Kaikki oli niin kiusallisen valmista. Aika parantaa kaikki haavat, ja
sinä olet niin nuori, oli äiti sanonut. Mutta tuntui siltä kuin ei
hänessä olisikaan haavoja ajan parannettavaksi, ainoatakaan todella
kipeätä haavaa, hänen sielunsa oli vain niin rajattoman tyhjä ja häntä
vaivasi voittamaton mielipahantunne.
Hän ymmärsi, mitä hänelle parhaillaan tapahtui, kukaan muu ei sitä
huomannut. Hän kuihtui. Tässäkin aikaillessaan hän kuihtui —. Hän
katseli käsiään ja hämmästyi sitä, että ne olivat yhtä valkoiset ja
pehmeät kuin ennenkin. Hänestä tuntui, että hänen ruumiinsakin kuihtui.
Kaikki oli hänessä mehutonta, köyhää, menehtynyttä, hänellä ei ollut
mitään kaipuuta eikä halua.
Vain yksi aatos hänessä eli, vain yksi päätös kyti hänen mielessään: he
eivät saisi syytä surkutteluun. Osanotosta hän heidät säästäisi, voi,
kuinka hän vihasi heidän äänensä sääliväistä, hyväsydämmistä sävyä. He
saisivat oppia antamaan hänen olla rauhassa, toisille suunnille ohjaisi
hän heidän laupiaat katseensa.
Sinä iltana oli hän äidin nähden unohtanut itsensä. Tyhmästi kyllä.
Olisihan hän ihan yhtä hyvin voinut ottaa papin. Yhtä hyvin ottaa kuin
jättääkin, ehkäpä oli viisaampaa jättää, yksinäisyys sopi hänelle niin
hyvin.
Kunpahan hän vain pääsisi täältä pois, täältä, jossa elettiin niin
lähekkäin, että toisten huolien ja pikku ilojen haju oli aina nenässä,
kunpahan hän pääsisi kauas pois, sinne, missä oli niin paljon ihmisiä,
etteivät he tienneet toisistaan mitään, siellä hän taas rauhansa
löytäisi, siellä hän osaisi pitää ihmiset loitolla itsestään. Mutta
täällä — täällä oli niin paljon, mikä muistutti — kaikki, kaikki
muistutti — — —
‒ ‒ ‒
— Lähtöiltanaan saivat Johannes ja Charlotte viinimarjoja ja vadelmia.
"Tuntuu aivan samalta kuin koululoman päättyessä", sanoi Johannes,
"hevosta odottaessamme saimme me aina viinimarjoja ja vadelmia."
Rouva Hage hymyili, hän oli hieman kalpea ja hänen oli vaikea istua
paikoillaan, hän ajatteli syksyä ja talvea.
"Lupaa minulle, Johannes", sanoi hän, "ettet siirrä häitäsi, vaikka
meitä, isääsi ja minua, jokin estäisikin niihin saapumasta. Niin, niin
— mehän olemme vanhoja, me olemme kohta hyvin vanhoja, te, lapset, ette
sitä huomaa, ennenkuin me yhtäkkiä kuolla kuukahdamme."
Hevonen tuli, ulkona oli syksyisen pimeätä, puut humisivat raskaasti ja
mustia pilviaaltoja kiiti taivaalla.
"Hyvästi, poikani — sano terveisiä", rouva Hagen kasvot vavahtivat,
"muista hieman minuakin, joka jään tänne pitkäksi talveksi". Hän
kääntyi Charlotteen päin ja otti hänen kätensä käsiinsä, "lapsi,
lapsi", kuiskasi hän, "parastasi on kaikki tarkoittanut."
"Hyvästi, äiti", pystypäin seisoi Charlotte, kasvoiltaan kalvakkana.
Johannes ja Charlotte nousivat vaunuihin, Anne Sofie seurasi, Ole istui
pukilla ajamassa.
Johannes ojensi kätensä vaunuista, äiti ja isä seisoivat lähekkäin,
keittiöikkunan kajastus valaisi heitä. "Hyvästi, hyvästi, — aja, Ole,
aja", huudahti Johannes.
Ole rupesi ajamaan.
Käymäjalkaa ajoivat he pihasta ja sateen liottamalla tielläkin, kunnes
hevonen osui oikealle tolalle. Johannes katsahti vielä kerran tuota
matalaa, vaaleansinistä rakennusta harvoine valaistuine ikkunoineen,
valojuovassa seisovia vanhuksia, pihaa ja aitausta.
Sitten pani Ole hevosen ravaamaan.
Puolipimeällä laiturilla oli väkeä tungokseen asti, varovaisesti ajoi
Ole alas viimeistä pientä mäkeä. Suurena ja kolkkona häämöitti laiva
hämärästä, valkoisena kiiri höyry sen mustaa kylkeä ja pimeätä vuonoa.
Vaieten seisoivat he laivan kannella, oli raa'an kylmää, heitä paleli.
Soitettiin ensimmäistä kertaa.
"Niin ‒ voikaa hyvin — kumpikin", Ole ojensi kätensä.
Hän ja Anne Sofie laskeutuivat maallenousuporrasta, Johannes katseli
heidän menoaan. Ole kulki edellä, Anne Sofie perässä. Hän ajatteli
Tereseä, - kuinka olisikaan Terese painautunut häntä vasten, jos he
olisivat tuossa kulkeneet.
Hitaasti liukui laiva laiturista, monet kasvot valaistuivat hetkeksi,
sitten laiva kääntyi, ja laituri häipyi taas pienten Iaiturilyhtyjen
hämärään. Hetken oli Johannes eroittavinaan Olen kasvot, sitten näki
hän vain pimeätä vuonoa, mustaa tunturia; kannella alkoi tuulla.
"Menkäämme suojaan, Charlotte", hän kietoi kätensä hänen ympärilleen,
"ole reippaalla mielellä, lapsi."
Charlotte irroittautui lempeästi, valkoisena täplänä häämöittivät hänen
kasvonsa pimeästä.
"Niinpä niin", sanoi Johannes pitkään huokaisten, "vanhusparat, — emme
me lapset vanhempaimme taakkaa huojenna, — tulehan nyt."
Täyttä vauhtia porhalsi laiva vuonolla, touvisto valitti hiljaa.
32.
