Eräänä kevätiltana vuonna 1859 lausuin 11-vuotiaana poikana isälleni
jäähyväiset kadettikoulun ristikkoportilla Schlesian Wahlstattissa.
Samalla kuin hyvästelin isäni, erosin koko entisestä elämästäni. Nämä
tunteet saivat kyyneleet hiipimään silmiini. Näin niiden putoavan
'asetakilleni'. "Tässä puvussa en saa olla heikko enkä itkeä", iski
mieleeni; karkoitin mielestäni lapsen surut ja yhdyin, vaikk'en aivan
pelotta, uusien toverieni pariin.
Sotilaaksi rupeaminen ei edellyttänyt minussa mitään päätöstä, se oli
itsestään selvä asia. Aina kun lasten leikeissä tai ajatuksissani olin
valinnut toimialan, se oli ollut sotilaan ura. Jo vanhastaan sukumme
oli asein palvellut kuningasta ja isänmaata.
Sukumme, "Beneckendorffit", on kotoisin Altmarkista, missä se
todistettavasti esiintyy ensi kerran vuonna 1280. Sieltä se ajan
virtausta noudattaen siirtyi Neumarkin kautta Preussiin. Monet nimeni
edustajat olivat siellä jo Saksalaisen ritarikunnan riveissä
ritariveljinä tai "sotakesteinä" taistelleet pakanoita ja puolalaisia
vastaan. Myöhemmin tulivat suhteemme itään vielä likeisemmiksi, kun
olimme hankkineet siellä maaomaisuutta. Sen sijaan irtauduimme yhä
enemmän Markista ja yhdeksännentoista vuosisadan alussa nämä suhteet
kokonaan lakkasivat.
Nimi "Hindenburg" liittyi vasta vuonna 1789 meidän nimeemme.
Neumarkilaisena aikanamme olimme avioliittojen johdosta joutuneet tämän
suvun kanssa yhteyteen. Myöskin "von Tettenbornin" rykmentissä
palvelleen, Itä-Preussin Heiligenbeilissä asuneen isoisän isän
isoäitikin oli Hindenburgeja. Hänen naimaton veljensä, joka oli
viimeksi taistellut everstinä Fredrik Suuren sodissa, määräsi
testamentissaan molemmat maatilansa sisarensa pojanpojalle sillä
ehdolla, että molemmat nimet yhdistettäisiin. Nämä maatilat, Neudeck ja
Limbsee, olivat Rosenbergin piirissä, joka jo itäpreussilaisen perinnön
keralla joutui Brandenburgille, vaikka se myöhemmin liitettiin
Länsi-Preussiin. Kuningas Fredrik Wilhelm II suostui nimien
yhdistämiseen ja siitä pitäen käytetään kaksoisnimeä lyhennettäessä
"Hindenburg" nimeä.
Heiligenbeilin tilukset myytiin tämän perinnön johdosta.
Välttämättömyyden pakosta oli Limbseekin vapaussotain jälkeen myytävä.
Mutta Neudeck on vielä tänä päivänäkin sukumme hallussa; se kuuluu
lähinnä vanhimman veljen leskelle; tämä veljeni oli vähän vaille kaksi
vuotta minua nuorempi, joten elämänvaiheemme kulkivat uskollisessa
rakkaudessa rinnakkain. Hänkin rupesi kadetiksi ja sai upseerina
palvella kuningastaan monet vuodet sodassa ja rauhan oloissa.
Lapsuuteni aikana asuivat isoisäni ja isoäitini Neudeckissä. Nyt he
lepäävät, samoin kuin vanhempanikin ja monet muut minun nimelliseni,
sikäläisessä hautausmaassa. Melkein joka vuosi kävimme isovanhempaimme
luona kesävieraina, alussa vielä vaivalloisia postivaunumatkoja tehden.
Isoisäni oli vuoteen 1801 saakka palvellut "von Langennin" rykmentissä
ja minuun teki syvän vaikutuksen hänen kertomuksensa siitä, kuinka
hän talvella 1806/7 oli läheisessä Finckensteinin linnassa
maakuntaneuvoksena pyytänyt Napoleon I:ltä vapautusta pakkoverojen
suorituksesta, mutta saanut pyyntöönsä kylmän kiellon. Sain myös
kuulla, kuinka ranskalaiset olivat marssineet Neudeckin kautta ja
siellä majailleet. Ja enoni von der Groeben, joka asui Passargen
varrella, kertoi sillä puolella vuonna 1807 tapahtuneista taisteluista.
