle toimitin tiedustelun. Vihollisen
jääkärit olivat kadonneet sadeusvaan. Ympärillä olevat kylät --
edessäni Wsestar, oikealla Rosberitz ja vasemmalla Sweti -- olivat
ilmeisestikin vielä vihollisen käsissä; Rosberitzin omistamisesta jo
taisteltiin. Minä olin osastoineni yksin. Takanani ei näkynyt
merkkiäkään meikäläisistä. Suljetut osastot eivät olleetkaan seuranneet
minua etelään päin, vaan näyttivät kääntyneen oikealle. Päätin tehdä
yksinäisyydestäni laajalla taistelutanterella lopun siten, että etenin
solatietä pitkin Rosberitziin. Ennenkuin pääsin päämäärääni, mennä
porhalsi ohitseni vielä useita itävaltalaisia eskadroneja huomaamatta
minua ja pienoista joukkoani. Ne kulkivat edessäni solatien poikki
matalasta kohdasta ja törmäsivät sitten vähän ajan kuluttua, kuten
vilkas kiväärituli ilmaisi, Rosberitzin koillispuolisessa maisemassa
yhteen minulle näkymättömän meikäläisen jalkaväen kanssa. Pian karkasi
sieltä takaisin irtonaisia hevosia ja lopulta kaikki jälleen
laukkasivat ohitseni. Lähetin heidän jälkeensä vielä muutamia luoteja;
ratsumiesten valkoiset viitat olivat sumeassa ilmassa hyvänä
maalitauluna.
Rosberitzissa tilanne oli vakava minun sinne saapuessani. Divisionamme
eri rykmentteihin kuuluvat rajusti eteenpäin tunkeutuvat osastot ja
komppaniat olivat siellä iskeneet yhteen sangen ylivoimaisten
vihollisvoimain kanssa. Heikkojen osastojemme takana ei läheisyydessä
ollut apujoukkoja. Divisionan pääosan oli korkealla oleva Chlumin kylä
vetänyt puoleensa ja siellä riehui ankara taistelu. Puolipataljoonani,
jonka Rosberitzin itälaidassa jälleen onnellisesti yhdytin, oli niin
ollen ensimmäinen apu.
Kummatko ovat enemmän yllätettyjä, itävaltalaisetko vaiko me, sitä en
voi päättää. Joka tapauksessa taajaan yhteen sulloutuneet
vihollisjoukot tunkeutuvat kolmelta puolelta kimppuumme saadakseen
kylän jälleen kokonaan valtaansa. Vaikka neulasytytinkiväärimme
tekeekin niin kamalia tuhoja, hyökkää sortuneitten ensimmäisten rivien
yli yhä uusia kimppuumme. Kylän kaduilla, palavien olkikattoisten
talojen välissä syntyy murhaava käsikähmä. Ei puhettakaan, että enää
taisteltaisiin järjestetyissä yhtymissä. Itsekukin pistää ja ampuu
ympärilleen, minkä kerkiää. Hohenzollernin prinssi Anton 1:sestä
kaartin rykmentistä vaipuu maahan pahasti haavoittuneena. Vänrikki von
Woyrsch, nykyinen sotamarsalkka, jää muutaman miehen keralla
edestakaisin aaltoilevassa taistelussa prinssin luo. Tämän kultakello
tuodaan minulle, jottei se ehkä joutuisi vihollisrosvojen käsiin. Pian
uhkaa meitä saarron vaara. Selkämme taa johtavalta syrjäkadulta kuuluu
itävaltalaisia torvisignaaleja, kuuluu vihollisten rummutusta, minkä
sointu on kumeampi kuin meidän. Rintamankin puolelta ankarasti
ahdistettuina täytyy meidän peräytyä. Palava olkikatto, joka putoaa
kadulle ja sulkee sen liekkiin ja paksuun savuun, on pelastuksemme.
Pääsemme tämän suojan turvissa peräytymään kylän vieressä
koillispuolella olevalle kukkulalle.
Kauemmaksi emme katkerassa raivossamme tahdo väistyä. Majuri kreivi
Waldersee 1:sestä kaartin jalkaväen rykmentistä, joka v. 1870 kaatui
Pariisin edustalla kuningatar Augustan kaartin krenatöörirykmentin
komentajana, antaa vanhimpana läsnäolevana upseerina pistää maahan
molemmat kerallamme olevat liput; niiden ympärille kokoontuvat
joukkomme järjestettäviksi. Jo lähestyy takaa päin apujoukkojakin. Ja
pian sitten lähdetään jälleen raikuvin rummuin eteenpäin, päin
vihollista, joka on tyytynyt, kun sai kylän valtoihinsa. Tämänkin se
pian jättää liittyäkseen armeijansa yleiseen peräytymisliikkeeseen.
Rosberitzistä jälleen löysimme Hohenzollern-prinssin, joka kuitenkin
lyhyen ajan kuluttua kuoli Königinhofin sairashuoneessa haavoihinsa.
Hänen uskolliset suojelijansa oli vihollinen vienyt mukanaan vankeina.
Useat minunkin osastooni kuuluvat krenatöörit olivat joutuneet saman
kohtalon omiksi pidettyään eräässä tiilitehtaassa urhoollisesti
puoliaan. Kun me kaksi päivää myöhemmin marssia jatkettaessa iltasella
majoituimme Königgrätzin linnoituksen lounaispuolelle, yhtyivät nämä
urheat miehet jälleen meihin. Linnoituksen komentaja oli, päästäkseen
heitä ruokkimasta, käskenyt heidän marssia preussilaisten leiritulille.
Sattui niin onnellisesti, että he yhdyttivät juuri oman joukkonsa.
Taistelun päätökseksi etenimme vielä Wsestariin saakka ja jäimme sinne,
kunnes tuli lähteä taistelukentältä. Lääkäri tahtoi lähettää minut
sairashuoneeseen päähaavani vuoksi; tyydyin kuitenkin kääreihin ja
kevyeen siteeseen, koska Elben takana oli odotettavana uusi taistelu,
ja sain sitten marssittaessa käyttää kypärin sijasta lakkia.
Omituisia olivat ne tunteet, jotka heinäkuun 3:nnen iltana mielessäni
liikkuivat. Lähinnä kiitollisuuttani Herraa Jumalaa kohtaan vallitsi
minussa ylinnä ylpeä itsetietoisuus siitä, että olin ollut osallisena
työssä, josta oli tullut uusi kunnian lehti Preussin armeijan ja
preussilaisen isänmaani historiaan. Vaikka emme vielä täydelleen
olleetkaan tietoisia voittomme koko kantavuudesta, oltiin siitä jo
selvillä, että se merkitsi enemmän kuin edelliset kahakat. Uskollisesti
muistelin kaatuneita ja haavoittuneita tovereitani. Osastoni oli
menettänyt puolet luvustaan, mikä osoitti, että se oli täyttänyt
velvollisuutensa.
Kun heinäkuun 6:ntena kuljimme Elben yli Pardubitzin luona sotasiltaa
myöten, odotti kruununprinssi siellä rykmenttiä ja lausui meille
tunnustuksensa taistelussa osoittamastamme käytöksestä. Kiitimme
äänekkäällä hurraalla ja kuljimme edelleen ylpeinä kiitoksesta,
jonka olimme saaneet armeijamme ylipäälliköltä ja Preussin
kruununperilliseltä, ilomielin valmiina seuraamaan häntä uusiin
taisteluihin.
