"Niin, sillä pidäthän sinä minusta", sanoi Terese, sanat tulivat
hiljaa, pelokkaina, tuo arkuus koski Hagen sydämmeen.
Terese hiipi hänen luokseen ja laski, varpailleen nousten, kätensä
hänen olkapäilleen, "oletko varma siitä, että pidät minusta", kysyi hän.
Hage kumartui häntä kohden ja tunsi hänen hengityksensä sivelevän
kasvojaan, lämpimän, pehmeän, suloisen hengityksensä, joka sai hänet
yhtäkkiä ajattelemaan pienen lapsen tuoksuvaa huountaa; myytynä,
hävinneenä ja hämmentyneenä sanoi hän katkeralla äänellä:
"Tarvinneeko sinun sitä kysyä minunlaiseltani vanhalta narrilta."
Silloin naurahti Terese lyhyesti ja onnellisena, luoden Hagen silmiin
syvän, tumman katseen, tarttui hänen käteensä, painoi sitä poveaan
vasten, joka pehmeänä, kiinteänä ja lämpöisenä myötäsi, ja kuiskasi:
"juuri tuommoisena minä sinua rakastan."
Hage tunsi ikäänkuin nyyhkytyksen vavahduttavan ruumistaan, suloinen
tuska poltti hänen suonissaan, hän puristi Tereseä itseään vasten niin
kovasti, että tämä pyysi, "älä tapa minua", sitten he seisoivat kauan
vain toisiaan katsellen. Vihdoin kolkutettiin lujasti ovelle ja muuan
ääni sanoi, "eikö tässä talossa enää aiota syödä."
Mutta istuessaan yksinään päivällispöydässä, painui hänen päänsä käsien
varaan. Minä luulin ottaneeni käteeni aran, pienen linnun, ajatteli
hän, ja nyt minua ympäröikin kesä, joka laulaa ja kukkii aivan liian
kerkeästi. Hän nousi, ruokiin hän ei ollut koskenut, ja sanoi ääneen:
"ihmislapsi, tiedätkö mitä olet tehnyt", ja meni ikkunan luo, se oli
auki, hän katseli ulos, kuuma kesäkuun aurinko paistoi puutarhaan,
syreenit tuoksuivat. Minnekä olivat vilpoiset varjot kadonneet?
Seisottuaan näin hetken, rupesi hän kuuntelemaan, hänenkö askeleensa
kuuluivat yläkerrasta, hänenkö askeleensa kaikuivat kaikkialta?
Eikö hänen huoneessaan kävellytkin joku — ja puutarhassa? Hänen
hyräilynsäkin, tuo virkeä, suloinen hyräily, soi kaikkialta, hänkö
hyräili, missä hän oli, eikö hän ollut täälläkin? Vai kesäkö vain
kaikkialta uhosi — kesä kukkivine syreeneineen.
Hän aikoi lähteä, mutta muistikin, ettei ollut syönyt päivällistä, hän
oli nälkäinen, hirveän nälkäinen. Huokaisten istuutui hän pöytään ja
rupesi syömään jäähtynyttä hiilospaistia. —
— Joka päivä, heti illallisen jälkeen, kuuli hän ovikellon soivan, "tuo
on hänen soittonsa", sanoi hän itselleen, "senkin sinä jo tunnet",
hänen sydämmensä rupesi jyskyttämään, "vanha narri", sanoi hän ja meni
avaamaan.
"Missä sinä retkeilet iltaisin", oli Terese kysäissyt, "kyllä minä
tiedän, että sinulla on semmoinen tapa ja minä tahdon tulla sinun
mukaasi."
"En todellakaan tiedä, missä tapaan kävellä", valehteli Hage, hän ei
olisi mitenkään uskaltanut hiiskahtaa retkistään syrjäkaduilla, ne
tuntuivat yhtäkkiä niin mahdottomilta.
"Sitten me kuljemme minun reittejäni", sanoi Terese, ja he kulkivat
hänen reittejään, Kirkeveieniä Vestre Akerille, jota hän vihasi.
"Kaikki Vestre Akerin kulkijat ovat toistensa näköisiä, naamaltaan yhtä
ikävystyttäviä", yritti Hage.