Venäläiset tunkeutuivat sillan poikki, mutta heidät työnnettiin jälleen
takaisin. Muuan ranskalainen upseeri, joka miehineen puolusti kartanon
päärakennusta, sai eräässä sivustahuoneessa akkunasta tulleesta
luodista surmansa. Vähällä olivat venäläiset jälleen v. 1914 päästä
tälle sillalle.
Isovanhempaini kuoltua muuttivat vanhempani v. 1863 Neudeckiin. Siitä
pitäen olivat nämä meille niin tutut huoneet varsinainen kotimme.
Täällä, missä ennen nuoruudessani niin mielelläni oleskelin, olen
myöhemminkin usein vaimoni ja lasteni keralla levännyt elämän työstä.
Näin tuli siis Neudeckistä kotini ja myös oman perheeni luja
keskipiste, johon koko sydämemme on juurtunut. Minne tehtäväni
lieneekin minut vienyt isänmaassamme Saksassa, aina olen pitänyt
itseäni vanhana preussilaisena.
Sotilaan lapsena synnyin Posenissa v. 1847. Isäni oli niihin aikoihin
luutnanttina 18:nnessa jalkaväkirykmentissä. Äitini oli samaan aikaan
Posenissa asuvan kenraalilääkäri Schwickartin tytär.
Vaatimattomissa oloissa elävän preussilaisen maaa-atelismiehen tai
upseerin yksinkertainen, jotten sanoisi ankara elämä, jonka
pääsisällyksenä oli työ ja velvollisuuden täyttäminen, antoi
luonnollisesti meidän koko suvullemme leimansa. Isänikin eli näin ollen
kokonaan virkatehtävissään. Mutta samalla häneltä kuitenkin aina
liikeni aikaa lasten kasvatukseen käsi kädessä äitini kanssa -- minulla
oli vielä kaksi nuorempaa veljeä ja sisar. Rakkaitten vanhempieni
siveellisen syvä, vaikka samalla käytännöllistäkin elämää silmällä
pitävä luonne ilmeni ulkonaisestikin täydellisen sopusoinnun muodossa.
He täydensivät henkisesti toisiaan; äitini vakavaan, usein huoliin
taipuvaan elämänkäsitykseen liittyi isäni levollisempi ajatustapa.
Molempia yhdisti lämmin rakkaus meihin ja näin he sitten täydellisessä
yksimielisyydessä vaikuttivat lastensa henkiseen ja siveelliseen
kehitykseen. Vaikeata on sen vuoksi sanoa, kumpaa minun näin ollen on
enemmästä kiittäminen ja mikä puoli on enemmän isän ansiota, mikä taas
äidin. Molempien vanhempaini pyrkimyksenä oli antaa meille terve ruumis
ja tarmokas tahto elämän taipaleella kohtaavain velvollisuuksien
täyttämiseen. Mutta he pyrkivät myös herättämällä ja kehittämällä
inhimillisen tunteen hellempiä puolia antamaan meille parhaan, mitä
vanhemmat voivat antaa: luottamuksellisen uskon Herraan Jumalaan ja
rajattoman rakkauden isänmaahan ja siihen, mitä he pitivät tämän
isänmaan voimallisimpana tukena, preussilaiseen kuninkuuteemme. Samalla
isämme jo varhaisesta nuoruudesta alkaen opasti meidät elämän
todellisuuteen. Puutarhassa ja kävelyretkillä hän herätti meissä
rakkautta luontoon, näytti meille ympäristöä ja opetti meitä tuntemaan
ja arvostelemaan ihmisiä, heidän sisäistä olemustaan ja työtään.
Puhuessani "meistä" tarkoitan itseni ohella lähinnä vanhempaa veljeäni.
Hänen jälkeensä seuraavan sisareni kasvatus oli luonnollisesti enemmän
äitini huolena, ja nuorin veljeni näki päivänvalon vasta vähää ennen
kuin minusta tuli kadetti. Sotilaan kohtalona on vaeltaa ja tämä
kohtalo vei vanhempani Posenista Kölniin, Graudenziin, Posenin Pinneen,
Glogauhim ja Kottbusiin. Sitten isäni erosi ja asettui Neudeckiin.