Sotaretken jatko ei kuitenkaan tuottanut meille enää muuta kuin
marsseja eikä siis mitään mainittavia elämyksiä. Heinäk. 22:sena
alkanut aselepo tapasi meidät Ala-Itävallassa, noin 40 kilometrin
päässä Wienistä. Kun pian sen jälkeen lähdimme sieltä marssimaan
takaisin kotimaahan, saimme seuraksemme kamalan vieraan, koleran. Vasta
vähitellen se meistä luopui, vaadittuaan vielä montakin uhria
riveistämme.
Egerin varrelle jäimme muutamaksi viikoksi. Tällöin kohtasin Pragissa
isäni, joka työskenteli johanniittana eräässä sairashuoneessa
Königgrätzin taistelukentällä. Emme laiminlyöneet tätä tilaisuutta
käydä suuren kuninkaamme lähellä olevalla taistelukentällä. Miten
hämmästyimmekään, kun näimme Pragin luona kaatuneen sotamarsalkka
kreivi Schwerinin muistopatsaan rinnalla, jonka Preussin valtio
vapautussodan jälkeen pystytti, vielä toisenkin, jonka jo aikoja ennen
keisari Josef II, Fredrik Suuren ihailija, oli sinne pystyttänyt
vastustajasankarin muistoksi.
Muisto käynnistäni tällä taistelutantereella johtui maailmansodan
kuluessa jälleen erikoisen elävästi mieleeni. Aivan itsestään tulee
tehneeksi vertailun vuoden 1757 Preussin ja vuoden 1914 Saksan aseman
välillä. Samoin kuin Pragia seurannut Kolin vei useita voittoja
seurannut Marnen taistelukin suuren hyökkäysaatteemme myttyyn,
pakottaen isänmaani olemassaolon taistelun kohtalokkaaseen
pidentämiseen. Mutta kun seitsenvuotisen kamppailun päättyessä näemme
mahtavan Preussin, on sen sijaan äskeisen nelivuotisen epätoivoisen
taistelun päättyessä edessämme murtunut Saksa. Emmekö ole olleet
isäimme veroisia?
Syyskuun 2:sena kuljimme paluumarssiamme jatkaen Böömin ja Saksin
välisen rajan poikki ja syyskuun 8:ntena Grossenhain-Elsterin
viertotiellä Mark Brandenburgin rajan poikki. Siinä meitä odotti
kunniaportti. Sen alitse kuljimme "Heil Dir im Siegerkranzin" sävelten
soidessa kotimaahan. Mitä tunsimme, sitä minun ei tarvitse kuvailla.
Syyskuun 20:ntenä tapahtui juhlallinen marssimme Berliiniin.
Paraatiasentoon käytiin nykyiselle Königsplatzille, joka silloin oli
hiekkainen harjoituskenttä. Siinä missä yleisesikunta-rakennus
nykyään on, oli halkopiha, jonka pajujen reunustama tie yhdisti
kaupunkiin. Krollin "Etablissementti" oli sitä vastoin jo olemassa.
Paraatiasento-paikalta marssivat juhlivat joukot Brandenburger Torin
kautta Lindeniä pitkin Opernplatzille. Siellä tapahtui marssi Hänen
Majesteettinsa kuninkaan ohi. Blücher, Scharnhorst ja Gneisenau
katselivat sitä patsaittensa päästä. He saattoivat olla meihin
tyytyväiset!
Paraatiasentoon marssiakseen oli minun joukkoni kokoontunut
Floraplatzille. Komentaja antoi siellä minulle Punaisen Kotkan 4:nnen
luokan ritarimerkin miekkoineen käskien paikalla kiinnittää sen
paikoilleen, koska uusien ritarimerkkien tuli olla kaupunkiin
marssittaessa näkyvissä. Minun jotenkin neuvottomana katsellessani
ympärilleni astui katsojain joukosta vanhanpuoleinen nainen ja
nuppineulalla kiinnitti kunniamerkin rintaani. Milloin olen myöhemmin
vuosien kuluessa jalan tai ratsain kulkenut Floraplatzin poikki, aina
olen kiitollisena muistellut ystävällistä berliinitärtä, joka siellä
kiinnitti 18-vuotiaan luutnantin rintaan hänen ensimmäisen
ritarimerkkinsä.
Sodan jälkeen määrättiin Hannover 3:nnen kaartinrykmentin
rauhanaikaiseksi asemapaikaksi. Tällä tahdottiin varmaankin tälle
entiselle pääkaupungille osoittaa kohteliaisuutta. Vastahakoisesti
sinne lähdimme, mutta kun 12 vuoden kuluttua tuli eron hetki, rykmentti
kun siirrettiin Berliiniin, niin tuskinpa oli sen riveissä ainoatakaan,
jolle ero ei olisi käynyt haikeaksi. Itse puolestani olin niin
mieltynyt tähän kauniiseen kaupunkiin, josta minun jo v. 1873 täytyi
lähteä, että myöhemmin virasta erottuani muutin sinne.
Pian solmimme uudessa olopaikassamme tuttavuuksia. Monet
hannoverilaiset sentään valtiollisista syistä pysyttelivät aivan
erillään. Emme koskaan paheksuneet tätä uskollisuutta vanhaa
hallitsijahuonetta kohtaan, vaikka olimmekin syvästi vakuutetut siitä,
että Hannover oli yhdistettävä Preussiin. Ainoastaan milloin
welfiläisyys yksityisten käyttäytymisessä ei arvokkaasti kantanut
mielipahaansa, vaan pukeutui häijyyteen, loukkauksiin tai
niskoitteluun, kohtelimme sitä kuin vastustajaa.
Yhä enemmän juurruimme vuosien kuluessa Hannoveriin, joka mitä
onnellisimmalla tavalla tarjoaa suurkaupungin edut ilman sen epäkohtia.
Vilkkaaseen hienostuneeseen seuraelämään, joka myöhemmin, Ranskan sodan
jälkeen, kohosi korkeimmilleen sen johdosta, että Hänen Kuninkaallinen
Korkeutensa, Preussin prinssi Albrecht puolisoineen oleskeli siellä
vuosikausia, liittyi käynnit oivallisessa hoviteatterissa, mikä
nuorelle upseerille ei tullutkaan kalliiksi. Ihanat puistot ja
Eilenriede, Saksan kauneimpia metsiä, ympäröivät kaupunkia;
virantoimituksen vapaahetkinä saatoimme jalan tai ratsain käydä niitä
ihailemassa. Ja maakuntamanöövereillä, joihin otimme osaa sen sijaan
että olisimme lähteneet Potsdamiin kaartin syysharjoituksiin, opimme
vähitellen tuntemaan koko Ala-Saksin vuorilta mereen saakka
ja mieltymään sen omituisuuteen. Pienpalvelus suoritettiin
Waterlooplatzilla. Kolme vuotta peräkkäin olen siellä harjoittanut
rekryyttejäni ja eräässä tämän torin varrella olevassa kasarmissa oli
minulla ensi virka-asuntoni, asuin- ja makuuhuoneeni. Vielä nykyään
siirryn mielelläni tässä kaupunginosassa käydessäni ajatuksissani
takaisin kultaiseen nuoruuden aikaan. Melkein kaikki silloiset toverini
ovat kootut suureen armeijaan. Monivuotisen komppanianpäällikköni,
virasta eronneen majuri von Seelin, sain kuitenkin hiljakkoin nähdä.