Bergeninjuna myöhästyi ratavian tähden neljä tuntia; vasta myöhään
yöllä, mutta ennenkuin odotettiin, saapui se Kristianiaan. Asemakäytävä
oli autio, yhtäkään ihmistä ei näkynyt, puolikuolleina ikävästä ja
väsymyksestä kömpivät Johannes ja Charlotte junasta, saivat auton ja
ajoivat kotiin.
Eteinen ja arkihuone olivat valaistut, mutta Bisgaardilla oli pimeätä,
"he ovat lakanneet minua odottamasta", ajatteli Johannes.
Hiljaa aukaisivat he oven, Johannes meni ensiksi ruokasaliin, pöytä oli
katettu. Sitten meni hän arkihuoneeseen, salaperäinen kodikkuudentuntu
lehahti häntä vastaan, huoneessa oli hämärää, hän astui vielä askeleen
ja näki silloin hänet.
Kyyristyneenä lepäsi Terese hänen suuressa tuolissaan, huivi
ympärillään, hän oli nukahtanut. Hän oli valvonut ja odotellut, mutta
sitten nukahtanut.
Charlotte oli sulkenut ruokasalin oven, Johannes oli yksinään,
liikkumattomana hän seisoi, juhlamielin.
Kuinka ihmeellisen kaunis hän olikaan, hän oli istunut odottelemassa,
kunnes oli nukahtanut, tämähän oli kuin kuvakirjasta.
Varovaisesti hiipi hän hänen luokseen, hänen kätensä lepäsi
hervottomana tuolinreunalla, hän nosti ja suuteli sitä.
Terese heräsi, hän raotti ensin vain toista silmäänsä, sipasi sitten
hiukset kasvoiltaan ja koetti nousta ylös, "Johannes — kuinka tyhmästi
minä teinkään, kun nukahdin", hän ojensi molemmat kätensä ja veti
Johanneksen luokseen.
— Muistellessaan myöhemmällä iällään kahta hänen kotiatuloaan
seurannutta viikkoa, tuntuivat ne hänestä selittämättömältä
sekamelskalta. Sähköttäessään haluavansa kotiin palattuaan viettää
häitä, ei hän aavistanutkaan, mitä voimia hän pani liikkeelle, mitä
mielenliikutuksia hän aiheutti. Häät merkitsivät hänelle muutamia
pormestarin luona vietettyjä hetkiä, Tereselle kirkkoa, hääpukua, sukua
ja ystäviä, puheita ja laulua ja koristettua sokerikaakkua. Terese
tahtoi viettää kunnialliset häät, hän ei tyytynyt ikävystyttävään
pormestariin. "Mutta enhän minä ole kirkollismielinen", sanoi Johannes,
"minä teeskentelen mennessäni kirkkoon ja papin pakinoille". — "Hyvä
jumala", sanoi Terese katsoen häneen silmät suurina, "minä hiivin sinun
tähtesi vaikka kuudentoista pitäjän lävitse, mutta hääpäivänäni minä
tahdon juhlia. Sitten — olen minä vain sinun." — "Minä en näe sinua
enää koskaan", valitteli Johannes. — "Omapa syysi — luuletko häitten
itsestään valmistuvan", vastasi Terese. "Sitten olet sinä näkevä
minut". Tämä sitten, alinomainen sitten, kohisi Johanneksen veressä.
Kaikki oli ylösalasin — hänen omassakin huoneustossaan, jossa
vastavihittyjen piti aluksi asua. "Aluksiko", sanoi Johannes ja hänen
silmänsä säihkyivät oikein todenteolla, "täällä aion minä asua koko
ikäni." — "Ei olekaan siitä kysymys", sanoi Terese vakavana, "minä vaan
en tahdo, että suku sinua häiritsee". Ja niin vuokrasi Johannes suuren
huoneuston, kauhistuttavan jokapäiväisen, Terese oli haltioissaan,
ei täällä elämisestä mitään tule, ajatteli Johannes; mutta sinne
piti heidän muuttoaikana siirtyä. -"Onko sinulla naittajaa", kysäsi
Terese. "Naittajaako", vastasi Johannes, "mitä minä naittajalla
teen". Terese nauroi häntä. — "Paina mieleesi, että väärä puoli on
oikea". Johannes tuijotti. — "Alttarin edessä", selitti Terese. —
"Minä kammoan alttaria, minä en tahdo tulla alttarin eteen", sanoi
Johannes painokkaasti. — "Naidessasi minut on sinun tultava", nauroi
Terese niin, että talo helisi. Johannes otti hattunsa ja pakeni
täysihoitolaan, jossa Charlotte asui. "Ne tappavat minut häillään",
valitti hän. — "Sinähän naitkin kokonaisen eläinkokoelman", vastasi
Charlotte. — Johannes tunsi itsensä loukatuksi, hän tarttui taas
hattuunsa ja palasi Teresen luo, siellä ainakin naurettiin, vaikkapa
hänenkin kustannuksellaan.
Päästessään hälinästä hetkeksi syrjään, ajatteli hän Charlottea, hän
oli huolissaan, mikähän mahtoi Charlottea vaivata. Hän oli saanut
hyvän virastopaikan, hän asui hyvässä täysihoitolassa, Teresen kanssa
sopi hän erinomaisesti — ja sittenkin. Hänen äänessään oli outo sävy —
ikäänkuin kylmä viima olisi siitä puhunut — mikä hänen oli, mikä jäyti
hänen nuoruuttaan? Hänen tätä aprikoidessaan ryntäsi Terese kysymään,
montako hänen perheensä jäsentä oli kutsuttava.
"Äiti, isä, sisareni sekä lankoni, Ole", vastasi hän. "Sepä vasta
viheliäinen perhe — niin, minä tarkoitan sitä, että teitä on niin
vähän. Etkö sinä voisi keksiä joitakin enoja ja tätejä?"
"En, jumalankiitos."
"Onpa hyvä, että saat niitä minulta runsaasti myötäjäisiksi. Sinua
tulee katsomaan aikamoinen joukko, sievä sulhasmies sinusta sukeutuu."
"Piru minut mieluimmin periköön", sanoi Johannes suuttuneena, "minä
olen liian vanha asetettavaksi näytteille kuin mikä hyvänsä narri."