Posenista on minulla niiltä ajoilta vähän muistoja. Äidinisäni kuoli
pian minun syntymiseni jälkeen. Hän oli v. 1813 Kulmin tappelussa
sotilaslääkärinä ansainnut sotilasnauhassa kannettavan rautaristin
siitä, että oli järjestänyt johtajansa menettäneen, horjuvaksi käyneen
maanpuolustuspataljoonan ja johtanut sen uudelleen eteenpäin.
Isoäitimme täytyi myöhempinä vuosina kertoa meille vielä paljon
"ranskalaisajasta", jonka hän oli nuorena tyttönä Posenissa nähnyt.
Tarkkaan muistan vielä isovanhempaini iäkkään puutarhurin, joka oli
palvellut 14 päivää Fredrik Suuren aikana. Näin minuun lapsena vielä
sattui kuin viimeinen auringonsäde kunniakkaasta fredrikiläisestä
menneisyydestä.
Puolan kapina oli vuonna 1848 levinnyt Poseninkin maakuntaan. Isäni oli
rykmenttinsä keralla marssinut tätä kapinaa kukistamaan. Vain
tilapäisesti saivat puolalaiset kaupungin valtaansa. Kaikki talot oli
valaistava heidän johtajansa Miroslawskin kaupunkiin-marssin kunniaksi.
Äitini oli mahdotonta välttää tätä pakkoa. Hän meni erääseen
takahuoneeseen ja lohdutti itseään, kehtoni ääressä istuen, sillä
ajatuksella, että juuri tämä sama päivä, maaliskuun 22:nen, oli
"Preussin prinssin" syntymäpäivä, joten hän sydämessään poltti
etuhuoneen akkunoissa tulia tämän kunniaksi. 23 vuotta myöhemmin oli
silloin kätkyessä makaava lapsi Versaillesin peilisalissa läsnä
näkemässä, kun Wilhelm I, entinen Preussin prinssi, julistettiin
keisariksi.
Kölnissä ja Graudenzissa oleskelimme vain lyhyen ajan. Kölnin ajalta
väikkyy mielessäni mahtavan, silloin vielä keskeneräisen tuomiokirkon
kuva.
Pinnessä isäni silloisen tavan mukaan ylimääräisenä kapteenina komensi
neljä vuotta erästä maanpuolustusväen komppaniaa. Toimi ei vaatinut
kovin paljoa työtä, minkä vuoksi hän juuri nuoren mieleni heräämisen
aikana saattoi erikoisesti omistaa huomionsa meihin lapsiin. Hän
alkoi pian opettaa minulle maantiedettä ja ranskaa, kun taas
koulunopettaja Kobelt, joka vielä tänä päivänä on kiitollisessa
muistossani, opetti lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Tähän
aikaan palautuu maantieteen harrastukseni, jota isäni erittäin
havainnollisella ja mieltäkiinnittävällä opetuksellaan osasi herättää.
Sydämeen vaikuttavalla tavalla antoi äitini minulle ensimmäisen
uskonnonopetuksen.
Yhä enemmän kehittyi minussa noina vuosina tästä kasvatustavasta
vanhempiini suhde, joka tosin oli kokonaan ehdottoman arvovallan
pohjalla, mutta joka samalla meissä lapsissa paljon enemmän tuntui
rajattomalta luottamukselta kuin sokealta alistumiselta liian ankaran
vallan alaisuuteen.
Pinne on pieni kaupunki, jonka vieressä on ritaritila. Tilan omisti
eräs rouva von Rappard, jonka kodissa paljon seurustelimme. Hän oli
lapseton, mutta sangen lapsirakas. Hänen veljensä herra von Massenbach
asui lähellä Bialokoszin ritaritilalla. Tämän suuresta lapsilaumasta
sain useita rakkaita leikkitovereita. Pinnen muistot ovat aina pysyneet
minussa sangen elävinä. Kävin siellä syysmyöhällä 1914 Posenista käsin
ja astuin liikutettuna pieneen vaatimattomaan taloon, jossa kerran
olimme eläneet niin onnellista perhe-elämää. Tilan nykyinen omistaja on
erään entisen leikkitoverini poika. Isä on jo mennyt ikuiseen lepoon.
