35.
Tuon vanhan huvilan suuressa salissa, jonka toimistonpäällikkö Hage
jo parisen vuotta sitten oli ostanut appiukoltaan, asteli talon
isäntä seurapuku yllään. Oli kolmas joulupäivä, ja perhepäivälliset
alkamaisillaan.
Ulkona oli purevan kylmä, heikko pohjatuuli suhisi vanhoissa puissa,
ilma oli huuruinen ja ruudut jäähileestä harmaina. Salin takassa
roihusi parhaillaan tuli — tuota vanhaa taloa oli vaikea pitää
lämpimänä — tuoksui suitsutukselta ja joulukuuselta, joka oli työnnetty
erääseen soppeen.
Toimistonpäällikkö mittaili lattiaa pitkin ja poikin, kädet
housuntaskuissa; perhepäivälliset eivät häntä ilahduttaneet, vaikka
avioliitto oli häntä jo siinäkin suhteessa karaissut. Hän oli ehkä
vieläkin komeampi kuin ennen, hieman pyylevämpi, vähemmän tylyn
näköinen, hänen ystävänsä tai oikeammin hänen tuttavansa sanoivat, että
naimisissaolo oli tehnyt hänelle hyvää.
Työhuoneen ovi oli avoinna — monille vierailleen aukaisi Johannes
pyhättönsä. Sinne oli sijoitettu vain hänen omia kallisarvoisia
esineitään, jotakin hänen nuorenmiehenpäiviltään kotoisin olevaa, mutta
enimmäkseen vanhoja tuomarilan kapineita.
Kun Hage sulkeutui kammioonsa, antoi hänen vaimonsa hänen olla
rauhassa, "Hage on mennyt kappeliinsa", sanoi hän ja hän tiesi, että
oli aikoja, jolloin Johannes kaipasi moista yksinoloa. Ja _jotakin_
vanhasta antoi hän Hagen pitää.
Juuri näin ajatellen oli Johannes pysähtynyt työhuoneen ovelle,
olenhan minä toki saanut pitää jotakin, ja hän hymyili pilkallisen
alakuloisesti itselleen ja vaimolleen. Se oli totta, tuolla oli hänen
pyhättönsä, ja pyhätössään on kukin mieluimmin yksinään. Hän ei
sulkeutunut sinne niinkään usein. Hän oli onnellinen mies.
Johannes oli ajatellut nuo sanat ikäänkuin ääneen; lausuttuina, hän oli
jo totuttautunut olemaan puhumatta itsekseen. Onnellinen mies — hänellä
oli vaimo, jota hän ihaili, kaksi tervettä, pirteätä lasta, työnsä —
saattoiko ihminen enempää vaatia. Oman itsensä omistamista? Ei ole
hyvä, että ihminen vaatii liian paljon. Ja eihän hän ollut kadottanut
omaa itseään, tuolla sisällä löysi hän taas kaiken sen —.
— Minkä? Kaiken sen, minkä hän kernaasti ja ehdoin tahdoin oli antanut
sen lämmön ja elämän virran viedä, joka oli hänet mukaansa temmaissut.
Ajatusmaailman, vanhan mielen kuvitelmat, nuoruuden ja luonnon muistot,
jotka olivat antaneet raikasta henkeään hänen sielulleen. Haaveilut.
Ja vielä jotakin muutakin — selittämätöntä -hiljaisuuden, jossa hän oli
kuullut etäisten äänten kuiskeen, hiljaisuuden, johon hänen sielunsa
oli vaivatta vaipunut ja päässyt yhteyteen aikojen kanssa, jotka olivat
olleet — sielujen kanssa, jotka olivat kuolleet, aavistuksellisen,
kuolemattoman kanssa, valkoisten varjojen saaton, elämän salaisuuden.
Yksinäisen miehen ratki yksinäiset ja salatut aavistelut elämän
tarkoituksesta — ei sen enempää. Kannattiko moista tappiota surra?
Hän muisti niin elävästi erään illan sinä vuonna, jona hän oli mennyt
naimisiin, hän oli istuutunut kirjoituspöydän ääreen ja ottanut tapansa
mukaan esiin päiväkirjansa, silloin oli Terese tullut, kumartunut hänen
ylitseen ja sanonut ihmetellen: "päiväkirjaako sinä kirjoitat."
"Entäs sitten", sanoi hän vilkaisten Tereseen kuin koulupoika, joka on
tavattu pahanteosta.
"Ei mitään", hymyili hän, "minä vaan olen luullut, että se on
pikkutyttöjen työtä."
Ja hymyillen ja hyräillen oli hän poistunut.
Johannes istui tuijottaen pöytäkirjaa.
_Acta diurna._
Kirjan toisensa perästä oli hän täyttänyt monenlaisin muistiinpanoin ja
mietelmin. Kuin pikkutyttö. Lörpötystä — aikamiehen työksi, jolla on
talo ja tavarat.
Semmoisena kai Terese häntä piti — suurena, herttaisena, rasittavahkon
yksinkertaisena lapsimiehenä, josta hän, elinvoimainen, terve, vilpitön
Terese, oli ottanut huolehtiakseen ja jolle hän oli hyvä. Jos hänessä
olisi ollut totista ylpeyttä, olisi hän jatkanut päiväkirjaansa,
ollut oma itsensä, välittämättä hymyilyistä, naurusta, suuteloista
ja valkoisista käsivarsista. Mutta varovaisesti oli hän asettanut
pöytäkirjan laatikkoon ja sulkenut sen; sitä laatikkoa ei hän ollut
koskaan senjälkeen avannut.