"Meidän on oltava sen pirteämpiä", laverteli Terese hymyillen.
Mutta sinä iltana oli Hagella vakavaa puhuttavaa, hänen täytyi
matkustaa kotiin, monet syyt sitä vaativat, äiti tarvitsi häntä,
lomasta oli jo päätetty - kotona oli vakavia kyseessä. Mutta siitä
hän ei puhunut mitään, että hänen täytyi lähteä matkalle päästäkseen
hetkeksi rauhaan.
Hage selitteli syitään kauniisti ja monin koukeroin, mutta Terese
keskeytti hänet.
"Tottakai sinä lähdet, rakkaani".
Hage tunsi pettymystä, "eikö sinun tule minua ikävä", kysyi hän.
"Minä en ole elossa niinä päivinä, jotka sinä olet poissa", vastasi
Terese avomielisesti.
Tulinen, suloisentuskallinen onnentunne läikähti hänen povessaan, tämä
oli hänelle vielä niin uutta, mutta samassa puhkesi Terese puhumaan:
"Mutta ensi sunnuntaina on sinun syötävä päivällistä meillä."
Hage säikähti niin, että oli astua ojaan, hän harppaili hetkisen niin
pitkin askelin, että Teresen täytyi juosta hänen perässään.
"Eihän siitä nyt noin kannata säikähtyä", hymyili hän, "emmehän me toki
aio sinua syödä."
Silloin kääntyi Hage häntä kohden ja sanoa paukautti keskellä
Sognsveileä kovalla ja uhkaavalla äänellä: "sinä et kunnioita minua
vähääkään."
Ja sitten hän taas jatkoi harppailemistaan, pyrkien pois Teresen
lähettyviltä, hatun hän sieppasi käteensä ja raivosi itsekseen, kuinka
saattoikaan vanha ihminen päästää suustaan moisia typeryyksiä —
tykkänään häväistä itsensä.
"Menemmekö pelloille kävelemään", huusi hän taakseen Tereselle,
rypistäen katkeroituneena kasvojaan.
"Menkäämme jumalan nimessä", luikkasi Terese hengästyneenä, — Hage ei
voinut eikä uskaltanut katsoa, itkikö hän vai nauroi.
Hän rauhoittui vasta noustessaan erästä pientä mäkeä ja kävellessään
pitkin peltopolkua. Terese ilmestyi hänen viereensä, hän pisti
kätensä Teresen kainaloon; he istuutuivat mäen rinteelle, he istuivat
hiljaa, he kuulivat vienoa solinaa kuivan, savisen ojan pohjukasta,
siellä virtasi pienoinen puro, tummana ja tiheänä mustotti pensaikko,
orapihlaja kukki, peltojen yllä oli lämmintä, sinistä auerta, ja
leivonen lauloi vielä, vaikka jo oli ilta.
Terese istui leikkien hänen kädellään, hetken kuluttua kuiskasi hän
hiljaa:
"Pitäisikö minun sitten kunnioittaa sinua?"
"Ei — lapseni — ei, minä vain puhuin tyhmyyksiä."
Terese hypisteli hänen sormiaan, toista toisensa perästä:
"Minä kyllä kunnioitan sinua. Ja minä pelkäänkin sinua hieman, jos
siitä tietoa tahdot. En kuitenkaan _vielä_ niin paljon, että se
mitään tekisi, mutta sinun juhlallisuuttasi minä en pelkää, sitä minä
todellakin vähän naureskelen, niin minä teen. Mutta sinä voisit saattaa
minut todella pelkäämään — jos vetäisit viivan meidän välillemme,
minun ja itsesi välille, sen välille mikä on sinun ja mikä on minun.
Minä tuon syreenejä huoneeseesi, mutta sinä et siitä pidä, minä kosken
sinun kirjoihisi, mutta sinä et salli kenenkään koskevan kirjoihisi,
minä peitän sinun vuoteesi, se tuntuu sinusta sopimattomalta, — jos tuo
kaikki on pelkkää häveliäisyyttä ja juhlallisuutta, niin en minä siitä
välitä. Mutta jos sinä tarkoitat, että minun on sinua pelättävä — että
meidän on pysyttäydyttävä etäällä toisistamme — niin enpä tiedä, kuinka
meidän kahden käy. Jollet sinä tahdo minun tuovan kukkasia huoneeseesi
tai koskevan sinun kirjoihisi tai kiskovan sinun sormiasi sijoiltaan
— niin sinä voit kyllä peloittaa minut sitä tekemästä, mutta samalla
peloitat sinä minun rakkauttanikin."