Kadettikouluun lähtöni sattui Glogaun aikaan. Olin siellä sitä ennen
käynyt porvarikoulua ja evankeelista kimnaasia, kaksi vuotta kumpaakin.
Mikäli olen kuullut, on minua Glogaussa ystävällisesti muistettu siten,
että sikäläiseen asuntooni on kiinnitetty oleskeluani mieleen johtava
taulu. Ilokseni saatoin käydä tässä kaupungissa ollessani läheisessä
Fraustadtissa komppanian päällikkönä.
Luodessani silmäyksen edellä esitettyyn aikaan voin varmaankin sanoa,
että ensimmäinen kasvatukseni oli mitä terveimmillä perusteilla.
Sanoessani jäähyväiset kodilleni tunsin sen vuoksi, että minulta jäi
sanomattoman paljon taakseni, mutta samalla tunsin, että minulle oli
seuraavalle elämäntaipaleelle annettu sanomattoman paljon mukaan. Ja
koko elämäni oli näin laita. Kauan sain iloita vanhempaini
huolellisesta, uupumattomasta rakkaudesta, joka myöhemmin ulottui
myöskin perheeseeni. Äitini menetin, kun jo olin rykmentin komentaja;
isäni poistui luotamme vähän ennen kuin minut kutsuttiin IV:n
armeijaosaston komentajaksi.
Preussin kadettien keskuudessa elettiin siihen aikaan, voinee sanoa,
tietoisesti ja tahallisesti karuun tapaan. Kouluopetuksen ohella
kasvatus tarkoitti ruumiin ja tahdon tervettä kehitystä. Tarmoa ja
vastuunalaisuuden tunnetta pidettiin yhtä suuressa arvossa kuin tietoa.
Tämänlaatuinen kasvatus ei suinkaan ollut yksipuolista, vaan oli siinä
eräänlaista voimaa. Yksilön tuli ja hän saattoi kehittää vapaasti
tervettä erikoisuuttaankin. Tässä kasvatuksessa oli jonkun verran
yorkilaista henkeä, henkeä, jonka pintapuoliset arvostelijat niin usein
ovat väärin tulkinneet. Epäilemättä York oli itseään samoin kuin
muitakin kohtaan ankara sotamies ja kasvattaja, mutta hänpä myös vaati
jokaiseen alaiseensa nähden vapaan itsenäisen toiminnan oikeutta ja
velvollisuutta, samoin kuin hän itse sovelsi kaikkiin tällaista
itsenäisyyttä. Yorkilainen henki ei sen vuoksi ole vain sotilaalliseen
ryhtiinsä, vaan vapauteensakin nähden ollut armeijamme kalleimpia
piirteitä.
Muiden koulujen humanistista opetusta kohtaan, mikäli se
pääasiallisesti kohdistuu vanhoihin kieliin, en tunne suurtakaan
ymmärrystä. Näiden käytännöllinen hyöty elämässä jää minulle
epäselväksi. Jos kuolleita kieliä arvostellaan päämäärän saavuttamista
tarkoittavina, uhrataan minun mielestäni niille opetussuunnitelmassa
aivan liian paljon aikaa ja voimia, ja erikoisopintoina ne kuuluvat
myöhempään ikään. Soisin, vaikkapa minua siitä hyvästä pidettäisiinkin
kerettiläisenä, että näissä kouluissa elävät kielet, uudempi historia,
saksa, maantiede ja voimistelu asetettaisiin enemmän etualaan latinan
ja kreikan kustannuksella. Täytyykö sen, mikä keskiajan pimeydessä oli
ainoa, mihin sivistys saattoi tarrautua kiinni, todella vielä
nykyaikanakin olla ensi sijalla? Emmekö sen jälkeen ankarilla
taisteluilla ja raskaalla työllä ole luoneet omaa historiaa, omaa
kirjallisuutta ja taidetta? Emmekö tarvitse paljon enemmän eläviä kuin
kuolleita kieliä voidaksemme maailman riennoissa täyttää asemamme
oikein.
