Laiva lähti. Uoma umpeutui hänen takanaan, maataloja liukui ohi,
veneitä keinui höyrylaivan aallokossa, muutamat poikaset heiluttelivat
lakkejaan... Sitten näkyi molemmilta puolilta vain harmaata tunturia
— silloin tällöin keksi pilkahduksen merestä ja saaristosta
tai viheriöitsevistä lahdelmista pikkutaloineen, olipa eräässä
niemenkärjessä suuri huvilakin, lippu paukkui aamutuulessa, se oli
tienviittana.
Monena vuonna oli Hage matkustanut maitse kotiin — niin, hän ei
ollut kulkenut laivalla sittenkuin ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan.
Mutta kaikki tuntui hänestä tutulta. Täällä oli muuttumaton maailma.
Tunturia, harmaata tunturia, välipalana mereen ulottuva koivikkorinne,
sen takana korkeampia tuntureja, etäisyydessä vaalea selänne... Mereltä
tullut lokkiparvi seurasi laivaa, rauhallisesti ja tasaisesti se nousi
ja painui, pysytellen aina yhtä etäällä laivasta, Hage tuijotti tuota
valkoista saattuetta, eiköhän tuo sama parvi ollut seurannut häntä jo
hänen poikavuosinaan?
Hän seisoi laivan kokassa, täällä oli hän oleillut matkustaessaan
kotiin lomalle. Noilla touviläjillä oli hän lepäillyt ja nukkunut, kun
ilma kajuutassa oli käynyt liian raskaaksi, jäykkänä ja vilustuneena
oli hän herännyt, mutta iloiten matkan joutumisesta. Ja tuolla
alhaalla, välikannella, oli hän pujottautunut rahvaan sekaan saadakseen
tuntea kotoista tuoksua ja kuulla kotiseudun hitaastilaulavaa murretta.
Ja kajuutassa oli istunut vaimoväkeä lapsineen, joilla oli ollut
käsissään vesirinkilöitä, ja laivan sivuutettua Stav-vuonon oli
kajuutan ilma saonnut sanoin kuvaamattomaksi hajuksi...
— Ei oltu suinkaan millään pikaretkellä, matka kesti melkein koko
vuorokauden, lukemattomiin laitureihin poikkeiltiin, ja jokaista
tarkasteli Hage yhtä suurella mielenkiinnolla. Mikään ei ollut
muuttunut, ei ainakaan ollut muutosta havaittavissa, ja kuitenkin oli
kulunut niin monta vuotta, hyvähän oli, että elämä edes jossakin pysyi
entisellään. Kaikki oli ennallaan: pienet laiturit, syvä, mustanvihreä
vesi, jauhosäkkien keskellä odottelevat liikkumattomat miehet, tytöt
valkoisine huiveineen, musta hevonen työrattaineen tiellä. Hagen
täytyi parissa kohden mennä maihin tarkastamaan tuota mustaa hevosta,
katsomaan tietä, joka kapeana, koivujen varjossa, nousi jyrkän tunturin
kuvetta. —
— Ilta tuli tehden kaiken salaperäisemmäksi ja arvoituksellisemmaksi.
Mustina kohosivat tunturit mustasta merestä, alkoi sataa, hienon
hienosti tihuuttaen, ilmassa oli vain kuin sumua. Pimeässä tulivat
kaikki tuoksut ja hajut voimakkaammiksi, tunturin rinteiltä
levisi merelle suloista koivuntuoksua, se sekaantui tervanhajuun,
laivanhajuun, merenhajuun... Hiljaisuus hiipi kaikkialle, tunturien
varjossa vallitsi ihmeellinen äänettömyys, koti... koti...
Matkustajat olivat menneet levolle, välikannella seisoskeli pieni,
äänetön parvi miehiä ja naisia, jotka aikoivat nousta seuraavalle
laiturille, muuan piippu hehkui, merimiehet järjestelivät tynnyreitä,
härkä mylvähteli lastiruumassa, mutta öinen hiljaisuus vaimensi kaiken
melun.
