Salaiselle retkelleen —

18.

Osastonpäällikkö Hage tapasi joka ilta pistäytyä kävelyllä. Kesällä

hän, harhailtuaan hetken aikaa puutarhassa, kiersi kotikorttelin;

tätä latua seurasi hän talvellakin. Mutta toisinaan, melkeinpä kerran

viikossa, hän lähti pitemmälle kävelyretkelle, salaiselle retkelleen,

hän lähti ikäänkuin sisäisestä pakoituksesta, silloin kun jokin oli

häntä häirinnyt, turmellut hänen hyvän tuulensa, ja hän käveli kunnes

oli saavuttanut tasapainon.

Hän seisoi portailla, sisäinen käsky piti häntä vallassaan, hän katseli

taivasta, se oli pilviharsojen peitossa, hämärsi hieman. Hänellä ei

ollut tavanmukaista korkeata hattuaan, vaan leveälierinen, pehmeä,

sininen hattu, vierailutakkinsa oli hän vaihtanut jokapäiväiseen

nuttuun, kepin hän jätti kotiin.

Minne hän matkasi?

Hän kulki hiljaisia, ihmistyhjiä katuja, seuratessaan niitä ei hän

oikoteistä välittänyt, saavuttuaan St. Hans-kummulle, nousi hän

raitiovaunuun. Hän seisoi etusillalla. Kaasutehtaan kohdalla hän

poistui vaunusta.

Pilviharsot olivat tihentyneet, ne sivukadut, joita Johannes Hage

vaelsi Akersjoelle, olivat harmaan hämärän peitossa. Pimeni yhä,

sinertävissä taloissa mustottivat portinnielut, ikkunanruudut olivat

kalmanharmaat. Erään elävienkuviennäyttämön edustalla, jonka punertava

ristikkovalaistus loi hentoja valoneliöitä katukäytävälle, seisoi

vähäinen parvi lapsia ja keskenkasvuista nuorisoa. Hage katseli heitä,

hän olisi helposti voinut kiertää, mutta hän alkoi hitaasti tunkeutua

joukon lävitse, väistyttiin hieman, tarkasteltiin pitkää miestä,

manailtiin, muristiin hyvänsävyisesti, lasketeltiin kokkapuheita ja

päästettiin hänet lävitse. Voimakas, paha haju, hapan kuin kadun haju,

oli tarttunut hänen vaatteisiinsa, uteliain mielihyvän tuntein hän sitä

haisteli.

Hän kulki edelleen, virtaa seuraten, mutta pian hän jo pysähtyi

ja katsahti ympärilleen; kuinka täällä olikaan kaunista ja

alakuloista tänä iltana. Maisemalla oli maalauksen tunnelma —

ikäänkuin inhimillinen olento olisi värein etsinyt vapautusta

surumielisyydestään. Hän katseli harmaata taivasta, jonka kätköistä

valo loisti, öljynhimmeätä, monivivahteista virtaa, talorivejä, joiden

murtoviiva pyrki pienistä puutaloista suuriin kasarmeihin, mutta joiden

värit sulautuivat yhteen, vaalean kellervästä vaalean harmaaseen

vaihdellen, punertavine tai himmeän sametinvihreine kujapimentoineen.

Ja kaikissa näissä kalvenneissa väreissä ja tuossa yksinäisessä

harmaata taivasta kohden kiipeävässä murtoviivassa ilmeni hiljainen

tuska, kaino, äänetön, sisäinen tuska, sydämmen kätketty murhe, suru,

joka oli katsojalle salaisuus.

Juuri tätä salaisuutta Johannes Hage ihaili ja etsi, se oli niin

sanomattoman etäällä hänen piiristään, se tuntui sisältävän rajattomia

mahdollisuuksia, siinä oli jännitystä. Mitä syntyykään, kun salaisuus

paljastuu! Täällä ei ollut kuollutta. Tästä harmaasta hämärästä saattoi

kerran kirkaisuna vyöryä tapahtumia.

Hän jatkoi kulkuaan katua pitkin. Kaikki elollinen, mikä hänen

silmiinsä hämärästä häämöitti, kannusti hänen mielikuvitustaan.

Rauhallinen konstaapeli, jonka hän kohtasi, oli kuin räikeän

jokapäiväisyyden lähetti, kaksi ratsupoliisia, jotka liikkumattomina

istuivat tummien hevostensa selässä, kuvastuen aukiota vasten,

tuntuivat hänestä tarunomaisilta, heidän järkähtämättömyytensä

tuntui kohtalokkaalta. Sivuuttaessaan heidät selvisi hänelle heidän

rauhallisuutensa syy: he olivat nuuskaamispuuhissa.

Kaikki oli täällä aina yhtä ihmeellisen uutta, yhtä kevyttä, mieluista

ja huvittavaa, aina kohtasi hän täällä saman tuntemattoman maailman,

josta hän ei mitään tiennyt ja josta hän ei koskaan saisikaan

mitään tietää. Uteliaisuuden kuume tykytti hänessä, heikosti,

mutta herättävästi. Pieni lapsi kulki hänen ohitseen, lapsi jolla

oli keltaiset, vanhat, paheiden merkitsemät kasvot, mutta lapsi

se sittenkin oli, lapsellisine liikkeineen, se pysähtyi hetkeksi

katselemaan häntä ja jatkoi sitten taas vetelehtien matkaansa. Hage

katseli lapsen kulkua, vailla sääliä, mutta ihmettelyn täyttämänä;

käsittämätöntä oli, että tuo aivan muitten lasten kaltainen lapsi oli

jo paheitten, kurjuuden ja liian varhain heränneen ymmärryksen jäytämä.

Semmoista oli tapahtuva vastakin, satakertaisesti oli tuon lapsen

kohtalo uudistuva; vuosi nousee vuoden päästä, sataluvut täyttyvät,

mutta kaikki on jäänyt ennalleen, ikuisiksi ajoiksi ennalleen, ehkäpä

pahe ja kurjuus ovatkin tämän maailman harvoja järkkymättömiä totuuksia

— —

Hän jatkoi matkaansa, päätään pudistaen. Silloin tällöin heilautti hän

kättään mutisten pari sanaa, hän järkeili. Hän ei koettanut keksiä,

kuinka kaikki tämä saataisiin korjatuksi, sitäkin hän oli aikoinaan

aprikoinut, ehkäpä hiljan istuessaan päiväkirjansa ääressä, mutta

täällä ei hänen aivoissaan enää risteillyt semmoisia ajatuksia. Vain

uteliaisuuden filosofia askarrutti nyt hänen aivojaan. Hän arveli,

että koska kaikki täällä on moisessa lahoamistilassa, niin kaipa siten

syntyy kasvupohjaa, — tai onko ehkä kyseessä pelkkä kuolema, ei, maa

lannoittuu, tapahtumat itävät siinä, käyskennellessäni täällä jonakin

iltana ne purkautuvat esiin, tuli leimahtaa.

Oliko tapahtunut jotakin? Ei niin mitään. Pari katukahakkaa oli hän

nähnyt, muutaman tappelun, poliisi oli korjannut humalaisia naisia; tuo

kaikki oli niin tavattoman tyhjänpäiväistä. Hiljaisuudessa oli enemmän

jännitystä kuin tappelun melskeessä.

Hiljaisuus herätti hänessä joskus pelkoa. Keskellä hiljaista katua,

ahdasta kujaa, jossa talot olivat niin lähekkäin, että ne näyttivät

kuiskailevan toisilleen, saattoi hän yhtäkkiä keksiä olevansa aivan

yksin. Hiljaisuus ympäröi häntä, ja hiljaisuudessa piili tuo talojen

kuulumaton kuiske. Hänestä tuntui siltä kuin olisi joku häntä vaaninut.

Eikö tuossa lähimmässä kulmauksessa seisonutkin joku väijymässä?

Eikö hänen takaansa kuulunutkin askeleita, varmaankin joku seurasi

häntä. Kunpahan uskaltaisi juosta, pysähtyä ja katsella ympärilleen,

jatkaa matkaansa. Hänen ihonsa värisi, silmäluomet jäykistyivät, pelko

jyskytti hänen sydäntään. Kulmauksen vaiheilta kajahteli rauhallisia

askeleita, muuan konstaapeli ilmestyi kaduille, pysähtyi, haukotteli,

haukotteli totisesti, luonnollisesti ja välinpitämättömästi, häntä

ikävystytti, konstaapelia ikävystytti, Hage ei olisi koskaan uskonut,

että haukotus voi vaikuttaa niin viehättävän rauhoittavasti.

Nyttemmin hiipi pelko hänen kimppuunsa vain aniharvoin, rauhallisia

olivat hänen iltaretkensä, miksi, ehkäpä sekin riippui tottumuksesta.

Kerran oli hän kuvitellut pääsevänsä köyhyyden, paheen ja kurjuuden

salaisuuksien perille, hän oli tahtonut tehdä tutkimuksia; siitä oli jo

aikoja kulunut. Nyt hän ei enää uskonut kykenevänsä raoittamaan verhoa,

puute ja pahe ovat vain niihin vihittyjä varten, niitä varten, jotka

kokevat puutteen, kokevat paheen, syntyvät puutteeseen ja paheeseen. Ja

ehkeipä hän oikeastaan ollut koskaan halunnutkaan tietää siitä mitään,

täyttä totuutta ei ainakaan.

Retkeillessään näitä katuja, jotka aina saivat hänet värisemään

uteliaisuudesta, jotka aina vienosti jännittivät hänen mieltään,

kerranhan saattoi jotakin tapahtua, johtui hän muistelemaan ensimmäisiä

tänne tekemiään retkiä; monta pitkää vuotta oli niistä kulunut. Hän oli

silloin nuori, hänen sydämmessään liekehti viha yhteiskuntaa vastaan,

kumousinto, kirjoista opittu. Käyskennellessään nyt täällä virtasi

hänen sydämmeensä _vähän,_ ah niin vähän, entistä intoa, nuoruuden

kajastus valaisi hänen mielikuvitustaan. Kuinka lähtemättömästi

kaikki syöpyykään mieleemme, ajatteli hän, kunhan vain mitättömän,

ahtaan jokapäiväisen elämän hälinä haipuu kuulumattomiin, nousee

entisyys hämyisistä syvyyksistään. Hän harhaili katuja pitkin tuntien

samantapaista jokapäiväisestä itsestään vapautumista, ajatusten ja

aistimusten hämäryyttä kuin unhoituksen hetkinään kotona, seistessään

jonkun maalauksen edessä tai tuijottaessaan, mitään näkemättä,

avonaisesta ikkunasta; leppoisin hellyyden värähdyksin tunsi hän

vanhojen, unohtuneitten unien ja kuvitelmien hiipivän mieleensä,

hitaasti, kuin pohjasta vedenpinnalle pulpahtelevina kuplina,

nuorten unien, joilla jokaisella oli oma, erikoinen värinsä, tämä

on sininen, tuo syvän punasinervä, tuo taas loistavan keltainen,

ajatteli hän katsellessaan muistojen kuplehtimista syvyydestä. — —

— Purppuranpunainen merkitsi romahdusta, taistelua, suurta vainoa;

melkein musta köyhälistön kostoa, porvariston pakoa, sekasortoa, kaiken

häviötä — — —

_Hänen_ hetkensä — hän oli johtava taistelun voittoon, johtava

eteenpäin, kehitystä, järjestystä kohden — hänen hetkensä heloitti

keltaisena, ja tuo keltainen kirkkaus valaisi tuhansia häntä kohden

kääntyneitä kasvoja.