Hiljaa ja hartaana kuunteli Hage hänen sanojaan, Terese tuntee minut
perinpohjin, ajatteli hän, hän näkee minun lävitseni, ihmeellistä:
hänen äänensä soi kaikkialta, puron solinasta, leivosen laulusta,
sinisen autereen seasta, tummasta, väräjävästä pensaikosta. Vielä kauan
Teresen tauottua puhumasta, kuunteli Hage hänen ääntään.
Sitten hän sanoi: "sinä ymmärrät, mitä minä en ymmärrä, minä olen vain
vanha narri. Mutta on jotakin, mitä sinä et koskaan opi käsittämään."
"Mitä se on?" kysyi Terese ristien kätensä hänen käsivartensa ympäri,
"sano minulle se, ehkäpä minä sen sittenkin ymmärrän."
"Minusta tuntuu joskus — usein — kenties aina - siltä, etten minä ole
oikea ihminen, että minä olen vain ihmisen varjo, sinun aurinkosi
paisteessa varjo ehkä katoaa, huomaatko sinä sitä, lapsukaiseni", sanoi
Hage ja hymyili pilaillen Tereselle, mutta hänen katseessaan piili
salaista pelkoa.
"Enhän minä", sanoi Terese ja siirtyi säikähtyneenä lähemmäksi Hagea.
"Ei se tee mitään", sanoi Hage lempeästi ja suuteli hänen käsiään.
"Johannes — täällä kulkee ihmisiä".
"Pelkäätkö sinä?"
Terese tuijotti alakuloisena eteensä:
"Sitä minä ajattelen hirmuisesti sinun poissaollessasi."
"Mitä"?
"Sitä varjojuttua — se oli niin merkillistä. Ja niin alakuloista. Mutta
siinä ei ole sanaakaan totta."
Ja sitten hän kysyi — ikäänkuin lapsi olisi kysäissyt:
"Minnekä joutuu varjo auringon paistaessa?"
"Tiedäthän sinä toki, että se katoaa."
"Mutta sinä et katoakaan, sinä pysyt minun luonani. Saatpa nähdä, että
minä kykenen pitämään sinut aina luonani."
"Niinkö luulet — ehkäpä", sanoi Hage, mutta hän ajatteli, että oli
sittenkin jotakin, mitä Terese ei nähnyt eikä ymmärtänyt.
Yhtäkkiä Terese naurahti ja keikautti päätään: "Tyhmyyksiä! Ja
sunnuntaina sinä sitten tulet meille. Ruokalista on seuraava: lientä,
vasikanpaistia ja jotakin kotonatehtyä jälkiruokaa, ei rippuistakaan
muuta."
"Sinun on siis ilmoitettava asiasta vanhemmillesi ja niille toisille",
sanoi Hage kohtaloonsa alistuneena.
"Niin, jumalan kiitos — nyt he utelevat minut hengiltä."
Gaustadiin vievää polkua kulki kaksi keskenkasvuista poikaa, he
lauloivat särkynein, murrosiän äänin
Jos lailla kuninkaan
ma linnan rakentaisin,
niin kullastani saisin
ma linnaan valtiaan.
Teresen silmät kyyneltyivät: "voi, tuota laulua - en tiedä miksi minä
tunnen itseni niin onnelliseksi sitä kuunnellessani. Oletko sinä sitä
poikana laulanut?"
Johannes ei muistanut laulaneensa.
"Ennenvanhaan — haaveillessani 13—14 vuotiaana kesäiltaisin St.
Hanshaugella, oli vanhassa huvimajassa aina joitakin poikia, jotka
lauloivat 'jos lailla kuninkaan. Sitä lauloi varsinkin muuan pitkä,
punatukkainen poika, jota minä kovasti ihailin, hyvä jumala, kuinka ne
suvi-illat olivat ihania. Rakennatko sinä minulle linnan?"