Hage meni peräkeulaan. Nyt kuljettiin niin lähellä tunturiseinää,
että hän kuuli, kuinka aallot koskena kohisten murtuivat tunturia
vasten. Jyrkän seinämän juurella oli muutamia harmaita talaita, pari
miestä puuhaili verkkoineen. Jyrkänteen laelta pilkahti valoa jostakin
mökistä. Leppien peittämään halkeamaan oli koski uurtanut vaahtoisen
uomansa. Vuonon pimennoista kuului merilintujen hiljaista räkätystä,
kova käheä ääni kirahti, siipiä havahtui unesta, ne havisivat hetken ja
asettuivat sitten taas lepoon...
Tämä muuttumattomuus juuri on onnea, ajatteli hän. Muuttumattoman
ja kadottamattoman omistaminen, käväisyt entisyydessä, olivat hänen
salaisia aarteitaan. Mutta tuota muuttumatonta oli vain hänen
mielessään. Satoja pettymyksiä olisi hän kohdannut, jos hän olisi
noussut maihin, tältä laiturilta, seuraavalta, miltä tahansa, tai
sekaantunut ihmisjoukkoon. Mutta hänpä ei noussutkaan maihin, hänpä
ei sekaantunutkaan ihmisjoukkoon, yhä vaan jatkoi hän matkaansa,
yhä kauemmaksi hän kulki, yhä lähemmäksi kotia, vain harhaa ja
silmänlumetta oli, että hän vihdoin nousi maihin eräälle laiturille,
matkaansa hän yhä jatkoi, aatostensa salaisia, muuttumattomia tienoita
kohden. Kaikki, mitä hän näki oli sielun heijastusta, muuttumattoman
sielun heijastusta, tunturit, tuoksuva koivikkorinne, koskenkohina,
ihmiset talaan luona, lintujen räkätys pimeässä, — kaikki oli saman
sielun harhakuvaa. Kerran ilmestyy sielu meille, silloin kun kaikki
vasta on tulossa, ja sitä sielun kuvaa on onnekasta palata katselemaan.
Sitä juuri me nimitämme kotiseudun kaipuuksi, nuoruuden kaipuuksi, se
on sielumme ensimmäisen kuvan kaipuuta, niitten tienoitten kaipuuta,
joista me luulemme sen löytävämme.
Voi, niitä päiviä, jolloin kaikki vasta oli tulossa! Niiden
suloisuutta, niiden tuskaa, kalleinta ehkä on niiden tuska. Kadonneita
nuoruusvuosia, joiden menettäminen on meidän suurimman murheemme
syynä, tuska elättää niiden muistoa, niiden suloisuus on painunut
lähtemättömästi mieleemme. Me emme tiedä sitä, me voimme yhtäkkiä
pysähtyä kuuntelemaan; mitä me kuuntelemme, mitä me näemme, mitä
me tunnemme: tuossa on polku, meidät valtaa poikuusaikojemme polun
tunnelma, lahdelman tunnelma, jossa me olemme uineet, pensaikon,
johon me haaveinemme kätkeydyimme valoisien suviöitten vietellessä
meitä yksinäisyyteen, — mitä me kuuntelemme, mitä me näemme, mitä me
tunnemme, — omaa sieluamme — nuorta, kirkasta sieluamme...
... Sateensuojassa, kyyristyneenä erään touvikäärön päälle, vaipuneena
muisteloihin, jotka itsestään hiipivät hänen mieleensä, muita
maailmoja eläen, kuunteli hän höyrylaivan kohinaa ja etäistä aaltojen
murtumista tuntureja vasten, seurasi harmaalle taivaalle mustina
kuvastuvien tunturien ääriviivojen leikkiä. Hän kuunteli kosken pauhua,
odottamatonta aironloisketta erään talaan edustalta, tuijotti suurin
silmin laiturilyhdyn kellervänpunaista loistetta, jota musta vesi
kuvasteli. Mitä oli hän muuta kuin kappale kappaleiden joukossa, joissa
yö humisi, joissa kaikki säveleet värisivät, joita vasten kaikki öiset,
pehmeät aallot särkyivät...