Sanomattoman paljon olen velkaa tälle jo yli 80-vuotiaalle; hän oli
aivan erikoisesti minulle esikuva ja opettaja siinä miten ankaralta
kannalta virantoimitus on otettava.
Hänen Majesteettinsa Kuningas kävi ensi kerran Hannoverissa kesällä
1867. Hänen tullessaan seisoin palatsin edustalla Yrjön puistossa
kunniakomppaniassa ja sotaherrani osoitti minulle suosiotaan kysymällä,
missä tilaisuudessa olin miekka-ritarimerkin ansainnut. Myöhempinä
vuosina, kun 1870/71 vielä olin saanut rautaristin, kysyi keisarini ja
kuninkaani minulta vielä monta kertaa samaa asiaa viransiirto- ja
ylennysesittelyissä. Aina tunsin silloin samanlaisen ylpeyden
sykähdyksen ja samanlaista iloa kuin silloinkin.
Yhä kiinteämmiksi lujittuivat Hannoverin valtiolliset, sotilaalliset ja
yhteiskunnalliset olot. Pian oli tämä uusikin maakunta verisillä
tappotanterilla kunnostautuva Preussin tasa-arvoisena osana!
1870-vuoden sodan alkaessa lähdin 1:sen pataljoonan adjutanttina
vihollista vastaan. Komentajani, majuri von Seegenberg, oli palvellut
vuosien 1864 ja 1866 sodissa rykmentissä komppanianpäällikkönä. Hän oli
sodan karkaisema Vanhan Preussin sotilas, suhdattoman tarmokas ja
joukoistaan väsymättömästi huolehtiva. Suhteemme olivat hyvät.
Sodan alku tuotti rykmentille, samoin kuin koko kaartin
armeijaosastollekin, sikäli haikeita pettymyksiä, ettemme viikkokausia
kestäneistä marsseista huolimatta päässeet viholliseen käsiksi. Vasta
kun Pont à Moussonin yläpuolella jo olimme kulkeneet Moselin poikki ja
saapuneet melkein Maasille, saattoivat Metzin länsipuolella sattuneet
tapaukset meidät elok. 17:ntenä sikäläiseen seutuun. Kaarsimme
pohjoista kohti ja saavuimme ylenmäärin rasittavan marssin jälkeen
tämän päivän illalla Vionvillen taistelukentälle. Kaikkialta näkyi
vastaamme jälkiä III:n ja X:n armeijaosastomme edellisen päivän
hirveästä kamppailusta. Sotatilanteesta emme saaneet kuulla
sanottavasti mitään. Niinpä marssimme elokuun 18:ntena Hannonvillen
luona olevilta majailupaikoiltamme Mars la Tourin länsipuolitse joutuen
tilanteeseen, joka oli meille jotenkin epäselvä. Puolenpäivän aikaan
saavuimme Doncourtiin. Marssi, joka siihen saakka oli ollut verraten
lyhyt ja suoritettu taajoissa joukkomuodostumissa ikävässä
sekaannuksessa saksilaisen (XII) armeijaosaston kanssa, polttavassa
helteessä, sankoissa pölypilvissä, voimatta edellisestä päivästä saakka
saada riittävästi vettä, oli käynyt ylen rasittavaksi. Itse olin kesken
marssia ensin käynyt kaartin 2:seen rakuunarykmenttiin kuuluneen
kaatuneen serkkuni haudalla Mars la Tourin luona ja sitten käyttänyt
tilaisuutta ratsastaakseni 38:nnen jalkaväen brigaadin ja 1:sen kaartin
rakuunarykmentin hyökkäyskentän poikki. Eräässä solassa ja sen
pohjoispuolella näkyi rivittäin, jopa paikoitellen kasoittainkin
kaatuneita, preussilaisia samoin kuin ranskalaisiakin, mikä osoitti,
kuinka murhaava taistelu oli tässä ja lähimmässä ympäristössä ollut.
Doncourtin luona pysähdyimme ja suoriuduimme keittämään. Leviää huhuja,
että Bazaine on marssinut länteen ja päässyt pakoon. Aamupäivän
innostus on koko lailla laimentunut. Äkkiä alkaa idässä päin valtava
tykkituli. IX armeijaosasto on kohdannut vihollisen. Taistelun melu
herättää meilläkin kaikki eloon. Hermot alkavat uudelleen jännittyä,
sydän jälleen sykkiä lujemmin ja iloisemmin. Lähdetään matkaa jatkamaan
koilliseen päin. Hetki hetkeltä vahvistuu se tunne, että tänään on
edessä valtava taistelu. Sijoitumme rintamaan ja saamme käskyn avata
lippumme. Se tapahtuu kolminkertaisin hurraa-huudoin; vaikuttava
silmänräpäys! Melkein samaan aikaan laukkaa ohitsemme kaartin
pattereita itään päin, kohti vastustajan asemia. Yhä valtavammaksi
kehittyy taistelukuva. Amannweilerin kukkulain takaa, puolitiessä St.
Privat'han, kohoaa sankkoja raskaita savu-pilviä. Siellä ylhäällä
seisoo vihollisen jalkaväkeä ja tykistöä monessa linjassa toistensa
takana ja samalla yläpuolellakin. Niiden tuli kohdistuu toistaiseksi
koko voimallaan IX armeijaosastoa vastaan. Vihollinen ulottuu kaikesta
päättäen sen vasemman sivustan ohi. Yksityisseikkoja ei voi erottaa.
Välttääksemme rintamahyökkäystä vihollisen asemaa kohti käännymme
eräässä niittysolassa pohjoiseen Ste Marie aux Chenesiä kohti, kulkien
noin viisi kilometriä yhdensuuntaisesti vihollisen rintaman kanssa.
Divisionamme etujoukko ja meidän vasemmalla puolellamme Auboueta kohti
marssivan XII:n armeijaosaston osa hyökkää kylän kimppuun ja valloittaa
sen. Ste Marien anastettuaan brigadimme marssii asentoon aivan kylän
eteläpuolelle, rintama kylää kohti. Lepäämme. Tosin omituista lepoa.
Taajoihin suljettuihin osastoihimme iskee tuon tuostakin St. Privat'sta
eteenpäin lähetettyjen vihollisen tarkka-ampujain harhailevia luoteja.
Luutnantti von Hellendorff 1:sestä kaartin rykmentistä saa
lähellä minua luodista surmansa; hänen isänsä, saman rykmentin
pataljoonankomentaja, kaatui niinikään lähellä minua 1866 Königgrätzin
luona Rosberitzissa. Monta miestä haavoittui.
Harkitsen tilannetta. Idässä päin, melkein nykyisen rintamamme oikealla
sivustalla, on loivasti kohoavalla mäellä St. Privat, jonka suora,
poppelien reunustama viertotie yhdistää parin kilometrin päässä olevaan
Ste Marie aux Chenesiin. Tämän tien pohjoispuolella on maisema
puurivien vuoksi enimmäkseen näkymättömissä, mutta se vaikuttaa yhtä
suojattomalta kuin viertotien eteläpuolellakin oleva kenttä. Itse
kukkuloilla vallitsee melkein kammottava hiljaisuus. Silmä väkisinkin
teroittaa näkövoimaansa keksiäkseen sieltä aavistettuja salaisuuksia.
Meidän puolellamme ei näytä pitävän tarpeellisena riistää niiltä
tiedustelemalla harsoa. Niinpä jäämme levollisina alallemme.
Kello 1/2 6:n aikaan iltapäivällä saa brigadimme hyökkäyskäskyn. Meidän
tulee edetä heti Ste Marien itäpuolitse pohjoista kohti ja sitten
viertotien tuolla puolella kääntyä St. Privat'ta kohti hyökkäykseen.
