"Hänen asiallaan" — sanoi hän yhtäkkiä päättäväisesti.
Pappi pysähtyi ja nojautui seinää vasten.
"Oletteko te pakoittanut hänet?" kysyi hän uhaten.
"Tuo on typerä kysymys — meidän päivinämme."
"No, onko hän sitten letukka", hän ei sanonut tätä suuttuneena, vaan
ihmetellen.
"Mitä te sanotte, — ettekö te häpeä", rouva Hage nousi kiivastuneena;
suuttumus teki hänelle hyvää.
Pappi ei heti vastannut, hän alkoi taas kävellä, yhä seinää seuraten;
sitten hän pysähtyi.
"Minä kysyn, onko hän letukka", sanoi hän, eikä hänen äänessään tällä
kertaa ollut ihmettelyä, "monen monena iltana on hän käynyt minua
tapaamassa. Aiotteko te ruveta uskottelemaan minulle, ettei hän
tiennyt, minkätähden minä hänen seuraansa etsin, ettei hän ymmärtänyt,
että minä pidin hänestä? Ja eikö hänkin puolestaan lähestynyt minua,
kerta kerralta yhä enemmän, tähän iltaan asti. Onko hän letukka, kysyn
minä?"
Rouva Hagen suuttumus oli lauhtunut, murheellisena katseli hän pappia.
"Jumala antakoon teille anteeksi pastori, joka ymmärrätte niin vähän.
Lapsi ei ole ollenkaan teitä ajatellut. En tahdo häntä puolustella,
vitsaa hän tarvitsisi. Mutta hän on hautonut tuota sydänsuruaan, ja
silloin ei ihminen aina huomaa, mitä tekee ennenkuin on häväissyt
itsensä."
"Häväissyt itsensä!" keskeytti hänet pastori, "häväissyt itsensä",
toisti hän aivan hiljaa, "niin, ehkäpä ei huomaa —"
Rouva Hage oli noussut seisomaan, hän oli sanomastaan niin säikähtynyt,
että hänestä näytti siltä kuin olisi hän itse, pastori, koko huone
pyörinyt ympäri. "Rakas pastori, te käsitätte minut vallan väärin,
enhän minä toki teitä tarkoittanut, sanoessani, että hän on häväissyt
itsensä tarkoitin minä, että hän on häväissyt itsensä valheellisella
tunteella, ja niin tekee jokainen, joka sitoo itsensä ihmiseen,
jota ei rakasta. Jumala varjelkoon, älkää käsittäkö minua väärin,
teistähän olisi tullut maailman kunnioitettavin vävypoika", huusi hän
epätoivoissaan.
Pastori hymähti lyhyesti, "tuhannet kiitokset, - säästäkää vaivojanne".
Hän käveli taas, mutta pysähtyi ja sanoi rukoilevasta:
"Mitä teillä on minua vastaan? Sekö on esteenä, että minä olen
talonpoika? Mutta olenhan minä pappikin. Eihän teitä toki voi peloittaa
minun vanha riitani virkamiesten kanssa. Ja minä — minä rakastan — minä
pidän paljon teidän tyttärestänne, minä olen hänelle hyvä, minä lupaan
sen teille, niin totta kuin jumala minua auttakoon."
Rouva Hage oli käynyt hyvin kalpeaksi.
"En minä mitään teidän sanomastanne tarkoita - mikään semmoinen ei
ole esteenä, jumalani, kunpahan ei olisikaan mitään muuta estettä.
Mutta Charlotte ei pidä teistä, hän on toiminut uhkamielin, minä en
häntä puolusta, mutta nyt hän on epätoivoissaan, ja minähän olen ennen
kaikkea hänen äitinsä ja minä pidän hänestä."
"Mutta pidänhän minäkin hänestä."
Hän sanoi sen niin hiljaa, että kyyneleet kihosivat rouva Hagen
silmiin. "Minä tunnen sen nyt, ja jos minä olisin sen ennemmin näin
tuntenut, ei minulla ehkä olisi ollut rohkeutta tulla tänne. Mutta
minäpä olen tullut, jumalankiitos, olemme me kumpikin sanova, sillä
mikä onnettomuus olisikaan voinut tapahtua. Hän ei rakasta teitä. Hän
ei pidä teistä, Hän on vain epätoivoinen".
Pappi nöyrtyi.
"Mutta emmekö me voisi koettaa? Minä lupaan teille — jos minä huomaan,
ettei hän tahdo, että hän pelkää, — ettei hän pidä minusta, — vapautan
minä hänet. Minä lupaan sen teille, kuuletteko. Antakaa minun puhua
hänen kanssaan — enhän minä pyydä kohtuuttomia?"