Ja näin — vähitellen — ilman että oli tullut sitä ajatelleeksi,
vastustaneeksi, oli Terese kyninyt hänestä kaiken sen, jota hän nimitti
vanhapoikamaisuudeksi, kaiken sen joka oli tehnyt hänet huoneihmiseksi;
Terese oli naurahtanut, ja taas oli hänestä jotakin karissut, pienoinen
pölypilvi, ja seurauksena oli vain heikko hävyntunne ja pieni, tuskin
näkyvä haava tai arpi tai ehkäpä vain hetkellinen hämmennys. Hitunen
katkeruutta, ei Tereseä kohtaan, vaan elämää ja olemassaoloa, oli
tehnyt hänet aikaa myöten hyväntahtoiseksi, hyväntahtoiseksi ja
perhekelpoiseksi.
Hagen silmät eivät enää säihkyneet, sanottiin virastossa, ja pikkuinen
neiti Svendsen oli keksinyt uuden ihailtavan. — Terese seisoi ovella.
"_Tule nyt_ katsomaan eivätkö ne olekin oikeita joululapsia", sanoi hän.
Terese oli käynyt täyteläisemmäksi, hänen kevyessä käynnissään oli
jotakin aaltoilevaa, hän oli kauniimpi kuin koskaan ennen, kukoistava,
elinvoimaa säteilevä, hänen katseensa, poskensa, hymynsä uhosivat
lämpöä. Nuo kaksi lapsivuodetta olivat vain kaunistaneet häntä,
antaneet hänelle rikkautta, äidillinen voima koristi häntä. Hän uhosi
täyttä elämää, hänen mielensä kuohahteleva riemu nosti punan hänen
poskilleen ja onnenkyyneleet hänen silmiinsä. Hänen onnellaan oli
salaisuutensa, hänessä oli sekä rakkautta että ensilempeä, yllinkyllin
miehelleen ja kodilleen, se antoi hänelle valtaa ja hän tunsi sen, hän
hallitsi.
Hage seurasi Tereseä makuuhuoneeseen ja katseli lapsia, jotka totisina
ja toivehikkaina odottelivat, poikaa, vanhinta, ja neliskulmaista
tytöntypykkää, joka juuri hiljan oli alkanut vaaperrella omilla
jaloillaan. He olivat kumpikin Teresen lapsia, heillä oli Teresen
valoisat kasvot, Teresen voimaa, mutta pojan silmät olivat hänen, ja
kun poika tapansa mukaan oitis pisti pienen kätösensä isän käteen
ja hiiskahtamatta seisoi aivan hänen vieressään, hiipi rauha
Johanneksen mieleen, kyynelsuloinen onnentunne; tuo pieni luottavainen
kätönen, joka aina ensin etsi hänen kättään, oli hänen triumfinsa,
hänen voittonsa elämässä. Se merkitsi hänelle: et ole elänyt turhaan.
Ovikello soi, "mummo", huudahti poika, "mumu", matkaisi tytöntyllerö
ja keinahteli ovea kohden. Aina tuon huudahduksen kuullessaan, tunsi
Johannes pienen pistoksen, kaukana oli vanha yksinäinen vaimo, jonka
mieli mummo-huudosta olisi tullut iloisesti liikutetuksi, vanha vaimo,
joka ikävöi. Eräänä kesänä olivat he olleet siellä poikineen, muulloin
oli aina ollut jonkunlaista estettä, salaisena, oikeana syynä oli
Teresen vastenmielisyys sikäläistä luontoa kohtaan, eikä äitiä saatu
muuttamaan, hän olikin viime vuosina käynyt niin raihnaiseksi; Johannes
käväisi siellä yksinään.
Johanneksen palattua saliin, olivat vieraat alkaneet saapua, uusia
tuli joka hetki; oli tulossa oikeat perhepäivälliset, sellaiset,
joista Terese niin paljon piti. Appivanhemmat olivat tulleet, langot
ja kälyt suurimmasta pienimpään, enot ja tädit, "sinä saat sietää
heidät kaikki", oli Terese sanonut, "niin on meillä tapana". —
"Kyllä, rakkaani", oli Johannes kärsivän näköisenä vastannut, nyt hän
tervehteli ystävällisesti joka taholle.
Hänen omaisistaan oli läsnä Charlotte. Ihmeellistä, ajatteli Johannes,
hän tervehti ja jutteli, hän oli erittäin harjaantunut jutellessaankin
ajattelemaan omia yksityisiä ajatuksiaan, ihmeellistä, kuinka Charlotte
joka näkemältä muuttuu, eihän hänellä ennen ollut tuota terävää,
kimeätä ääntä, hän on ilmetty täti Lovise, eiköhän hän voisi hieman
hillitä itseään.
Charlottea ihailtiin Bisgaardin perheessä, Hageakin ihailtiin,
mutta Charlottea aivan erikoisesti, hän oli sukkela, mutta terävä
ja vaarallinen. "Hän on hirvittävän viisas", sanoi Terese, mutta
Johannes hymyili, kas näitä asioita ymmärsi hän paremmin, Charlotte
ei ollut ollenkaan erikoisen älykäs, hän oli hävinnyt arpajaisissa
ja oli katkera, hänen pisteliäisyyttään pidettiin älykkyytenä.