"Minä koetan", vastasi Hage ja työnsi keppinsä maahan. Hän tukahutti
huokauksen, joka pyrki esiin hänen muistellessaan kadottamiaan vuosia,
vuosia, jotka tekivät sen, ettei hän koskaan kykenisi laulamaan Teresen
lapsuuden laulua niinkuin tämä oli uneksinut.
25.
Sunnuntaina oli Johannes Hagen mentävä päivällisille appivanhempainsa
luo ja maanantai-iltana aikoi hän aloittaa matkansa länttä kohden.
Noustessaan yläkerran portaita ennen päivällisiä, tunsi hän mielensä
niin juhlalliseksi kuin olisi hän menossa hautajaisiin ja niin
alakuloiseksi kuin olisivat nuo hautajaiset olleet hänen omansa. Hän
ei tahtonut myöntää itselleen olevansa hämillään, hänkö hämillään —
osastonpäällikkö Johannes Hage — mikä naurettava ajatus!
Terese oli eteisessä häntä vastassa ja pisti kätensä hänen kainaloonsa,
Hage tunsi hänen käsivartensa vapisevan, vai niin, vai oli hänkin
levoton, se auttoi Hagea. Täydessä komeudessaan hän astui sisään,
käskevine ryhteineen, itsetietoisine ilmeineen, jota sekä hänen
ylempiinsä että alempansa kauhistuivat.
Perhe oli koolla arkihuoneessa, kylläpä heitä on, ajatteli Hage
tervehdellessään kylmin, jäykin hymyin. Bisgaard astahti pari askelta
eteenpäin, pari taaksepäin, kumarsi ja mutisi jotakin suuresta onnesta
ja ilosta, Trine rouva oli rauhallisempi, arvokkaampi, mutta hämillään
oli hänkin. Pojat kumarsivat, tyttöset niiasivat, mutta pikku Lotta,
joka oli ollut sairas, ei tahtonut tervehtiä, ja pienin, joka oli
makuuhuoneessa, rupesi parkumaan, rouva Trinen oli kiirehdittävä apuun,
alku ainakin oli hankala.
Huoneessa oli sangen lämmintä, ja niinpä he keskustelevatkin hetkisen
helteisestä suvi-ilmasta. Sitten he vaikenevat, vaikenevat kunnes
rupeavat selittelemään, kuinka ihanan hiljaisessa talossa he asuvat.
Ja kun helteestä ja hiljaisuudesta on puhuttu, ei kenelläkään ole enää
mitään sanomista.
Mutta Hage oli rauhoittunut, tämä muistutti ikävää neuvottelukokousta,
oli koetettava selviytyä, kyllä hän sen taidon osasi: mukavinta oli
jättää typeryyksien puhuminen toisten huoleksi.
Silloin avasi suunsa Torgrim, anarkisti, hän ei, hitto vieköön, antanut
rikkaan yläluokkalaislankonsa vaikuttaa itseensä, Torgrim vihasi häntä.
Vihasi monestakin syystä, tietenkin myöskin yhteiskunnallisista ja
poliittisista, mutta ennen kaikkea siitä syystä, että hän vei Teresen
heiltä, ja mitä oli koti ilman Tereseä. Terese peitteli Torgrimin
liian myöhäisiä kotiintuloja, haasteli hänen kanssaan filosofiasta
ja politiikasta, eihän se mitään merkinnyt, että Terese hymyili tai
vastaili päin hongikkoa, saihan _hän_ puhua suunsa puhtaaksi.
Mutta tuolle uudelle tulokkaalle hän näyttäisi, ettei häneen
vähät vaikuta, Torgrim päätti nolata hänet niin, ettei hän siitä
notkosta nousisi. Hage on virastossa, Torgrim palvelee yksityistä
yritteliäisyyttä, siispä Torgrim haastelee hänelle virastojen
kaavamaisuudesta ja jäykkyydestä, rennosti nojaten istuu hän
tuolillaan, liian suuret jalkansa onhan ojentanut liian pitkälle
pieneen huoneeseen, hänen silmänsä ovat puoliavoimet, hänen kesakkoiset
kasvonsa retkottavat taaksepäin. Hänen kätensä ovat rinnalla ristissä.