Hän kulkee katua ylös, toista alas, häntä tervehditään, tervehditään,

vapautettu maailma osoittaa hänelle suosiotaan, ja tuolta ylhäältä,

tuolta korkealta parvekkeelta, huudetaan hänen nimeään, se on hän,

kaikki on valkoista, kirkkaan, rauhallisen valkoista, liina liehahtaa,

hän tervehtii. — — —

Kiihtyneenä tuijottaa Hage harmaata talonseinää, hattu kädessään, hän

seisoo aivan seinän vieressä ja mutisee itsekseen; onko todellakin

mahdollista, onko hän todellakin kerran, nuorena ylioppilaana,

kuvitellut tämmöisiä näillä kaduilla harhaillessaan, ja saattaako

entisyys todellakin nousta pohjasta pinnalle, yhtä huumaavana — — —

Olikohan ehkä kaiken salaisuus siinä, että hän etsi näistä hämäristä

köyhälistön kortteleista kadotettua nuoruuttaan? Kaksinkerroin turhaa

oli hänen etsiskelynsä.

Hänen nuoruudestaan ei ollut jälellä edes pientä, parvekkeelta hänen

nimeään huutavaa, nenäliinaa heiluttavaa tyttöstä.

Sensijaan hän kyllä huomasi, että ilma oli kosteata ja että oli aika

mennä kotiin.

Hän kulki samoja teitä, joita oli tullutkin — välttääkseen tuttavia.

Hattunsa ja takkinsa hän ripusti komeroon, ne täyttivät sen tuskin

tuntuvalla, epäpuhtaalla hajulla.

Hän peseytyi huolellisesti, harjasi itsensä ja pukeutui kotitakkiin.

Sytytettyään sikaarinsa, meni hän ikkunan luo ja katseli taivasta,

heikko hohde tunkeutui harmaan harson lävitse, kuu kai siellä paistoi.

Hän puhalsi sikarinsavua salaista kumotusta kohden; se oli kuin

huokaus —

Sitten hänen mieleensä juolahti, että hän oli päättänyt hieman

työskennellä; hän oli ottanut virastosta mukaansa erään tehtävän.

Osastonpäällikkö Johannes Hage istui työpöytänsä ääressä ahkerasti

kirjoittaen pikkutunneille asti. Silloin tällöin katsahti hän kattoa

kohden, kuunteli hetken ja hymähti rauhallisesti, — merkillistä,

ajatteli hän, missä on lapsia, siellä ei ole koskaan aivan hiljaista.

Aina kuuluu suloinen, salaperäisenä sykkivän elämän tykytys.

19.

Kirjanpitäjä Bisgaardin ja rouva Trinen avioliittoa Herra valvoi ja

siunasi. Vähäpätöisinkään hairahdus ei jäänyt seurauksitta. Niin monena

iltana, rouva Trinen huokaisten laskettua päivän menot ja kirjanpitäjä

Bisgaardin lopetettua rasittavan, huonopalkkaisen ylityönsä, olivat

aviopuolisot ankarasti teroittaneet toisilleen, että nyt eivät heidän

varansa enää sallineet uusia parkusuisia seurauksia, ja sitten he

koettivat lohduttaa ja rohkaista toisiaan, sillä tuloksella, että luku

kasvoi säännöllisesti.

Nyt niitä oli jo yksitoista. Ja kahdettatoista odotettiin joka päivä.

Ja kaikki ne elivät ja kostuivat. Missä on vain yksi lapsi, siellä

sekin ainoa kuolla kupsahtaa kouristukseen. Tai kuukahtaa ikkunasta

kadulle tai karkaa raitiovaunun alle. Bisgaardin yhdellätoista oli

myöskin ollut kouristus, nekin olivat kuukahdelleet ikkunasta ja

niitäkin oli uhannut ja uhkasi joka päivä tuhannet turmat. Mutta ne

selviytyivät aina hengissä. Mistä ne saivat ruokaa, vaatetta, hoitoa ja

huolenpitoa? Herra sen tietäköön, joka ei ottanut heitä luokseen.

Mutta ennen kaikkea — missä se joukko _asusti_, Bisgaardeilla oli

virallisesti kolme huonetta ja keittiö, mutta epävirallista tilaa

oli paljon enemmän, vaatekomeroita oli muovailtu makuukamareiksi,

Bisgaard oli kätevä, hän löi läven seinään, asetti siihen ikkunan ja,

kas, siitä sukeutui huone. Aidattiin ullakkohuone ja rouva Bisgaard

peitti sen seinät sanomalehdillä, hän teki käytännöllisiä keksintöjä,

rumaahan siellä oli, mutta tarkeni toki. Mutta sittenkin -montako

neliömetriä lattiapinta-alasta kukin saa haltuunsa, riippuu tietenkin

perheenjäsenten lukumäärästä ja perhettä oli kaksi täysikasvuista ja

yksitoista lasta, kaikensukuista ja ikäistä ja yhtä vielä odotettiin.

Tilaa ei voinut mitenkään riittää kaikille? Riittipä sitä sittenkin.

Tilaako ei riittäisi? Kello kaksitoista yöllä soitettiin rajusti

perheen ovikelloa, ja Bisgaardin alushoususillaan, kalpeana ja

hämmentyneenä aukaistessa ovea oletetuille palosotilaille, seisoikin

portailla täti Nikoline ja serkku Petra Skienistä käsilaukkuineen

ja kantohihnoineen, he eivät olleet saaneet huonetta. Heidät

vedettiin sisään ja rouva Trine nousi syleilemään heitä ja sängyistä,

matrasseilta, sohvilta, peräkkäin asetetuilta tuoleilta ja

telttavuoteilta putkahteli perheen kaiken kokoisia vesoja tervehtimään;

minnekä ikinä katsoi, näki lapsenkasvoja, syvän unen jäykistämiä,

hämmästyneitä katseita, pörröisiä palmikoita ja törröttäviä

hiustupsuja. Juotiin kahvia, pikku Lotta, joka sillä kertaa oli nuorin,

istui äidin sylissä juomassa maitokahvia kello kahden aikaan yöllä,

epäterveellistä muka, lasta se ei vähääkään vahingoittanut. Sitten

työnnettiin pari sattumalta uhriksi joutunutta yhteen sänkyyn, ja täti

Nikoline sekä serkku Petra sijoitettiin tyhjiksi tulleisiin, päivän

kajastaessa pääsi rouva Trine rauhaan, kääntäessään särkevää kylkeään

kuiskasi hän Bisgaardille: sepä oli hauskaa.

Tilaako — tottakai sitä oli. Tilaa kuhisi kaikkialla. Se oli mieletöntä

perhe-elämää, ja yksitoista lasta kukoisti siinä, ja yhtä odotettiin.

Bisgaardilaisten perhe-elämässä oli tietenkin synkkiä, jopa aivan

epätoivoisiakin hetkiä. Ei ole leikintekoa maata lapsivuoteessa — ja

koskapa ei rouva Trine sitä tehnyt — viiden lapsen potiessa tuhkarokkoa

ja neljän seikkaillessa vailla silmälläpitoa. Semmoisina päivinä

sai hento Bisgaard lakkaamatta laukata konttorista kotiin ja kotoa

konttoriin, sairasvuoteelta sairasvuoteelle ja kadulle poimimaan

talteen jotakin terveistä; hänen kasvonsa kutistuivat entistään

pienemmiksi, hänen suuret korvansa venyivät entistään suuremmiksi

ja hänen silmänsä pyörivät entistään ympyriäisempinä. Hän muistutti

laihtunutta jänistä, hypähdellen hän liikkuikin kuin jänis.

Yksitoista lasta — ne ovat kaikki kotona, ne tappelevat ja sopivat,

pienet kuukertuvat portaista, pienemmät leikkivät tulella, pienin

nielee äidin sormuksen, on lähetettävä hakemaan lääkäriä, mutta muuan

vanhemmista sisaruksista onkin jo kumonnut puolen pulloa oikeata

öljyä — sattumalta — oikeaan kurkkuun, tohtori tulee ja sanoo, että

niin on tehty kuin pitikin, ja kärsivällisyyttä kysyneen odotusajan

kuluttua, joka oli pitänyt lapsia hirveässä jännityksessä, ilmestyykin

sormus päivänvaloon. Aina ne ovat vaarassa, mutta suoriutuvat aina

hengissä onnettomuuksista. Ja kun kaikki on pahimmillaan, kun rahat

ovat loppuneet kassasta, kun eräs lapsista on kaatanut öljykannun

pyykin sekaan, suurempi tyrkännyt kukkaruukun pienemmän päähän, kun

yksi valittaa vatsakipua, toinen päänsärkyä, kolmas parkuu hampaan

kolotusta, neljäs likistynyttä sormeaan, kun kaksi pienintä on yhtaikaa

tuhertanut housuihinsa, — silloin hyrähtää rouva Trine yhtäkkiä

lyhyeen, kaiuttomaan nauruun, joka on viimeisiä jätteitä helisevästä

nuoruudennaurusta, ja sanoo: "rakas Bisgaard, tästä eivät päivät enää

pahene". — Ja Bisgaardin silmät kyyneltyvät, niin kauan hän kestää

kuin rouva Trinellä on jälellä rahtunenkaan aikoja sitten kadonneen

nuoruutensa naurua, tuhannet muistot se herättää, hänen kasvonsa saavat

vauhkon päättäväisyyden ilmeen, ja palatessaan konttorista on hänellä

mukanaan paljon enemmän ylityötä kuin mitä hän kykenee suorittamaan.

Mutta onpa pitkiä mukiinkin meneviä aikoja, jopa oivallisiakin.

Tosin jokainen hetki, oivallinenkin, hieman kuluttaa rouva Trinen

elämänlankaa, syö hänen kestävyyttään ja voimiaan, sitä ei voi

kieltää, jokainen päivä on pieni ilmeinen työnnähdys hautaa kohden.

Mutta samalla häntä aina ympäröi valonhohde, ihmeellinen kajastus,

joka vuotten vieriessä kirkastuu; mistä se on lähtöisin? Lapsista —

ne kasvavat ja kostuvat, vanhimmat ovat jo kuin täysi-ikäisiä, käyvät

työssä, lapset viittaavat tulevaisuutta kohden.

Terese on vanhin, hän on hyvin vanha, kohta kahdenkymmenen ikäinen.

Ensimmäisenä hän nousee aamuisin, hän nukkuu kahden sisarensa kanssa

keittiössä, valmistaa aamiaisen, pukee pari pikkusiskoa ja syöksyy

syötyään konttoriin. Palatessaan päivälliselle poikkeaa hän ostoksille

ja vihdoin kotiin saavuttuaan syö kuin hevonen. Kaikki bisgaardilaiset

syövät suunnattoman paljon, mistä he mahtanevatkaan saada ruokaa?