Johannes sekaantui perhehälyyn, hän tunsi sen pohjiaan myöten, se
ei sisältänyt mitään yllätyksiä. Hän piti vaimonsa perheestä, sen
terve tasaisuus miellytti häntä, anopistaan piti hän paljon oikein
henkilökohtaisesti. Olipa hän sangen läheisessäkin suhteessa erääseen
perheenjäseneen, Torgrimiin, anarkistiin. Torgrim oli voittanut hänen
suosionsa, hän oli luopunut rasvanahkaisista saappaistaan, näppylät
olivat kadonneet, valtavat ranteet peitossa, hän ei enää kaatanut
kaikkea, mitä lähestyi, tahrinut pöytäliinaa eikä saanut toruja
yhdeltätoista sisarukseltaan. Hänestä oli tullut pitkä ja voimakas
nuorukainen, jolla oli rauhalliset ja ajattelevaiset kasvot, rohkeat ja
avonaiset, hänessä eli Johannes Hage uudestaan nuoruuttaan. Iltaisin
tapasi hän pistäytyä talossa, kuten sanoi Tereseä tervehtimässä,
mutta oikeastaan saadakseen hetkisen keskustella lankonsa kanssa; nuo
keskustelut eivät kaihtaneet mitään aihetta taivaan ja maan välillä.
Myöhäiseen yöhön he rupattelivat, vielä kauan Teresen mentyä levolle,
hän oli aikainen, hän kaipasi pitkää, tervettä unta. Ja Torgrim ja
Johannes haastelivat elämästä, tupakoivat ja maistelivat jotakin,
välistä vain väkevää teetä, välistä jonkun kätköpullon sisällystä,
Torgrim tunsi itsensä ylpeäksi, kun moinen pullo ilmestyi pöytään vain
heitä kahta varten. Näin he juttelivat, ja useimmiten oli Johannes
kysyjänä, Torgrim vastaajana — siten johti Johannes pakinaa, ja heidän
välilleen muodostui syvä, pysyvä luottamus- ja ystävyyssuhde. Pojan
mieli oli valveutunut ja kirkas, mutta hänen ajatuksensa kiivaasti
kamppailevia, hänen avomielisyyttään tuki Johanneksen rauhallinen
ennakkoluulottomuus, jumalan ja yhteiskunnan sai hän kukistaa ilman
että Johannes sitä nauroi. Hage rakasti näitä tuon intohimoisen ja
kumoushaluisen nuorukaisen kanssa vietettyjä öisiä hetkiä, rakasti
niitä yössä väreilevän rajun nuoruudentunnun tähden, ja sulkiessaan
ovea lankonsa lähdettyä ajatteli hän alakuloisena, ettei hän koskaan
saisi näin keskustella oman poikansa kanssa. Kuinkahan mahtanee olla
hänen laitansa — Hagen — kahdenkymmenen vuoden kuluttua? —
— Vieraat olivat iloisella ja hyvällä tuulella lämpimässä salissa,
he juttelivat vilkkaasti ajoista, sodasta ja säännöstelystä ja
yhä uudelleen säännöstelystä, ja siitä, kuinka Terese oli saanut
hankituksi porsaan, - he olivat näet eteisessä tunteneet porsaspaistin
ja hapankaalin hajua, eikä mikään haju ollut näinä aikoina sen
elähyttävämpi. Torgrim oleili yksinään, koettaen tavoitella lankonsa
katsetta, kuinka he saattoivatkaan lakkaamatta puhua ruuasta aikana,
joka loi uutta maailmaa! Harald veli istui silmät puoliavoinna
loukossaan, yhtä erillään perheestä kuin ennenkin; Harald keinotteli,
ansaitsi rahoja ja vaikeni siitä.
Sitten tuli Terese lapsineen, tervehdeltiin ja suudeltiin, hän oli
perheen onnenlapsi. Onnellisena ja iloisena purjehti hän suutelojen
ja syleilyjen keskellä, kunnes hengästyneenä ja säteilevänä asettui
istumaan kälynsä viereen. "Minulla on sinulle kirje", sanoi hän kietoen
kätensä Charlotten ympärille, "se on joltakin unohtamaltasi heilalta,
ainakin se on Amerikasta ja kauan se on ollut matkalla."
Sitten hän taas meni toisten luo, tiedusteli olivatko he nälkäisiä,
hänen täytyi kertoa porsaasta uudelleen, hän kuunteli täti Lassenin
valitteluja leivästä, täti Lassen ei sitä sietänyt, se synnytti
happamia röyhkäisyjä, täti Sievertsenin ruikuttelua huonoista ajoista,
hetkisen hän viivähti Torgrimin luona ja pyysi häntä olemaan hänen
tähtensä hyvä ja kiltti, Torgrim-lupasi ja alkoi heti seurustella sen
serkkunsa kanssa, josta hän vähiten piti.
Mutta vieraitten keskeltä näki Johannes Charlotten nousevan ja
poistuvan ikkunan luo, kalpeana, katse sameana, ja hän huusi huoneen
poikki, eikö Terese tahtoisi tulla työhuoneeseen katsomaan isän tuolia,
jonka hän oli laittanut kuntoon. Charlotte oli nähnyt tuolin jo viime
kerralla, mutta hän tuli heti, ja Johannes sulki oven hänen jälkeensä
ja kysyi eikö hän kernaasti tahtoisi olla hetkisen yksinään. Charlotte
kiitti aralla katseella, hän istuutui ikkunan ääreen, kirjettä piti hän
sylissään, kauan oli kirje kiertänyt ja nyt se oli hänen kädessään,
pienoinen kirje, muutamia harvoja sanoja.
"Tänään olen minä niin ajatellut teitä, neiti Hage", kirjoitti Sten
Melde, "ja ihmetellyt, vieläkö te muistatte minua niiltä harvoilta
kesäpäiviltä. Muistatteko, että minä sanoin aikovani Amerikaan, tänään
minä olen ollut Michiganjärvellä, ja kaikki oli toisenlaista kuin
kuvittelin. Sanalla sanoen — kaikki on ollut toisenlaista kuin luulin.
Paljon olen minä kärsinyt ja kokenut, mutta eihän minun siitä pitänyt
kirjoittaa. Minä tahdoin vain muistuttaa teitä siitä illasta, jona
soutelimme vuonolla siellä lännessä, muistatteko te sitä vielä, minä
sanoin, etten sitä koskaan unohtaisi enkä minä ole unohtanutkaan.