"Kuinka niin", sanoi Terese rauhallisesti ja siveli hänen tukkaansa,
kunnes hiukset törröttivät kaikille suunnille, "täytyyhän sinun toki
jotakin kärsiäkin näin kauniin vaimon edestä". Hän harjasi Johanneksen
hiukset entiseen järjestykseen. "Älä unohda valmistautua kiittämään
morsiamesta."
Vähää ennen häitä saatiin kokea pettymys, tuomarilasta ei tullutkaan
ketään, täti Lovise oli kuollut.
"Siinä teki täti Lovise pahasti", sanoi Terese, "ja minä kun- olin
niin iloinnut anoppini kohtaamisesta", — he kirjoittelivat toisilleen
peninkulmanpituisia kirjeitä, — "siitä tulee sinulle yksinäinen päivä",
jatkoi hän sivellen Johanneksen kasvoja myötä ja vastasukaisin.
— Eräänä aamuna heräsi Johannes sangen varhain, mieli karvaana
siitä, että hänestä tulisi päivän päähenkilö — ja kaiken lisäksi
oli pidettävä mielessä sekä oikeat että väärät puolet. Kauluksen
kiinnipano oli vaivaloista, hän kirosi ääneen, mutta tuumaili samalla,
että mahtoikohan olla sopivaa kiroilla hääpäivänään. Tohtori, hänen
sulhaspoikansa, tuli häntä noutamaan, Johannes hymyili tylsästi, "nyt
minä siis olen menossa", sanoi hän, "niin, elämä ei ole leikkiä".
Hän istui kirkossa, näytteillä, ja näki väen kokoontuvan, jonon
pyntättyjä, outoja ihmisiä, että he viitsivätkin, ajatteli hän,
kasvojen vilinästä keksi hän kalpean Charlotten, äiti muistui hänen
mieleensä ja hän tuli niin liikutetuksi, että oli vähällä pistäytyä
sakaristoon rauhoittumaan. Sensijaan rupesi hän kovalla äänellä,
tavattoman kovalla, keskustelemaan sulhaspojan kanssa, mutta kuultuaan
oman, liian kovan äänensä kajahduksen, pysähtyi hän keskelle sanaa
ja vaikeni kuin hauta. Yhtäkkiä näki hän Teresen tulevan, kaukaisen
puronkohinan saattamana, kirkon käytävää pitkin, hymyilevän vakavana,
kauniina, luonnottoman etäisenä, ja sittenkin häntä kohden. Hän
puristi tohtorin rannetta, ja tohtori mutisi "ole vain alallasi — hän
on sangen kaunis", raskaasti huokaisten jäi Johannes istumaan, Terese
istui nyt hänen rinnallaan, toisella puolen käytävää. Hän hymyili ja
nyökkäsi Johannekselle, mutta tämä tuijotti kalmanvakaana. He seisoivat
alttarin edessä, pappi nyökkäsi, heidän oli polvistuttava, silloin
juolahti hänen mieleensä yhtäkkiä, että Terese oli varoittanut häntä
polvistumasta niin, että jalkaterät jäävät sisäänpäin, hän oli vähällä
kääntyä katsomaan varpaitaan. Hetkistä myöhemmin olivat he kahden
vaunuissa, Terese hyväili hänen kättään, mutta hän ei voinut vapautua
tuijottavasta totisuudesta, tämä on juhlaa, sanoi hän itselleen. Mutta,
jumalaties, onko tämä sittenkään niin vakavaa. Bisgaardin pienissä
huoneissa oli aivan liian monta ihmistä, lukemattomat sukulaiset
puristivat hänen kättään. Hän istuutui pöytään ja kuuli Bisgaardin
varovaisesti puhuvan, sekaantuvan, osuvan taas oikealle tolalle,
tulevan liikutetuksi, unohtuvan äänettömyyteen ja lopuksi sanovan
jotakin, joka sai kaikki nousemaan. Hän kuuli pudottelevansa pitkää,
sievää puhetta, soreasti astelivat sanat hänen suustaan, tämä on kuin
konekirjoitusta, ajatteli hän, itse hän oli kaukana ja osoitteli
niitä sormillaan. Koko ajan istui Terese hänen vieressään, hän
hymyili ja supatteli, mutta Johannes ei voinut vapautua tuijottavasta
totisuudestaan. Mahtaakohan Terese tietää, että juuri hän itse on
mennyt naimisiin, ajatteli Johannes, ei se ole leikintekoa. Luettiin
sähkösanomia, joita ei kukaan kuunnellut, lukemattomat oudot ihmiset
olivat punoneet "Hagen" riimileikkeihin, kotoa tullut sähkösanoma sai
hänet sävähtämään, Terese tarttui hänen käteensä. Aina hän arvaa minun
tunteeni, hän näkee minun lävitseni, ajatteli Johannes liikutettuna.
Esitettiin lauluja, pidettiin vakavia puheita, leikillisiä puheita,
ja Johannes kävi yhä enemmän ja enemmän kärsimättömäksi, aikovatkohan
nuo jatkaa tätä menoa koko vuorokauden. Hän harhaili huoneissa
sikaaria poltellen, kädessään tyhjä kuppi, josta hän ei luopunut,
vaikka yksitoista kälyä ja lankomiestä häneltä lakkaamatta tiedusteli,
eivätkö he saisi sitä ottaa. Vihdoin se meno sitten loppui. Hän
seisoi portailla nukkahattu kädessään, hän kuuli Teresen, joka nyt
oli matkapuvussa, hyvästelevän, nauravan ja itkevän, Terese hoippui
hänen syliinsä; selviydyttyään portaista nousivat he vaunuihin. Hän
tunsi kirpeän ilta-ilman keventävän mieltään, hän tunsi Teresen olevan
lähellään, mutta hän ei sittenkään herännyt. He aikoivat höyrylaivalla
Köpenhaminaan; lähdetään häämatkalle, puhui Johannes itselleen,
vaikka mieluimmin oltaisiin rauhassa, semmoinen on tapa. — "Minä en
ole koskaan ollut matkalla", sanoi Terese; he seisoivat kannella. —
"Matkalla", sanoi Johannes ja tarkasteli itseään säikähtyneenä — "Mikä
sinun on", kysäsi Terese. — "Minä luulin olevani vielä juhlapuvussa, en
muistanut, että olin muuttanut", huoahti hän ja piristyi hieman.