Paikalla tunkee mieleen epäily, että tämän taidokkaan liikkeen oikeaan
sivustaan voidaan hyökätä St. Privat'sta.
Vähää ennen kuin pataljoonamme nousevat, alkaa koko maisema St.
Privat'n ympärillä elää ja verhoutuu ampuvain ranskalaisten linjain
tuiskuun. 4 kaartin brigadi, joka ei kuulu meidän divisionaamme, etenee
nimittäin jo viertotien eteläpuolella. Sen vuoksi kääntyy toistaiseksi
vastustustehon koko voima sitä vastaan. Tämä joukko palaa pian
kuonaksi, ellemme me, 1 kaartin brigadi, kiireimmiten hyökkää
viertotien pohjoispuolelta ja siten saa aikaan huojennusta. Tosin
näyttää melkein mahdottomalta päästä sinne. Komentajani ratsastaa, minä
mukana, maisemaa tarkastamaan ja antamaan brigadin puitteissa
toimivalle pataljoonalle marssisuunnan. Keskeytymätön tulihirmumyrsky
pyyhkii nyt koko kentän poikki meitäkin vastaan. Meidän täytyy
kuitenkin koettaa toteuttaa aloitettu liike. Meidän onnistuukin kulkea
tien poikki. Sen toiselle puolelle taajaan sulloutuneet kolonnat
asettuvat rintamaan vihollisen tulilinjoja kohti ja hyökkäävät
hajaantuen eteenpäin St. Privat'ta vastaan. Yhteisenä pyrkimyksenä on
päästä niin lähelle vihollista kuin suinkin, jotta voisimme käyttää
kiväärejämme, jotka chassepot'ihin verraten ovat ala-arvoiset. Tapaus
vaikuttaa samalla sekä järkyttävästi että valtavasti. Joukkojen
jäljessä niiden syöksyessä eteenpäin kuin raesadetta vastaan peittyy
maa kuolleilla ja haavoittuneilla, mutta urhea väki tunkeutuu
herkeämättä eteenpäin. Yhä uudelleen ja uudelleen upseerit ja
aliupseerit, joiden sijalle pian krenatöörien ja fysilieerien täytyy
astua, tempaavat sen pystyyn ja eteenpäin. Näen ohiratsastaessani,
kuinka kaartin armeijaosaston komentava kenraali, Württembergin prinssi
August, Ste Marien edustalla ratsunsa selässä istuen seuraa valtavaa
kamppailua, johon hänen uljaat rykmenttinsä syöksyvät, siinä ehkä
tuhoutuakseen. Häntä vastapäätä kuuluu marsalkka Canrobert seisoneen
St. Privat'n edustalla.
Saadakseen pataljoonansa pois joukkojen tungoksesta Ste Marien
koillispuolelta ja hankkiakseen sille taistelua varten tarpeellisen
liikuntavapauden ei komentajani anna sen heti asettua rintamaan St.
Privat'ta kohti, vaan jatkaa pataljoonan mukana aluksi maiseman
alanteessa entistä suuntaa pohjoista kohti. Täten siirrymme
jonkinlaisessa suojassa niin kauas sivulle päin, että me kääntyessämme
muodostamme brigadin vasemman sivustan. Näissä oloissa pääsemme yhä
enemmän väkeä menettäen puolitiehen Ste Marie-Roncourtia kohti.
Ennenkuin täältä voimme ryhtyä St. Privat'ta kiertämään, täytyy meidän
olla selvillä Roncourtista, jota Aubouesta etenevät saksilaiset eivät
vielä näytä saavuttaneen. Ratsastan sinne, näen kylän tyhjäksi sekä
ystävistä että vihollisista, mutta huomaan kylän itäpuolella olevissa
kivilouhoksissa ranskalaista jalkaväkeä. Minun onnistuu vielä ajoissa
viedä Roncourtiin pataljoonastani kaksi komppaniaa. Pian sen jälkeen
tekee vastustaja kivilouhoksista hyökkäyksen, joka torjutaan. Nyt
voivat molemmat toiset komppaniat kääntyä St. Privat'n pohjoista
tiensuuta kohti ja edes vähän huojentaa brigadin muiden osien ankaraa
rintamataistelua. Myöhemmin, kun XII:n armeijaosaston osat ovat
ottaneet Roncourtin haltuunsa, lähtevät molemmat sielläkin käytetyt
komppaniamme liikkeelle.
Rintamalla jatkuu sillä välin verinen kamppailu. Vihollisen puolelta
koettaa monesta linjasta tuleva, katkeamaton jyrisevä jalkaväen tuli
lyödä maahan kaiken elämän laajalla suojaamattomalla hyökkäyskentällä.
Meidän puolellamme moniaukkoinen linja hajanaisia joukkoriekaleita,
jotka eivät kuitenkaan ole vain kynsin hampain maassa kiinni, vaan
ikäänkuin suonenvedontapaisin nytkäyksin yhä ja yhä koettavat
syöksyä vastustajan kimppuun. Henkeäni pidätellen katselen näitä
taistelukohtauksia, äärimmäisen jännittyneenä, eikö vihollinen
vastahyökkäyksellä syökse takaisin joukkojamme. Mutta ranskalaiset
pysyvät jäykästi asemissaan, lukuunottamatta ratsuväen yritystä
murtautua kimppuumme St. Privat'n pohjoispuolitse, joka yritys
kuitenkin tyrehtyi alkuunsa.
Jalkaväen taistelussa seuraa hengähdyspaussi. Kumpikin puoli on
uuvuksissa ja pysyy toistaan vastassa, vain harvakselleen ammuskellen.
Aselepo on taistelukentällä niin ilmeinen, että vasemmalta sivustalta
voin tulilinjaa pitkin ratsastaa melkein brigadin keskustaan ja
takaisin ilman vaaran tunnetta. Mutta sitten aloittaa esiintuotu
tykistömme ruhjomatyönsä ja pian sitä paitsi yhtyvät Ste Mariesta käsin
2:sen kaartinbrigadin verekset voimat 4:nnen ja 1:sen veriinsä
sortuviin tähteisiin, kun taas luoteesta lähestyy saksilaisia
apujoukkoja. Raskaasti taistelevan jalkaväen kestämä painostus käy
tuntuvasti helpommaksi. Missä jonkun aikaa näytti vallitsevan vain
kuolemaa ja tuhoa, siellä alkaa nyt viritä uutta taistelutointa, ilmetä
uutta taistelutahtoa, joka lopulta päättyy sankarimaiseen rynnäkköön
vihollista vastaan. Hetki on sanomattoman järkyttävä, kun ilta-auringon
mailleen mennessä etumaiset taistelurivimme nousevat viimeiseen
rynnäkköön. Ei mikään käsky niitä pakota, sama sielullinen tunne,
rautainen päätös voittaa, pyhä taistelunvimma syöksee niitä eteenpäin.
Tämä vastustamaton vuoksi tempaa kaikki mukaansa. Vastustajan
varustukset sortuvat pimeän tullessa. Suunnaton riemastus valtaa
meikäläiset.