Ja aina kun tietoisuus hänessä hitaasti heräsi, ja hän näki itsensä,
tuntui hänestä siltä kuin olisi hän pyhiinvaeltaja, joka on käymässä
pyhillä paikoilla ennenkuin ryhtyy suureen ja vaaralliseen tekoon.
Hän olisi mieluimmin jäänyt pyhään maahan, salaperäiselle retkelleen,
kadonnut ja unhoittunut niiden hautojen sekaan, joita hän kunnioitti,
mutta hänellä oli velvollisuus täytettävänään...
Toivoiko hän, että maa sulkisi hänet syliinsä? Hän ei tiennyt, mitä
hän toivoi, hän ei tahtonut sitä ajatellakaan, ajatteleehan hurskas
pyhiinvaeltaja vain pyhiä paikkoja ja pyhiä tapauksia ...
Hiljaa liikkumattomana hän istui, katsellen pimeydessä hitaasti
ohiliukuvia tuntureja. Kerran heräsi hänessä ajatus, että tästä ei
Terese pitäisi, tätä ei hän ymmärtäisi, hänelle ei nuoruus merkinnyt
päiviä, joiden piti tuleman, hänen päivänsä tulivat varmasti,
olivat tulleet, hänen elämänsä oli lakkaamatonta nuoruutta. Mutta
sitten haipui Teresen kuva hänen mielestään, hän istui pimeyteen
kätkeytyneenä, katsellen tuntureja, kuunnellen huminaa...
Vihdoin tuli hänen vilu, tuuli oli kääntynyt ja pirskoitteli sadetta
hänen päälleen, hän nousi, meni tupakkahyttiin ja asettui levolle. —
— Hän heräsi siihen, että laiva oli pysähtynyt, avoimesta ovesta
tiedusteli muuan mies, oliko hän Jonassen, "olettenks tee Jonassen",
Hage hypähti ylös ja vastasi kiukkuisesti; hän tunsi olevansa
nälkäinen, likainen, kurja.
Oli päivä. Oltiin pysähdytty eräälle pienelle laiturille, mäellä,
kappaleen matkaa laiturista, oli pari kolme taloa, kapea tie kiipesi
vaivaloisesti tunturin rinnettä, ylempänä oli kirkko, lähellä
sitä valkoinen talo ja matalia puita. Aurinko paistoi alastomille
tuntureille.
Pappila — ajatteli Hage ja pudistelihen, kunpahan saisi peseytyä ja
hieman aamiaista.
Hän meni välikannelle. Isossa kajuutassa nukkui ihmisiä kylki kylessä,
piika käveli käytävässä pukeutumispuuhissa.
"Pestäkö? Eikös teitillä ole hyttiä? No, sitten saatte pestä ittenne
olutpuolikkaassa."
Piika niisti nenäänsä alushameeseensa. Mutta yhtäkkiä hän pysähtyi
tuijottamaan.
"Mutta näänkös minä oikeen, sehän on tuomarin Johannes. No, sepä se.
Ettenkös tee muista minua ja minä kun muistan teitin niin hyvin,
minä palvelin hotellissa, Nielsenin väillä. Joo — kyllä tee saatten
pesinvettä. Kahveetako, tottakai, mitäs tee sanoisitten pihvistä,
minun täytyy kumminkin paistaa laivurille, ja suuruspihvihän on elämän
suola." —
— Peseytyneenä, tyytyväisenä ja kylläisenä seisoskeli Hage kannella
ja poltteli piippuaan. Kalvakka aamuaurinko kimmelsi, vuonon pinnalla
väreili aamuviri, korkeat tunturit, lumihuippuiset, harmaansinertävät,
sulkivat näköalan etelään, vuonon pohjukasta siinsi aivan vedenrajaan
ulottuva koivikkorinne ja pieni joki. Kohta saapuisi hän kotiin.
Katsellessaan keksi hän tuttuja piirteitä, tuttuja pikkupiirteitä,
öinen seikkailutunnelma oli kadonnut. Hän tuli liikutetuksi,
jälleennäkeminen koski häneen, mutta aamun kätköissä ei ollut mitään
salaisuuksia.