He seisoivat kannella, punaisina ja keltaisina vilkkuivat ja
värähtelivät kaupungin valot pimeydestä, kiivaasti loiskuivat laineet
laivan vanavedessä, he etääntyivät etääntymistään, kannella rupesi
tuulemaan, Terese piti kiinni hatustaan. — "Nyt me matkustamme",
kuiskasi hän. "Niin, nyt me matkustamme", vastasi Johannes; hän oli
aina pitänyt yksinään matkustamisesta. Tähän asti — niin tähän asti.
Yhtäkkiä oli hän tuntevinaan ympärillään uuden tuulahduksen, laivaa
piirittävä pimeys kohisi, vihaiset laineet pieksivät laivan sivuja, "me
olemme kahden matkalla", sanoi hän ääneen, hymyili ja heräsi äskeistään
virkeämmäksi. "Jumalankiitos, että häistä on selviydytty — se oli
kauhea päivä", sanoi hän sydämmensä pohjasta.
Silloin Terese hymyili ja painautui häntä vasten, "se oli ihana
päivä", sanoi hän ja työnsi palellen kätensä hänen taskuunsa. He
seisoivat laivan partaalla ja katselivat ulapalle, meri oli musta,
pieni höyrypursi kulki ohitse, kauan he vaieten katselivat sen valoja.
Terese nojasi päätään hänen olkaansa vasten, "oliko se niin paha
päivä", kuiskasi hän, huulillaan hymy, jota Johannes ei ymmärtänyt,
hyvä, hellä, uusi hymy. "Nyt on siitä päästy, nyt me olemme kahden", ja
Johanneksen kumartuessa häntä kohden kuiskasi hän tuskin kuuluvasti,
"nyt on tuo — sitten", ja tarttui Johanneksen käteen ja painoi sitä
rintaansa vasten; Johannes heräsi kokonaan.
33.
Vasta eräänä harmaana ja hiljaisena lokakuun päivänä vihittiin Anne
Sofie ja Ole. Osoittaakseen kunnioittavansa sulhasta oli rouva Hage
aikonut pitää suuret häät ja kutsua niihin kaikki paikkakuntalaiset.
Mutta täti Lovise oli kuollut ja tuomarikin sairaaloinen: häät
vietettiin kaikessa hiljaisuudessa. Paikkakunnalla hieman paheksuttiin
sitä, että heidät vihki ulkovuonon kappalainen, pastori oli itse
matkoilla, huhuiltiin hänen olevan vaalipuuhissa.
Parin viikon kuluttua häistä lähti rouva Hage Bergeimiin. Hänen
päästessään hengästyneenä pihalle, tuli Anne Sofie navetasta, hänet
nähdessään kävi rouva Hagen mieli raskaaksi, — noin oli hänen nyt
työskenneltävä navetassa ja pellolla.
"Sinun täytyy hieman säästää itseäsi", sanoi hän heidän mennessään
tupaan, "ja pitää mielessäsi, että olet tottumaton."
Anne Sofie ei vastannut mitään, vaan istuutui ikkunan ääreen, "tässä on
minun paikkani", sanoi hän, "tästä minä näen tuomarilan."
"Sittenpä me voimme nyökkäillä toisillemme", vastasi rouva Hage
koettaen olla iloinen.
Heillä ei ollut paljon puhumista toisilleen, — heillä ei ollut koskaan
ollutkaan, Anne Sofie kyseli hieman talousasioista, jotteivät he
olisi istuneet aivan vaiti, ja rouva Hage vastaili seikkaperäisesti,
ajatellen: nyt hän tekee aivan oman mielensä mukaan.
Rouva Hage tarkasteli tytärtään, — nuo pitkät, kalpeat kasvot olivat
liian rauhalliset, liian suljetut, viisaina ja kylminä katselivat hänen
suuret, harmaat silmänsä, hyväjumala, että äiti voikaan olla niin
tietämätön omasta lapsestaan.
"Niin, nyt sinä olet täällä", sanoi hän huokaisten, "kunpahan
Charlottekin olisi hyvissä naimisissa."
Anne Sofie nousi, istuutui uudelleen, äidin sanat olivat odottamatta,
arvaamatta loukanneet häntä, kovana ja kalpeana katseli hän ulos
ikkunasta, mitään näkemättä, ja yhtäkkiä, näin istuen, ulos katsellen,
rupesi hän puhumaan.
"Niin — hyvissä naimisissa — niinkauan kuin taaksepäin muistan, olen
kuullut sinun käyttävän tuota sanantapaa — hyviin naimisiin pääseminen
on tärkeintä. Sinä puhuit kyllä meille itsenäisistä ja työtätekevistä
naisista, puhuit, että jokaisen ylpeän naisen on kyettävä huolehtimaan
itsestään. Mutta näihin puheisiin sinä aina lisäsit: hyviin naimisiin
pääseminen on tärkeintä. Oli aika, äiti, jolloin minusta tuntui
kurjalta, ettet sinä kaikella sillä muulla tarkoittanut mitään, se
oli vain jonkunlaista välttämätöntä kasvatussaarnaa. Mutta sitten,
niinä vuosina, jolloin olin Kristianiassa konttorissa, huomasin, että
kaikki muutkin, nekin jotka toisin puhuivat, itse asiassa tarkoittivat
samaa, itsenäisyys ja konttorityö olivat vain oljenkorsia, joihinka he
olivat pakosta tarttuneet, joista he melusivat, he ikäänkuin häpesivät
olevansa naisia, joille vain yksi oli tarpeellista — hyviin naimisiin
pääseminen."
Hän huoahti, kuumasti ja lyhyesti, ja kumartui ikkunaan päin
ikäänkuin hän todellakin olisi jotakin tähystellyt ja jatkoi sitten
rauhallisempana.
"Minun siellä ollessani meni muuan nuori konttorineiti kihloihin
— hirvittävän miesrumilaan kanssa. Mutta kysyppäs iloitsiko hän,
iloitsiko hän siksi, että piti sulhasestaan, siksi että sai mennä
naimisiin sen kanssa, josta piti — kaukana siitä — vain konttorista
pääseminen oli hänen ilonsa syynä. Äiti, äiti, me olemme tulleet
niin itsenäisiksi ja omintakeisiksi, mutta me menemme sittenkin heti
naimisiin, kun meille tilaisuus tarjoutuu ja kenen kanssa tahansa —
päästäksemme konttorista. Sivuutettuamme erään ikärajan.
