Niin — kotiin isän luo, sinne ne aina tahtoivat, isä hymyili — ja
lauloi — hän lauloi ja pojat hänen kanssaan.
Hän katsahti rinnettä ylöspäin, tuolla oli Bergeim, pieni vaalea
rakennus auringon paisteessa, seinät säteilivät valoa, valkoisina
hohtivat kotikoivut, hedelmäpuut kukkivat auringon kilossa, ruskeana
kohisi puro pihan poikki, suuri hymy kirkasti taloa, -"täällä
Bergeimissä on niin vähän varjoa", oli hän valitellut.
"Nyt isä tulee", kirkaisi poika.
Anne Sofie kääntyi, Ole oli tulossa, hän oli huomannut heidät ja oli
tulossa kantamaan pikkupoikaa. Piltti näki isän ja villiytyi, potki ja
löi, riistäytyi äidin sylistä ja lähti juosta viipottamaan.
Ole tuli ja nosti hänet olkapäilleen, poika luikkasi ilosta, vanhin
piteli kiinni isän housuntakamuksesta.
Anne Sofie seurasi hitaasti perässä, nuo kolme tuolla ylhäällä
kuuluivat yhteen. Ja hän! Ei ole hyvä elää semmoisen kanssa, joka ei
koskaan hymyile.
Hän saapui pihalle ja istuutui väsyneenä porraskivelle, siinä hän
istui huohottaen, kädet sylissä. Olella oli jotakin asiaa vajaan, hän
kulki pihan poikki ja takaisin, pojat seurasivat hänen kintereillään,
he hymisivät ja hyräilivät kaikki kolme, vanhin poika jo melko
voimakkaalla äänellä. "Hän laulaa niinkuin sinä ennenvanhaan", oli Ole
kerran sanonut.
Anne Sofie kuunteli — niin, tuo oli hänen äänensä; hänen silmänsä
kyyneltyivät. Hän ei enää edes laulanutkaan, milloin Ole pyysi, vastasi
hän: minulla ei ole pianoa, minä en ole harjoitellut. Harjoitellut!
Harjoitteliko Ole, kyllä, hän lauloi joka päivä, työtätehdessään,
lapsille; hän itse ei enää laulanut edes lapsillekaan.
Hän kätki kasvot käsiin. Nostaessaan päätään kuuli hän piltin itkevän.
Ole oli menossa takaisin pellolle, vanhin seurasi häntä miehekkäin
askelin ja riippuvin housuntakamuksin, he lauloivat kumpikin, mutta
piltti oli lennähtänyt nenälleen varvikkoon ja itkeä kollotti nyt
täyttä kurkkua, toiset kun loittonemistaan loittonivat.
"Muruseni", äiti oli noussut ja auttanut hänet jaloilleen, "mennäänkö
isän ja veikan luo, kantaako äiti sinut isän luo, älähän nyt itke."
Äiti puristi häntä syliinsä, poika parkui tahtovansa isän luo. "Niin,
nyt me menemme, äiti kantaa, me riennämme, minkä voimme". Poika
rauhoittui ja painoi märän poskensa äidin poskea vasten. Yhtäkkiä
nykäisi hän päätään taaksepäin ja katseli ihmetellen äitiä.
"Äiti itki", sanoi hän ja osoitti mustalla sormellaan äidin poskea.
Silloin äiti naurahti, lyhyesti, kyyneleisesti, naurahdus hiipui
väriseväksi hymyksi. "Voi sinua, muruseni", kuiskasi hän kävellessään,
"nyt me menemme isän luo, mutta äiti ei jaksa astua niin nopeasti", ja
kävellessään rupesi hän hyräilemään, hiljaa ja varovaisesti ikäänkuin
ääntään peläten, väkisin, ja piltti lauloi hänen kanssaan. Ja niin he
lauloivat kaikki tyyni, suuret ja pienet.