— Hetkistä myöhemmin oli Johannes matkalla alaspäin. Hän näki Olen
palaavan työhön — pienenä ja kevyenä. Ole on tuolla, ajatteli hän,
tuolla on hänen talonsa, hänen maansa, kukaan ei hänen rauhaansa
häiritse. Mutta — mutta — Johanneksen mieleen johtui kotimatkalla
vietetty yö, ihmeellisine, salaperäisine tunnelmineen, — yön ja päivän
välillä on sittenkin suuri ero...
Hän meni postitoimistoon, siellä oli kirje Tereseltä: pieni, sininen
kuori, pieniä, sinisiä, viivoitettuja arkkeja, käsiala koulutytön
käsialaa, moista kirjoittavat kaikki neitoseni virastossa, ajatteli
hän; hitaasti, kirjettä lukien, kulki hän sillan yli. Niin kaukaa,
niin kaukaa, — pikkusanoja, jotka polttivat mieltä. Kipunoita
ansaitsemattomasta hellyydestä, nuoruuden lämpöä, joka teki hänet
köyhäksi. Teresen sanat olivat niin avomielisiä, niin sydämmellisen
helliä; hän muisteli omia kirjeitään: niiden sanat ikäänkuin pelkäsivät
ja häpesivät ilmituloaan. Terese ei pelkää aatostensa ilmituloa,
ajatteli hän nojautuen sillan kaidetta vasten, hänen mielensä oli
tuskasta raskas, hän ei tiennyt kaipasiko hän Tereseä vai iloitsiko hän
yksinolosta. Hän repi kirjeen pienen pieniksi palasiksi, antoi niiden
pudota virtaan, joka kuljetti ne pois — — —
29.
Ilta oli vasta tulossa, mutta sinertävää hämyä oli jo lehvistön alla,
joka nyt näytti tummalta ja tiheältä, jyrkkäpiirteisinä ja värikkäinä
kohousivat tunturit, pellot ja niittykaistat eroittautuivat selvästi
sinisestä koivikosta, auringonlaskun valaistus värisi vielä taivaalla,
mutta nopeasti hiipuen se sammui, niinkuin tuli olisi hiipunut; ja
tulen hiipumista seuraa sininen, vieno hämärä. Eroitti vielä tarkasti
pienenkin: harmaan aidan, punaisen portin, tien pyöränraitioineen,
tuomarilan, tuomarilan valkoisen portin, rakennukset, puut, pensaat;
terävästi ja selvästi eroittautuivat esineet vielä toisistaan, mutta
vähitellen häivytti vaimeneva valaistus kaiken pelkiksi ääriviivoiksi,
vihdoin ääriviivojenkin kajastus sammui, kaikki sulautui yhdeksi,
pimeys, joka salaa oli noussut maan uumenista, näytti sulkevan kaiken
syliinsä, se ei ollut valoisaa suviyön hämyä, vaan alkavaa yöpimeätä;
oltiin heinäkuussa, heinäkuun loppupuolella.
Tätä katseli pastori, hän istui tienposkessa veräjän vaiheilla ja
odotteli Charlottea. Leveää hattuaan piti hän käsiensä välissä, hän oli
vaipunut ajatuksiin. Kesä loppuu ennenkuin sitä aavistaakaan, ja tältä
kesältä oli hän toivonut niin paljon. Tuomarilassa oli uusi vieras,
veli, uusi este oli hänen tiellään. Mutta näin hän ei voinut kauempaa
odotella, hän ei enää jaksanut odottaa, hän oli pyytänyt jumalalta
voimaa, armoa, ja hän luuli saaneensa sitä. Turvallisin mielin tunsi
hän, että jumala oli antanut suostumuksensa, mutta häneltä oli
puuttunut uskallusta, — jospa hän tälläkin kertaa joutuu tappiolle!
Ja kaiken lisäksi he iltaretkillään valehtelivat toisilleen,
jumala antakoon anteeksi, hän sen oli aloittanut. He retkeilivät
muka yhteisesti surren, mutta heidän ajatuksensa olivat aivan
toisenkarvaisia. Hän tahtoi tästä kaikesta päästä, lopettaa tuosta
toisesta puhumisen, nyt oli puhuttava hänestä itsestään.