Terese ei nukahda päivällisunta, sen huvin suo hän alakerran

vuokralaiselle. Varpaillaan kulkee Terese hänen ovensa ohitse; kerran,

ollessaan keittiössä neiti Stefferudin, hänen taloudenhoitajattarensa,

luona, oli hän kuullut hänen kuorsaavan, vain vähäisen, hyvin hiljaa;

tuo inhimillinen ominaisuus teki keventävän vaikutuksen. Terese on

täynnään kunnioitusta Johannes Hagea kohtaan, Terese ehkä hieman

pelkääkin häntä, mutta hymähtää kuitenkin, silloin tällöin, hänen

tavoilleen. Hänkin on huomannut Johannes Hagen silmien säihkyvän;

hänellä ei yleensä ole paljonkaan aikaa silmien tarkkailemiseen.

Kun päivällinen on syöty, alkaa astiain pesu, ja niin jatkuu päivä

taukoamattomana touhuna: on neulottava ja paikattava, pidettävä huolta

että läksyt tulevat luetuiksi, kiistoja on ratkaistava, murheellisia

sieluja lohduteltava. Tuhansiin kysymyksiin on vastattava, vanhempien

siskojen maallisista arvailuista alkaen pikku Joonaan uskonnollisiin

mietelmiin, kumpiko on pitempi jumala vai piru. Pienokaiset on

toimitettava vuoteeseen; joku heistä pyytää, että häntä pestäisiin vain

hyvin vähäisen, toisen kipeä sormi ei mitenkään saisi kastua. Ja kun

ne kaikki vihdoin ovat vuoteissaan, ja illallinen on syöty, istuu hän

hetken silmiään siristellen ja syöksyy sitten itsekin vuoteeseen ja

nukkuu jo ennenkuin on ehtinyt kunnolleen pukeutua yöpaitaan.

Kuihtuuko hän? Hän uhkuu voimaa. Hän on terve ja vaalea, puna

lehahtelee hänen kasvoilleen, hänen suunsa on suuri ja hymyilevä,

ihana suu, hänen vartalonsa on rikas ja nuori, pieni, solakka, mutta

täyteläinen ja kypsä. Hänen käyntinsä on suloinen, hidas, aavisteleva,

hänellä on aikaa kaikkeen ja sittenkin on hän niin rauhallinen.

Konttorissa hän kirjoittelee koneella ja hoitaa kirjanpitoa, jos

joku sattuu kysymään väsyttääkö ja ikävystyttääkö työ häntä, vastaa

hän ettei hän ole tullut sitä ajatelleeksi. Hän tietää kyllä, mikä

häntä paljon enemmän miellyttäisi, siitä hän ei puhu, hän ei edes

ajattelekaan sitä varsin paljon, odotuksena ja varmuutena on se hänen

veressään. Ja odottaessaan työskentelee hän siis konttorissa, jossa

kaikki hakkailevat häntä, hänessä herää onnellinen itsetietoisuuden

tunne, joka pitää häntä pystyssä silloin kun hän on väsynyt,

joka saa hänet hymyilemään niin, että on kuin aurinko paistaisi

konttorihuoneisiin. Hän saattaa yhtäkkiä vaipua ajatuksiin ja ruveta

tuijottamaan ikkunasta, huomaamatta kuitenkaan siitä näkyvää takapihaa,

kauas kantaa hänen kaipauksesta raskas katseensa. Hänellä on salaisuus,

toivoton, mahdoton salaisuus, mutta se on vielä tuskaton ja suloinen.

Teresekin puolestaan avustaa perhettään, mutta hän ei ole ainoa.

Torgrim on seitsemäntoista ikäinen, maailman vastainen kehitys on

uskottu hänen huolekseen. Hän on suuri ja voimakas ja aika ajoin

torailunhaluinen. Hänen kasvonsa ovat täynnään pisamia ja viime

toukokuun seitsemäntenätoista päivänä tuli hän kotiin aikamoisessa

humalassa ja kompuroi vaivoin ullakkokamariin, jonka hän on itselleen

järjestänyt omatakseen hänkin erikoisen huoneen, mutta jossa häntä

palelee melkein liian paljon. Hän on anarkisti, mutta aivan tietämätön

siitä, että hänellä on aatetoveri talossa, vuokralainen on hänen

mielestään päinvastoin vastenmielinen yläluokan mies. Torgrim on

jotakin eräässä konttorissa, itse hän sanoo olevansa päällysmies ja

kertoo silmiään vilkuttaen, että tänään oli johtajan täytynyt kutsua

hänet luokseen kysyäkseen häneltä neuvoa. Sättiessään nimittää Terese

häntä varastopojaksi. Terese on hänen uskottunsa, hänen ainoa ystävänsä

maailmassa, hänellä on syvästi pessimistinen käsitys elämästä,

varsinkin kärsittyään tänä keväänä suuren sydänsurun, uutta rakkautta

ei hän vielä ole kohdannut.

Mutta on vielä toisiakin tukemassa perheen toimeentuloa:

kuusitoistavuotias Harald, poikainhuoneen käskynhaltija, jossa hän

itse nukkuu neljäntenä, on uudesta vuodesta alkaen ansainnut eräässä

pankissa 80 kruunua kuussa. Hän on hiljainen, ihailee vanhempaa

veljeään ja halveksii nuorempia, Eemeliä, joka on kahdentoista ikäinen,

Sigurdia ja Joonasta, jotka ovat yhdeksännellä ja seitsemännellä.

Harald on perheen arvoitus. Hänellä on sitkeitä suunnitelmia, kukaan

ei niitä tunne, koko vuoden hän itsekseen aprikoi ja puhkeaa sitten

jonakin päivänä päivällispöydässä puhumaan, ei suinkaan suunnitelmasta,

vaan täytetystä päätöksestä. "Aloitin tänään pankkityöni", sanoo hän,

eikä kukaan ole aavistanutkaan, että hän on sanoutunut irti entisestä

paikastaan ja etsinyt uuden. Vapaa-aikoinaan lukee hän kieliä. Hänellä

on pankkikirja, mutta kukaan ei tiedä hänen omaisuutensa suuruutta.

Hän hankkii itselleen tilapäisansiota ja panee kaiken kokoamansa

pankkiin. Eräänä heikkouden hetken uskoi hän Trinelle aikovansa jäädä

naimattomaksi.

Perheen surunlapsi on Lovisa, hän on jo hyvinkin viidentoista

ikäinen. Hän käyttää hieman liian ahkerasti Teresen hansikkaita

ja äidin puuhkaa. Hänellä on hieman liian säännöllisesti uusi

ystävä, joka odottelee lähimmässä kulmauksessa, hän nojuu ikkunassa

kuuntelemassa annettaisiinko kadulta jotakin merkkiä. Hänen kasvonsa

ovat vielä sangen epämääräiset, suulla ja nenällä ei ole mitään

tekemistä toistensa kanssa, hänen pyörivät silmänsä kärkkyvät aina

jotakin. Hän käy elävissäkuvissa ystäviensä kanssa ja kertoo kotiin

tultuaan, viattomin ilmein, olleensa parhaimman ystävättärensä,

Bennyn, luona, vaikka juuri tämä samainen Benny on istunut koko

iltapäivän Bisgaardilla häntä odottelemassa. Hänet lähetetään

keittiöön astioita pesemään, on hänen viikkonsa, mutta hänpä pujahtaa

ulos keittiöportaista piittaamatta vähääkään astiainpesusta. Nauraa

kihertäen tervehtii hän alakerran vuokralaista. Hän on vakavien

iltakeskustelujen aiheena.

Niin ei ole Annan laita, seuraavan parvessa, neljäntoistavuotisen,

hyväpäisen tutkintoihmisen, joka jo on loistavasti suoriutunut

keskikoulusta ja nyt vapaaoppilaana lukee ylioppilaaksi. Hänellä on

pieni suunsupukka, litteä nenä, hiirenhäntäpalmikot ja suuret kädet.

Tahtoessaan nolata Tereseä, siteeraa hän Goethea; Terese ei ole lukenut

Goethea.

Tyttäriä on vielä kolme — Bisgaard huokaa ja hänen kulmakarvojensa

väliin ilmestyy ryppyjä, "tyttäriä on vielä kolme", on Regine, Lotta ja

Pikki on viimeisen ristimänimi — kyllä moisen joukon kastattamisessa

ja nimittelemisessä on ollut puuhaa — -kokenut sen tietää.

Viimeksimainitut kuuluvat kaikki niihin, jotka tarpeen vaatiessa

työnnetään yhteen sänkyyn. Kun Bisgaardille tulee vieraita, sanoo

Regine huolestuneena: "menemmekö me yhteen sänkyyn täksi yöksi, äiti?"

Regine on ottanut kantaakseen perheen surut, hän on aina alakuloinen.

Kun hänet lähetetään asialle, asioita ovat he juosseet siitä asti kuin

kävelemään pääsivät, sanoo hän, "eikö se tule hirmuisen kalliiksi,

äiti." ja päivällispöydässä seuraavat hänen harmaat silmänsä kaikkia

sisaruksia, hän huoahtaa huomatessaan, kuinka paljon he syövät. Hän

syntyi kauhean tuhkarokkopuhdin aikana, jolloin kaikki tulot hupenivat

lääkärinpalkkioihin ja lääkkeisiin.

Tuossa vanhassa rasiassa elelee siis yksitoista lasta vaiherikasta

elämäänsä, ja heidän parissaan hyörii Trine rouva kahdettatoistaan

odotellen. Viimeistä, lisää hän hyvin päättäväisesti. Hän on

kulunut, kukaan ei ole oikeastaan tullut kuvitelleeksikaan, kuinka

kulunut hän on, hän ei ole vielä niinkään vanha, hän saattaisi olla

rehevä, nuorekas ja iloinen, hän on vain kulunut. Mutta hän ei ole

loppuunkulunut, hänen tehtävänsä ei ole vielä suoritettu, elämä on

käyttänyt häntä suunnattomasti hyväkseen, se ei ole vielä häntä

jättänyt eikä hän elämää. Mutta hänen ruumiinsa värisee aina tuskasta,

hän kävelee vaivaloisesti, hänen jalkojaan ja kylkiään kiusaavat pienet

kouristukset ja monenlaiset kivut. Hän oli kerran räiskyvän iloinen

pieni vaimo, kuumaverinen; masentunut ei hän vieläkään ole, vastuksien

kohdatessa hän sanoo, "kyllä tästäkin taas päästään", taistelusta

ei hän ole luopunut, vaikka hän onkin kulunut. Hymyä on vielä

hieman säästössä, hieman voimia ja nauruakin. Hän on loppumattoman

kärsivällinen. Muuten hän olisikin jo kuollut.

Hänen päähänsä kerääntyvät kaikki surut. Bisgaard raukalla on niin

paljon puuhaa, hän vain hypähtelee kodin ja konttorin väliä ja kotona

on hänellä aina ylityötä. Saadakseen olla rauhassa kyyröttää hän

kokoonkäpertyneenä eräässä nurkassa, kulkiessaan hänen paikkansa

ohitse, hipaisee Trine rouva kädellään hänen hiuksiaan, vanhasta

tottumuksesta hän sen tekee, mutta koskettaessaan Bisgaardin hiuksia

huomaa hän tekonsa, vavahtelevin kasvoin katsahtaa Bisgaard ylöspäin

ja hymyilee, "kohta saan valmiiksi, äitiseni, kohta saan", sanoo hän.