"Ette, ette te pyydä kohtuuttomia, mutta se ei saa sittenkään minun
tieteni tapahtua. Sillä minä en tiedä minkälainen vaikutusvalta teillä
on häneen tuona hetkenä, enkä minä tiedä, kuinka epätoivoinen hän on.
Minä lähetän hänet pois."
"Lähetättekö te hänet pois?" Pastori pyyhkäisi hiuksiaan. Hän huoahti
lyhyesti. "Sen täytyy siis raueta?"
"Se on rauennut."
Masentuneena ja onnettomana tuijotti hän eteensä. "Vain yhden ainoan
kerran", kuiskasi hän. Sitten hän taas työnsi kätensä taskuihin ja
rupesi kävelemään. Nurkassa hän pysähtyi, otti käteensä erään kirjan,
selaili sitä, laski sen pois, meni pöydän luo, hypisteli saksia,
muuatta paperia. Synkästi katseli hän rouva Hagea.
"Te olette kirottua ja ylpeätä sukua", sanoi hän vihoissaan hiljaa.
"Maantieseuraksi minä kyllä kelpasin, sillä minä uskoin hänestä hyvää.
Mutta hän, hän ei ollutkaan parempi kuin katutytöt, jotka kulmissa
lyhdynloisteessa odottelevat. Minä olisin ollut tarpeeksi hyvä siihen
— siihen, jota ei minun suuni sano." Hän meni aivan rouva Hagen luo:
"kuudetta käskyä voi rikkoa monella tavalla."
Rouva Hage katsoi häntä silmiin ja tuli kylmäksi ja aivan
rauhalliseksi; ripeällä otteella kokosi hän helmansa ja lähti sanaakaan
sanomatta.
Nopeasti kulki hän pappilan maitten yli johtavaa polkua, päästyään
tuomarilan vaiheille hän pysähtyi, hän tuli niin väsyneeksi, että hän
istuutui märälle kivelle, hän katseli taivasta kohden. Se oli tumma
eikä ihan sees, tähdet välähtelivät pilvien lomasta.
Tähtiä katsellessaan risti hän kätensä, hyvä jumala, oliko hän tehnyt
oikein, kuinka saattoi ihminen tietää oliko hän menetellyt oikein.
Omantunnon äänen kuunteleminen oli kyllä kaunista, mutta kun tuli
oikein paha paikka eteen, ei siitä koskaan ollut apua, vain elämä
kykeni osoittamaan oliko teko ollut oikea. Mutta ilkeä mies hän ainakin
oli — kas niin, hänen hameensahan oli aivan kastunut, hänen täytyi
lähteä kotiin.
Puutarhaportailla seisoi joku. "Sinäkö siellä olet, Johannes?" kysäsi
hän.
"No, äitiseni", Johannes laskeutui pari porrasta, "annahan kun katson
sinua, — _noinko_ vaikeata se oli?"
"Johannes, teinkö minä oikein?"
"Älä kysy minulta, äiti, semmoista. En minä tiedä, mitä äidin on lupa
tehdä lapsensa tähden — mitä hän uskaltaa."
"Jumalankiitos, että minä tiedän — ja minä teen sen kaikessa
tapauksessa," sanoi rouva Hage kovalla äänellä ja meni yläkertaan
Charlotten luo.
Charlotte istui sängynlaidalla.
"Ei näin, lapseni — ensin vuoteeseen", sanoi rouva Hage. "Sittenkun
olet vuoteessa, kerron minä sinulle", ja kun Charlotte oli pujahtanut
vuoteeseen, sanoi hän: "niin, lapseni, nyt se on tehty — minä olen
keskustellut pastorin kanssa." Charlotte piiloutui. "Mitä hän sanoi,
äiti?"