Älköön yllä sanotusta suinkaan kuvastuko itse vanhan ajan
halveksimista. Sen historialla päinvastoin on jo varhaisesta
nuoruudestani saakka ollut minuun suuri viehätysvoima. Etupäässä
mieltäni kiinnittivät roomalaiset. Rooman valtakunnan historia tuntui
minusta valtavalta, melkein demoniselta. Tämä vaikutus vyöryi
myöhemmällä iällä Roomassa käydessäni erittäin elävästi eteeni, ja
ilmeni muun muassa siinä, että vanhan ikuisen kaupungin muistomerkit
siellä enemmän viehättivät minua kuin Italian renessanssin luomat.
Rooma, älytessään niin viisaasti kansallisten erikoisuuksien edut ja
puutteet ja suunnattomassa itsekkyydessään arvelematta käyttäessään
omaksi edukseen vaikka mitä keinoja niin ystävää kuin vihollistakin
vastaan, taitavasti teeskennellessään siveellistä suuttumusta,
kun viholliset lopulta maksoivat samalla mitalla, pannessaan
viholliskansain kaikki intohimot ja heikkoudet palvelemaan omia
etujaan, kuten se teki varsinkin germaanilaisiin kansoihin nähden,
hyötyen siitä enemmän kuin aseiden käytöstä, Rooma näki myöhempäin
kokemusteni mukaan tarkan kuvansa ja lopullisen päämääränsä
brittiläisessä valtioviisaudessa, jonka onnistuu kehittää korkeimpaan
hienostukseen ja yleiseen harhaanvientiin kaikki nämä diplomaattisen
taidon puolet.
Miten vanhaa aikaa kunnioitinkin, nuoruuden sankarini etsin vain omasta
heimostani. Avoimesti ja rehellisesti lausun julki käsitykseni, ettemme
saa olla niin yksipuolisia emmekä kiittämättömiä, että Alkibiadeen tai
Themistokleen, tahi kaikenlaisten Catojen tai Fabiusten vuoksi aivan
sivuutamme ne monet, jotka oman isänmaamme historiassa ovat
suorittaneet vähintään yhtä tärkeän osan kuin nämä aikoinaan Kreikassa
ja Roomassa. Usein olen valitettavasti tässä suhteessa tehnyt
surullisia huomioita keskustellessani saksalaisen nuorison kanssa, joka
kaikesta opistaan huolimatta minusta on tehnyt hiukan maailmasta
sulkeutuneen vaikutuksen.
Tämmöiseltä maailmanvieronnalta varjelivat meitä kadettikoulussa
opettajamme ja kasvattajamme ja vielä tänä päivänä kiitän heitä siitä.
Tämä kiitos kohdistuu varsinkin erääseen silloiseen luutnanttiin von
Wittichiin. Muuan sukulaiseni oli suositellut minua hänelle, kun
saavuin Wahlstattiin, ja erinomaisen ystävällisesti hän piti minusta
huolta. Itse hän oli vain muutama vuosi ennen päässyt kadettikoulusta,
minkä vuoksi hänen tunnemaailmansa oli aivan sama kuin meidänkin,
ja siksi hän otti mielellään osaa leikkeihimmekin, etenkin
lumipallo-sotiin talvella. Hän vaikutti kaikin puolin virkistävästi ja
herättävästi, minkä lisäksi hänellä oli etevät opettajalahjat.
V. 1859 hän opetti minulle alimmalla luokalla maantiedettä ja kuusi
vuotta myöhemmin malliluokalla Berliinissä kartoitusta, ja kun
vuosien kuluttua tulin sota-akatemiaan, tapasin taas sielläkin
yleisesikuntamajuri von Wittichin opettajana. Hän tutki jo luutnanttina
sotahistoriaa ja esitti meille usein sunnuntaikävelyillämme, pieniä
harjoituksia järjestämällä soveliaassa seudussa, havainnollisin kuvin
niiden taisteluiden menoa, joita silloin, v. 1859, taisteltiin
Ylä-Italiassa, kuten Magentan ja Solferinon luona. Myöhemmin hän
Berliinissä kehoitti minua, joka silloin vielä olin kadetti, ryhtymään
jo sotahistoriaakin tutkimaan, johtaen siten nuoruudenharrastukseni
urille, joilla myöhemmin oli suuri merkitys kehitykseeni.