Kohta minä lähden kotiin, minun täytyy, jos tahdon välttyä joutumasta
täkäläiseen sotaväkeen, ja jos minun täytyy mennä sotaan, tahdon minä
taistella oman maani puolesta, minä olen varma siitä, että mekin
loppujen lopuksi joudumme mukaan, ehkä tapaan teidät tultuani takaisin,
tahdoin kuitenkin lähettää teille terveiset Michiganjärveltä, joka
on toisenlainen kuin luulin, kaikki on muuttunut toisenlaiseksi kuin
kuvittelin sinä iltana, jolloin soutelimme yhdessä."
Hän istui pitäen kirjettä kädessään ja tunsi, kuinka jokainen sana
häntä värähdytti. Tuo kesä! Unohtunutko — ei, unohtunut ei se ollut,
mutta monivuotisten hallain peitossa. Sten ei ollut häntä unohtanut —
maailmanmatkallaan, joka oli tuottanut hänelle kärsimyksiä. Ja nyt hän
tulee takaisin, he tapaavat toisensa, mitähän hän mahtoi tarkoittaa
kirjoittaessaan, "kaikki on muuttunut toisenlaiseksi kuin kuvittelin",
mahtoikohan Sten pitää häntäkin muuttuneena? Hän katsahti rohkeasti
peiliin - vanhaan, kotoiseen peiliin — mutta peitti kohta silmänsä.
Oliko hän kuihtunut? Oliko hän vanhapiika?
Hän kuuli, että käskettiin käymään pöytään. Kuinka suloisen tuskallista
olikaan taas kokea menneitten päivien kärsimyksiä, arasti ja hätäisesti
suuteli hän kirjettä, kätki sen ja palasi toisten luo.
"Kuinka sinä oletkaan soma tänään", kuiskasi Terese ohikulkiessaan
kälylleen, ja kiitollisuudesta värähti Charlotten hymy, mikään sana ei
olisi voinut häntä tänään enemmän ilahduttaa. Saattoiko hän vielä olla
kaunis?
He istuivat pitkän pöydän ääressä ja söivät porsaspaistia sillä
vakavuudella, jonka tämä toimitus sota-aikana ansaitsi. Kun pahimmasta
nälästä oli päästy ja kun oli hieman talttunut riemastus, joka oli
aiheutunut siitä, että Johanneksella vielä oli viinaa, kohahti
keskustelu taas täyteen vauhtiin, juteltiin kovalla äänellä sodasta ja
sitten taas ruuasta.
"Keneltä sinä sait kirjeen", kysäsi Terese huomaamatta Johanneksen
katsetta, "onko sinulla ystäviä niin kaukana?"
"On", vastasi Charlotte ja selitteli odottamattoman avomielisesti, "se
on eräältä vanhalta ystävältä, Sten Meldeltä, hän lähti matkalle ennen
sotaa ja nyt hän aikoo kotiutua."
"Mitähän peijakasta ne ajavat takaa", sanoi setä Lassen syöden silavaa.
"Kysy mieluummin, mikä peijakas pidättää meitä täällä kotona", sanoi
Torgrim tulistuen. "Minusta tuntuu, ettei kukaan, kukaan nuori
ainakaan, kestä tätä kotonaolemista. Minä lähden maailmalle niin pian
kuin voin. Siellä tapahtuu suurta, siellä uhrautuu nuoriso kernaasti
uuden ajan puolesta, he kuolevat, mutta eihän se mitään tee. Mitä
teemme me? Me uhraamme merimiehiämme ja hieromme käsiämme tyytyväisinä
siitä, että niin helpolla selviydymme, pelkällä vaikenemisella.
Maanviljelijöillä on hyvät ajat, lankomies sanoo, että paljon merkitsee
talonpoikaissäädyn taloudellinen vapautuminen, ja kaipa se niin onkin,
mutta emmehän me toki sitä varten elä? Sianpaistia syödäksemme? Minun
mielestäni ei meillä enää ole mitään isänmaata. Meidän maamme on kuin
suuri keinottelupörssi, jossa osakkeet ja silava ovat kallistumassa,
vain se herättää meidän mielenkiintoamme. Puolet meistä keinottelevat
itselleen omaisuuksia, jotka pian taas häviävät, me muut, me nuoretkin,
ehkäpä juuri me nuoret, me irvistelemme vähäistä ansiotamme, kukaan
ei kysy, mitä me annamme. Uhraudummeko me? Emme, emme. Uudet,
ihmeelliset, kauheat taivaan ja helvetin voimat kamppailevat
maailmassa, ja me astelemme vain täällä kotona ja ajattelemme,
että onkohan palkankorotusta odotettavissa? Keväällä minä lähden —
vaikkapa minun täytyisi tehdä kuin kirppu: tapattaa itseni vieraassa
sotapalveluksessa."
Hän pysähtyi yhtäkkiä ja punehtui. Paheksuen ja ihmetellen katseli
perhe häntä porsaspaistin takaa, sitten naurahdettiin keventyneinä,
osoittihan tuo kirppujuttu, että kaikki oli vain pelkkää pilaa.