Koko perhe on kauhun vallassa, se käy hänen kimppuunsa, "nouse ylös ja
istu kunnolla", sanoo Trine rouva, joka on palannut takaisin, "älä puhu
asioista, joista et mitään tiedä", sanoo Bisgaard punoittavin päin. Ja
Lovise ja Anna kihertävät kiukuissaan, he ihailevat kumpikin hurjasti
lankoaan, ja pikku Lotta sanoo: "ole siivolla."
Torgrim nousee ja sanoo, että jollei hän sovi tähän kotoiseen piiriin,
niin voihan hän poistuakin, ja hän poistuu, ruokasalissa kolistelee
hän niinkuin hänellä olisi viisikolmatta jalkaa ja joka jalassa
rautakorkoinen saapas.
Anteeksipyydellen sanoo Bisgaard vieraalleen, "kun ne ovat
murrosiässä", ja vieras hymyilee ymmärtäväisesti, tyytyväinen ei hän
kylläkään ole, hän laskee ajan kulumista, kello on nyt kolme, jumala
ties, kuinka monta tuntia hänen vielä on kestettävä. Terese tulee —
hänenkin poskilleen on puna kihonnut — hän on pyydystänyt loukatun ja
keskustellut hänen kanssaan kahdenkesken keittiössä, minun tähteni, on
hän pyydellyt, ja sisaren rukoukset ja paistin käry ovat taltuttaneet
Torgrimin. Mutta Terese on hermostunut, tämä on minun kotini, on hän
moneen kertaan sanonut itselleen, miksikä pelkäisin näyttää sitä
hänelle — mutta hän pelkää sittenkin.
Käydään pöytään, on hieman ahdasta, mutta perhe on puristautunut
yhteen myttyyn, jotta vieraalla olisi riittävästi tilaa. Anna on
loukkaantunut, hänen näet täytyy syödä pienemmän pöydän ääressä ja
auttaa pienimpiä, hän murjottaa ja saa monta varoittavaa katsetta.
Liemi syödään vaieten, Terese on tullut mykäksi, yhtäkkiä hän muistaa
neiti Stefferudin kertoneen, ettei Hage pidä liemistä, hän on onneton,
hän ei uskalla katsahtaakaan Hageen.
Paistivatia vieraalle johdatettaessa hairahtuu Torgrim, hän on siinä
määrin anarkisti, että hän ehättää ensimmäisenä varaamaan itselleen
annoksen, hänellä on mahtava ruokahalu ja hän täyttää lautasensa
parhailla viipaleilla. Hillitysti, mutta tarmokkaasti sekaannutaan
ylimmältä taholta asiaan, nuoremmat sisarukset tirskuvat, anarkisti on
tulipunainen, raivostunut ja kiukuissaan.
Terese vapisee tuolillaan, anna hyvä jumala tämän pian päättyä,
pyytelee hän, mitä tästä on hyötyä, hän ja me, me ja hän, emmehän me
sovi yhteen. Ehkäpä en minäkään sovi hänelle, ehkäpä tästä kaikesta on
vain onnettomuutta seurauksena.
Ei Hagekaan tunne sopivansa seuraan, hän kohmettuu kohmettumistaan.
Liemi maistuu pahalta, hän kauhistuu lankonsa siivoamattomia tapoja.
Tuskastuneena ajattelee hän, että annahan kun tästä selviydytään,
niin kyllä seuraavaan kertaan aikaa kuluu. Hänen ajatuksensa jatkavat
harhailujaan, ne kiintyvät Tereseen, tämmöistä on siis hänen
jokapäiväinen elämänsä —
- Hän tulee katsahtaneeksi ylöspäin — hänen on vastaanotettava jotakin
— ja huomaa toisella puolen pöytää istuvan Teresen. Hän istuu aivan
hiljaa ja katselee lautastaan, hän on hyvin onneton ja hyvin kaunis.
Ja yhtäkkiä tuntee Hage povessaan taas tuon odottamattoman, oudon
läikähdyksen, hänen silmänsä rävähtävät auki ja hän näkee itsensä.