Kun myöhään illalla luin pataljoonamme tähteet ja sitten aamulla näin
rykmenttini muitten osien vielä paljon heikommat jäännökset, kun
sisällinen jännitys raukesi, pääsivät inhimillisen tunteen hellemmät
puolet vallalle. Silloin ei ajattele vain sitä, mitä taistelussa on
voitettu, vaan myös sitä, mitä tämä menestys on maksanut. Kaartin 3:s
rykmentti oli kaikkiaan menettänyt 36 upseeria, 1060 aliupseeria ja
miestä, joista kuolleita oli 17 upseeria ja 304 miestä. Samanlaiset
olivat kaartin kaikkien jalkaväkirykmenttien tappiot. Äskeisen suuren
sodan kuluessa on jalkaväkemme useinkin kärsinyt yhtä suuria tappioita
kuin kaarti St. Privat'n luona. Saatoin silloisista kokemuksistani
arvata, mitä tämä joukolle merkitsee. Mikä määrä parhaita, osittain
korvaamattomia voimia siinä vaipuu hautaan! Mutta mikä ihana henki
onkaan toiselta puolen elänyt kansassamme, kun se tästä huolimatta on
vuosikausia kestäneissä ponnistuksissa kyennyt yhä säilyttämään
armeijamme taistelukuntoisena!
Elokuun 10:ntenä hautasimme kuolleemme ja 20:ntenä iltapäivällä
marssimme edelleen länttä kohti. Divisionankomentajamme,
kenraaliluutnantti von Pape, lausui meille matkalla tunnustuksensa
menestyksestämme ja tehosti, että me siinä kuitenkin olimme vain
täyttäneet velvollisuutemme. Lopuksi hän lausui: "Muutoin pitää meistä
paikkansa sotamiehen vanha sananparsi: Vaikka kaatuisi oikealla ja
vasemmalla tuhansia ja sortuisi joka ystävä, me jatkamme taistelua!"
Raikuva hurraahuuto Hänen Majesteettinsa Kuninkaan kunniaksi oli
vastauksemme.
Miten St. Privat'n taistelua sotilaalliselta kannalta
arvosteltaneenkin, se ei missään tapauksessa siitä menetä mitään
sisäisestä suuruudestaan. Tämä suuruus on se henki, jonka avulla joukot
tuntikausia kestivät hirveän pulan ja lopulta voitokkaasti siitä
suoriutuivat. Tämä tunne meissä elokuun 18:tta muistellessamme
edelleenkin oli määräävänä. Vakava mieliala, joka taistelun johdosta
oli miehemme vallannut, hälveni pian; sen sijaan kunkin yksityisen
suoritusten ja kaikkien yhteisten toimien synnyttämä ylpeys on säilynyt
tähän päivään saakka. Vielä vuonna 1918 vietin, vieläpä jälleen
vihollismaassa, St. Privat'n vuosipäivää 3:nnen kaartin rykmentin
keralla, johon kuninkaani armosta jälleen kuuluin. Useita "vanhoja
herroja", vuoden 1870 sotureita, muiden mukana ennen mainittu virasta
eronnut majuri von Seelkin, oli rientänyt kotoa rintamalle tähän
muistojuhlaan. Silloin näin viimeisen kerran tämän uljaan rykmentin!
Mikäli olen kuullut, ovat vastustajamme nyt repineet Preussin kaartin
muistopatsaat St. Privat'n kukkuloilta. Vaikkapa tämä olisikin totta,
en kuitenkaan luule, että moinen teko on omiaan alentamaan saksalaista
sankariutta. Usein olen nähnyt saksalaisten upseerien ja sotamiesten
hiljaisessa kunnioituksessa seisovan ranskalaisten sotamuistomerkkien
edessä, vaikka ne ovatkin olleet Saksan puolella, ja olen heidän
kerallaan tuntenut kunnioitusta vastustajan tekoja ja uhreja kohtaan.
Taistelun jälkeen pataljoonankomentajani ainoana haavoittumattomana
esikuntaupseerina otti vastaan rykmentin johdon. Minä jäin tässä
uudessakin toimessa hänen adjutantikseen.
Ne sotatoimet, jotka Sedanin luona johtivat muistettavaan päätökseensä,
eivät minulle tuoneet mukanaan sanottavaa. Alkunäytöksen, Beaumontin
taistelun, näimme elokuun 30:ntenä reservissä seisten vain katsojina.
Syyskuun 1:senä seurasin taistelun kulkua etupäässä näkijänä. Kaartin
armeijaosasto muodosti koillisen osan siitä rautaisesta renkaasta, joka
päivän kuluessa sulkeutui Mac Mahonin ympärille. Nimenomaan seisoi
1 kaartin brigadi aamusta iltapäivään Givonnen laakson itäpuolella
olevien kukkulain takana valmiina odottaen. Käytin tätä toimettomuutta
lähteäkseni kaartin patterien luo, jotka oli ajettu kukkulain reunalle
pitkään riviin ja jotka nakkelivat ammuksiaan laakson poikki
vastakkaisen rinteen enimmäkseen metsäisillä kukkuloilla seisoviin
ranskalaisiin. Täältä avautui avara näköala koko seudun yli Ardennien
metsästä aina Maasin puolen rinteihin saakka. Varsinkin olivat Illyn
ylänkömaisema ja Givonne-Bachesin länsipuolella olevat ranskalaiset
asemat ynnä Bois de la Garenne lähellä minua, aivan ulottuvillani.
Ranskan armeijan turmio kehittyi siis aivan silmieni edessä. Saatoin
seurata, kuinka saksalainen tulikehä vähitellen sulkeutui onnettoman
vastustajan ympärille ja kuinka ranskalaiset tekivät sankarillisia,
vaikka alusta alkaen täydelleen toivottomia yrityksiä murtaakseen
yksityisillä hyökkäyksillä saartorenkaamme. Minulle taistelu oli vielä
erikoisesti mielenkiintoinen. Tappelun edellisenä päivänä olin
nimittäin Carignanin läpi marssittaessa ratsuraippaa ostaessani
puheliaalta ranskalaiselta satulasepältä kuullut, että Ranskan keisari
oli armeijansa luona. Kerroin tätä edelleen, mutta sitä ei uskottu. Kun
taistelupäivänä, vihollisen tuhon muodostuessa yhä täydellisemmäksi,
sanoin: "Tuon kattilan pohjalla on Napoleonkin", nauroivat minulle
kaikki. Suuri oli riemuni, kun otaksumani myöhemmin osoittautui
todeksi.
Rykmenttini ei tänä päivänä ottanut osaa mainittavampaan
taistelutoimintaan. Kello 3 aikaan iltapäivällä kuljimme 1:sen kaartin
rykmentin perässä Givonne-kielekkeen poikki. Ranskalaisten
vastustukselta oli jo tällöin joka puolella toimiva tykistömme lyönyt
aseen kädestä. Oikeastaan ei nyt ollut muuta tehtävää kuin pusertaa
vihollista tiukempaan Sedania kohti, jotta vastarinnan toivottomuus
kävisi sille oikein ilmeiseksi. Ne tuhokuvat, jotka tätä tehtäessä näin
Bois de la Garennen koillisreunalla, voittivat kaikki kauhut, mitä
taistelutantereella olen milloinkaan kohdannut.
Jo kello 4:n ja 5:n välillä ryhdyimme majailutoimiin. Taistelu oli
päättynyt. Yksi kiväärinlaukaus vain paukahti illalla ja luoti mennä
viuhkaisi ylitsemme. Katsahtaessamme metsän reunaan heilutti siellä
algerialainen jalkasotilas uhkaavin elein kivääriään ja katosi sitten
pitkin loikkauksin puitten pimentoon.