Hipaistessaan kädellään on rouva Trine tuntenut hänen liiaksi rasitetun

päänsä poltteen, hän etsii piipun, täyttää sen ja työntää hänen

suuhunsa, ja hetken leijailee näiden kahden kuluneen ihmisen yllä kuin

kultapilvi.

Keskellä elämän telmettä kamppailee Bisgaardin perhe. Heidän

ympärillään kuohuu pikkuseikkoja, konttori, läksyjä, riitoja,

rahahuolia, työtä ja aherrusta, mutta kaikki nuo ovat vain

pikkuseikkoja, elämä on aalto, sen se nostaa korkealle, joka sitä

rakastaa. Heitä on niin monta, he ovat nuoria, kullakin heistä on omat

tuumansa, kellä suuremmat, kellä pienemmät, Torgrimin, anarkistin,

mieltä kiinnittää maailmanpolitiikka ja filosofia, hän aavistelee

kauheita tapahtumia, Lovisella on punainen nauharuusu, sen hän on

ostanut kouluvihkoihin pyytämillään rahoilla, hänkään ei anna elämän

kulkea ohitseen, häntä olisi pidettävä hieman enemmän silmällä, mutta

heitä on niin monta.

Niin, heitä on monta ja koko päivän oleilevat he mikä missäkin. Mutta

iltaisin he kokoontuvat, portaissa kolisee, pojat tulevat koulusta,

konttorista, leikkimästä, potkupalloa pelaamasta, Eemeli on juuri

tulossa urheiluhulluksi. Portaista kuuluu sipsutusta, nyt palaavat

pikkutytöt leikkimästä, koulusta, kävelyretkiltä. Meluten he tulevat

sisään, täyttävät joka sopukan, torailevat, kuljettelevat kaikkialle

saappaita ja kirjoja, epätoivoisena kohottaa Bisgaard kätensä ilmaan ja

pyytää edes hetken vaitioloa, hänen piti muistaa jotakin, "hys", sanoo

Trine rouva, "ajatelkaahan toki vuokralaista", mutta yhtä helppoa olisi

heidän ollut koettaa vaimentaa Niagaran kohinaa. Melua ei saa millään

hillityksi, on juuri illallisen aika, ja he ovat kaikki nälkäisiä,

pienimmät, jotka jo nukkuivat, tulevat herätetyiksi, eräs heistä

sipsuttaa pitkässä paidassaan ja paljain jaloin äidin luo, hän tahtoo

syödä sylissä istuen.

Terese tulee keittiöstä, hyräilevänä, iloisena rauhanhengettärenä

kulkee hän huoneissa, tietämättään tottelevat häntä kaikki, hän saa

melun talttumaan. Ja katso: taas hän tulee keittiöstä, tällä kertaa

on hänellä mukanaan jotakin yllättävää, valtava vadillinen perunoita,

hauskana pilvenä ympäröi höyry hänen hymyään, ja katselijoiden piiristä

suhahtaa hiljainen "ah".

He istuutuvat pöytään, se ei ole mikään äänetön tapahtuma, Torgrim,

anarkisti, polkee permantoa mahtavilla saappaillaan kuin juoksisi hän

murtomaata. Terese tokaisee, hieman punehtuneena hymyillen:

"Hiljaa — varastopoika — muista miestä."

Mies on vuokralainen, osastonpäällikkö Johannes Hage.

20.

Herätessään aamulla tuntui osastonpäällikkö Hagesta siltä kuin olisi

talossa ollut yöllä rauhatonta. Hän oli sangen raskasuninen, mutta

hän oli muistavinaan heränneensä useita kertoja ja kuulleensa melua

yläkerrasta.

Tästä johtui hänen, mieleensä, että tänään oli vuokranmaksupäivä,

hän tapasi käväistä maksamassa sen aamuisin, ennen virastoonmenoaan,

yläkerrassa oli silloin vain harvoja kotona ja hän saattoi hetkisen

jaaritella Trine rouvan kanssa. Hän piti Trine rouvaa ilmiönä, jonka

kanssa hyvinkin kannatti keskustella, olihan hänellä yksitoista elävää

lasta ja kahdettatoista hän odotti.

"Teille se on tukalinta", tapaa rouva Trine sanoa, "kyllä täältä

häiriötä lähtee."

"Olen siihen niin tottunut", vastaa hän, "kaikkihan ne ovat kasvaneet

minun täällä ollessani. Taloon tullessani oli Terese vain viisivuotias".

Tuota asiaa täytyi hänen pukeutuessaan ajatella, — hän oli todellakin

viisivuotias — Terese. Ensimmäinen kesä muistui hänen mieleensä,

silloin tällöin oli hän käyskennellyt Teresen kanssa puutarhassa -käsi

kädessä — pienen, neliskulmaisen kakaran.

Ja nyt hän siis on kohta kahdenkymmenen. — Hage söi aamiaista, mutta

hänen ajatuksensa askartelivat yhä saman asian kimpussa, silloin oli

hän vain viisivuotias ja nyt kohta kahdenkymmenen. Täysikasvuinen! Ja

hän oli nyt neljänkymmenen ikäinen, toisin sanoen kaksikymmentä vuotta

vanhempi.

Tämän huomion yllättämänä nousi hän aamiaispöydästä ja rupesi

kävelemään edestakaisin lattialla. Mennyt oli hänen nuoruutensa,

auttamattomasti, vieläpä hänen parhaimmat miehuusvuotensakin. Oliko hän

koskaan ollutkaan nuori? Kenties parina lyhyenä ylioppilasvuotena, —

ollessaan kerran kesälomalla kotona. Senkö verran vain? Ehkä enemmänkin

— mutta vuodet vierivät niin nopeasti, äänettöminä. Hän ei muistanut

koskaan olleensa toisenlainen kuin nyt. Ainakaan niinä viitenätoista

vuotena, jotka hän oli asunut täällä. Teresen viidennestä ikävuodesta

alkaen. Hänet valtasi levottomuus — minkä tähden - auttamattomasti,

korjaamattomasti kadonneet vuodet sen aiheuttivat. Se, mitä hän

ei ollut elänyt. Se, mikä oli hiipinyt hänen ohitseen, kaikki se,

lukematon, mikä _oli hiipinyt hänen ohitseen_.

Teresen ollessa viisivuotias käyskentelivät he puutarhassa, käsi

kädessä. Kymmenvuotiaana sai Terese luvan soittaa hänen pianoaan, olipa

hän auttanutkin Tereseä hieman. Teresen ollessa viisitoistavuotias

olivat he aina jutelleet kohdatessaan toisensa puutarhassa tai

portaissa. Nyt he vain tervehtivät toisiaan. Oliko hän ehkä menettänyt

jotakin, josta olisi tullut pitää kiinni?

Kuinka vuodet vierivätkään, ajatteli hän katsellen ulos; oli

hiljainen, kimaltavan raikas ja neitseellinen suviaamu. Kuinka vuodet

vierivätkään, huoahti hän kääntyen pois ikkunasta. —

Löydettyään vuokrakirjan ja rahat, lähti hän yläkertaan.

Eteisovi oli avoinna, sisällä oli ihmetyttävän hiljaista, hän koputti,

mutta kun ei kukaan vastannut, astui hän sisään.

Aamuaurinko paistoi huoneeseen. Lähellä ikkunaa oli lapsenvasu, ja sen

vieressä polvillaan Terese, kasvot patjoihin painuneina.

Liikkumatonna seisoi Hage ovella, kuinka hiljaista täällä olikaan. Ja

kaikki näytti — näytti -hiljan pestyltä, ajatteli hän, — ikäänkuin

olisi juhlat tulossa. Mitähän Terese mahtoi etsiskellä tuosta vanhasta

vaatevasusta?

Hän läheni askeleen, nousi varpailleen ja katsoi - vasussa oli pieni,

pikkuruinen lapsi. Untuvaista, punervaa hän näki, pienen rusottavan

kätösen pistävän esiin paidanhihan palteesta.

Hage katseli. Terese oli yhä polvillaan, aavistamatta vieraan

läsnäoloa, pää patjoihin painuneena hän imi lapsen suloista, lämmintä

tuoksua, Hage ei uskaltanut Tereseä häiritä. Hän vain katseli:

Terese, vasu, hiljaisuus, ikkunasta loistava aurinko värähdyttivät

ihmeellisesti hänen mieltään. Hänen katseensa lämpeni, liikkumattomana

hän seisoi, kädet selän takana, hänen jalkansa jäykistyivät

paikallaanolosta. Hän tuli henkäisseeksi syvään, Terese katsahti

ylöspäin.

Hän punastui, nousi hyvin varovaisesti ja tuli varpaisillaan Hagen luo.

Heikko lapsen tuoksu seurasi häntä, tuo vieno tuoksu, tuskin tuntuva,

sai Hagen hämmentymään. Hän katseli Tereseä tietämättä, mitä sanoisi.

He kuulivat voimattoman äänen puhuvan viereisestä huoneesta, Trine

rouva siellä tiedusteli, oliko tullut vieraita.

"Minä tulin vain maksaakseni vuokran, — en todellakaan tiennyt". —

Hage seurasi varovaisesti Tereseä, joka varpaisillaan hiipi ovea

kohden, Hage oli vakuutettu näyttävänsä liian suurelta, kömpelöltä.

Hän pysähtyi puoliavoimelle ovelle, hän ei ollut tottunut käymään

lapsivuodevierailuilla.

Väsyneenä ja voimatonna lepäsi rouva Trine vuoteellaan, mutta vieno

punerrus, joka oli kuin henkäisty valkoiselle iholle, antoi hänen

kasvoilleen omituisen nuoruuden tunnun, hän hymyili, tai paremmin

sanoen, himmeä hohde, hymyn kajastus väreili hänen sisäänpainuneen

suunsa ympärillä.

Terese oli mennyt äidin luo ja siveli hiljaa hänen otsaansa, koko ajan

Hagea katsellen.

"Minä onnittelen", sanoi Hage hillitysti, "nythän on tusina täysi."

"Te kai tulitte häirityksi viime yönä", sanoi rouva Trine ohuella,

vienolla äänellä.

"En ollenkaan", vastasi hän, "en kuullut niin mitään, kun minä nukun,

niin minä nukun."

"Niin tekivät lapsetkin", hymyili Terese, "me kannoimme heidät kaikki

arkihuoneeseen ja asettelimme heidät pitkin, missä vain tilaa oli, ja

häiriintymättä he jatkoivat nukkumistaan."

Niin, lapset. Hage kauhistui, kuinka olikaan mahdollista synnyttää

kahdettatoista lasta yhdentoista keskellä, — se oli jo ehdottomasti

liikaa. Ja tuo kaikki tuntui hänestä yhtäkkiä typerältä sattumukselta,

mauttomalta, rajattomalta liikatuotannolta, hän mutisi jotakin

uudestaan tulemisesta ja vetäytyi pois.

"Isä on kamarissa", kuuli hän Teresen sanovan, ja kääntyessään

uudelleen häntä kohden, huomasi hän että Terese oli punainen ja hänen

katseensa murheellinen.

Varjelkoon, hänhän näkee, mitä minä ajattelen, todisti Hage itselleen

ja hämmentyi. Hiipiessään varpaisillaan ruokasalin lävitse, ihmetteli

hän uudelleen, — hänhän näkee, mitä minä ajattelen — kuinka se on

mahdollista?