"Mitäkö hän sanoi", rouva Hage tuijotti ulos ikkunasta, "mitä hän
sanoi" — kaikki papin sanat kietoutuivat yhdeksi ainoaksi, letukka,
"niinpä niin", hän rohkaisi mielensä, "koskihan se häneen kovasti,
sangen kovasti, sinä olet tuottanut hänelle suuren surun, lapseni, sinä
olet rikkonut paljon. Mutta muuten hän suhtautui asiaan järkevästi,
hän on hyvä mies, hän ymmärsi sinut ja antoi sinulle anteeksi, hän
käski tervehtimään, ei, sitä hän ei tehnytkään, minä ehkä erehdyn,
mutta hän ajattelee sinua hyvyydellä, vaikka surren, — äh, ei
minusta ole kertojaksi. Häpeä, lapseni, ja iloitse, että siitä on
selviydytty ja nuku. Etkö muka saa unta? Mitä joutavia! Sinä olet
hieman kuumeinen, minä tuon sinulle pisaran isän bromia, odotahan
hetkinen", rouva Hage hiipi varpaillaan hakemaan tuomarin lääkettä, hän
antoi Charlottelle bromkaliumia ja peitti hänet hyvin. "Nyt me emme
enää puhu ikävyyksistä. Ehkä jonakin muuna päivänä. Ja me aloitamme
elämämme uudelleen. Hyväjumala — sitähän elämä juuri onkin, alituista
uudelleen aloittamista. Kuolema ja suru eivät meitä voita, me kadotamme
rakkaamme, joita olemme hellineet, lapsemme, me teemme pahoja ja tyhmiä
tekoja — ja aina me aloitamme elämämme uudelleen —"
— Rouva Hage istui kauan Charlotten vuoteen vieressä, hän viipyi yhä,
vaikka lapsi jo oli nukkunut, vaikka aamu jo sarasti, hän istui kunnes
hänen jalkansa ja selkänsä alkoivat pakoittaa. Hän katseli Charlottea
hellyydellä, surren; siinä istuessaan tunsi hän itsensä niin vanhaksi.
Minä en jaksa enää, ajatteli hän, minun täytyy saada hieman levätä,
minä en jaksa enää kantaa muitten suruja, hänen silmänsä kyyneltyivät,
voi hyvä jumala minun lapsiani, minun täytyy antaa heidän kulkea
yksinään, minä en enää jaksa taistella heidän puolestaan — — ‒
30.
Tuomari ja Johannes olivat tuntureilla, tietarkastus oli käynnissä. He
olivat matkanneet tuntureille tarkastusmiesten kanssa, paikkakunnan
talonpoikien, ja kun tuomari oli tiedustellut heiltä, aikoivatko
he valita tiemaaksi majanpuoleisen rannan, olivat he vastanneet
kieltävästi, se ei muka tulisi kysymykseenkään, tiehän tulisi siten
sekä pitemmäksi että kalliimmaksi, niin ettei siitä ole ollenkaan
pelkoa, sanoivat he. Ja tuomari kertoi piiri-insinöörin arvelleen, että
oli helpompaakin rakentaa tie vastaiselle rannalle, tarkastusmiehet
nyökkäilivät toisilleen, se on hyvinkin luultavaa, sanoivat he,
tottapa piiri-insinööri sen asian ymmärtää, ei tuomarin tarvitse olla
huolissaan majapahasestaan. He tulivat suulaiksi, sitenhän päästään
majan siirtokustannuksistakin, sanoivat he, seudun parhaaksi se on.
Mutta kun tarkastus oli pidetty, äänestivät kaikki talonpojat tiemaaksi
majanpuoleisen rannan, maja oli revittävä, ei ollut tilaa sen
siirtämiseen.
"Tämän sain palkaksi monivuotisesta työskentelystä paikkakunnalla",
tuomari hymyili heikosti; oli tarkastuksen jälkeinen päivä, hän ja
Johannes istuivat veneessä järvellä, he olivat kalaretkellä.
"Älä sitä nyt enää pahoittele", sanoi Johannes, "saammehan me uuden
majan."
Tuomari ei vastannut, hän katseli harmaata vettä ja loivia harjanteita,
täällä oli hänen turvapaikkansa ollut niin monta vuotta, hänen
piilopirttinsä, jossa hän oli tuntenut olleensa kotona, olevansa
onnellinen. Täällä oli hänessä vielä hieman sitä mielen nuorekasta
kepeyttä, jonka elämän harmit olivat hänestä karsineet.
"Ei, Johannes", sanoi hän, "tämä on minun viimeiseni. Minä olen
liian vanha ryhtyäkseni mihinkään uuteen. Kohta minä lähden täältä
ainaiseksi. Niin, niin. Soudapa maihin."
Johannes souti hitaasti rantaa kohden. Väsyneenä, raskain ilmein,
tuijotti tuomari rannalla olevaa pienoista tupaa, se oli vain vähäinen,
matala hirsimaja, sitäkään eivät he olleet voineet hänelle suoda.
"Niin ne meitä vihaavat", sanoi Johannes isänsä ajatuksenjuoksua
noudattaen.
Tuomari nyökkäsi.
"Niin tekevät. Ne tahtovat karkoittaa meidät. Tuntureiltakin. Ne
huomaavat meidän pitävän niistä. Eikä meillä saa olla mitään, josta me
pidämme. Niin, niin."