Hän johtuu ajattelemaan äitiään — itsekään tietämättä kuinka. Jos äiti
nyt olisi täällä, ajattelee hän, olisi hän kaikkein kanssa puheissa,
kaikkia kohtaan osoittaisi hän mielenkiintoa, kaikille olisi hänellä
sana varattuna, hän olisi saanut heidät puhumaan, hymyilemään,
iloitsemaan, ja liemestä olisi hän sanonut — hänkään ei olisi siitä
pitänyt — että se oli parhainta, mitä hän koskaan oli syönyt.
Mutta hänelle itselleen olisi äiti kahdenkesken sanonut, että sinä
käyttäydyt sangen sopimattomasti, Johannes, ja minä kun olen aina
pitänyt sinua sivistyneenä miehenä.
Hage hämmentyi kuullessaan nämä sanat — hän oli luullut olevansa
sivistynyt mies — ja siirrähteli rauhattomana tuolillaan. Terese
katsahti häneen, Teresen silmät olivat kyyneleiset — hänen tähtensä —
ja hänestä tuntui kuin olisi Terese pyydellyt - vältä jumalan tähden
ylimielisyyttä, armollisuutta ja muuta semmoista — onhan hän sivistynyt
mies?
Ja ennenkuin hän itse huomaakaan, on hän kilauttanut lasinsa reunaan
ja ruvennut pitämään pientä puhetta, hän kiittää siitä, että perhe on
ottanut hänet niin ystävällisesti vastaan ja pyytää appivanhempiaan
osoittamaan suvaitsevaisuutta uutta, vierasta ja hieman liian vanhaa
poikaansa kohtaan, joka tahtoo tehdä kaikkensa ollakseen iloksi ja
hyödyksi — vaikka hän, yksinään elelleenä, onkin hieman outo jäsen näin
suuressa perheessä.
Pöydän ympärillä ollaan liikutuksen vallassa, ja Hage itsekin on
sanomastaan hieman hämmentynyt. Terese näyttää olevan hyvin kaukana,
kyyneleet juoksevat nyt valtoimenaan, mutta ne ovat varmaankin ilon
ja kiitollisuuden kyyneleitä. Bisgaardkin yrittää pientä puhetta, hän
sotkeutuu sanoissaan, mutta tarkoitus on hyvä, eikä kukaan kiinnitä
huomiota hänen kompasteluihinsa.
Kahvia juotaessa ollaan jo hyvällä tuulella. Hage polttaa Bisgaardin
sikaareja, hyviä ne eivät ole, mutta hän on kärsivällinen. Hän
keskustelee ystävällisesti politiikasta anarkistin kanssa, he keksivät
omaavansa yhtäläisen maailmankatsomuksen, se hämmennyttää anarkistia,
hän mykistyy. Hage on jutuissa kaikkien kanssa ja loppujen lopuksi
saa hän, suureksi kauhukseen, Lotan syliinsä. Kun pienin rupeaa
parkumaan, hymyilee hän ymmärtäväisesti. Onneksi saa hän luvan mennä
päivällislevolle omaan asuntoonsa, Terese sitä ehdottaa, hän seuraa
Hagea portaille, painautuu hänen syliinsä ja kiittää häntä.
Mutta päästyään onnellisesti alakertaan, on hän sittenkin mitä
suurimmassa määrin tyytymätön. Bisgaardin sikaarin heittää hän pesään
ja sytyttää erään omiaan, harppaillen ympäri huonetta itsekseen
mutisten. Nyt on hänestä siis tullut perheenjäsen, sekin. Hän on
tuttavallisissa väleissä koko liudan kanssa. Piru ties, mihinkä sinä
olet sotkeutunut, tokaisee hän kovalla äänellä.
Mutta vielä tyytymättömämpi on hän johonkin muuhun, jota hän vain
epävarmasti aavistelee, hän on tyytymätön vanhaan, harmaaseen
erakonmieleen, joka ei koskaan tahdo oikein sulaa. — — ‒
‒ ‒ ‒
Seuraavana päivänä on hänen lähdettävä matkalle. Terese saattaa häntä
asemalle.