En milloinkaan ennen enkä jälkeenkään ole viettänyt yötä
taistelutantereella samanlaisin täydellisen tyydytyksen tuntein kuin
silloin. Uneksihan jokainen, kun "Nyt Herraa kaikki kiittäkäät" oli
vaiennut, että sota pian päättyisi. Siinä kyllä katkerasti petyimme.
Sota jatkui. Tätä ranskalaisten vastarinnan jatkamista Sedanin tappelun
jälkeen on meillä usein pidetty vain ranskalaisten hyödyttömänä itsensä
raatelemisena. Tätä mielipidettä en voinut hyväksyä enkä voinut olla
tunnustamatta silloisten diktaattorien kauas kantavaa katsetta. Ranskan
tasavallan aseihin tarttuminen siinä, missä keisarikunnan oli ollut
pakko laskea ne alas, osoitti mielestäni sekä esikuvaksi kelpaavaa
isänmaallista henkeä, että myös laajaa valtiollista tulevaisuuden älyä.
Luulen vielä tänä päivänä, että jos Ranska tällä hetkellä olisi
menettänyt vastustustahtonsa, se olisi pannut alttiiksi suurimman osan
kansakunta-arvoaan ja samalla paremman tulevaisuuden toivoaan.
Syyskuun 2:sena saapui aamupäivällä kruununprinssi vieraaksemme ja
häneltä saimme ensimmäisen tiedon Napoleonin ja hänen armeijansa
vangiksi joutumisesta; iltapäivällä kävi luonamme kuninkaamme ja
sotaherramme. Verrattomasta riemusta, jolla hallitsijaa tervehdittiin,
on tuskin mahdollista luoda mielikuvaa. Miehiä oli mahdoton saada
pysymään rivissä ja asennossa. He ympäröivät kiihkeästi rakastetun
herransa ja suutelivat hänen käsiään ja jalkojaan. Hänen Majesteettinsa
näki kaartinsa ensi kerran tässä sodassa; hän kiitti meitä kyyneltyvin
silmin siitä, mitä St. Privat'n luona olimme saaneet aikaan. Tämä oli
runsas palkka niistä raskaista hetkistä. Kuninkaan seurueessa oli myös
Bismarck. Olympolaisen levollisena hän ratsasti hevossaaton
jälkipäässä, mutta tunnettiin ja sai osakseen erikoisen hurraan, jonka
hän myhäillen otti vastaan. Moltke ei ollut saapuvilla.
Syyskuun 3:ntena sai rykmenttini käskyn edetä Sedania kohti ja tunkea
kaikki linnoituksen ulkopuolella olevat ranskalaiset sen sisään. Tämän
kautta oli estettävä linnoituksen edustalla olevassa seudussa
kierteleviä lukuisia vastustajia viehättymästä anastamaan kiväärejä,
joita oli suuret määrät joka puolella, ja koettamaan vaikkapa
toivotontakin murtautumisyritystä. Ratsastin edellä Bois de la Garennen
läpi sen yläpuolella aivan kaupungin laidassa oleville mäille. Maisemaa
elähdyttävät punahousut osoittautuivat vaarattomiksi viittain ja
peitteitten etsijöiksi, he kun aikoivat ottaa nämä mukaansa vankeuteen.
Rykmentin ei sen vuoksi tarvinnut asiaan puuttua. Muutama kulkuvahti
lähellä majailevista muista joukko-osastoista riitti. Kun näine
tietoineni ratsastin perässäni tulevaa rykmenttiä vastaan, näin
metsässä pohjoiseen vievällä viertotiellä pölypilven. Ranskalainen
sotilaslääkäri, joka seisoi sairaalaksi muutetun Querimont-Fermen
edustalla ja saattoi minua tielle kappaleen matkaa, virkkoi minulle,
että pölypilvessä oli keisari Napoleon mustain husaarien saattamana
matkalla Belgiaan. Jos olisin tullut maantielle pariakin minuuttia
ennen, olisin päässyt tämän historiallisen hetken näkijäksi.
Saman päivän illalla lähdimme taistelutantereelta ja majoituimme
lähiseudulle. Yhden lepopäivän jälkeen lähdimme sitten majoistamme
marssimaan Pariisia kohti. Täten tulimme ensinnäkin kulkemaan
Beaumontin taistelukentän poikki ja sitten seutuihin, jotka äskeisessä
suursodassa ovat olleet ankarain taisteluiden näyttämönä. Syyskuun 11
ja 12 p:nä rykmentti oli Craonnessa ja Corbenyssa, kahdessa
herttaisessa pikkukaupungissa Winterbergin juurella. Toukokuun 28:ntena
1918 seisoin Soissonsin--Reimsin taistelun aikana Kaikkeinkorkeimman
Sotaherrani rinnalla juuri tällä samalla Winterbergillä. Huomautin
Hänen Majesteetilleen, että 48 vuotta takaperin olin tuolla alhaalla
majaillut. Molemmista kaupungeista oli nyt tuskin raunioitakaan
jäljellä. Talo, jossa olin asunut Corbenyn torin kulmassa, oli
raunioiden ja tuhan alla näkymättömissä. Winterbergkin, joka 1870 oli
vihanta, osaksi metsittynyt selänne, oli nyt paljaina jyrkkinä
rinteinä, joilta luodit, kuokat ja lapiot olivat riistäneet
viimeisenkin maamurusen. Surullinen tapaaminen kaikesta silloisesta
voitonriemusta huolimatta.
Syyskuun 19:ntenä näimme Gonessen luota ylängöltä, 8 km St. Denis'n
koillispuolelta, ensi kerran Ranskan pääkaupungin. Invaliidikirkon ja
muitten kirkkojen kullatut kuvut kimaltelivat aamuauringon säteissä.
Luulen pyhiinvaeltajain muinoin katselleen Jerusalemia samanlaisin
tuntein kuin me nyt jalkaimme juuressa lepäävää Pariisia. Varhain kello
3:n aikaan, pimeässä olimme lähteneet liikkeelle ja vietimme nyt koko
kauniin syyspäivän sänkipelloilla valmiina toimeen, jos meidän tai
naapuridivisionain luona etuvartio-asemain miehittäminen ja
varustaminen kohtaisi vaikeuksia. Vasta iltapäivällä myöhään pääsimme
majautumaan. Oleskelimme lähinnä seuraavan ajan Gonessessa, jolla on
historiallinen merkityksensä sen johdosta, että Blücher ja Wellington
v. 1815 Pariisin edustalle saapuessaan siinä tapasivat toisensa
neuvotellakseen sotatointen jatkamisesta.
Nopean täydellisen menestyksen asemesta meidän täytyikin Pariisin
edustalla vielä kuukausimääriä toimittaa aika rasittavaa ja
epäkiitollista saartopalvelusta, jota rintamallamme vain harvoin
keskeyttivät vähäiset uloshyökkäys-taistelut. Tämän työn
yksitoikkoisuuteen tuli vasta joulun aikaan sotilaallisesti
vilkastuttavaa raikasta tuulta, kun linnakkeita ruvettiin ampumaan.