He vetivät veneen maihin ja menivät majalle.
Tuomari tahtoi heti palata kylään. Kun luukut oli suljettu ja ovi
lukittu, pysähtyi hän katselemaan majaa. Hän lähestyi sitä hiljaa ja
laski kätensä hirsiseinälle.
"Minä en näe tätä enää", sanoi hän, kääntyi ja lähti raskain askelin
kulkemaan tunturitaloon vievää polkua, jossa heidän hevosensa oli. —
— He saapuivat kotiin myöhään illalla. Sataa tihutteli. Rouva Hage tuli
heitä pihalle vastaan sytytetty lyhty kädessä, tuntui niin syksyiseltä.
He eivät puhuneet majasta ennenkuin myöhemmin, tuomarin mentyä levolle,
harmi valtasi silloin rouva Hagen, hän suorastaan vaikeroitsi, hän
ei ollut niitä, jotka kesken masentuivat, eikä asiakaan ollut suuren
suuri, mutta kun vanhoilla päivillään sai kokea pelkkiä vastuksia, iloa
ei nimeksikään, niin hän väsyi. Hän oli liian vanha.
Johannes käveli lattialla tapansa mukaan, harhaili omissa aatoksissaan,
iloa, eikö hän voisi tuottaa iloa? Hän katsahti äitiin, joka istui
mielipahasta kokoonkyyristyneenä, hän istuutui hänen viereensä, tarttui
hänen käteensä.
"Äiti", sanoi hän ja hänen äänensä värähteli, "etkö sinä ole yhtään
ihmetellyt minun tänä kesänä saamiani kirjeitä?" Rouva Hage virkistyi
heti. "Ihmetellytkö, tottakai, Johannes! Mutta sinä olet niitä, joilta
ei kukaan kysy. Niissähän oli naisen käsialaa?"
"Rakas, pikku äiti — minä olen mennyt kihloihin."
"Kihloihin! Ja sen sinä sanot näin yhtäkkiä", rouva Hage rupesi
itkemään.
"Mutta älähän nyt toki itke, äiti."
"Minä _tahdon_ itkeä. Niin paljon kuin haluan", sanoi rouva Hage
itsepäisesti.
"Saat — saat, äitiseni", hymyili Johannes, "hän on — hän on sadasti
liian hyvä minulle", sanoi hän liikutettuna, hän hypähti seisomaan,
niin, hän on liian hyvä minulle, ajatteli hän kävellen levottomana
edestakaisin; "hän on kaikkea, mitä minä en ole, elinvoimainen, nuori,
voimakas, terve. Ja sitten — sitten on hän niin sanomattoman kaunis."
"Johannes!" rouva Hage istui kädet ristissä, "on niin ihmeellistä nähdä
sinut rakastuneena. Sitä minä siis olen tänä kesänä aavistellut."
"Rakastuneena!" Johannes hätkähti.
"Rakastuneena — onko se niin ihmeellistä? Onpa kai, tietenkin.
Mutta kyllä sinä sen ymmärrät, äiti", sanoi hän innoissaan, "se on
niin käsittämätöntä, hän on kirkkaus, aurinko, kesä, minä ikäänkuin
väistelen, aurinko häikäisee minut, äiti, minä hiivin takaisin
varjoihin. Äiti — sinä joka sen ymmärrät — luuletko, että minä voin
tehdä nuoren tytön onnelliseksi?"
"Herrantähden", hymyili rouva Hage, "jos minä olisin nuori tyttö,
menisin kanssasi naimisiin vaikka huomispäivänä."
"Niin — _sinä,_ äiti", sanoi Johannes surumielisesti hymyillen.
"Joutavia, poikani. Me olemme tuumailuihin ja huoliin sotkeutuneita,
me olemme täynnä arveluita kuin nuppineula-arkki. Mutta nyt vain
iloitkaamme. Ja minä — kiittämätön ihminen — tulin sanoneeksi, ettei
elämässä ole iloa, ja kuitenkin on vuoria, meriä — — —"
"Mitä sinä tahdot, äiti?
"Tahdon lasin viiniä. Tahdon kilistää kanssasi, juoda maljasi ja
toivottaa onnea. Ja sitten me juomme — hänen maljansa". Hän pujahti
keittiöön, Johannes seurasi; suuressa, pimeässä keittiössä oli suloisen
lämmintä, sinertävistä ikkunoista häämöitti pihamaa. Rouva Hage löysi
pullon ja laseja, he jäivät seisomaan keittiöön.
"Kerrohan nyt minulle hiukan — poikani". He istuutuivat keittiöpenkille
ja Johannes kertoi.