Ja hänen maineensakin kärsi, olihan hän pappi, ja nyt juorusi koko
seutu hänestä, se ei ollut hyvän merkki. Ympäristön taloissa oli
monia naimahaluisia tyttäriä, jotka niin hyvin olisivat sopineet
talonpoikaispapille, mutta hän ei huolinut ketään naimahaluisista, hän
tahtoi saada hänet, hänet, joka oli toisenlainen kuin muut.
Hän näki Charlotten tulevan tuomarilasta johtavaa polkua, — hän käveli
nopeasti, valoisana kajastuksena tuli Charlotte häntä kohden. Ja
sittenkin: ylpeä oli hänen päänsä, kaulansa, ruumiinsa asento; hän
tunsi raskaitten verien pakoittavan ja hänessä heräsi kiivas viha. Hän
nousi ylös vasta Charlotten ehdittyä aivan hänen lähelleen.
"Sinä annat minun odottaa hieman liian kauan", sanoi hän matalalla
äänellä.
Charlotte kohautti päätään ja katseli häntä teeskennellyn
välinpitämättömästi, ihmetellen ja hieman peloissaan, odottamaton
"sinä" ja äänen tumma sävy säikähdytti häntä.
"Niin, sinä annat minun odottaa, tänään kuten ennenkin", sanoi
hän lähestyen Charlottea, Charlotten kepeä välinpitämättömyys
raivostutti häntä, "sinä tulet, milloin sinun päähäsi pälkähtää. Sinä
lähdet milloinka sinua haluttaa. Luuletko sinä voivasi pitää minua
leikkikalunasi?"
"En minä ole pyytänyt teitä odottamaan", vastasi Charlotte käännähtäen
sukkelasti, "en minä teitä etsi." Mutta silloin tarttui pappi hänen
ranteeseensa ja puristi niin, että teki kipeätä.
"Hyvä, siispä minä etsin sinua. Ja sinä tiedät minkätähden minä sinua
etsin. Tahdotko vai etkö? Tätä — tätä minä en kestä kauempaa. Yön
toisensa perästä olen seisonut sinun ikkunasi edessä, vain sinua,
sinua, sinua yksin minä etsin, sinut minä tahdon omistaa. Vastaa nyt,
tahdotko?"
"En tiedä", vastasi Charlotte; häntä pyörrytti, hän koetti tempautua
irti.
"Kyllä sinä tiedät", sanoi pappi pidättäen Charlottea luonaan, hänen
suuripartaiset kasvonsa olivat lähellä Charlotten kasvoja. "Sinä
tiedät kaiken", hänen äänensä muuttui pehmeäksi, pyytäväksi, "sinä
tiedät, että minä olen siitä hetkestä, jolloin sinut ensi kerran näin,
ajatellut vain sinua, on synti, että jollakin ihmisellä on niin suuri
valta toiseen, sinä voit tuon synnin sovittaa tulemalla omakseni, minä
pyydän, minä pyydän sinua", hän painoi päätään Charlotten povea vasten.
"Minä olen kaivannut niin sanomattomasti", kuiskasi hän. "Kuuletko
sinä, mitä minä sanon?"
Charlotte koetti tarmottomasti vapautua, peläten katseli hän pappia,
maa keinui hänen ympärillään, työnsi häntä pappia kohden, hän yritti
poispäin, mutta läheni yhä, "minä kuulen, mitä te sanotte", kuiskasi
hän.
"Tule — täällä voi joku nähdä meidät", hän veti hänet mukaansa, he
kompastuivat kanervikkoon, hän kiersi kätensä Charlotten ympärille,
tuki häntä, nosti häntä.
"Tule tänne", mutisi hän suu hänen olkapäätään vasten painautuneena; he
pysähtyivät erään puun alle, hän kiersi kätensä hänen ympärilleen ja
veti hänet luokseen. "Tahdotko sinä — tulla omakseni, lupaatko minulle
sen?"