"Sitten te saitte minut kotiin juuri niinä vuosina, jolloin minä
aloin kysellä, eikö ketään tulekaan? Täällä oli minun tuettava teitä
yksinäisyydessänne, autettava teitä kestämään Hagbartin aiheuttama
murhe, täällä sain minä odotella. Se oli väärin minua kohtaan, äiti,
mutta älkäämme siitä puhuko. Niin, täällä minä sain odotella, tuntea
kuinka vuodet vierivät: veri ikäänkuin hitaasti valui suonistani, ja
minä kuivetuin sisällisesti, minä huomasin tulevani vanhaksipiiaksi,
mutta minussa eli ajatuksia ja toivomuksia, joita minä — säädyllisenä
ja hyvinkasvatettuna — häpesin. Tiedätkö, äiti, että juuri nuo
ajatukset, nuo toivomukset saavat nuoren tytön turmelemaan elämänsä,
menemään kadulle, jollei häntä ole estämässä kuiva, säädyllinen,
opasteltu ymmärrys. Mikä oikeastaan erottaa ihmisen ihmisestä? Täällä
oli yllin kyllin nuoria miehiä, mutta ei minua varten, minä menin
heidän tansseihinsa, kuokkavieraana, luuletko minun menneen huvitusta
etsimään, täällähän oli niin vähän tilaisuutta huvitteluun, ei, minä
menin saadakseni tuntea miehen käsivarren kiertyvän ympärilleni.
"Sitten tuli Ole — tai, sinähän tiedät, hänhän oli aina ollut valmis.
Ja silloin rupesin minä ajattelemaan, että ehkä otan mieluummin Olen
kuin olen ilman. Aiotko alentua talonpoikaisnaiseksi saadaksesi edes
jollakin keinoin itsellesi miehen, ajattelin minä. Ja sitten minä otin
Olen."
Hetkiseksi syöksähti kuuma verivirta hänen kasvoillensa, ikäänkuin
jonkun muiston ajamana; hän piti käsiään kasvojensa edessä.
"Niin, sitten minä otin Olen", sanoi hän selventynein äänin. "Te
olitte kaikki hyviä ja ystävällisiä, mutta minä huomasin kyllä, kuinka
te minua surkuttelitte. Tyttörukka, josta tulee pikkutalon emäntä.
Ja vaikka minä — jollakin tavoin — pysyäkseni totuudessa — pidinkin
Olesta, hän oli, mikä hän oli, ajattelin minäkin samaa: minusta tulee
talonpoikaisvaimo, pienissä, vaikeissa oloissa eläjä. Mutta minä en
ajatellut, teinkö väärin häntä kohtaan — hänhän sai, mitä hän halusi,
arvelin minä." Ja taas hän peitti kasvonsa käsillään. "Hänhän sai,
mitä hän halusi. Ja te olitte niin ystävällisiä häntä kohtaan, hän
ei saisi mitään huomata. Luuletteko te, ettei hänellä ole tuntoa,
vaikka hän onkin talonpoika? _Minä_ tiedän, että hän on odotellut oven
takana, tuskaillut ja taistellut, ennenkuin on uskaltautunut teidän
ystävällisyytenne pariin. Minä olen nähnyt, kuinka häntä on pistellyt
ikäänkuin pienin kipein piikein, kun hänen on täytynyt kulkea lattian
yli siellä kotona, teidän kohteliaasti koettaessanne olla huomaamatta
hänen kömpelyyttään. Teidän laillanne tein minäkin. Mutta kaikesta
tästä kasvoi jotakin uutta, minä rupesin vakavasti koettamaan oppia
pitämään Olesta ja ennenkuin minä opin kenestäkään pitämään, koin minä,
miltä tuntuu pidettynä oleminen, se oli minun elämäni ensimmäinen
kokemus.
"Ja nyt kun minä olen hänen kanssaan naimisissa, nyt luulen minä
rupeavani ymmärtämään, mitä meillä on yhteistä, mikä meitä kiinnittää
toisiimme, sangen yksinkertaiset seikat sen tekevät. Alkeelliset syyt —
sanoakseni kainostelematta. Ja minä huomaan, että sinä olet oikeassa,
äiti, — hyviin naimisiin pääseminen on tärkeintä. Mutta kun minä olen
hänen, tahdon minä olla hänen kokonaan. Ymmärrätkö sinä minua, äiti?"
"Kyllä — rakas lapseni — kyllä minä tuon hyvin ymmärrän."
"Etpähän, etpähän ymmärräkään. Minun tarkoitukseni on sanoa, että
nyt minä olen Olen, Bergeimin emäntä, ja se minä tahdon olla, vaikka
kuoliaaksi kuluisin. Oman itseni tähden. Minä en tahdo, että Ole tuntee
väärin valinneensa, että hän on pakoitettu pitämään mielessään minun
tulleen hänen luokseen valkoisemmin käsin kuin talo kannattaa. Ja minä
en tahdo Olen ajattelevan: hän on hienompaa sukua, mitähän tuomarilassa
mahdetaan arvella. Jos sinä tahdot pitää minua tyttärenäsi, niin
muista, että minä olen Bergeimin emäntä, minulla ei ole aikaa
hienosteluun, minulla ei ole tilaisuutta esiintyä hienosti puettuna,
minä en voi hoitaa käsiäni — joista sinä aina olet ollut niin tarkka.
Ja minun lapsistani tulee talonpoikaislapsia, jotka ovat kotoisin
pienestä tunturitalosta. Olelle eivät ne koskaan tule olemaan muuta.
Hänen vaimonsa ja lapsensa ovat aina kuuluvat hänen perheeseensä. Sillä
minä luulen oppineeni pitämään hänestä."
Rouva Hage katseli tytärtään — suu suppuun mutistettuna, hillityin,
ystävällisin hymyin, silmissä pettävä tuike — niin, hän katseli
tytärtään, joka hieman liian kiihoittuneena, monisanaisena istui tuossa
rahilla, luullen, ettei äiti ymmärtäisi. Hm. Monet vaikeudet olivat
tämän sanatulvan synnyttäneet, vasta koetut mielenliikutukset, ehkäpä
salaiset toiveetkin — niin, kyllä rouva Hage yskän ymmärsi. Mutta
viisaampaa oli tällä kertaa olla olevinaan toisella tolalla.