"Ja minä kun olin jo melkein hylännyt sinut", sanoi rouva Hage,
"sinä olit tullut tavoiltasi niin vanhapoikamaiseksi. Jumala häntä
siunatkoon, minä kirjoitan hänelle vielä tänä yönä. Ettet sinä
ottanutkaan häntä mukaasi! Onko hänellä todellakin yksitoista
sisarta? Saatpa nähdä, että hänkin — no niin", rouva Hage hymyili
salaperäisesti, "voi hyvä jumala, kuinka se oli hauskaa", huoahti hän
onnellisena.
— Ja rouva Hagen kyhätessä kirjettä arkihuoneessa, valvoi Johannes
kammiossaan, hän näki auringon nousevan tunturien ylle, viileä
aamutuuli täytti pienen, valkoisen huoneen.
Niin, miksei hän ollut kertonut sitä äidille ennemmin, ja miksikä hän
sen teki juuri tänä iltana, oliko hän tykkänään sattumien vallassa?
Tai oliko hänellä ollut joku sala-ajatus, — oliko häneltä puuttunut
rohkeutta? Täytyikö elämän häntä aina nykäistä?
Mutta nyt — hänen näin valvoessaan — tänä yönä, ailahti kaipuu
voimakkaasti hänen sydämmessään, oliko hän sitä ennen hillinnyt,
pitänyt omana, suloisena salaisuutenaan? Nyt hän ei enää jaksanut sitä
kestää, hänestä tuntui, että sen täytyi kutsua Terese tänne, tänä
yönä kuuli Terese hänen kuiskeensa, niin, nyt hän herää, kohoutuu
vuoteestaan, kuiskaa hänen nimeään, valkoisena valkoisessa vuoteessaan,
hyvä jumala, kuinka jaksaa hän olla erossa Teresestä päiviä, edes
tuntiakaan, sekuntia.
Valoisana aamuhetkenä asteli hän edestakaisin maantiellä,
kunnes hän pakoittautui, kauan ennen konttoriaikaa, menemään
sähkösanomatoimistoon, kaiken mahtinsa käyttäen sai hän pienoisen
sähköttäjäneidin täyttämään tahtonsa, säikähtyneenä pyrähteli neiti
sinne tänne, tuopa nyt vasta hirmuinen ihminen on, tuo kookas,
säihkyväsilmäinen mies.
Ja Johannes lähetti Tereselle sähkösanoman. "Voitko pitää häitä heti
minun palattuani", sähkötti hän.
31.
Uutinen Johanneksen kihlauksesta elvytti koko talon. Tuomari harhaili
huoneissa raskaasti hengittäen, toimistossa, puutarhassa, pelloilla,
hän oli touhuissaan ja liikutettu, sivuuttaessaan Johanneksen hän
nyhkäisi häntä ja mutisi äänellä, joka oli olevinaan ivallinen,
"jalojen suku ei voi koskaan kuolla." Johanneksesta tuntui melkein
siltä kuin olisi hän mies, joka myrskyjen ja onnettomuuksien halki
johdattaa uppoavan laivan onnellisesti satamaan.
Huomatessaan perheen kokoontuvan tavanmukaisiin pieniin, liikutettuihin
keskustelutilaisuuksiin, pakeni Charlotte lipputangon luona olevalle
kentälle, jota oli tavattu pitää krokettikenttänä silloin kun oli
kesävieraita. Ennenvanhaan. Kauan, kauan sitten...
Siellä oli suuri koivu. Charlotte istuutui selkä koivua vasten ja
tuijotti suurin silmin eteensä.
Näin istuessaan tuntui hänestä siltä, että etäisyyksistä virtasi
ajatuksia hänen luokseen, hän näki niiden väreinä liihoittelevan
ilmassa, toiset olivat punaisia, toiset synkän harmaita, toiset mustia,
ja kaikki ne pyrkivät hänen luokseen. Hitaasti, hitaasti kuin raskas
virta imeytyivät ne hänen, sisimpäänsä, kunnes yhtäkkiä jokin paha
muisto putkahti pinnalle ja työnsi okaansa hänen sydämmeensä. Silloin
pysähtyi hänessä kaikki, vain tuo ainoa tuska eli, miksikä pitikään
tuon muiston palautua...
Hän katseli rinnettä — kivistä, huonosti viljeltyä, heikkoruohoista
maata, jolla kasvoi monia sinikelloja. Lapsena oli heidän ollut tapana
tynnyrissä vieriskellä rinnettä alaspäin, kunnes tunturi, virta ja puut
pyörivät taivaalla suurena, sekavana värileikkinä..