"Lupaan — lupaan", kuiskasi Charlotte koettaen riistäytyä irti, "minä
lupaan — sanonhan minä lupaavani."
Huudahdus, voihkaus värisytti hänen ruumistaan, hän painoi kasvonsa
Charlotten povea vasten. "Jumala olkoon kiitetty", kuiskasi hän.
Charlotte tarttui hänen päähänsä ikäänkuin tahtoen työntää sen pois,
mutta luopuikin aikeestaan, väkivalloin tempautui hän irti, luiskahti
toiselle polvelleen, mutta kavahti nopeasti ylös.
"Minä pelkään", sanoi hän.
"Älä pelkää", sanoi pappi koettaen tavoittaa häntä.
"Minä pelkään", huudahti Charlotte ja syöksyi pois kanervikosta,
luullen itseään seurattavan huusi hän taakseen: "olenhan minä sen
luvannut", syöksähti vielä kerran ja pääsi maantielle. Pappi seurasi,
häntä ympäröi kuuma hehku, häntä peloitti, "olenhan minä sen luvannut",
huudahti Charlotte taas ja alkoi juosta tietä pitkin. Pappi ei
seurannut. Hän seisoi vain ja tuijotti.
Charlotte juoksi kunnes pääsi arkihuoneeseen. Siellä istuivat äiti ja
Johannes. Hän pysähtyi hengästyneenä ja tuijotti toisesta toiseen, —
näki lampunvalossa heidän huolestuneet kasvonsa — nyt he taas olivat
huolissaan hänen tähtensä.
"Minä olen mennyt kihloihin papin kanssa", sanoi hän käyden
kalmankalpeaksi, "ettekö iloitse?"
"Mitä sinä sanot, lapseni", rouva Hage nojautui taaksepäin tuolissaan,
"oletko sinä suunniltasi?"
"Minä olen mennyt kihloihin papin kanssa", sanoi Charlotte ja tarttui
pöytään, jotta ei kaatuisi, "onko siinä mitään ihmeellistä?"
"Äiti — äiti", huudahti hän yhtäkkiä ja heittäytyi polvilleen äidin
eteen.
Äiti kiersi toisen kätensä hänen ympärilleen, toisella hän viittasi
Johannesta menemään, pitkin, hiipivin harppauksin poistui hän huoneesta.
Kauan istui rouva Hage hyväillen Charlotten hartioita, sitten hän sanoi
rauhallisesti, viileähkösti:
"Maltahan nyt lapseni — eihän se niin vaarallista ole." Ja kun
Charlotte vain yhä tiiviimmin painautui hänen syliinsä, jatkoi hän:
"Rauhoituhan nyt toki, Kyllä siitä selviydytään, minä autan sinua."
"Minua ei voi kukaan, kukaan auttaa."
"Sitäpä varten sinulla on vanha äiti." Mutta sitten hän harmistui.
"Mutta oletpa sinäkin juttuun sekaantunut — sinä, joka aina olet ollut
olevinasi niin ylpeä, paljon ylpeämpi kuin me muut. Ihmisen ei pidä
koettaa noin vain selviytyä surusta, surukin on kallis lahja. Kuinka
sinä mahtaisitkaan hävetä, jos sinä sattuisit taas kohtaamaan suuren,
totisen rakkauden. Niinpä niin, niinpä niin, tulevaisuuteen ei sinun
iässäsi uskota, ensimmäinen rakkaus on kaikki kaikessa — ja kuitenkin
on usein kolmas tai neljäs rakkaus — jumala minua armahtakoon, vasta
kolmas tai neljäs suurin. Niin, semmoista on elämä, lapseni; en minä
pyydä sinua uskomaan puhettani, en olemaan yhtä mieltä kanssani.