Laivan kierrettyä erään kärjen ympäri, siinsivät kotoiset tunturit
hänen silmiinsä, tuon laakson takaa ne häämöittivät, kunhan vielä
yhdestä kärjestä selviydyttäisiin, näkyisi kotikylä, hän eroitti jo
tunturisyvennyksen, jossa koski virtasi.
Nyt — nyt hän näki kylän.
Leveänä ja rauhallisena työntäytyi virta hiekkasärkän sivuitse vuonoon,
tuossa oli laituri aittoineen, katse seurasi tien nousua, korkealla,
mäen laella, oli kirkko ja sen ympärillä kaikki nuo tutut rakennukset.
Laituri oli täynnä väkeä, ylempänä olevaan aitaukseen oli kiinnitetty
hevosia, hän keksi tuomarilan rillat. Hän näki isän ja äidin — hän meni
laivan partaalle ja rupesi viittomaan, äiti vastasi huiviaan heiluttaen.
Kaikki on ihan entisellään, ajatteli hän kyyneleet silmissä.
27.
Äiti ja poika istuivat illalla kahdenkesken isossa tuvassa...
He tarkastelivat toisiaan, salaa, nopein silmäyksin, mikähän sinusta on
sitten viimenäkemän tullut, mitähän sinä olet kokenut, ajatteli äiti.
Minkähänlaiseksi minä olen mielestäsi muuttunut, ajatteli poika. He
olivat samaa verta, huolimatta suurista eroavaisuuksista niin toistensa
kaltaisia, niin samansyisiä, että se nyt, ensimmäisenä iltana, tuntui
melkein tuskalliselta.
"Ole Bergeim ei ole tullut tänään", sanoi äiti kutoen, "hän ei tahdo
heti esiintyä lankomiehenä. Hän on hienotunteinen". Hetken kuluttua hän
jatkoi: "mitä meidän sinun mielestäsi olisi tehtävä?"
"Tehtäväkö — mitä sinä haluat: pidettävä heille häät ja iloittava.
Virkamiehen tyttärellä on syytä iloita moisesta puolisosta — meidän
päivinämme. Voisihan hän, jumalaparatkoon, palata takaisin kaupunkiin
ja saada uuden konttoripaikan: liittyä uudeksi jäseneksi todelliseen
naisköyhälistöön. Meidän vanha virkamiessäätymme taantuu, tai miksikä
sanoisimme, että se taantuu, sanokaamme, että talonpoikaissääty valtaa
sen asemat, talonpoikaissäädystä tulee uusi virkamiessääty. Yhteiskunta
työntää sitä eteenpäin, ylimenoaika kirveltää, mutta minkäpäs me sille
mahdamme?"
"Niin, sinä olet järkevä", sanoi rouva Hage ja sanoi sen ikäänkuin
moittien, "sinä et katkeroidu, sinä et raivoa. Eikö sinua koskaan
pakahduta, Johannes?"
Johannes Hage nousi, kulki ikkunan luo ja katseli ulos.
"Minussa ei ole tulta", sanoi hän hiljaa, "eikä ole koskaan ollutkaan."
Hän käveli hetken.
"Jos minä vihaisin sitä, että olen syntyisin hyvästä, vanhasta
virkamiesperheestä, jos minua aina kiusaisi ja häiritsisi se, että
olen porvari, niin kaipa viha ja tuska olisi minua pahemmin polttanut.
Mutta minä kunnioitan sitä, mistä olen syntyisin, minun mielestäni
meidän vanhat virkamiehemme, suurista virheistään huolimatta, kaikesta
huolimatta, omalla tavallaan olivat hienon ja arvokkaan kulttuurin
edustajia, jota ei mitenkään voi halveksua. Me kumarramme vanhaa
talonpoikaiskulttuuria, mutta kuka peijakas tahansa saa estämättä
solvaista meidän vanhaa virkamieskulttuuriamme. Siitä minä en pidä.