Tammikuun puoliväli toi sitten minulle erikoisen elämyksen. Minut
lähetettiin erään kersantin keralla rykmenttini edustajana
Versaillesiin keisaria julistamaan. Käskyn sain tammikuun 16:nnen
iltana. Vielä samana yönä tuli minun saapua 15 kilom. päässä olevaan
Margencyhin, jossa Maasin armeijan ylikomento oli pitänyt huolta
itäisistä leireistä tulevain edustajain majoituksesta. Sieltä meidän
piti 17 päivänä kulkea St. Germainin kautta Versaillesiin. Ratsain en
voinut matkata tätä yli 40 kilometrin mittaista väliä, koska minun
täytyi ottaa mukaan tavaroita. Istahdin sen vuoksi kersanttini ja
palvelijani keralla nopean päätöksen tehden 1:sen kaartinrykmentin
henkikomppanian tavaravaunuun. Tämä komppania majaili samassa kylässä
kuin minäkin ja oli niinikään saanut käskyn tulla Versaillesiin.
Käymäjalkaa ajaen matkasimme kovassa pakkasessa yön pimeässä
Margencyhin, jossa meitä eräässä huvilassa odottivat palavat kamiinit,
hyvä olkivuode ja tee.
Tammikuun 18:ntena ilmoitti minulle henkikomppanian ajuri, että hän
vast'ikään olikin saanut käskyn heittää Versaillesin matkan ja palata
rykmenttiin. Onneksi otti eräs toveri minut ja palvelijani
kaksipyöräisille rattaillensa ja kersanttinikin pääsi jonkun
hyväntahtoisen kulkijan ajoneuvoihin. Näin ajoimme siis selkeänä
talviaamuna kohti St. Germainia, lähintä päämääräämme. Kohtalon mahtien
kanssa ei kuitenkaan ole mahdollista solmia ikuista liittoa.
Täpötäysien rattaitten toinen pyörä irtaantui äkkiä ja kädenkäänteessä
makasimme täyslukuisina maantiellä. Onneksi tapasimme kuitenkin eräässä
paikassa kenttäpajan, joka korjasi vahingon, niin että St. Germainissa
saatoimme jälleen liittyä muihin matkustajiin syömään aamiaista
"Pavillon d'Henri quatre'ssa", joka on pengermällä Seinen yläpuolella
mitä ihanimmalla paikalla. Omituinen oli se vaunujono, joka sitten
laskevan auringon säteissä juhlallisesti ajoi Versaillesiin. Siinä oli
edustettuna kaikenkaltaiset ajoneuvot, mitä vain Pariisin ympäristön
palatseista, huviloista ja talonpoikaistaloista kokoon saatiin.
Suurimman vaikutuksen tekivät perunavaunut, joiden matkustaja oli
päivän kunniaksi pystyttänyt istuimen oikealle ja vasemmalle puolelle
suuren preussilaisen lipun -- saksalaisiahan ei silloin vielä ollut.
Pian pääsin Avenue de Parisin varrella asuvan ystävällisen vanhan
naisen luo hyvään kortteeriin ja illalla yhdyimme Hotel de
Reservoirsiin kauan kaivatulle illalliselle.
Tammikuun 18:nnen juhla on yleiseen tunnettu. Se oli minulle
vaikutelmista rikas. Ylevimmin ja samalla mieleen käyvimmin vaikutti
tietysti kaikkeinarmollisimman Kuninkaani ja Herrani henkilöllisyys.
Hänen levollinen, yksinkertainen, kaikkea henkevöittävä arvonsa antoi
juhlalle enemmän pyhitystä kuin kaikki ulkonainen loisto. Ylevän
hallitsijan herättämä sydämestä lähtevä innostus olikin yhtä suuri
kaikissa osanottajissa, mihin saksalaiseen heimoon he sitten
kuuluivatkin. Elävimmin mielestäni eteläsaksalaiset veljemme ilmaisivat
ilonsa "Saksan valtakunnasta". Me preussilaiset olimme tässä
maltillisemmat historiallisista syistä, jotka olivat antaneet meidän
älytä oman arvomme aikana, jolloin Saksa oli vain maantieteellinen
käsite. Vastedes tulisi olemaan toisin.
18 päivän illalla olivat Versaillesiin saapuneet kenraalit kutsutut
prefektin talolle Hänen Majesteettinsa luo aterioimaan. Me muut olimme
"Hotel de Francessa" keisarin vieraina.
Tammikuun 19 päivä alkoi sillä, että tutustuimme vanhaan ranskalaiseen
kuninkaalliseen linnaan ja sen ylpeään, Ranskan kunniaa ikuistavaan
taulukokoelmaan. Katselimme myös sen laajaa puistoa. Tykkien jyrinä
kutsui meidät silloin äkkiä takaisin kaupunkiin. Versaillesiin
majoitettu väki oli jo hälyytetty ja paraillaan marssi ulos
kaupungista. Ranskalaiset olivat tehneet Mont Valerienistä
suuren uloshyökkäyksensä. Jonkun ajan katselimme taistelua
"Schlachtenbummlereina". Iltapäivällä lähdimme sitten paluumatkalle ja
myöhään yöllä saavuin jälleen rykmenttini esikunnan kortteeriin Villers
le Beliin, joka on 8 km St. Denis'n pohjoispuolella, kiitollisena
siitä, että olin saanut olla mukana suuren historiallisen hetken
vietossa ja saanut riemuiten tervehtiä keisariani.
Turha uloshyökkäys Mont Valerienistä oli Ranskan viimeinen suuri
voimanilmaisu. Sitä seurasi 26:ntena Pariisin antautuminen ja 28:ntena
yleinen aselepo. Heti linnakkeiden luovutuksen jälkeen siirrettiin
brigadimme länttä kohti Mont Valerienin ja St. Denis'n väliseen Seinen
niemeen. Saimme hyvät kortteerit, joitten asema aivan jokirannassa,
vastapäätä Pariisia Pont de Neuillyn kohdalla, oli sangen kaunis.
Sieltä minulla oli tilaisuus tutustua Pariisiin edes päällimmittäin.
Maaliskuun 2:sena ratsastin erään kaartin husaarien ordonnanssin
seurassa äsken mainittua siltaa Triumfiportille. En kiertänyt sitä
sen enempää kuin edellisenä päivänä ystävänikään, silloinen
husaariluutnantti von Bernhard, joka ensimmäisenä marssi Pariisiin.
Sitten ratsastin Champs Elyséetä Place de la Concordeile ja Tuileries'n
kautta aina Louvren pihaan ja lopulta pitkin Seinen vartta ja Bois de
Boulognen kautta takaisin kotiin. Annoin tällä retkellä vastustajan
rikkaan menneisyyden historiallisten muistomerkkien vaikuttaa itseeni.
Ne harvalukuiset asukkaat, joita näkyi, käyttäytyivät pidättyvästi.
Vaikka niin vähän suosinkin kosmopoliittisuutta, olen toiselta puolelta
ollut kokonaan vieras ennakkoluuloille muihin kansoihin nähden;
huolimatta kaikesta siitä, mikä niiden olennossa on vierasta, olen
nähnyt niiden hyvät puolet. Niinpä Ranskan kansalla mielestäni kyllä on
liian vilkas ja siitä syystä äkkipäätä vaihteleva luonnonlaatu; mutta
toiselta puolen pidän erikoisena avuna sitä joustavuutta, joka juuri
vaikeimpina aikoina voi tässä kansassa esiintyä aivan omituisen
eloisana. Ennen kaikkea pidän arvossa sitä, että voimakkaat henkilöt
niin mukaansa tempaavasti vaikuttavat massoihin ja niin lujasti voivat
saada ne lumoihinsa, että Ranskan kansa antaumuksessaan isänmaallisen
ihanteen valtoihin kykenee luopumaan kaikenlaisista erikoiseduista
täydelliseen uhrautumiseen saakka. Omituinen vastakohta tälle oli
äskeisen suuren sodan kuluessa usein täydelliseen sadismiin kiihtynyt
tapa, jolla ranskalaiset kohtelivat turvattomia vankeja ja jolle ei
liian vilkas luonnonlaatu ole riittävä puolustus.