"Minä olen sanonut kaiken tämän", sanoi Anne Sofie, "osoittaakseni
sinulle, että matka Bergeimistä tuomarilaan on käynyt pitkäksi. Tule
tervehtimään meitä, tule joka päivä, jos haluat, mutta sinun ei pidä
odottaa, että minä käyn kylässä liian usein, siihen ei minulla ole
aikaa enkä minä tahdo, että Ole luulee minun ikävöivän."
"Kuuletko", sanoi hän hiljaa, "nyt hän tulee kotiin, kuuletko hänen
lauluaan. Hän laulaa aina, hyräilee aamuisin ylös noustessaan, työhön
mennessään ja taas kotiin palatessaan. Semmoinen hän on."
Rouva Hage nousi.
"Se on hyvä se, lapseni", sanoi hän kuivahkoin äänin, "koeta sinäkin
oppia laulamaan, hänen kanssaan. Tervehdi Olea ja voi hyvin, pistäydyn
taas täällä, kunhan _minä_ kerkiän." —
— Hitaasti laskeutui rouva Hage jyrkkiä mäkiä - jokaisella askeleella
notkahtelivat hänen polvensa - hän tunsi mielensä raskaaksi ja
masentuneeksi. Hieman kiitollisuutta kaipaisi hänkin joskus, hieman
lämpöä eikä pelkkiä sananparsia. Mutta yhtäkkiä hänen mielensä muuttui
— hyväjumala — juuri noin jännittyneeksi, raskasmieliseksi olisi hän
itsekin käynyt, ja kaipa Anne Sofiellakin oli vaikeutensa — suloisia
eivät kuherruskuukaudet todellakaan olleet, ei — kyllä hän siitä
tasaantuu, kun tulee lapsia — jos hän vain muuten kestää jokapäiväisen
aherruksensa.
Illallispöydässä hän kuvaili, kuinka erinomaisesti Bergeimissä voitiin
— onnen ja ilon yltäkylläisyydessä siellä elettiin, niin.
Tuomari katsahti häneen raskaasti, nuo monet sanat merkitsivät kai,
että paljon oli Bergeimissä, mikä ei ollut hyvin ja kohdallaan. Hän
tuhautti pari kertaa raskasmielisesti nenäänsä, sen kuultuaan vaikeni
rouva Hage. Mutta hetken kuluttua sanoi hän alakuloisena: "niin —
nyt me taas olemme kahden." Tuomarin mentyä levolle, ajatteli rouva
Hage, että hän olisi niin kernaasti saanut tarttua hänen käteensä tai
hipaista hänen hiuksiaan, silloin kun hän oli sanonut, että nyt he taas
ovat kahden. Niin, pelkkä katsahduskin olisi hänen mieltään keventänyt.
Hän valvoi kuten aina kauan, työskennellen ja kuunnellen pimeätä
syysyötä, ja kuten aina hänen näin istuessaan, kulki elämän kirjava
kuvasarja hänen ohitseen, tänä iltana antoi hän sen liukua ohi
yhdentekevänä, verettömänä, hän oli liian väsynyt ja alakuloinen
pidättääkseen sitä sillä elävöittämistaidolla, jonka hän omasi.
Hän riisuutui pimeässä, jotta ei herättäisi tuomaria ja syvään
hengähtäen tai huokaisten painautui hän tiiviisti peitteen alle.
Hän oli jo melkein uneen vaipumaisillaan tai ehkäpä oli hän jo hetken
nukahtanutkin, kun hän heräsi outoon ääneen. "Puhuiko joku", sanoi
hän säikähtyneenä. Silloin tunsi hän voimattoman käden liikkuvan
peitteellä, "äiti", kuiskasi tuntematon ääni, "äiti" — siinä särähti
kuolemanpelko.
"Mikä on hätänä", huudahti hän, hän sai kiinni kädestä, se tuntui
niin merkilliseltä, hän hypähti vuoteesta, etsi tulitikkuja, sytytti
kynttilän ja kumartui vuoteen yli. Silloin oli tuomari jo kuollut.
Silmänräpäyksen hän seisoi epäröiden — polvet vavisten — ja tuijottaen
noita suuria, elottomia kasvoja, murtuneita silmiä. Silmänräpäyksen
ajan tuntui hänestä, ettei hänellä enää ollut muuta tehtävää kuin
paneutua viereen ja kuolla hänkin.
Sitten laski hän kynttilän kädestään, täristen kolahti se yöpöytää
vasten, ojensi hieman vainajaa, joka tuntui hänestä lepäävän pahassa
asennossa, asetti hänen kätensä yhteen peitteelle, pisti tohvelit
jalkoihinsa ja meni herättämään palvelijatarta. Lähettäisikö
palvelijatar pojan heti ajamaan Bergeimiin sanomaan Anne Sofielle, että
tuomari oli huonona — ei, korjasi hän rauhallisesti, sano, että isä on
kuollut, — on sanottava niinkuin on.
Säikähtyneenä lähti palvelijatar renkitupaan; rouva Hage näki, että
sytytettiin kynttilä ja kuuli puheensorinaa. Lääkärille saavat soittaa
huomenna, ajatteli hän, lääkärihän asuu niin kaukana, ja hänhän oli
nähnyt liian monta kuollutta epäilläkseen enää.
Otettuaan arkihuoneesta mukaansa suuren, hopeaisen kynttilänjalan,
nousi hän hitaasti yläkerran portaita, hän huoahti raskaasti —
poissaolevat lapsiparat.
Hän hoiteli vainajaa. Sulki hänen silmänsä. Etsi puhtaita
kuolinvaatteita; voidakseen pukea vainajan, oli hänen odotettava
Anne Sofieta auttamaan. Auttamaan? Matka Bergeimistä tuomarilaan
oli käyvä pitkäksi, ajatteli hän vavahtaen, — saattoihan hän pyytää
palvelijatarta auttamaan. Vieras apu on joskus paras.
Hän istuutui vuoteen ääreen, katseli vainajaa, siveli hänen hiuksiaan;
hyvä mies hän oli, hyvä mies. Kyyneleet alkoivat vuotaa.