Johannes oli peittänyt lasinsa kädellään, "niin, lähdekin maailmalle",
sanoi hän, "herättäkööt sodan rikokset ja typeryydet nuorisossa kiivaan
vaellushalun, sitä toivokaamme, se voi meidät pelastaa, nuorison uusi,
onnekas kodittomuuden, maailmankodin tunne, uusi kevät, joka uhoaa
kaipausta kaukoretkille, vieraisiin kaupunkeihin, etäisiin metsiin,
valtaville joille ja suurille järville." Hän tarttui lasiinsa,
hänen kasvonsa saivat kiivaan ilmeen, hänen silmänsä säihkyivät, ne
saattoivat siis yhä vieläkin säihkyä. "Ne ajat, jotka sotaa seuraavat,
tulevat olemaan pahempia kuin sota olikaan, kaikki mikä on kauheata ja
hirvittävää ilmeni sodassa, mutta kaikki mikä on inhoittavaa, ahnetta,
matalaa, itsekästä, kurjaa on pyrkivä pinnalle, koroittava ääntään
sodan päätyttyä. Henkinen elämä tylsistyy, sydämmet sammuvat. Kukaan ei
ajattele muuta kuin omaa pientä etuaan, sanoja rikotaan, halpamaisuutta
palvotaan ja kirkko on siunaava valheen niinkuin se on siunannut
murhankin. Kaiken tämän kurjuuden keskellä minä uskon uuteen nuorisoon,
vaellushaluiseen, tuliseen nuorisoon, joka voi pelastaa maailman.
Uuteen nuorisoon, joka on vapaa porvariston pienistä, ahneista
huolista, vapaa myöskin köyhälistön vapauttavihaavasta vallanhimosta,
isänmaatonkin, jos se rajoittaa, uuteen henkiseen nuorisoon minä
uskon ja toivon. Minä toivon aikaa, jolloin silkkihattu ei ole vallan
tunnusmerkkinä eikä pörssi enää merkitse maailmaa. Siinä suvussa, josta
minä polveudun ja siinä kulttuurissa, siinä riutuvassa kulttuurissa,
johonka minä kuulun, on punainen pisara vapauden vallankumousta —,
tuulahdus henkeä, joka kantaa minut aikojen halki, kernaasti kuulun
sammuvaan sukuun, kernaammin kuin aikaan, jolloin lemmestäkin ja
rakkaudesta maksetaan kuin yhteiskuntaa rakentavasta voimasta ainakin.
Minä vihaan tätä pienten, järkevästi harkitsevaan, lainkuuliaisten
porvarien yhteiskuntaa. Temmeltäkööt tapahtumat uuden vaellushaluisen
nuorison veressä, haaveilkoot ne katusuluista ja rakkaudesta kuolemaan,
ne harvat, jotka vielä haaveilevat, haaveilevat tuijottaen valvovin
silmin veristä maailmaa. Minä juon sen nuorison maljan, joka seuraa
vaellushaluaan ja saa kotimaakseen koko maailman, näin teen _minä_.
Varjo menneiltä ajoilta, maljasi, Torgrim!"
He joivat kaikki tuon maljan, olihan Hage puhunut, he tunsivat häntä
kohtaan suunnatonta kunnioitusta, hänen puheensa ei kylläkään,
jumalaparatkoon, ollut mikään kunnon joulupuhe, mutta olihan hän jo
itsessäänkin jotakin ja tarjosihan hän hyvän päivällisen, hyvää viiniä,
naukkuja ja erinomaista siankinkkua, siis maljasi, sanohan Terese,
vieläkö sinä saat anopiltasi hyvää voita?
Terese nyökkäsi, hän oli käynyt aivan hiljaiseksi, ihmettely oli
vallannut hänet, kuten aina hänen miehensä odottamatta raoittaessa
suljettuja veräjiä, hän ymmärsi kuinka vähän hän tunsi miestään, hän
tunsi sydämmensä paisuvan ja sykkivän rajusti, hän katsahti miestään
polttavin silmin, hän olisi tahtonut olla hänen kanssaan kahden, nyt,
sillä juuri nyt rakasti hän häntä yli kaiken maan päällä, hän vihasi
itseään, että oli kutsunut vieraita.
Mutta päivälliset jatkuivat taas onnistunutta latuaan, täti Sivertsen
koetti puhua Venäjän kauhuista, mutta nokkela eno Lassen vaiensi hänet
kysymällä, voivatko mitkään kauhut vetää vertoja valaanrasvalle.
Naurettiin hartaasti ja taas vallitsi mitä parhain perhetunnelma.
Tuotiin kahvia ja sikaareja, Johannes ei saanut nukkua päivällisuntaan
ja hänellä oli tukala tunti, mutta pian hän taas siitäkin selviytyi. Ja
kun vieraat myöhään illalla lähtivät, oli kätteleminen, haltioituminen
ja suuteleminen ylinnä, ja Johannes aukaisi salin ikkunat ja katseli
pakkasenharmaata taivasta ja himmeitä tähtiä, ja kiitti jumalaa, että
seuraavaan kolmanteen joulupäivään oli niin pitkä matka.
Terese järjesteli huonetta, "tämä päivä on ollut erinomaisen
onnistunut, ja sinäkin olet ollut kiltti", sanoi hän, "minä pidän niin
paljon tämmöisistä suurista perheseuroista, minä pidän siitä, että
meitä on niin monta. Ja minä rakastan lähdön jälkeistä hiljaisuutta
— että me silloin olemme vain kahden. Minä siunaan sinua, Johannes,
siitä, että elämä tuntuu niin hyvältä, mutta jouluseuran saat silloin
tällöin sietää". Terese kietoi kätensä hänen kaulaansa ja nojautui
raskaasti häntä vasten. "Minä olen sinua kaivannut koko päivän, vihdoin
luulin jo herättäneeni huomiota, kaikkien vieraitten aikana minä
hyräilin sinusta, sinä olet minun, vain minun, ja vaikka sinä joskus
olet kaukanakin, niin minä tiedän, että minun vallassani on kutsua
sinut luokseni. Eikö niin, sehän on minun vallassani", hän tarttui
Johanneksen käteen ja painoi sen voimakasta, täyteläistä poveaan
vasten, "minä kuljen ihmisten keskellä kuin suuressa metsässä ja minä
olen onnellinen, sillä minä kuljen polkua, joka johtaa sinun luoksesi,
sinun luoksesi, kun me olemme kahden, sitä minä ajattelen koko illan",
hän painoi Johanneksen kättä rintaansa vasten ja sulki silmänsä. — — —
‒ ‒ ‒
Seuraavana aamuna aamiaispöydässä katsahti Terese yhtäkkiä ylös
sanomalehdestään.