"Herttainen pikkutyttö tämä on, sen saatte uskoa", kuiskasi Terese

vasun luota.

"Tyttökö se on?" kuiskasi Hage sormellaan osoittaen.

"Tyttöpä tietenkin", hymyili Terese, "en minä tarkoittanut, että te

tulisitte katsomaan."

"Tottakai minä tulen katsomaan —", Hage hiipi vasun luokse ja

tarkasteli patjojen keskellä lepäävää rusottavaa olentoa.

"Eikö hän olekin ihana", sanoi Terese.

— "Onpa kyllä", vastasi Hage lakaten vasua katselemasta, omituisesti

värähdytti häntä se, että he molemmat, Terese ja hän, näin, lähekkäin,

seisoivat tuon pienen lapsen vieressä. Pitikö nyt mokomankin vielä

häntä hämmennyttää —?

Yhtäkkiä hänen huomionsa irroittumattomasti kiintyi Tereseen, hänen

tutkiva katseensa ympäröi Teresen, joka hiljaisena ja hellänä katseli

vastasyntynyttä. Tietenkin, sitähän hän kaipaa, ajatteli Hage tullen

niin liikutetuksi, että oli pakoitettu poistumaan ikkunan luo.

"Niin, vuokra", sanoi hän ollen yhä jostakin syystä hämmennyksissä —

itsekään tietämättä mistä.

"Isä on kamarissa", sanoi Terese rauhallisesti, siirtymättä vasun luota.

Onnellinen isä istui eräässä nurkassa tilikirja polvillaan. Niin — nyt

on ukonkäppyrällä yksi huolehdittava lisää, ajatteli Hage sulkiessaan

varovaisesti ovea perässään. "Onnittelen tusinan täyttymisestä", sanoi

hän, mutta hän kuuli sanojensa kajahtavan aivan toisilta kuin äidin

luona.

Bisgaard kavahti onnettomana seisomaan, täällä oli kaikki niin

sekaista, osastonpäällikkö suo nyt anteeksi.

_Kaikki_ oli todellakin sekaista, jumalaties, montako täällä oli yöllä

nukkunut. Eikö osastonpäällikkö istuutuisi, kiitos ei, — ja minnekäpä

täällä istuutuisi, ajatteli hän, tuolilleko, jolla oli voileipätarjotin

tai ehkä sohvaan, joka oli ahdettu täyteen vuodevaatteita. "Iloinen

tapaushan se oli, mutta totta siinä on toinen puoli", hymyili Hage.

"On, on", täydellisesti sen Bisgaard ymmärsi, totta oli hyvinkin

toinen puoli. Mutta olihan selviydytty yhdentoista kanssa, tottapa

selviydyttäisiin kahdenkintoista. Ja viimeinenhän se oli, — ja sehän

oli niin hiljainenkin, toivottavasti ei osastonpäällikköä entistä

enemmän häirittäisi.

Osastonpäällikkö Hage kätki hymynsä seteleitä laskiessaan, eikä se

ollutkaan mikään hyvä hymy. Äidin luona oli vallinnut omituinen

juhlatunnelma, täällä ikäänkuin ilveiltiin. Hän vakuutti Bisgaardille,

ettei ollut syytä suruun, melu ei häntä häirinnyt, olipa sitä jo

kuultu, kyllä yhdestäkintoista ääntä lähtee, mutta viatonta melua —

naapurien kohinoita — hän ei edes huomannut.

No, sepä oli hyvä — Bisgaardin jäniksenkasvot vavahtivat.

Ja kuitenkin — onhan tuommoinen pikkuolento niin herttainen —

ihmistaimi — joka kerran on suureksi sukeutuva, — ajattelevaisena

pudisti Bisgaard päätään.

Hage katseli häntä tarkkaavaisesti. Merkitsivätkö hänen sanansa,

että tapahtuma häntä ilahdutti, oliko hän liikutettu, teeskentelikö

hän? Olihan hänellä jo ennestäänkin vaivoja ja vastuksia riittämiin,

puolusteliko hän ehkä itseään — kuin puhuisi hän pitäjänsä papille —?

Hage kääntyi äkkiä ja aikoi mennä. Mutta taas hänet valtasi hämmennys.

Hänen oli kuljettava tuon ihmeellisen huoneen lävitse — vieläköhän

Terese mahtoi seistä vasun ääressä? Varpaillaan oli hänen hiivittävä —

mitä hittoa tämä kaikki oikeastaan häntä liikutti, kahdettatoistako hän

nyt sitten rupeaisi varpaillaankulkemisella kunnioittamaan?

Varovaisesti aukaisi hän oven. Kas niin — tuolla hän oli — polvillaan

vasun vieressä, kasvot siihen kätkettyinä, niska vain näkyi,

kullanhohtoinen niska tummankeltaisten hiusten alta. Katsahtaisikohan

hän ylöspäin? Hage hiipi lattian poikki ovelle, mutta hän ei

hetkeksikään päästänyt silmistään tuota kumartunutta kullanhohtoista

niskaa.

Hänen pitäessään ovenrivasta havahtui Terese vihdoin, he katselivat

toisiaan. Aivan liikkumatonna seisoen vastasi Hage Teresen katseeseen.

Miksikä he näin toisiaan katselivat, miksei hän mennyt, miksikä tuntui

niin oudolta — niin ihmeelliseltä — katsella lapsenvasun ääreen

polvistunutta Tereseä?

Nyt minä menen, sanoi hän itselleen, mutta tunsikin samassa kuuman

verivirran tulvahtavan sydämmeensä, varovaisesti kulki hän lattian

yli vasun luo, kosketti Teresen olkapäätä, kyynelistä kostein silmin

katsahti Terese häntä, — miksikä olivat hänen silmänsä kyyneleiset?

Hän oli aikonut sanoa jotakin, mutta ei enää muistanut mitä, äkkiä hän

kääntyi, palasi ovelle naurettavan pitkin askelin ja meni, tällä kertaa

taakseen katsomatta.

Parilla äänettömällä harppauksella selviytyi hän portaista. Alhaalla

rupesi hän innokkaasti etsimään kaikkea, mitä hänen piti ottaa mukanaan

konttoriin — kirjoituspöydältään hän sitten etsittävänsä löysi.

Taukoamatta tepasteli hän lattialla, hattua hakien, sikaaria — samalla

piipunnysää täytellen.

Yhtäkkiä hän pysähtyi. Keskelle lattiaa. _Sekö_ hänen mieltään

hämmensi? Mahdotonta. Nuori, soma tyttökö — sangen soma — mutta

aivan liian nuori, tyttö, jonka hän oli nähnyt kehkeytyvän naiseksi

viisivuotiaasta lapsesta — ja vain siksi, että hän oli sattunut

näkemään hänet lapsenvasun ääressä. Mitä vielä? Vanhapoikako —?

Hän rupesi taas ravaamaan lattialla, huitoi käsillään ja mutisi,

suussaan sytyttämätön piippu. Hänellä oli hallussaan kolme huonetta

ja hän eli aivan oman mielensä mukaan, hän ei voinut kuvitellakaan,

että vastoin hänen tahtoaan muutettaisiin edes kynän asentoa

hänen kirjoituspöydällään, että minuuttikaan päivässä muodostuisi

toisenlaiseksi kuin hän oli päättänyt. Ja nyt saattoi — nuori tyttö —

hänet hämilleen — — —

Hän otti salkun kainaloonsa ja syöksyi ulos, vasta pitkän matkan päässä

tasaantui hänen käyntinsä entiselleen.

Myöhästyneenä tuli hän virastoon. Tässä sitä nyt ollaan, ajatteli

hän, yläkertaan ilmestyy muuan kahdestoista ja koko päiväjärjestys on

sekaisin. Ja miehen mieli hämmentynyt.

Kulovalkeana levisi konttorissa tieto, että osastonpäällikkö on pahalla

tuulella, maltittomana ja hajamielisenä kaikui hänen tumma, syvä

äänensä koko aamupäivän. Kirjurit juoksivat, neiti Svendsen vapisi

kirjoituskoneensa ääressä. Hyvä jumala, kuinka hänen silmänsä tänään

säihkyvät!

Erään piirikunnanvaltuuston lähetystö tuli neuvottelemaan

osastonpäällikön kanssa jostakin kiinteimistökaupasta, keskustelun

pohjaksi oli lähetystö laatinut pitkän, tarpeettoman selostuksen. Hagen

periaatteisiin kuului, ettei koskaan saanut käydä kärsimättömäksi

— puhukootpa ihmiset kuinka kauan tahansa. Tänään hänen ruumiinsa

nytkähteli, hän siirtelihen tuolillaan, hän kesti, mutta kohtelias ei

hän ollut.

Lähetystön mentyä pääsi häneltä helpoituksen huokaus, hän nousi

tuoliltaan, aukaisi ikkunan ja kiintyi katselemaan vuonoa. Hän

tunsi itsensä väsyneeksi ja tyytymättömäksi, — kuinka mitätöntä ja

tyhjänpäiväistä elämä olikaan — ja jotakin se muka oli merkitsevinään.

Pikkuseikat saattoivat siis vielä järkyttää hänen tasapainoaan, sen

pitemmälle ei hän ollut päässyt. Hän oli luullut päässeensä sen rajan

ylitse, jonka takaa eivät mitkään _sattumien_ maailman häilähdykset

häntä tapaisi. Hän oli luullut päässeensä tarkastelun piiriin, luullut

piirtäneensä ympärilleen aukottomat kaaret, luullut voivansa sanoa

elämälle: älä koske minun ympyröihini.

Ja sittenkin hän hämmentyi ja niin helposti. Hän ei ollut vielä

läheskään piirien keskustassa, pitemmälle täytyi hänen tunkeutua.

Ehkäpä hän oli hieman, sanoisiko, liiaksi rasittunut tai henkisen

askartelun puutteesta hermostunut. Vuosikausia oli hän yhtämittaa

ahertanut samassa työssä, ehkäpä hän sittenkin oli liiaksi rasittunut,

sydän sitä todisti: jo kauan oli hän tuntenut pientä ahdistusta,

itsepintaista, heikkoa ahdistusta, varsinkin valvottuaan myöhäiseen

yöhön, sydämenahdistusta, joka herätti kaukaisen kuolemanajatuksen.

Hermostuneisuutta hän poti, yksitoikkoisuudesta johtunutta

hermostuneisuutta. Hänen täytyi lähteä lomalle.

Lomalle — pelkkä ajatuskin lomasta, matkasta, herätti hänen mielessään

uusia ailahduksia. Hän katseli vuonoa, vaaleansinistä, kesäistä

vuonoa,-hohtavia, auringossa sinertäviä tuntureja, hän katseli ja hänen

katseensa kulkeutui tunturien tuolle puolen, lännen kesää hän katseli:

valkeakuorisia, voimakastuoksuisia koivuja, ruusuja, joita kasvoi

kaikissa puutarhoissa, pehmeitä, sametinvihreitä niittyjä, suurta ja

kirkasta virtaa —

Hänen näkynsä päättyivät pitkään huokaukseen, lomalle hän lähtisi.