Samana päivänä, jona kävin Pariisissa, oli kaartin armeijaosastolla
korkea kunnia ja sanomaton ilo esiintyä Keisarinsa ja Kuninkaansa
edessä paraadissa Longchampsilla. Ryhdikkäinä vanhaan preussilaiseen
tapaansa kulkivat taistelussa koetellut rykmentit sotaherransa ohi,
jonka käskystä he joka hetki olivat valmiit uudelleen uskaltamaan
henkensä isänmaansa ja sen kunnian puolesta. Varsinaista Pariisiin
marssia, joka ennen oli suotu muille armeijaosastoille, ei meidän
osaksemme enää tullut, valmistava rauha kun saatiin sillä välin
solmituksi eikä Saksa tahtonut antaa rehellisessä taistelussa voitetun
vastustajan hamaan viimeiseen pisaraan tyhjentää nöyryytyksen maljaa.
Juhlallisesti vietimme sitten myös Pariisin edustalla maaliskuun
22:sena Hänen Majesteettinsa syntymäpäivää. Oli ihana, lämmin
kevätpäivä, taivasalla pidettiin kenttäjumalanpalvelus, linnakkeet
ampuivat kunnialaukauksia, upseereille ja miehistölle pantiin toimeen
juhla-ateria. Iloinen tieto, että uskollisesti täytetyn velvollisuuden
jälkeen nyt piankin päästäisiin palaamaan kotiin, kohensi mielialaa
kaksin kerroin.
Aivan niin pian, kuin olimme toivoneet, ei meidän ollut suotu päästä
Ranskasta. Meidän päinvastoin täytyi jäädä vielä toistaiseksi Pariisin
pohjoisrintamalle St. Denis'hin ja sen ympäristöön ja saimme siellä
nähdä Ranskan hallituksen taistelun kommunismia vastaan.
Uusien vallankumoustapausten ensi kehitystä olimme voineet seurata jo
piirityksen aikana. Äärimmäisten valtiollisten piirien kurittomuus
Pariisin kuvernööriä kohtaan oli meille tunnettu. Aselevon alettua
alkoi kumouksellinen liike yhä rohkeammin esiintyä. Bismarck oli
huudahtanut Ranskan vallanpitäjille: "Olette vallankumouksen kautta
päässeet valtaan, uusi vallankumous on lakaiseva teidät pois." Näytti
siltä, kuin hänen sanansa toteutuisivat.
Yleensä oli mielenkiintomme näitä kumouksellisia tapauksia kohtaan
alussa pieni. Vasta maaliskuun keskivaiheilta, kun kommuuni alkoi
anastaa vallan itselleen ja kehitys yhä enemmän läheni julkitaistelua
Versaillesin ja Pariisin välillä, alkoi se kiinnittää huomiotamme.
Sanomalehdistä ja pakolaisilta saimme tietoja siitä, mitä kaupungissa
tapahtui. Saksalaisten joukkojen sitten tavallaan hallituksen joukkojen
liittolaisina saartaessa Ranskan pääkaupunkia pohjoisen ja idän
puolelta kävivät nämä pitkäveteisin taisteluin hyökkäykseen Pariisia
vastaan etelästä ja lännestä päin. Linnoituspiirin ulkopuolisia
tapauksia oli sopivin katsella Sannois'n kukkuloilta, jotka ovat Seinen
varressa 6 kilom. Pariisista luoteeseen. Ansionhaluiset ranskalaiset
olivat asettaneet sinne kaukoputkia, jotka maksua vastaan vuokrattiin
saksalaisille sotamiehille, jotta nämä saattoivat katsella sisällisen
sodan surunäytelmää. Itse en niitä käyttänyt, vaan tyydyin siihen, että
käydessäni St. Denis'ssä päiväkäskyä saamassa joko sikäläisen "Cerf
d'or" majatalon eräästä yläkerran akkunasta, taikka ratsastaen St.
Denis'n kohdalla olevalle pitkälle Seinen saarelle loin katseen
Pariisissa vallitsevaan tilanteeseen. Huhtikuun lopusta alkaen
osoittivat mahtavat tulipalot, mihin taistelu kaupungin sisäosista oli
menossa. Muistan, että minusta varsinkin toukokuun 23:ntena tuntui
siltä, kuin Pariisin koko sisäosa joutuisi tuhon omaksi. Kaupungista
virtaavat pakolaiset kuvasivat sen sisällä vallitsevaa tilannetta mitä
räikeimmillä väreillä. Eikä todellisuus näytä olleen näitä kuvauksia
parempi. Murhapoltto, ryöstö, panttivankien murhaaminen, sanalla sanoen
kaikki sodan johdosta luhistuneen valtiolaitoksen tauti-ilmiöt, jotka
nyt käyvät bolshevismin nimellä, esiintyivät jo silloin. Kaikesta
päättäen oli tarkoituksena toteuttaa erään vapaaksi lasketun
kommunistijohtajan uhkaus: "Hallitus ei rohjennut ammuttaa minua,
mutta minä rohkenen ammuttaa hallituksen." Kuinka täydellisesti
kommunisteissa oli sammunut kansallistunne, joka ranskalaisissa muutoin
on niin voimakas ja herkkä, näkyy heidän selityksestään: "Me kerskaamme
vastustajan edessä pistävämme painettimme hallituksen selkään." Tästä
näkee, ettei bolshevistinen maailmanparannusmenetelmä, semmoisena
kuin se viime aikoina on meilläkin esiintynyt, edes voi lukea
alkuperäisyyttä ansioihinsa.
St. Denis'n yläkerran akkunasta näin vihdoin eräänä päivänä kommuunin
lopun. Hallituksen joukot, edeten Pariisin vallien ulkopuolella,
kiersivät lännestä Montmartren ja saivat sitten piankin sen
pohjoisrinnettä edeten, joka silloin vielä oli rakentamaton, haltuunsa
tämän vallitsevan kukkulan, kapinan viimeisen tuen.
Pidän kohtalon katkerana ivana, että Euroopan ainoan valtiollisen
puolueen, joka silloin vähääkään käsittämättä todellisia tapauksia
kuten saanen otaksua, ylisti tätä liikettä, että tämän puolueen nyt on
pakko isänmaassamme kaikella ankaruudella toimia kommunistisia
pyrkimyksiä vastaan. Tämä on todistus siitä, mihin doktrinarinen
yksipuolisuus vie, kunnes käytännöllinen kokemus puuttuu asioihin
selvittävästi.
Sydämessämme viimeksi esitettyjen tapauksien varoittava esimerkki
käänsimme kesäkuun alussa Ranskan pääkaupungille selkämme ja saavuimme
kolme päivää kestäneen junamatkan jälkeen onnellisempaan, voitokkaaseen
isänmaahamme.
Berliiniin marssimme tällä kertaa Tempelhofin kentältä. Paitsi kaartia
otti tulomarssiin osaa kaikkien saksalaisten joukkojen edustajia. Kauan
piili, ei itseni, vaan Keisarini ja Kuninkaani ja isänmaani vuoksi,
sydämeni sisimmässä sopukassa toivo, että vielä kolmannen kerran
saisimme marssia Brandenburger Torin kautta voittajina. Tämän toivon ei
ollut suotu toteutua!