Terese on hiljainen ja kalpea, hän innostunut ja matkatuulella, hän
rakastaa matkustamista, jopa aseman meluakin, kupoolien kajahtelua,
ihmispaljoutta, raskaita, jykeviä vetureita, iltavalaistusta ja
hehkulamppuja, junanhajua, täyttyviä vaunuosastoja, ikkunan vieressä
olevaa paikkaa, joka on hänen, kaikesta tästä tulee hän loistavalle
tuulelle.
Hän seisoo vaununportaalla ja hymyilee Tereselle: "nyt saa juna minun
puolestani lähteä". — "Niin, nyt sinä olet iloinen", vastaa Terese.
Hage hymyilee ja nyökkää. Hän odottaa junan ensimmäistä nytkähdystä,
sen hidasta liukumista asemalta, sinisestä, hämyisestä suviyöstä
kasvavaa maisemaa, ikkunan alati vaihtuvia näköaloja, kaupunkimaisuuden
häipymistä, maitten ja metsien lisääntymistä, virtoja, joiden yli juna
kulkee, siltojen kumeata, odottamatonta pauhua, reippaasta menosta hän
iloitsee.
"Niin, matkustaminen on hauskaa", sanoo hän.
Terese nyökkää mitään vastaamatta.
"Sehän kestää vain neljä viikkoa", sanoo Hage jotakin sanoakseen.
Terese katsoo häntä pitkään, "_vain_ neljä viikkoa", sanoo hän.
Samassa juna lähtee.
Hage nyökkää, hän tuntee sydämmensä tykkivän nopeammin, nyt se lähtee,
ajattelee hän.
Junan liukuessa asemalta näkee hän Teresen seisovan sillalla,
yksinäisenä monien ihmisten keskellä, hänen ilmeessään on jotakin,
joka koskee Hageen, pieneltä hän näyttää ja hyljätyltä, ja ensimmäistä
kertaa kirkastuu Hagelle, että hänen on oltava poissa Teresen luota
neljä viikkoa, kokonaista neljä viikkoa, ja hän kumartuu eteenpäin ja
viittoo voimainsa takaa.
Mutta juna kääntyy, kevyesti heilahtaen, toisille raiteille, ja Terese
on kadonnut näkyvistä. Pettyneenä tuijottaa Hage taaksepäin liukuvaa
kiviseinää.
Hän näytti siltä kuin olisi hän luullut, etten minä koskaan palaa,
ajatteli Hage.
26.
Iloisten lomatunteitten vallassa käveli Hage seuraavana aamuna Bergenin
laitureja.
Ilma oli harmaa, mutta sateeton, pehmeätuntuinen, tunturit häämöttivät
tummahkoina varjoina ohuen sumun seasta. Tämä on länttä, ajatteli hän.
Hänen tavaransa olivat jo vuonolaivassa, jonka piti lähteä puolen
tunnin kuluttua. Hän oli jo melkein kuin kotona seisoessaan kannella
ja tuntiessaan tuon pienen, likaisen laivan hajun, nähdessään kokassa
olevat tynnyrit ja kurkistaessaan kolmannen luokan kajuuttaan, jonka
ilma oli raskas ja ummehtunut, jonka likaisilla penkeillä hän oli
poikana maannut matkustaessaan kotiin lomalle. Tuossa seisoi joukko
talonpoikia tirkistellen aatoksissaan lastiruumaan, kaksi vanhaa
eukkoa istui kirstuillaan tuijottaen eteensä jäykin kärsivällisin
matka-katsein, - eiköhän tuo mies, jolla oli ruosteenpunainen parta
ja leveät punapilkulliset kasvot mahtanutkin olla kotiseutulaisia? Ja
kapteeni, suurine nenineen ja keltaisenvihreine partoineen, oli ihan
ilmeinen hänen kouluaikojensa kapteeni.
Tupakkasalongissa kirjoitti hän kortin Tereselle, ilmoittaen muutamin
sanoin olevansa jo melkein kotona, sitten hän taas kiirehti kannelle.
Hän katseli tuntureja: rinteillä oli taloja ja puutarhoja, harmaina ja
alastomina häämöttivät ylimmät huiput sumun seasta. Vuonon suullapäin
kiiti sadekuuro, mutta pohjoisesta pilkotti sinistä taivasta.