Usko sinä vain, ettet sinä koskaan voi rakastua kehenkään muuhun, se
on oikein ja luonnollista, mutta ole ylpeä siitä, että olet pitänyt
hänestä, vaikkei hän — ehkä — olekaan pitänyt sinusta. Ei siinä ole
mitään nöyryyttävää. Surut ja korut ovat toistensa kaltaisia: jollei
niitä taidolla kanna, muuttuvat ne rihkamaksi, vaikka olisivat kuinka
aitoja. Ja papin kanssa, ei lapseni, kuinka rumaan ja typerään juttuun
— niin, minä sanoin typerään — sinä oletkaan sekaantunut."
"Äiti!"
"Niin, lapseni, sinun on kuultava totuus." Rouva Hage nousi, Charlotte
jäi polvilleen, kasvot tuoliin kätkettyinä. "Sinun on terveellistä
hävetä. — Onkohan maassa kastetta", sanoi hän yhtäkkiä ja rupesi
hakaneuloilla kokoilemaan helmojaan.
"Äiti", Charlotte hypähti ylös, "minnekä sinä aiot lähteä, mitä sinä
aiot tehdä?"
"Minä menen papin luo purkamaan sinun kihlaustasi", sanoi rouva Hage
hakaneula suussa.
"Äiti — minä olen antanut hänelle lupaukseni."
"Sitäpä minä juuri menenkin noutamaan takaisin."
"Ei — äiti — ei."
"Tahdotko sinä mennä naimisiin hänen kanssaan? Mitä joutavia. Ethän
sinä tahdo. Ja silloinhan me menettelemme typerästi viivytellessämme
tämän jutun päättämistä."
"Voi hyvä jumala, tätä häpeätä!"
"Sinäpä sen sanoit. Häpeä sinä vaan, se on terveellistä ja hyvin
ansaittua, mutta älkäämme silti tehkö uusia tyhmyyksiä. Minä sanon
sinulle muuten erään asian, — kun nuori tyttö tekee, mitä sinä olet
tehnyt, on hänen pikku minässään jotakin vinossa, sinä ihailet itseäsi,
sinä olet mielestäsi erikoinen. Sinä kaipaat toisia oloja, työtä, —
nytpä saatkin seurata Johannesta kaupunkiin."
"Niin — pois minä tahdon, kauaksi pois."
"No, eihän sekään mahdottomien matkojen takana ole — nyt enää, kun
meillä on Bergeninrata. Nyt minä olen valmis". Hän pysähtyi ovelle ja
sanoi hiljaa: "en minä ole menossa huvikävelylle, lapseni, minä olen
menossa asialle, jolle äiti lapsensa puolesta lähtee, vaikka sydän
kirveleekin. Huomaa, että sekin on eräänlaista rakkautta ja ajattele
kunnioitatko sinä sitä rakkautta oikealla tavalla". Hän meni Charlotten
luo ja veti hänet syliinsä. "Jumala auttakoon sinua, lapseni, minä
tiedän, että sinun on paha olla, ja minä, sinun vanha äitisi, koetan
auttaa sinua parhaani mukaan." Hän suuteli Charlottea. "Sinä et kai
ole vielä syönyt iltastakaan. Lapsukaiseni. Teidän osananne on tuottaa
hiukkasen surua vanhemmillenne, niin pitääkin olla. Kunpahan minä vain
voisin sinut murheestasi päästää, mutta sitä minä en voi." Hän itkaisi
hieman. "En minä tätä muistele. Teinhän minäkin tyhmyyksiä. Pieni,
pieni lapsoseni. Mene levolle, minä palaan pian takaisin." —
— Rouva Hage asteli läpi kasteisen ruohikon, hän oli niin innoissaan,
ettei hän joutanut asiansa tavattomuutta ja vaikeutta ajattelemaan.
Mutta tuomarilan veräjällä kohtasi hän Johanneksen.
"Äiti rakas — millekä kaukoretkelle sinä nyt olet sonnustautunut?"
"Minä menen purkamaan Charlotten kihlausta", sanoi rouva Hage
kiireissään.
"Nytkö! Tänäkö iltana! Sepä vasta peijakkaanmoista. Aiotko sinä kertoa
hänelle tuon suloisen uutisen sängynlaidalla istuen ja hänen kädestään
kiinnipitäen."