"Minkä hän sanoikaan hänen nimekseen?" kysäsi hän.
"Kuka?"
"Charlotte. Tuon ystävänsä. Eikö se ollutkin Sten Melde?"
"Taisipa olla."
"Taas on ammuttu upoksiin norjalainen laiva, ja tässä on hänen nimensä
hukkuneiden joukossa."
Johannes sieppasi lehden ja luki. Norjalainen höyrylaiva upotettu
torpeedolla — vain perämies ja kokki pelastuneet — yksi hukkuneista
matkustaja, Sten Melde Kristianiasta.
Johannes nousi — ei kiitos, hän ei halunnut enempää.
"Luuletko, että hänen ja Charlotten välillä oli jotakin", kysyi Terese.
"En tiedä", vastasi Johannes lyhyesti ja meni saliin.
Pieni jälleennäkemisen mahdollisuuskin, toivekin häneltä riistettiin.
Elämä on säälimätön.
Ovikello soi, Terese aukaisi, Johannes kuunteli, - niin, siellä oli
Charlotte.
Johannes seisoi salissa ja katseli hänen tuloaan, hänellä oli kädessään
kokoontaitettu sanomalehti, hän siis tiesi sen. Johannes vei hänet
kanssaan työhuoneeseen ja veti hänet lempeästi sohvaan istumaan, Terese
seisoi vieressä sivellen hänen hiuksiaan.
"Tämän kirjeen sain minä häneltä eilen", sanoi Charlotte vapisevin
äänin, "hän muistutti minua meidän kesästämme ja kirjoitti tulevansa
kotiin tavatakseen minut. Hän tuli kotiin minun luokseni — minun
tähteni — olen siitä varma. Ja sitten ‒"
Hän rutisti sanomalehteä kättensä välissä ja puraisi huultaan.
"Vain tuo ainoa kesä. Ja nyt hän oli matkalla minun luokseni. Ehkä hän
ajatteli minua, kun — hän, — kun laiva" — — ‒
Charlotte jäi heille koko päiväksi. Iltapäivällä käväisi Terese
asioilla kaupungilla, palattuaan kotiin oli hän hiljainen ja hyvin
lempeä kälyään kohtaan.
Charlotte lähti aikaisin. Johannes istui lukemassa, Terese neuloi ja
katsahti silloin tällöin häneen.
"Johannes", sanoi hän, "kuuntelehan minua hieman."
Johannes nosti päätään.
"En voi olla sanomatta sitä sinulle. Mutta sinun täytyy luvata minulle
jotakin, — sinä et saa kertoa sitä Charlottelle."
"Charlottelle?"
"Niin, näetkös — Charlotte sanoi, että Sten Melde oli matkalla kotiin
tapaamaan häntä. Mutta tänään kuulin minä kaupungilla, että hän oli
kihloissa erään rikkaan serkkunsa kanssa ja oli matkalla kotiin
mennäkseen naimisiin."
Johannes tuijotti suu auki vaimoaan — sitten puhkesi hän lyhyeeseen
nauruun.
"Mutta Johannes", sanoi Terese kauhistuneena.
"Hyvä jumala, kuinka kaikki välistä on naurettavaa." Johannes nousi.
"Kuinka naurettavia me olemme ja — murheellisia."
"Niin, surullista se on minunkin mielestäni, eikä ollenkaan
naurettavaa, Johannes."
"Niin, ystäväiseni, kuinka se saattaisikaan tuntua sinusta
naurettavalta, mitä tiedät sinä ihmisparoista, jotka ovat naurettavan
murheellisia."
"Kunpahan ei vaan Charlotte saisi sitä tietää", sanoi Terese,
"eikä hänen tarvitsekaan saada, sillä kihlaus oli salainen, niin,
puolisalainen sitten, koska sinä sillekin naurat. Charlottea niin
lohduttaisi luulo, että Sten oli matkalla hänen luokseen, se keventäisi
hänen elämäänsä."
"Niin — siinä olet oikeassa, Terese, liittäkäämme autuaasti kuollut
Sten Melde perheeseen, kunnioittakaamme häntä liian aikaisin
poismenneenä lankomiehenä. Muistelkaamme häntä rakkaudella kun
seuraavan kerran syömme yhdessä sianpaistia. Mitä siitä, vaikka hän
oikeastaan aikoikin mennä naimisiin aivan toisen henkilön kanssa."
Terese nousi kärsimättömänä.
"Niin, sinulla on intohimona tehdä elämä vaikeaksi. — Menetkö
pyhättöösi? Suutele minua ennen menoasi, osoittaaksesi ettet ole
minulle vihainen."
Johannes suuteli häntä hellästi, pitkään, meni sitten, oven hän sulki
perässään.
Hetken hän seisoi katsellen noita tuttuja esineitä. Esineitä, jotka
hän oli pelastanut vain itseään varten, hellävaroen siveli hän
vanhoja tuoleja, kirjoituspöytää — tuota vanhaa kirjoituspöytää,
joka itsepintaisesti säilytti nuoren miehen ulkomuotonsa, ikäänkuin
tahtomatta koskaan tunnustaa avioliittoa ja perhettä.
Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja nojasi päätään käsiinsä.
Charlotte sai elää hyvässä uskossaan, äiti ei olisi sitä koskaan
sallinut, ajatteli hän, vaan olisi sanonut hänelle totuuden, minulla ei
ole siihen rohkeutta. Mutta äiti uskalsi vielä katsoa totuutta silmästä
silmään — tavallaan.
Kirjoituspöydällä oli muuan kuva, se esitti Tereseä molempine
lapsineen, — ne ovat _hänen_ lapsiaan, ajatteli Johannes
tuskansekaisella ilolla, hänen elämänsä jatkuu heissä, jumalankiitos.
Ovelle koputettiin varovaisesti. Vielä kerran.
"Isä — etkö sinä lukisi yhtä seikkailua —"
Hän nojautui hetkeksi taaksepäin tuolissaan, hän sulki silmänsä, voi
tuota hentoa ääntä, jossa Teresen sävel niin suloisesti soinnahti.
Tuo sävel mielessään näki hän yhtäkkiä itsensä pikkupoikana juoksevan
laihaa niittyä pitkin, jolla kasvoi kellokukkia, kuuli ilmasta
hiljaista huminaa ja näki, tuskallisen selkeästi, matalan, valkoisen
talon, joka kerran oli ollut _hänen_ kotinsa, mutta jota nyt _vieraat_
ihmiset nimittivät kodikseen, — matalan, valkoisen talon ja puutarhan,
ja itsensä, leikkimässä varjostoissa —
"Isä, etkö sinä kuule?"
"Nyt minä tulen", sanoi hän, nousi ja aukaisi oven pienelle
paitaressulle.
36.
Johannes oli kirjoittanut, ja kutsun saatuaan oli Anne Sofie tullut
molempine lapsineen Päivölään. Ole ei ollut voinut tulla mukaan,
kiireellisimmät kevättyöt olivat käsissä, Anne Sofiekin oli tahtonut
jäädä kotiin, mutta Ole oli sen estänyt, ja Anne Sofie oli tällä
kertaa taipunut hänen tahtoonsa. Nyt hän istui lukemassa Johanneksen
kirjettä, — hän oli käynyt laihaksi, luisevaksi, kalvakkaaksi,
ruskettuneesta ihostaan huolimatta näytti hän verettömältä. Katse
oli vieläkin vakavampi kuin ennen, hänen vartalonsa oli kuiva ja
kumarainen, hän näytti kuluneelta, mutta rauhalliselta ja arvokkaalta.
Pojat tulivat Oleen, kaksi neliskulmaista, valkopäistä vesaa, jotka
puhuivat paikallismurretta niin että helisi. Äidinäiti nauroi ääneen
kuunnellessaan heidän puhettaan, mutta äiti piti varalla, oppivatko
pojat Päivölässä ollessaan puhumaan toisin kuin paikkakuntalaiset.
Hän oli saanut Olen uudelleen omaksumaan paikallismurteen, itse hän
puhui äidinkieltään, mutta hitaasti, ikäänkuin tahtoen tehdä sen
painokkaammaksi.
Hän silmäili Johanneksen kirjettä; Johanneksen maailma oli hänelle niin
etäinen, hän ei siitä vähääkään välittänyt, kirjettäkin hän luki vain
äidin tähden. "Johannes ja kaikki heikäläiset ovat kaupunkilaisia,
eivät he meitä talonpoikia ymmärrä", tapasi hän sanoa; hän huomasi
kyllä, että äidin suu silloin ankarana sulkeutui. Hän oli sydämmensä
pohjasta talonpoikaisnainen, kiihkeä talonpoikien kasvavan vallan
harrastaja, bergeimiläiset olivat tunnettuja korkeista hinnoistaan,
Anne Sofie kulki paikkakunnalla etunenässä. He olivat lisänneet
peltoalansa lähes kahdenkertaiseksi entisestään, Anne Sofien tahdosta
oli niin tehty. Ja nyt hän ponnisteli saadakseen papin syrjäytetyksi
suurkäräjävaaleissa, "hän nimitelköön vaan itseään talonpojaksi",
sanoi hän, "mutta pappi hän on sittenkin ja virkamies, ja ne ajat
olkoot lopussa, jolloinka me talonpojat lähettelimme virkamiehiä
suurkäräjille."
Anne Sofie luki:
"Charlottesta ei minulla ole mitään ilahduttavaa kirjoitettavana, hänen
nuoruutensa on ollut niin merkillisen lyhyt, hänestä on tullut toinen
täti Lovise, tosin ei niin särmikäs, mutta vielä yksinäisempi. Minä en
voi muistaa, koska viimeksi näin hänen hymyilevän, ja semmoisen kanssa
ei ole hyvä elää, joka ei koskaan hymyile."
Anne Sofie laski kirjeen kädestään. "Minä en voi muistaa, koska
viimeksi näin hänen hymyilevän, ja semmoisen kanssa ei ole hyvä elää,
joka ei koskaan hymyile." Niinpä niin — joka ei hymyile — saattoi
olla muitakin, jotka olivat hymyilemisen unohtaneet, ei ollut elämä
semmoinen — että siitä olisi hymyten selviytynyt —.
"Minun on nyt lähdettävä paluumatkalle", sanoi hän, "kiitoksia
kirjeestä ja sano terveisiä vastatessasi. Pukekaa yllenne, lapset,
ja kiittäkää kauniisti." Lapset olivat ylenmäärin kylläisiä kaikesta
siitä, mitä he olivat äidinäitinsä luona saaneet, taskutkin olivat
täyteen ahdetut, he eivät olisi tahtoneet lähteä, pienin alkoi marista.