Minusta yhdenvertaisuus on köyhä ilo. Kaunis ja suuri on vapaus,
veljeys mieluinen kuvitelma, mutta yhdenvertaisuudesta jää minun
suuhuni vain tympeä maku. Jollei tarkoiteta niin mitätöntä asiaa kuin
yhdenvertaisuutta lain edessä ja muuta porvarillista silmäinlumetta."
Hän meni avoimelle ovelle ja katseli ulos. "Niin, niin, meidän aikamme
on mennyt. Vanhojen virkatalojemme, puistojemme, huoneittemme aika on
mennyt. Tämä puisto raivataan pois, sen paikalla on ehkä kerran uusi
puisto tai pelto. Mutta sinun ääntäsi tai minun ääntäni ei kukaan
kuule, me emme voi edes kummitella täällä. Meidän kulttuurityömme on
tehty, me olemme pahinta kaikesta, me olemme tarpeettomia, sillä,
hyväjumala, eihän tuo tuomitsemis-, kuulustelemis- ja ristimispuuha ole
niin välttämätöntä, ja jos sitä tarvitaan, niin voihan sen kuka tahansa
opetella, mutta vanha virkamieskulttuuri, sukukulttuuri merkitsi kerran
jotakin. Se, joka nyt ei enää merkitse mitään. Isälle se on surullista,
onpa se minullekin, sillä minä en kelpaa muuhun kuin sitä kulttuuria
palvelemaan, mutta eihän siitä enää kukaan välitä. Niin — minä
lörpöttelen."
"Jumalankiitos", sanoi rouva Hage, "kyllä täällä jo on vaiettukin
riittämiin."
"Minä olen tullut kotiin katselemaan, nauttimaan jokaisesta
täälläoloni hetkestä. Ja minä ratkeankin jaarittelemaan", hän istuutui
keinutuoliin, "on vain yksi paikka maailmassa, jossa minä jaarittelen:
täällä, tässä huoneessa. Kaikkialla muualla minä mykistyn. En
täällä, tässä huoneessa, joka kohta ei ole meidän. Puhukaamme taas
perheasioista. Kerrohan."
Rouva Hage kertoi monin säästynein sanoin Anne Sofiesta ja Olesta,
Charlottesta ja papista. "Minä sanon sinulle, Johannes", hän läimäytti
kädellään pöytään, "että jos kirkonmiehen ja Charlotten suhteesta tulee
jotakin, niin — minä en heidän häitään pidä."
Johannes hymyili.
"Äitiseni — sinä olet yhtä päättäväinen etukäteen kuin ennenkin ja
yhtä pitkämielinen, kun on tosi kysymyksessä. Olen sitäpaitsi aikonut
lähtiessäni ottaa Charlotten mukaani."
"Kunpahan sen tekisit! Mutta puhukaamme nyt nyt sinusta itsestäsi —
eikö sinulla ole mitään kerrottavaa itsestäsi?"
Johannes nousi ja meni ovelle.
"Itsestänikö — ei — ei minulla ole mitään kerrottavaa itsestäni."
"Kellohan on jo kohta kolme", sanoi rouva Hage haukoitellen, "sinä
lienet matkasta väsynyt, menkäämme levolle."
Johannes katseli seutua, hienoa sumua ajelehti kenttien yllä,
tuntureilta kajasti jo heikko, kellervänharmaa sarastus.
Itsestänikö? Minkätähden hänellä ei ollut mitään kerrottavaa itsestään?
28.
Mäkien nouseminen oli raskasta, aurinko paistoi täydeltä terältä,
valkoiset kivet ja matalat purot välkkyivät valoa, vasta kaadettu heinä
tuoksui voimakkaasti, Johannes Hagen täytyi pysähtyä hengähtämään.
Hän oli matkalla Bergeimiin Olea tervehtimään ja ajatteli lakkaamatta
takaisinpalaamista.
Hän saapui pihalle, ihmisiä ei näkynyt missään. Hän istuutui
hakkuutukille katselemaan. Niin, kauaksi täältä Bergeimistä näki,
sen hän muisti poikuusajoiltaan, täällä oli yksinäistä, mutta ei
ahdistavaa. Täällä mahtoi olla hyvä asua.