"Mitä joutavia, Johannes — näethän sinä toki, että kansliassa on valoa."
"No niin — ehkäpä ei hiljan kihlautunut mies menekään niin aikaisin
levolle. Mutta äiti — suoraan sanoen — etköhän sinä ensin nukkuisi
hieman?"
"Nukkuisiko! Mutta silloinhan voisi hyvinkin käydä niin, etten minä
aamulla uskaltaisikaan."
"Heidän pitäisikin oikeastaan saada selvittää tuo asia kahdenkesken."
"Rupeatko sinäkin vastustelemaan. Minäpä sanon sinulle, mitä sinun
pitäisi tehdä: sinun pitäisi mennä minun sijastani, se sopisi paljon
paremmin."
"Ei — jumala vapahtakoon ja varjelkoon —"
"Niin — kyllä minä sen uskon, ettet sinä tahdo. Miesväki ei _uskalla_
koskaan mitään." Rouva Hage jatkoi matkaansa.
Hän meni suoraan sisään — koko ajan itsekseen puhellen — ja kolkutti
kanslianovelle. Pastori istui ikkunan ääressä ja katseli ulos, hän
käännähti ja huomasi — keskellä yötä — rouva Hagen — tulevan anoppinsa
— seisovan ovensuussa, helmat korkealle koottuina, punaisilla
kasvoillaan hymy, joka saattoi merkitä, että hän oli tullut kutsumaan
vierailulle tai ilmoittamaan surullista kuolemantapausta, kumpaakin
yhtä hyvin.
"Onko jotakin tapahtunut", kysyi pastori nousten.
"Ei niin mitään", sanoi rouva Hage, "toisinsanoen paljonkin, älkää nyt
vaan luulko, että on kyseessä kuolemantapaus tai joku muu sellainen,
se ei ole yhtään mitään, mutta pahaa sittenkin", sanat kompastelivat
herttaisessa epäjärjestyksessä rouva Hagen suusta, — vasta nyt,
nähtyään papin, hänen kellervänvalkoiset kasvonsa, siniset silmänsä,
joista pelko ja tuska kajasti, vasta nyt huomasi hän, että pappikin oli
ihminen, että se oli hänelle musertavaa totuutta, ettei sitä voinutkaan
niin helposti peruuttaa kuin mitä tahansa kutsua.
"Sallitteko minun istuutua", sanoi hän jo istuen.
"Lienee kyseessä erittäin vakava asia", sanoi pappi hitaasti, "kun te
tulette kertomaan sitä minulle tähän aikaan vuorokaudesta."
"Tähänkö aikaan —? Paljonko kello on?"
"Puoli yksi."
"Se on mahdotonta. Teidän kellonne varmaankin edistää, teidän pitäisi
lähettää se kellosepälle." Rouva Hage kiskoi omansa esiin. "Näettekö",
sanoi hän voitonriemuisena, "minun kelloni on vielä kahdeksaa minuuttia
vailla puoli yksi, — sanoinhan minä, että teidän kellonne käy väärin."
"Te ette liene tullut tänne vain keskusteluksenne kelloista?"
"Enpä tietenkään", epätoivoisena katseli rouva Hage ympärilleen,
ikäänkuin etsien katosta tai seinistä pakotietä. "Niin, on kyseessä
sangen vakava asia. Hyvä jumala, nythän minä vasta oikein käsitän,
kuinka vakava se asia on. Teidän ja Charlotten kihloihinmenosta ei voi
tulla mitään."
"Minä tunsin, että se oli kyseessä", pastori työnsi kiivaasti kätensä
taskuihin ja rupesi kävelemään. Hän ei sanonut mitään, hän vain käveli,
edestakaisin, sitä seinää seuraten, jolla hänen tuolinsa oli, ja
vilkaisi silloin tällöin vihaisesti rouva Hageen.
"Tyttärennekö pyynnöstä te tälle asialle lähditte", sanoi hän vihdoin.
"Hän tietää minun tuloni."
"En minä sitä kysy. Onko hän pyytänyt teitä? Hänenkö asiallaan te
olette?"