Voi, hyvä jumala — sanoi hän ääneen.
Tuona suvena, kauan sitten — tuntui siltä kuin olisi se tapahtunut
kahdelle toiselle ihmiselle — oli hän nuorena ylioppilaana tullut
pappilaan, ja eräänä iltana, hippasilla ollessaan, olivat he menneet
kihloihin. Tuo ainoa kesä, kesäloma; se oli niitä entisiä. Sitten
tulivat pitkät kihloissaolovuodet monine kesälomineen, ja kun
he vihdoin menivät naimisiin, olivat he toisilleen melkein yhtä
vieraita kuin ensimmäisenäkin kesänä. Niin — niin — hän kumartui
suutelemaan yhteenliitettyjä käsiä — eihän se aina niin helppoa ollut
— kummallekaan, toinen oli ollut liian kiivas, toinen liian hiljainen,
mutta olihan se mennyt, toisella oli ollut työnsä, toisella lapsensa,
ja muistot olivat olleet yhteiset. Yhtä olivat he olleet ja hyvin
olivat he kestäneet, niin, oli hänessäkin ollut kapinahenkeä, jumala
antakoon sen hänelle anteeksi, sinä kesänä, jolloin se ruotsalainen
kasvientutkija oli ollut heillä, sekin oli muuan kesä, kaikki oli
uutta, vaarallista, kiehtovaa. Mutta — ei — hän ei ollut koskaan
horjunut, ei edes ajatuksissaan, ihmisten täytyy kestää, taistelussa
itseäänkin vastaan, kestää ja olla yhtä, he olivat luottaneet toisiinsa
ja he olivat voineet niin tehdä, huoletta.
Hän kumartui vuoteen yli ja painoi kostean poskensa vainajan kylmää
poskea vasten, "kiitos, vanha isä", kuiskasi hän.
Kuului täydessä vauhdissa pihaan kääntyvien rattaitten kolina.
34.
Lännen syksy oli ollut ihmeteltävän kuiva, mutta tuomarin kuolinyönä
rupesi satamaan, ja siitä pitäen oli satanut taukoamatta. Yhtenä
päivänä pieksi sade koivikon lehdettömäksi. Purot tulvivat, virta
paisui yö yöltä, kiipesi pelloille, luikerteli lepikköhakoihin,
raskaana se vyöryi, se ei kohissut, mutta sen syöstessä siltapylväitä
vasten niin että koko silta vapisi, nousi siitä levottomuuttaherättävä
kumina.
Tuomarilan maat olivat jyrkkää äyrästä myöten veden alla. Tätä
katseli Johannes puutarhaportailta hautajaisten jälkeisenä päivänä.
Kylmä väristys hiipi hänen ruumiissaan hänen muistaessaan, miltä
hauta oli näyttänyt: vaikka Ole oli ammentanut aivan viime hetkeen
asti ja peitellyt kuusenhavuilla, ei sittenkään oltu voitu välttää
sitä, että haudassa oli vettä. Maa ei enää imenyt kosteutta itseensä.
Hän näki kastuneen, paleltuneen saattueen sateenvarjoineen, äidin
kalpeat, liikkumattomat kasvot, sisarten valkoiset. Hän kuuli papin
kylmän äänen ja märän mullan läiskeen. Vain yhdet itkevät kasvot hän
näki, rehellisesti, avoimesti, luonnollisesti itkevät, Teresen; niin
sydämmellisesti itki hän vainajaa, jota hän ei edes ollut tuntenut.
Tämä ei johtunut siitä, etteivät toiset olisi pitäneetkään vainajasta,
surreetkaan häntä, ei, ei, kyllä hekin surivat. Mutta he seisoivat
haudalla arkoina kuin vieraat, heitä ympäröivät paikkakuntalaiset,
jotka eivät koskaan olleet tehneet vainajalle mitään hyvää,
joiden teeskennelty osanotto uhosi vihaa, kas niin, nyt on tuokin
säätyläissuku tältä paikkakunnalta hävinnyt, ajattelivat he; koko
hautauksen ajan ahdisti Johannesta aavistus näistä ajatuksista. Pois
täältä, ajatteli hän, ja häntä kiusasi, että hänen täytyi niin ajatella.
Sitten hänen mieleensä taas muistui liikutettu, järkytetty Terese;
heti ensi hetkestä asti oli äiti turvautunut häneen, enemmän kuin
kehenkään muuhun. Teresen oli aina oltava hänen lähettyvillään, Teresen
poistuessa huoneesta, lähti äiti hetken kuluttua häntä etsimään,
"minnekähän Terese on mennyt", kyseli hän, "ei suinkaan hän vaan ole
mennyt ulos tämmöisellä ilmalla", — näin puheli äiti, joka ei ollut
koskaan välittänyt, millä säällä muut menivät ulos. —
— Johannes tahtoi viedä äidin mukanaan, samaa pyyteli Teresekin. Mutta
oitis saivat äidin kasvot tuon suljetun ilmeen, jonka Johannes niin
hyvin tunsi, ja eilen oli hän vastannut kieltävästi Tereselle, tänne
hän halusi jäädä, hautojen pariin, hän muuttaisi Päivölään, täti
Lovisen taloon. —
— Tänään aikoivat he matkustaa, heidän oli ajettava tunturin yli, sillä
höyrylaiva oli sumun tähden ankkurissa vuonolla. Ja niin oli heillä
pitkä, sateinen ajomatka edessään.
Silloin olisi hän tilaisuudessa näyttämään Tereselle kotiseutuaan, hän
huomasi kyllä, että Terese kauhistui sen karuutta. "Sataako tänäänkin",
sanoi hän joka aamu herätessään, "kuinka nuo tunturit ahdistavatkaan,
täällä minä en voisi asua, ehkäpä täällä on parempaa kesäisin, mutta
asua en minä voisi täällä, en, täällä on liian synkkää." — Synkkää —
sitä ei hän ollut koskaan huomannut, tuoko leppoisa alakuloisuus, jota
hän rakasti, niin, ehkäpä se hänestä, vieraasta tuntui synkkyydeltä.