Hän ei ollut luotu hämmentymään, — hänetkö, ikämiehen, saisi villitä

tytönletukka, jota hän oli katsellut jo viisivuotiaana — ei koskaan.

Hänkö kahlehtisi elämänsä toiseen ihmiseen, rakastaisi rauhattomuutta,

melua ja sekamelskaa - etsisi sukulaisuuksia, kaipaisi perhettä.

Äh — narriksi hän alentui, arkoja naimisajatuksia parveili hänen

päässään, puolesta ja vastaan hän todisteli.

Kaikkeen oli syynä hänen sydämmensä — aavistamatonta tulevaisuutta se

sykki. Oli todellakin aika lähteä lomalle. —

— Nuori tyttö — joka valkoisena seisoi korkealla parvekkeella

viittoillen hänelle, — mitä olikaan hän uneksinut viime yönä?

Ei, vain lomaansa hän tahtoi ajatella.

Näin päätellen lähti hän kotiin. Siellä odotti häntä äidin kirje.

21.

Hage luki kirjeen — laski sen kädestään ja luki uudelleen, siinä

puhuttiin Anne Sofiesta ja Ole Bergeimistä, Charlottesta, Sten Meldestä

ja papista.

Sitten hän istuutui suureen, pehmeään, nahallapäällystettyyn

nojatuoliinsa, ojentautuen mukavaan lepoasentoon.

Niin, olikohan jotakin tehtävissä — kykenikö hän auttamaan?

Toinen hänen sisaristaan aikoo mennä naimisiin talonpojan kanssa,

seudun hauturin, Ole Bergeimin kanssa, jolla hän tapasi kannattaa

kalavasuaan, toisella oli ollut sydänsuru, mutta juoksenteli nyt pitkin

mäkiä pitäjän vanhahkon talonpoikaispapin kintereillä; olikohan jotakin

tehtävissä?

Ei — ei niin mitään.

Hän tiesi niin hyvin, minkä taistelun hänen sisarensa olivat

taistelleet, olihan hän itsekin sen tuoksinassa temmeltänyt, varjojen

taistelun elämisen onnesta. He eivät jaksaneet pysyä pystyssä yltyvän

autiuden ympäröiminä. He masentuivat ja tarttuivat yksinäisyydestä

pelastavaan oljenkorteen. Uljasta katseltavaa ei se ollut eikä

kaunistakaan, mutta inhimillistä se oli, ja eihän sille mitään mahtanut.

Häntä ainakaan ei mikään velvoittanut sekaantumaan tapahtumien kulkuun.

Toisten kohtaloiden puoskaroiminen on typerintä, mitä ihminen saattaa

tehdä, hyvää ei semmoisesta koskaan koidu.

Elämän saatosta vaipui aina sukuja varjojen valtakuntaan. Sukuja,

jotka olivat kaikkensa antaneet, jotka elämä tuomitsi takaisin

oppihuoneeseen, neitsyydentilaan ja yksinäisyyteen, elämän takapihoille

ja hiljaisiin, hämäriin puutarhoihin, joissa myöskin oli hyvä olla.

Varjoihinkin saattoi kuulua arvokkaalla tavalla. Oli kyettävä

irroittautumaan elämän telmeestä.

Hän nousi ja meni lattian poikki sille seinälle, jolla perhekuvat

riippuivat. He kuuluivat vanhaan, holsteiniläistä alkuperää olevaan

virkamiessukuun, monen polven aikana olivat he näytelleet huomattavaa

osaa pappeina, tuomareina ja upseereina. Samanlainen oli äidinkin suku.

Hän oli ylpeä suvustaan, hänen esi-isänsä olivat jättäneet jälkeä, he

olivat olleet velvollisuudentuntoisia, sivistyneitä ja isänmaataan

rakastavia. Mutta — nykyhetki ei heitä enää tarvinnut eikä

tulevaisuudestakaan mitään uutta kangastanut. Pysytelköön meidän köyhä

virkamiehistömme siivosti varjossa, naurettavaa on nähdä sen koettavan

puolustaa entistä asemaansa ja vielä naurettavampaa nähdä sen pyörivän

uuden tanssin tahdissa. Täyttäköön se viimeisen velvollisuutensa

hiljaisuudessa. Kuolkoot vanhat suvut arvokkaassa yksinäisyydessä.

Oliko se, mitä jälkeen tuli, parempaa, ei, ei ainakaan hänen

mielestään. Mutta se ei olekaan tärkeintä, ei se mitään merkitse onko

uudella jotakin parempaa tarjottavana kuin vanhalla, kaikki riippuu

siitä, että se on uutta, virkeätä, elinvoimaista. Uuden, elinvoimaisen

ilmenemismuodot ovat aina siloittelemattomia.

Uusi suku valtasi vanhat virkamiestalot, kaadatti lehtokäytävät, antoi

vanhojen, arvokkaitten rakennusten rappeutua, sillä ei ollut kirjoja

hyllyillään, ei maalauksia, ei musiikkia. Se ei pitänyt musiikista.

Mutta kaipa silläkin oli omansa. Sillä oli ensipolven uhkuvat voimat.

Kerran oli sekin elinaikanaan luova itselleen oman perimätiedon,

eikä sitä haitannut, että hänen sukunsa olemassaolo päättyi yhdessä

ihmisiässä.

_Hän_ ei pyrkinyt pitkittämään veretöntä olemassaoloaan menemällä

naimisiin — pelastuakseen oli sisar ottanut talonpojan. Hän jaksoi

hävitä hiljaisuudessa. Mutta hänen sisarensa pelastautui tuhosta

talonpoikaissukuun, meni naimisiin köyhän länsinorjalaisen talonpojan,

vaatimattoman hauturin kanssa. Hänen lapsistaan tulisi talonpoikia tai

kenties — ja se olisi kaikkein pahinta — miehiä, jotka eivät olleet

mitään, jotka olivat matkalla ylöspäin, maattomia talonpoikia, joilla

ei ollut talonpoikaissivistystä, eikä säätyläissivistystä.

Ehkäpä Anne Sofie menetteli oikein, mutta hänen mielipiteensä oli

muuttumaton. Saihan ihminen juosta onnensa perässä — kuin mies

hattunsa, jonka tuuli on vienyt — ei siitä ole mitään sanomista,

omanhan hattunsa perässä kukin juoksee, mutta naurettavaa se on

kiistämättömästi.

No niin — naurettaviahan me olemme kaikessa tapauksessa, mikään

luoduista ei ole niin kuvittelujen vallassa kuin ihminen, aina hän

jotakin luulottelee, aina on laukkaamassa tätä tai tuota etäistä

tavoitellen, takertuneena omaan hämmennykseensä, jota hän nimittää

syvämielisyydeksi. Sopihan rauhallisesti istua kotonakin, vaikkapa

naurettavankin rauhallisesti, ja antaa asiain mennä menoaan.

Mutta vaikeata on pysyä omassa osassaan, virheettömästi näytellä,

olla eksymättä vääriin otteisiin. Mietiskelijän ei pidä tavoitella

rakastajanosia. Eivät kaikki sovi näyttelemään suurta tragediaa,

kunniallisempaa on silloin pysytellä omalla, porvarillisella

erikoisalallaan. Kolmannen luokan näyttelijä on tarpeellinen, jopa

välttämätönkin mies, hän palvelee kokonaisuutta, suurta, ihmeellistä

kokonaisuutta, ja hän voi sen tehdä kelvollisella, kunnioitettavalla

tavalla, naurettavat oliot, typerät tolvanat ovat kuvailleet hänet

tavallista porvaria, vaikkapa esimerkiksi osastonpäällikköä,

vähäpätöisemmäksi. Hänen täytyy vain tietää rajoittuneisuutensa, hän

on luotu astumaan oikealla hetkellä sisään ja sanomaan, että hevoset

on satuloitu, tuo repliikki _täytyy_ tulla sanotuksi muuten ihana

kokonaisuus särkyy säpäleiksi. Hänpä onkin ottanut urakakseen tuon

repliikin sanomisen, Romeon osaa hän ei tavoittelekaan.

Onko vaikeata tyytyä yhteen ainoaan repliikkiin? Onpa niinkin — jos hän

olisi syntynyt 40—50 vuotta aikaisemmin, olisivat suuret sankariosat

ehkä kuuluneet hänelle. Mutta niitä osia olivat hänen esi-isänsä

näytelleet ja näytelleet hyvin. Eihän hallitus voinut sallia, että sama

suku aina näytteli samoja osia, ja vanha ohjelmisto oli sitäpaitsi

joutunut pois muodista, uuteen ei hän sopinut, lukuunottamatta sitä,

että hän kelpasi kyllä tulemaan sisään ja sanomaan, että hevoset on

satuloitu. Niin — hänen sukunsa oli kerran näytellyt, ja hän oli

ylpeä suvustaan. Uljas on ensimmäisen osa, sen, jonka tehtävänä on

uuden suvun luominen, mutta jolleivät lastenlapset uskalla tunnustaa

sukuylpeyttään, niin mitä silloin on väliä, vaikka suku polveutuisi

länsinorjalaisesta jäärästä.

Hän poistui perhekuvien luota ja pysähtyi erästä maalausta katselemaan,

se oli nykyaikaista taidetta. Hän rakasti sen sydämmellisyyttä, sen

värien voimaa, sen nuorekasta, reipasta tunnelmaa. Tuo ei ole minun

sukuani, ajatteli hän, mutta tulee vielä sekin hetki, jolloin joku tätä

esi-isäinsä aikaista kuvaa katsellessaan sanoo: tuo on vanhaa, hyvää

taidetta.

Eikö koko elämän salaisuus olekin juuri siinä -sen hekuma, sen murhe

— että se mikä on uutta ja rohkeata kerran muuttuu vasta ilmestyvän

hienoksi, kalpeaksi, ylhäiseksi taustaksi.

Minä olen siis sukuni viimeinen, ajatteli hän, ja minuun sen elämä

päättyköön. Ainakin suorassa linjassa, kuten typerästi sanotaan. Minä

en aio ylläpitää minkäänlaista sukulaisuutta hauturin lasten kanssa.

22.

Bisgaardilaiset nukkuivat — kukin omassa vuoteessaan, välistä kaksikin

yhdessä. Aamu aikoi jo heikosti hämärtää, Teresen vuode oli äidin

huoneessa, hän oli hereillä ja katseli ikkunan kajastusta, himmeätä

valokaistaa lattialla, kuunteli äidin pitkää, rauhallista hengitystä,

hentoa huokumista vasusta. Hän katsahti kelloaan — kohta oli

pienokaisen ruoka-aika.

Yhtäkkiä hän kuuli hiljaisia, sipsuttavia askeleita ja näki ovessa

valkoisen olennon, nopeasti ja äänettömästi hypähti hän vuoteestaan,

tuon reippaan hypähdyksen olivat hänelle opettaneet monet tuhkarokko-

ja hinkuyskäkohtaukset sekä muut lastentaudit.

Pikku Regine siellä tuli, pelosta ja väsymyksestä nikottaen, Lotta oli

huono, hän on niin sairas, että varmasti hän kuolee, sanoi Regine.

Varovaisesti, äitiä herättämättä, hiipi Terese huoneitten lävitse,

mielihyväkseen huomasi hän, että kaikkialla kuorsattiin rauhallisesti.