Onhan sotahistoria korkeamman sotilaallisen johdon paras
oppimestari. Kun minut myöhemmin siirrettiin yleisesikuntaan, kuului
everstiluutnantti von Wittichkin siihen vielä toimien tärkeällä
paikalla, ja lopulta olimme vielä molemmat samaan aikaan komentavia
kenraalejakin, armeijanosastojen johtajia siis. Sitä ei Wahlstattissa
pieni alaluokkalainen aavistanut, kun luutnantti von Wittich
maantieteentunnilla kaikessa ystävyydessä antoi hänelle viivoittimella
kelpo läimäyksen siitä, että poika oli sekoittanut toisiinsa
Montblancin ja Monte Rosan.
Kadettielämän kova koulu ei turmellut hilpeyttämme. Uskallan epäillä,
onko reipas nuorekas vallattomuus, joka tietenkään toisinaan ei
voinut olla yltymättä hurjaksi yltiöpäisyydeksi, missään muussa
opetuslaitoksessa pyrkinyt niin ilmoille kuin meidän kadettien kesken.
Opettajamme osoittautuivat enimmäkseen ymmärtäviksi, lempeiksi
tuomareiksi.
Itse en ensinnäkään suinkaan ollut sitä, mitä tavallisessa elämässä
sanotaan mallioppilaaksi. Alussa minun oli voitettava aikaisemmista
taudeista jäänyt ruumiillinen heikkous. Kun sitten terveen
kasvatustavan johdosta vähitellen voimistuin, oli minussa alussa
vähänlaisesti harrastusta erikoisesti tieteiden alalle. Vasta
verkalleen heräsi tähän nähden kunnianhimoni, joka vuosien kuluessa
hyvän menestyksen johdosta yhä kasvoi ja lopulta hankki minulle sen
ansaitsemattoman maineen, että muka olin erikoisen lahjakas oppilas.
Vaikka nimitinkin itseäni ylpeästi "kuninkaalliseksi kadetiksi",
tervehdin kuitenkin sanomattoman riemukkaasti niitä päiviä, joina
pääsin kotonani käymään. Matkat eivät tosin siihen aikaan, varsinkaan
talvella, olleet yksinkertaiset. Aina matkan määrän mukaan vaihtelivat
hitaat rautatiematkat lämmittämättömissä vaunuissa ja vielä hitaammat
matkat postivaunussa. Mutta kaikki nämä vaikeudet unohtuivat, kun oli
tiedossa pääsy kotiin, näkemään vanhempia, sisarta ja veljiä. Pojan
ikävälle sykki äidin sydän mitä lämpimimmin vastaan. Niinpä muistan
vielä, kun ensi kerran tulin jouluksi Glogauhun. Olin toisten toverien
kanssa matkustanut Liegnitzistä yötä myöten postivaunuissa. Oli vielä
pimeä, kun lumisateen vuoksi myöhästyneinä saavuimme Glogauhun. Rakas
äitini istui heikosti valaistussa, tuskin ensinkään lämmitetyssä niin
sanotussa matkustajahuoneessa kutoen villasukkaa, ikäänkuin
osoittaakseen, ettei hän sen vuoksi, että oli antanut ikävälleen yhtä
lastaan kohtaan vallan, tahtonut laiminlyödä huolenpitoaan
toisistakaan.
Olin ensimmäistä vuotta kadettina, kun silloinen prinssi Fredrik
Wilhelm, josta myöhemmin tuli keisari Fredrik, kesällä 1859 puolisonsa
kanssa kävi Wahlstattissa. Melkein kaikki näimme tässä tilaisuudessa
ensi kerran kuningashuoneemme jäseniä. Emme vielä koskaan olleet
paraatimarssissa nostaneet jalkojamme niin korkealle, emmekä vielä
milloinkaan tähän liittyvässä näytevoimistelussa tehneet niin hurjia
temppuja kuin tänä päivänä. Ja kauan jälkeenpäin puhuimme prinssiparin
hyvyydestä ja ystävällisyydestä.
Lokakuussa samana vuonna vietettiin viimeisen kerran kuningas Fredrik
Wilhelm IV:n syntymäpäivää. Tämän kovia kokeneen hallitsijan aikana
puin siis ylleni preussilaisen univormun, joka on elämäni loppuun
saakka oleva kunniapukuni. Minulla oli kunnia vuonna 1865 joutua
henkipaashiksi kuninkaan leskeksi jääneelle puolisolle, kuningatar
Elisabethille. Taskukello, jonka Hänen Majesteettinsa kuningatar
minulle silloin lahjoitti, on uskollisesti ollut mukanani kolmessa
sodassa.