"Lakkaa nyt heti", sanoi Anne Sofie, "muuten saat kyytiä kotiin
tultuasi."
Poika vaikeni; he vaikenivat aina, kun äiti puhui heille isään vedoten.
Hän puki heidän ylleen, nopeasti ja rivakasti se työ kävi, äidinäiti
oikein ihmetteli, ettei hän kiskonut pikku kätösiä sijoiltaan.
"Hyvästi nyt, äiti", Anne Sofie pysähtyi hetkeksi, lapset juosta
kapaisivat jo alamäkeä, "minä ajattelen sitä, mitä Johannes kirjoitti
Charlottesta. Sinun olisi pitänyt antaa hänen ottaa pappi, — parempi
olisi hänen ollut olla kuin nyt."
Rouva Hagen posket karahtivat punasiksi — Anne Sofie keksi aina
jotakin, mikä olisi pitänyt tehdä toisin.
"Sinä olet ehkä oikeassa, lapseni, luulenpa, etten enää siten
menettelisi. Kyllä sinä tulet itse huomaamaan, kuinka vaikeata on
tietää, mikä on oikein, kun on lapsista kysymys. Sinä olet nyt sanonut
minulle erään totuuden, ja nyt saat itsekin sietää muutaman sellaisen:
sinun ei pitäisi olla niin paha lapsillesi, lapsiahan sinä olet kaiken
ikäsi toivonut, ja hiukkanen iloisuutta on suurempiarvoinen kuin
kaikenmaailman moitteet."
Anne Sofien kasvot kävivät harmaiksi, hän sinkautti äitiinsä katseen,
joka oli sekä kiukkuinen että alakuloinen, mitään vastaamatta kiiruhti
hän poikien perään. —
— Rouva Hage istui nojatuolissaan, josta hän nykyään harvoin luopui,
ja katseli heidän menoaan. Heidän häivyttyään veräjän luo, otti hän
esiin Johanneksen kirjeen, siinä olleen pienokaisten kuvan, Teresen
kirjeen, joka oli tarkoitettu vain hänelle, ja luki sen uudelleen,
siitä hän piti, siinä oli onnea. Lukiessaan kutoi hän pieniä sukkia,
niin monet pikku jalat olivat sukkien tarpeessa. Ja kuten aina hänen
työskennellessään, vaelsi elämän saatto hänen ohitseen, — menneet
päivät, nykyiset päivät, ja auringon pilkahduksena pienet alkavat
elämät, hän eli kaiken uudelleen, pahan ja hyvän, minkä hän pitkän,
rikkaan elämänsä aikana oli kokenut. Hän katseli keväistä tienoota
silmin, joiden näkö ei vielä ollut himmentynyt, katseli entisin
lämpimin, silmäyksin puitten keskellä olevaa kirkkomaata, jossa niin
monta hänen omaansa lepäsi, jossa hän itsekin oli lepäävä, vanhaa,
valkoista tuomarilaa, hänen ajatuksiaan ei hipaissutkaan, että
siellä nyt asui vieraita, koko tienoota hän katseli, tuntureineen ja
taloineen, metsineen ja puutarhoineen, ja kaikki oli hänen silmissään
hyvää. Sillä hän näki tuossa kaikessa itsensä ja lastensa lapset. — — ‒
‒ ‒ ‒
Vaivaloisesti kiipesi Anne Sofie jyrkkiä mäkiä Bergeimiä kohden,
hän talutti pienintä kädestä ja oli niin väsynyt. Sinervänä värisi
kevätilma tienoon yllä, tunturien takaa nousi suuria, valkoisia pilviä,
ne purjehtivat hitaasti taivaan kantta, kunnes raukesivat lämpimäksi
sumuksi. Lämmin, kostea maa höyrysi, häikäisevää valoa välkehtivät
vastapuhjenneet koivut, kosket, purot ja yhä lumipeitteiset tunturit,
silmiä kirvelsi. Ilmassa humisi, veri tykki suonissa, jaksoi tuskin
siirrellä jalkojaan, ja kaiken lisäksi nosti pienin kätensä ilmaan
tahtoen kantamaan itseään. Anne Sofie otti hänet syliinsä ja ponnisteli
eteenpäin.
Ei ole hyvä elää ihmisten kanssa, jotka eivät koskaan hymyile,
ajatteli hän. Eikö hänkään osannut hymyillä, eikö hänenkään kanssaan
ollut hyvä elää, miehen, lasten, hänkö oli kaikkina näinä vuosina
ollut talon painajaisena? Eikö raskas aherrus mitään merkinnytkään,
oudot olot, se että hänen ja Olen välillä aina oli jotakin vierasta,
niin paljon kuin he toisistaan pitivätkin, ei, hän oli painajainen,
hän ei osannut hymyillä, talon, työnteon, kodin yllä oli ikäänkuin
varjo, hymy puuttui. Hän muisti, että Ole, joka muuten niin harvoin
semmoista puhui, oli kerran heidän kihloissa ollessaan sanonut, "sinun
hymyillessäsi minä luulen, että sinä pidät minusta", mitähän Ole nyt
mahtoi luulla?
Hän oli niin väsynyt, että hänen täytyi istuutua. Hän oli jo jonkun
aikaa epäillyt olevansa raskas, tänään hän oli siitä varma. Hän tunsi
sen, ruumiillaan, sielullaan, häntä ei rasittanut vain pelkkä kevätilma.
Taas lapsi, pikkuruinen olento, eikö hän sillekkään hymyilisi? Ehkä se
onkin tällä kertaa pieni tytöntypykkä, sekään ei oppisi hymyilyä omalta
äidiltään.
Säikähtyneenä katseli hän sinistä taivasta kohden ja pyysi, että hän
saisi kuolla, se olisi parasta heille kaikille.