Hän käveli pihamaalla, — jokainen kaupunkilainen, jolla on suonissaan
maaseudun virkamiesverta, uneksii maalle, maan pariin palaamista,
niinpä niin, hänkin oli sitä unelmoinut, mutta toisinaan oli
hänestä tuntunut siltä, että neljä kesäistä viikkoa riitti. Hän
katseli ympärilleen; kuinka siistiä täällä oli - kuin puhaltamalla
puhdistettua. Väet olivat ulkotöissä — hän huomasi heidän olevan heiniä
hajoittelemassa. Hän aukaisi oven ja astui eteiseen. Talonpoikaistuvan
haju tulvahti häntä vastaan.
Hän palasi takaisin pihalle ja istuutui tukille. On oikeastaan
ihmeellistä, ajatteli hän, että talonpojan tuvassa on niin erikoinen
haju, ja että tuo haju on niin suurimerkityksellinen. Se on seuraava
Anne Sofietakin, takertuva hänen vaatteisiinsa, käsiinsä.
Muuan mies oli tulossa niityiltä päin, se oli Ole, - hän oli kai
huomannut, että talossa oli vieraita.
He tervehtivät toisiaan. "Sinä työskentelet niitylläsi", sanoi
Johannes. — Niin, niin Ole teki. -"Nyt on sopivat ilmat sitä työtä
varten." — Ei ollut valittamisen syytä. Eikö Hage kävisi sisään? Ei,
Johannes ei halunnut, hän oli vain kävelyllä ja aikoi kohta jatkaa
matkaansa.
"Syyskuussa sinä sitten pidät häitä?"
Niin, mitäpä olisi odottamisesta hyötyä, vastasi Ole, ja Hage oli yhtä
mieltä.
Mutta yhtäkkiä keikautti Johannes päätään taaksepäin ja puistelihen.
"Kuulehan, Ole", sanoi hän hymyillen, "älkäämme kyräilkö toisiamme
sentähden, että meistä tulee langokset. Me tiedämme kumpikin, mikä on
vaikeata, mikä helppoa, minulla ei ole asiaan muuta sanottavaa kuin
mikä on totta, ja hyvällä tahdolla kyllä kaikesta selviydytään. Vai
mitä arvelet, Ole?"
Ole vetäytyi taaksepäin ja katseli maahan, hän ei ollut tottunut
käymään päätäpahkaa asioihin käsiksi — sanoin.
"Sinä pidät minua suurimpana vaikeutenasi", sanoi Johannes.
Ole hymyili karsaasti. "Et sinä helpoinkaan ole", sanoi hän. — "Älä
joutavoitse", sanoi Johannes.
Ole nauroi. Mutta jatkoi kohta vakavana: "sanotaan, että sinusta tulee
tämän piirikunnan päällikkö."
"Minustako — piirikunnan päällikkö — jumala minua siitä vapahtakoon ja
varjelkoon — mistä sinä olet semmoista kuullut?"
Niin, semmoista oli puhuttu. Piirikunnan päällikkö eroaa ja Johannes
on tästä piiristä. "Ja sinähän olet sen näköinen kuin piirikunnan
päällikön tuleekin olla", sanoi hän hymyillen taas.
"Täydessä juhla-asussako — ei se minulle sovi". Hän tarkasteli
terävästi Olea. "Sinä et juuri näytä toivovan minua tänne piirikunnan
päälliköksi, Ole."
Ole ei vastannut, hän katseli sivullepäin ja hymyili salaperäistä
hymyään.
"Sinä et näy välittävän piirikunnan päälliköstä langoksesi, Ole",
sanoi Johannes hitaasti, "sinulla ei ole sitä kunnianhimoa, onpa hyvä,
ettei minullakaan ole. Saatte etsiä itsellenne jonkun epäonnistuneen
poliitikon."
"Olisit sanonut talonpoikaispoliitikon", hymyili Ole.