Kädet taskuissa tuijotti Johannes taukoamatonta sadetta, hän tunsi
jättävänsä tänään kaikelle jäähyväiset, kotia ei hänellä enää ollut
täällä, kaikki oli muuttuva muistoiksi, katoava muistojen kätköihin,
salaisiin kätköihin. Tuolla minä poikana kuljin, ajatteli hän, tuolla
leikin, tuolla kalastin, tuolla soutelin, — ei ollut ketään, jonka
kanssa hän vastaisuudessa kaikkea tätä muistelisi, ketään, joka
sanoisi: muistatko; muistojen kätköt olivat vain häntä itseään varten.
Äiti tuli ovelle pyytämään häntä syömään ennen matkallelähtöä. He
olivat kaikki koolla, Charlotte, Terese, Ole ja Anne Sofie. Vain
yksi sija oli tyhjänä; tuo tyhjä sija, joka ikuisesti oli pysyvä
tyhjänä, sai tuntemaan, mitä merkitsi, että siinäkin oli tavannut
istua joku, joku joka hiljaisesti oli ollut ensimmäinen. He eivät
puhelleet keskenään. Silloin tällöin katsahtivat he toisiinsa ikäänkuin
tiedustellen, oliko jollakin sanottavaa. Sitten he hymähtivät
toisilleen — kalpeasti.
Mutta Johannes, joka tunsi heidät sekä sisältä että ulkoa — tai ainakin
luuli tuntevansa — oli kuulevinaan, mitä he kaikki ajattelivat.
Kunpahan tämä vain pian loppuisi, että me pääsisimme lähtemään kukin
omalle tahollemme, ajattelivat he. Nyt me istumme yhdessä viimeistä
kertaa, ajattelivat he, tehkäämme kiusa lyhyeksi. Helpompaa on kaikki
muu kuin tämä viimeinen erohetki, tätä ei jaksa kestää. Hän katsahti
äitiin, joka suurena ja jykevänä istui tuolillaan, pitäen Teresen
kättä kättensä välissä ikäänkuin tahtoen turvautua viimeiseen, uuteen
lapseensa. Kaikkensa oli hän lapsilleen antanut, elämänsä lämmön,
eivätkö he voineet yhtään lämmittää hänen vanhuuttaan? Johannes nousi,
kiersi pöydän ja painoi päänsä äidin päätä vasten, köyhyydessään hän
näin teki, ikäänkuin pyytäen anteeksi, ettei hän ollut sen rikkaampi.
Kun lähdön aika oli tullut, kiirehtivät he hyvästelemään.
Matkalaukuista ja kääröistä aiheutui paljon puuhaa. Hätäinen oli
viimeinen jäähyväissana, Terese itki, äiti puristi häntä syliinsä,
äidin kasvot olivat valkoiset ja liikutetut Sitten hän päästi hänet
sylistään ja meni sisään ennenkuin vaunut vielä olivat lähteneet.
Hän meni heidän luotaan, mutta pysähtyi keittiöön ja katseli ikkunasta
heidän lähtöään, vaunujen joiden oli määrä matkata yli tunturien,
rattaitten, jotka olivat kotoisin Bergeimistä. Sivuutettuaan veräjän
hävisivät vaunut sadesumuun.
Hän tuijotti sateeseen, hänen kätensä olivat ristissä rinnalla, suu
oli tiukasti sulettu, huulet valkoiset, harmaat hiukset otsalta
epäjärjestyksessä. Hän huoahti pitkään ja raskaasti ja katsahti
ympärilleen hämärässä keittiössä. Vaivaloisin askelin alkoi hän
kuljeskella huoneissa, oli vielä yhtä ja toista järjestettävää.
Saatuaan kaiken tehdyksi, sytytti hän arkihuoneen lampun ja istuutui.
Hän otti esiin parsinvasun, pisti siihen kätensä ja veti näkyviin
sukan, hän isiui sitä katsellen, suurta, harmaata sukkaa, joka kaipasi
parsimista.
Ulkona sadetta ja pimeyttä. Autioissa huoneissa vainajan ja lähteneiden
jättämää tyhjyyttä. Hän yksinään, lampun alla, joka loi himmeän,
keltaisen pyörylän pöydälle ja lattialle, yksinään, kädessään sukka,
sukka, jota hänen ei enää tarvinnut parsia, sillä sen käyttäjä oli
kuollut.
Hiljaisuus! Hän kuunteli. Ei askeltakaan. Sanaakaan. Ei pienintäkään,
pienintäkään äännähdystä. Kuollut talo.
Niin — hän ei ollut lähtenyt heidän kanssaan eikä hän vastakaan
lähtisi. Hiljaisuus ei piillyt talossa, se asui nyt hänen sydämmessään.
Hän ei tahtonut olla hiljaisuutena uudessa kodissa. Mutta hänen näin
ajatellessaan kirvelsi hänen mieltään, etteivät he olleet häntä niin
pakoittaneet, että hän olisi taipunut ja seurannut heitä.
Väsyneenä heitti hän sukan takaisin vasuun, tänä iltana ei työstä
tullut mitään, ja mitäpä siitä oli hyötyäkään. Parasta oli mennä
levolle, ehkäpä hän nyt sai untakin, moneen yöhön ei hän ollut silmiään
ummistanut. Hän nousi, meni ikkunan ääreen ja kuunteli. Sadetta,
sadetta. Hän meni eteiseen ja kuunteli sielläkin hetkisen. Sadetta.
Hiljaisuutta. Sitten hän meni pimeään ruokasaliin, hiljaisuutta,
sadetta. Vihdoin hän pistäytyi keittiöön, siellä paloi pieni, kellervä
kyökkituikku, siellä oli lämmintä ja suloista, mutta niin hiljaista.
Hitaasti palasi hän takaisin arkihuoneeseen.
Hän istuutui ja otti taas työnsä esille. Tuon saman sukan, sen, jota ei
enää tarvinnut parsia. Hän katseli sitä, harmaata, paksua sukkaa, hän
painoi sen poskeaan vasten, se tuoksui villaiselta ja pestyltä.
Ehkäpä sittenkin — ehkäpä — Ole voisi sitä käyttää. Saattoihan hän sen
niinollen parsia. Nykäisten suoristautui hän ja rupesi parsimaan kuin
henkensä edestä.
Ja hänen parsiessaan aaltoili hiljaisuus nousten ja laskien yksinäisen
talon yllä, ja raskaasti kohisi syksyinen sade.