Pääsiäisenä 1863 pääsin sekunda-luokalle ja minut siirrettiin sitten
Berliiniin. Sikäläinen kadettikoulu oli uuden Friedrichstrassen
varrella lähellä Aleksanterintoria. Tutustuin nyt ensi kerran Preussin
pääkaupunkiin ja sain nyt vihdoinkin kevätparaateissa seisoessani
rintamassa Unter den Lindenillä ja ohimarssissa Oopperatorilla ynnä
syysparaateissa Tempelhofin kentällä nähdä kaikkein armollisimman
herrani, kuningas Wilhelm I:n.
Kohottavan ja samalla vakavankin mielialan viritti kadettielämässämme
vuoden 1864 alku. Syttyi sota Tanskaa vastaan ja osa tovereistamme
erosi meistä keväällä astuakseen taistelevain joukkojen riveihin. Minua
itseäni valitettavasti vielä pidätti nuori ikäni pääsemästä näiden,
kaikkien kadehtimain, lukuun. Kuinka kuumat ne toiveet olivat, jotka
lähteviä tovereitamme saattelivat, sitä minun ei tarvitse kuvatakaan.
Mitkä valtiolliset syyt sotaan johtivat, sillä kysymyksellä emme vielä
päätämme vaivanneet. Mutta meillä oli jo se ylpeä tunne, että Saksan
liiton velttouteen ja holtittomuuteen oli vihdoinkin puskenut raikas
tuuli ja että toimi jälleen merkitsisi enemmän kuin sanat ja
asiakirjavihko. Muutoin seurasimme hehkuvin harrastuksin
sotatapahtumia, olimme ilosta sykkivin sydämin katselemassa, kun
valloitetut tykit tuotiin ja sotajoukot marssivat kaupunkiin ja
luulimme olevamme oikeutettuja tuntemaan, että meissä asui samaa
henkeä, joka Tanskan taistelutantereilla oli joukoillemme tuottanut
menestyksen. Oliko ihme, että sitten tuskin maltoimme odottaa sitä
päivää, jona itse pääsisimme armeijan riveihin?
Ennenkuin tämä tapahtui, tuli vielä osaksemme se kunnia ja onni, että
meidät esitettiin henkilökohtaisesti kuninkaallemme. Meidät vietiin
sitä varten linnaan, jossa meidän tuli Hänen Majesteetilleen lausua
isämme nimi ja sääty. Oliko ihme, ettei moni kiihtymyksessään ensin
saanut sanaakaan suustaan ja sitten sotki kaikki sekaisin. Emmehän
vielä milloinkaan olleet olleet niin lähellä iäkästä hallitsijaamme,
emme vielä milloinkaan katsoneet häntä niin suoraan hänen
hyväntahtoisiin silmiinsä emmekä kuulleet hänen ääntään. Kuningas puhui
meille vakavia sanoja. Hän kehoitti meitä raskainakin hetkinä
täyttämään velvollisuutemme. Pian olikin meille tuleva tilaisuus
osoittaa sitä työssä. Moni meistä on kuolemalla vahvistanut
uskollisuutensa.
Keväällä 1866 pääsin kadettikoulusta. Aina olen sitten omain
kokemusteni ja taipumusteni perustuksella pysynyt tämän sotilaallisen
kasvatuslaitoksen kiitollisena ja uskollisena ystävänä. Aina tuottivat
minulle iloa toivorikkaat nuoret toverini, joilla oli kuninkaan takki
yllään. Maailmansodankin aikana käytin mielelläni tilaisuutta
nähdäkseni luonani vieraina apulaisteni, tuttavaini tai kaatuneiden
toverieni poikia. Ja suotuisain asianhaarain johdosta saatoin aloittaa
sodan ajaksi sattuneen 70-vuotissyntymäpäiväni vieton sillä,
että Kreuznachissa otin kadulta mukaani kolme pientä kadettia
aamiaispöytääni, johon oli kokoontunut runsaasti maukkaita antimia. He
astuivat eteeni semmoisina, jommoisena nuorisoa rakastan, reippaina ja
vapaina, ruumiillistuneina kuvina ammoin olleista ajoista, muistoina
omista elämyksistäni.