"Kylläpä meitä on monta", ajatteli hän kiiruhtaen kamariin, jossa Lotta

lepäsi, niin, sairas hän oli, punaisena ja kuumeisena heittelehti hän

vuoteellaan, lyhyesti ja kuivasti hengittäen. Terese polvistui hänen

vuoteensa viereen, "pikku Lotta, rakas pikku Lotta, tunnethan sinä

minut", kuiskasi hän, mutta pikku Lotta vain vääntäytyi poispäin,

valitti surullisesti ja tuijotti villiytynein katsein, mitään näkemättä.

"Meidän täytyy herättää isä", sanoi Terese ja hiipi samoin varovaisin

askelin huoneitten lävitse, kuuli saman rauhallisen kuorsauksen

kaikkialta. Varoen sulki hän äidin huoneen oven ja herätti isän.

Bisgaard oli tullut niin useasti herätetyksi yöllä, että pelkkä

kuiskaus hänen korvaansa riitti synnyttämään hänen aivoissaan

määrätynlaisen kuvasarjan: sairas, lääkäri, apteekki olivat siinä

julkisimmalla sijalla. Tietämättä mitä oli tekeillä, vetäisi hän housut

ylleen, pisti jalkansa tohveleihin ja hiipi, olkaimista käsin pidellen,

sairaan luo. Hän tunnusteli pientä, polttavaa kätöstä ja katseli

Tereseä säikähtynein silmin.

"Meidän täytyy lähettää hakemaan lääkäriä."

Terese tahtoi odottaa hetkisen, tarkastella taudin kulkua, mutta pikku

Lotta tuli vain huonommaksi, hän kohottautui vuoteestaan ja huusi

äitiä, kirkkaina ja suurina pyörivät silmät hänen päässään, äitiä ei

olisi saanut häiritä.

Terese teki päätöksen.

"Minä menen herättämään neiti Stefferudin, hän on niin kiltti, minä

koputan hänen ikkunaansa ja pyydän saada käyttää puhelinta."

"Mutta ajattelehan osastonpäällikköä", sanoi Bisgaard säikähtyneenä,

hän pelkäsi kovasti vuokralaistaan.

"Ei hän herää", sanoi Terese, mutta pelkäsi itsekin. "Ja enhän minä

toki voi antaa pikku Lotan sentähden kuolla, että pelkään hänen

herättämistään." Hän kietaisi aamunutun ylleen, vetäisi kengät

jalkoihinsa ja hiipi alas. Hän pelkäsi, pelkäsi pikku Lotan tähden,

ihmisten herättäminen, vaikkapa vain yhden ainoankin, peloitti häntä,

ja puutarhan suurten puitten alla oli niin hiljaista ja hämärää. Hän

juoksi pitkin talon seinämää, lehvistön keskeltä kajasti sinertävää

valoa, lintu, vain yksi ainoa lintu, vihelsi pitkän säveleen, taukosi,

vihelsi taas. —

Hän koputti neiti Stefferudin ikkunaan, ensin varovaisesti, sitten

kovempaa, neiti Stefferud ei herännyt, Terese kietoi aamunutun tiukasti

ylleen, hän värisi vilusta. Mitä hän tekisi, hän koetti huutaa, mutta

ääni petti, "mitä minä teen", sanoi hän ja katseli säikähtyneenä

ympärilleen hiljaisessa puutarhassa. Silloin aukeni muuan etäämpänä

oleva ikkuna ja muuan paitahihasillaan oleva mies katsahti ulos

tiedustellen kovalla ja ankaralla äänellä, mitä oli tekeillä, tuo mies

oli osastonpäällikkö Hage.

Terese säikähti niin kovasti, että koetti kätkeytyä painautumalla

seinää vasten, mutta kun Hage vielä kerran kysyi, kuka siellä

koputteli, vastasi hän: "minä vain".

"Kuka se semmoinen minä vain on?"

"Minä — Terese Bisgaard."

"Jumala varjelkoon", sanottiin ikkunasta ja valkoinen paita hävisi,

mutta ikkuna jäi avoimeksi.

Hetken kuluttua ilmestyi taas pää ikkunaan.

"Mitä on tekeillä, lapseni?"

Teresen ääni värisi.

"Minun piti vain herättää neiti Stefferud, pikku Lotta on sairas ja

minä aioin pyytää saada käyttää puhelinta" —

"Neiti Stefferudia täytyy olla kokonainen rykmentti herättämässä,

silloin kun hänellä on oikeus nukkua", muristiin ikkunasta, "minä tulen

aukaisemaan teille oven."

Terese aikoi kieltää, hän lähettäisi jonkun veljistään hakemaan, mutta

Hage oli jo hävinnyt ikkunasta. Ja sitten hän ajatteli, että oli

typerää olla hämillään ja peloissaan, kun pikku Lotta oli sairas.

Hage aukaisi hänelle oven, viittasi puhelinta, joka riippui eteisessä,

Terese ei katsahtanut häneen, kietaisi vain aamunuttua tiukemmin

ympärilleen ja soitti. Hage aikoi mennä, mutta pysähtyikin ovelle,

ehkäpä Terese tarvitsi apua, hänen oli jäätävä. Hänellä oli yllään

housut ja takki, paljaat jalat tohveleissa, paljasta, voimakasta kaulaa

ei ylös nostettu takinkaulus riittänyt peittämään. Häntä palelsi, kyllä

hän sittenkin menisi, mutta lähtemisestä ei tullut mitään, nojaten

ovea vasten katseli hän Tereseä, hänen vaaleata palmikkoaan, hänen

puhelinluettelon yli kumartunutta päätään. Hänen soittaessaan valahti

aamunuttu hänen toiselta olkapäältään, Hage näki vilauksen pyöreätä

olkapäätä peittävästä yöpaidasta, hän saattoi seurata hänen ruumiinsa

pehmeästi aaltoilevaa viivaa ja hänestä tuntui siltä kuin olisi hän

salaa tarkistelemassa, kuin olisi hänen pitänyt lähteä, mutta yhä

seisoi hän ovea vasten nojaten, kädet taskussa.

Hän sävähti kuullessaan Teresen äänen, heikon ja epätoivoisen, "minä en

pääse minnekään", voivotti hän, "kukaan ei vastaa."

Hage sukaisi nopeasti hiuksiaan, koetti piristäytyä ja olla

huomaavainen, "minä autan teitä", sanoi hän, "eräs minun tuttavistani

on lastenlääkäri — hänet me kyllä saamme hereille."

Hän kävi käsiksi puhelimeen ja seisoi nyt aivan lähellä Tereseä, hän

ei nähnyt häntä, mutta tunsi hänen läsnäolonsa ja kuuli hänen lyhyen,

pelokkaan hengityksensä. Suuttuen huomasi hän kättensä vapisevan

puhelinluetteloa selaillessaan, hän puri hampaansa yhteen ja katseli,

Teresen ylitse, eteisoven ikkunasta harmaaseen, aamuiseen puutarhaan ja

kuuli selvästi yksinäisen linnun visertävän.

Hän soitti ja pääsikin perille, lääkäri lupasi heti tulla. "Minä soitan

auton sinua noutamaan", sanoi Hage puhelimeen, — "lääkäri tulee kohta",

sanoi hän Tereselle etsiessään autojen puhelinnumeroa.

Hän kuuli Teresen itkevän. Hän oli peittänyt kasvonsa käsillään,

aamunuttu oli paljastanut käsivarret.

"Lakatkaa jumalan tähden heti itkemästä", sanoi hän suuttuneena,

"taikka minulta jää ikipäiviksi numero löytämättä."

Terese säikähti niin kovasti, että itku todellakin tyrehtyi.

Silmänräpäyksen hän katseli Hagea silmiin ja näki pelästyen, kuinka ne

hämärässä liekehtivät.

"Minä vaan tulin niin iloiseksi", kuiskasi hän eikä uskaltanut

liikahtaakaan.

Hage puhui puhelimeen niin kiukkuisella ja synkällä äänellä kuin

olisi ollut rikos kyseessä, ja raivostui kun ei heti päässyt oikeaan

numeroon, soitettuaan vihdoin loppusoiton jyrisi hän ikäänkuin olisi

tahtonut herättää koko korttelin.

"Puhelin on kiusankappale", sanoi hän katsoen konetta julmistuneena,

"mutta kohta on lääkäri täällä."

"Monet kiitokset — teitte kovin ystävällisesti -ja minä kun herätin

teidät keskellä yötä. Mutta nyt minä menen Lotan luokse."

"Niin, kiiruhtakaahan", sanoi Hage karusti, "onnea matkalle."

"Kiitos", Terese koetti tekeytyä niin pieneksi kuin suinkin ja pujahtaa

hänen selkänsä taitse, mutta silloin Hage kääntyi ja loi häneen

liikutetun, tulisen katseen, ja ennenkuin hän aavistikaan, oli Hage

laskenut molemmat kätensä hänen olkapäilleen, kumartunut ja suudellut

häntä otsalle.

Hänen kätensä painosta notkahtivat Teresen polvet, suudelma ei

polttanut vain hänen otsaansa, vaan koko hänen ruumistaan, häntä

pyörrytti ja hän sulki silmänsä.

"Mene, lapsi — mene", kuiskasi Hage hänen otsaansa vasten.

Hage päästi hänet, mutta liikkumattomana seisoi Terese hänen edessään,

Hage puhui, mutisi tietämättä, mitä sanoi, "lääkäri tulee kohta, nyt

täytyy Teresen mennä". Nöyränä ja pienenä kumartui Terese, "niin, nyt

hän menee, tuhannet kiitokset avusta." Mutta kun hän todella aikoi

lähteä, ojensi Hage kätensä häntä kohden:

"Yhden kerran — vain yhden ainoan kerran —"

Hän kietoi kätensä Teresen ympärille ja Terese painautui häntä vasten,

hän taivutti Tereseä taaksepäin ja suuteli häntä, hänen otsaansa,

silmiään, suutaan, kaulaansa, hänen ruumiinsa lämpö virtasi hänen

käsiinsä, Terese tunsi kuinka lujasti hänen kätensä kiertyivät hänen

ympärilleen, se teki kipeätäkin ja hän puristautui häntä vasten.

"Sinun täytyy mennä", kuiskasi Hage uudelleen ja yhä uudelleen, pitäen

häntä sylissään ja hyväillen häntä, "muista, että pikku Lotta odottaa".

Terese vihdoin varovaisesti irroittautui ja päästyään vapaaksi loi

Hageen nopean, hämmästyneen katseen. Varovaisesti hipaisi hän Hagen

käsivartta, kuiskasi kuulumattomasti hyvää yötä, kääntyi ja meni,

mutta ovella hän kääntyi uudelleen ja katsahti Hageen pelokkaasti,

ihmetellen, lähti sitten, juoksi nopein, epävarmoin askelin portaita

ylös.

Hage seisoi liikkumattomana, seinään nojaten, kädet riippuen, hän ei

uskaltanut liikauttaa niitä, sillä hän tunsi, että niissä oli vielä

hänen ruumiinsa lämpöä. Hän ei uskaltanut liikauttaa jäsentäkään. Jos

hän liikahtaisi, selviäisi hänelle heti, mitä oli tapahtunut, ja juuri

sitä hän ei tahtonut.

Hän seisoi liikkumatonna vielä auton tullessa. Mennessään aukaisemaan,

tunsi hän palelevansa, kas, aamu oli jo tulossa, taloa valaisi kellervä

hohde. Heikko tuulahdus pani puut hiljaa kohisemaan. Mutta vieläkään ei

laulanut muuta kuin yksi lintu.

"Oletko sinä hankkinut itsellesi pikkulapsia", sanoi lääkäri portaita

noustessaan, "mitä peijakasta tämä juttu merkitsee."

Hage selitti perusteellisesti: perhe ei ollut saanut tavatuksi omaa

lääkäriään ja lapsi oli hyvin sairas. "On tehtävä kaikki, mitä voidaan

— he ovat minun erittäin hyviä ystäviäni — minun isäntäväkeäni - tämä

tapaus huolestuttaa minua suuresti — mutta tiedänhän minä, että sinä

teet kaiken, mitä pitääkin —"

Lääkäri katseli innokkaasti haastelevaa miestä, hän oli tottunut

näkemään Hagen moitteettomana, jäykkänä, ja nyt hän näki hänen

astelevan paljaat jalat tohveleissa, puolipukeissa, silmissä

villiytynyt ilme —

"Mene levolle, äläkä suotta kiihoitu, lapset sairastuvat ja paranevat,

ei sen tarvitse mitään erikoista merkitä. Polta piipullinen sängyssä,

Hage, ja lue jotakin, niin saat muuta ajateltavaa. Tästäkö minä menen

ylös?"

Mutta Hage ei mennytkään levolle, hän meni omaan eteiseensä, mutta

ehdittyään puhelimen luo hän pysähtyi. Hän tuijotti sitä kuin jotakin

suurta ihmettä. Täällä — täällä — oli se tapahtunut, täällä oli

_kaikki_ tapahtunut, tuo selittämätön, odottamaton. Samana iltana, jona

hän — ei, nyt hän ei ajattelisi, juuri nyt ei hän ajattelisi. Mitä

olikaan hänelle tapahtunut, paljonkohan siinä oli totta, tuntuisiko se

ehkä huomenna vain lapsen sairaudesta johtuneelta kiihoittuneisuudelta

— ja muuten olisi kaikki unhossa?

Hän meni avonaisen ikkunan luo ja katseli ulos. Tuntui siltä kuin olisi

valo hetki hetkeltä lisääntynyt, muuan seinä hohti, ikkuna kimalsi,

eräs puu alkoi kirkkaasti vihertää. Ja koko ajan lauloi tuo yksinäinen

lintu. Kylläpä se lintu laulaa, ajatteli hän.

Hän seisoi liikkumattomana ikkunan ääressä ja katseli aamun

valkenemista, vilu värisytti häntä. Kuinka ihmeellistä onkaan

aamun, päivän nousun, valon varttumisen katseleminen, linnun laulun

kuunteleminen, linnun, joka laulaa vain sinulle yksin ja ehkäpä eräälle

toisellekin.

Hän kuuli lääkärin laskeutuvan portaita ja meni ulos.

"Täälläkö sinä yhä seisot — aiotko todellakin kylmetyttää itsesi.

Niinpä niin — lapsi ei kylläkään ole terve, mutta onhan se voimakas.

Tuolla yläkerrassa oli uskomattoman paljon väkeä — ansaitsisivat

urhoollisuusmitaliin." Hän katseli Hagea, häntä olisi haluttanut

sanoa pari sanaa eräästä peijakkaan sievästä tytöstä, mutta jätti sen

kuitenkin sikseen, ei ollut leikkimistä Hagen kanssa. "Pistäydyn täällä

huomenna, tai oikeammin tänään", sanoi hän.

"Tee niin", sanoi Hage ja seurasi häntä ulos, puutarhassa he

pysähtyivät. "Kuinka ihmeellisen ihana onkaan tämmöinen aamu — me

kaupunkilaiset nautimme siitä liian harvoin."

"Sinullekin tekisi nukkuminen parempaa", sanoi lääkäri, piru ties, mikä

Hagea riivasi. "Ja jos sinä välttämättä tahdot täällä haaveilla, niin

mene ensiksi sisään pukemaan hieman enemmän vaatetta yllesi. Hyvää yötä

— äläkä suotta ole huolissasi lapsesta."

Hage kulki hitaasti puutarhan lävitse, niin, mitähän tohtori oikein

mahtoi ajatella, täällä hän, vakava mies, haaveili aamukylmässä —

Eräs yläkerran ikkuna aukeni, Terese kumartui ulos.

"Hyvää yötä", kuiskasi hän.

Hage pysähtyi. Hän vain katseli ylöspäin, Teresen kasvot loistivat,

niin ihmeellisesti ne loistivat, "hyvää yötä", kuiskasi Terese

uudelleen, ja sitten ikkuna sulkeutui.

Hage meni sisään. Syvä ihmettely värähteli hänessä, Terese oli

aukaissut ikkunan, kuiskannut hänelle hyvää yötä, — se oli siis totta,

tuo ihmeellinen tapahtuma oli siis todellisuutta.

23.

Seuraavana päivänä soitti Hage virastoon ja ilmoitti tulevansa vasta

myöhemmin päivällä. Mentyään yöllä vihdoinkin levolle, oli hän

valmistautunut valvomaan lopun yötä, nyt hän suuresti ihmetteli sitä,

että hän olikin nukkunut kuin kivi myöhäiseen aamuun asti. Aurinko

paistoi kirkkaasti hänen päälleen, minnekä oli hävinnyt aamuinen kalpea

kajastus — ja tuo yksinäinen laululintu — puutarhassa viserteli nyt

koko lintukuoro.

Hän nousi ylös ja pukeutui hitaasti. Oliko hän nyt sitten muka

kihloissa? Kävikö laatuun mennä illalla vuoteeseen vannoen, ettei niin

koskaan tapahtuisi, ja nousta seuraavana aamuna kihloissa olevana

miehenä. Hän muisti tuon hiljaisen kuiskauksen, "hyvää yötä", ja hänen

sydämensä värähti, se oli sittenkin totta.

Astellessaan ruokasalissa aamiaista odotellen ajatteli hän, että

mahtoikohan se nyt sitten olla niin varmaa? Niin välttämätöntä?

Olikohan yöllinen yllätys niin vakavaa laatua? Mitään ei oikeastaan

oltu _sanottu._

Hän pysähtyi ja katseli kuunnellen kattoa, yläkerrassa käveli joku,

olivatko nuo hänen askeleensa? Tai kävelikö siellä joku lukemattomista

kälyistä tai lankomiehistä? Tai ehkäpä appiukko siellä asteli, -anoppi

ei päässyt kävelemään — kahdestoista esti.

Mihinkä hän olikaan sotkeutunut?

Eihän se — hitto vieköön — voinut olla ihan peruuttamatonta. Mutta

— pitihän hän Teresestä, yhtäkkiä hän tunsi olevansa aivan pyörällä

päästään, hän oli taas yöllisen huumauksen vallassa, peittäen käsillään

silmänsä kiiruhti hän ikkunan luo.

Piti, niin, se sana oli aivan liian lievä tai oikeammin sanoen: se sana

ei hänelle sopinut, mitä se sitten oli, niin, mitä se oli? "Jos se on

elämää, niin minä pelkään sitä", sanoi hän yhtäkkiä ääneen. Mitä minä

nyt teen, menenkö yläkertaan ja sanon: tässä on teidän vävypoikanne ja

antaudun koko perheen syleiltäväksi? Paljon hän antaisi saadakseen elää

Teresen kanssa autiolla saarella, puolen kuningaskuntaani minä annan

autiosta saaresta, jossa on nykyajan mukavuudet.

Menisikö hän yläkertaan tiedustelemaan, kuinka sairas lapsi jaksoi,

sehän olisi vain tavallinen kohteliaisuuden osoitus, inhimillisen

myötätunnon ilmaus, sen hän tekisikin, hän menisi katsomaan, kuinka

_Terese_ suhtautui yölliseen tapahtumaan. Kylmänä ja kohteliaana

tiedustelisi hän lapsen tilaa ja koettaisi samalla tarkkailla Teresen

silmiä, ehkäpä hän huomaisikin turhia kuvitelleensa.

Hän söi aamiaista ja hämmästyi taas omaa itseään, hänhän söi kuin

kyntömies, hän ei muistanut syöneensä aamiaista pitkään aikaan niin

hyvällä ruokahalulla. Söikö kihloissa oleva tai puoliksi kihloissa

oleva tai kenties kihloissa oleva tavallista enemmän? Rakkausko sen

teki?

Hän otti hattunsa ja salkkunsa, näyttääkseen pikipäin pistäytyvältä,

ulkonaisesti tunsi hän olevansa moitteeton, mutta hänen sisimmässään

piili epävarmuus ja pelko. Eräs pienokaisista aukaisi oven, vain

raolleen, "äiti on makuulla ja pikku Lotta on sairas", sanoi hän.

"Minä tiedän sen", sanoi Hage ajatellen menisikö hän sittenkin sisään.

"Isä on mennyt, mutta Terese on arkihuoneessa", sanoi pienokainen.

Hage koputti ovelle ja odotti hetkisen ennenkuin astui sisään, hänen

koputukseensa ei vastattu.

Terese seisoi ikkunan luona, hän oli tuntenut Hagen äänen, hän seisoi

liikkumattomana Hagen tullessa sisään, hän vain katseli häntä, pitkään

ja vakavasti.

Hage hämmentyi niin, että pysähtyi ovelle, mitä hänen pitikään sanoa,

muisteli hän, mutta hän näki vain Teresen, vain että he olivat kahden,

ja hän tunsi taas käsissään Teresen ruumiin herttaisen lämmön, tunsi

kuumeisen värähdyksen. Minun täytyy sanoa jotakin, ajatteli hän, ja

kysyi, "mitä kuuluu?" - "Kiitos kysymästä, Lotta voi hieman paremmin

- luullakseni", vastasi Terese liikkumattomana, "täällä on niin

siivotonta", lisäsi hän. — "Sehän on luonnollista", sanoi Hage. Ja

sitten he vaikenivat.

Hage koetti rohkaista itseään, nyt sinun täytyy saada selville se,

mitä haluat, ajatteli hän, mutta hänpä ei saanutkaan siitä selkoa. Ja

katsahtaessaan uudestaan Tereseen, sävähti hän: jotain outoa värisi

Teresen katseessa, pelkoa, odotusta, kiihkeätä odotusta. Yhtäkkiä hän

hymähti, vain hiukkasen, ehkeipä hän siitä itse tietänytkään, mutta

Hageen teki tuo hymähdys syvän ja voimakkaan vaikutuksen, se pani

huoneen heilahtamaan, pyörähtämään ihmisineen päivineen; heilahtelevaa

lattiaa pitkin koetti Hage pyrkiä Tereseä kohden, hattu ja salkku

olivat hänen käsissään, hän ojensi ne, hattuineen ja salkkuineen,

Tereseä kohden ja otti hänet syliinsä. Seistessään hänen vieressään

kuiskasi Terese, "onko se totta", ja Hage kysyi, "mitä sinä tarkoitat",

ja ihmetteli, että oliko muka olemassa jotakin, joka ei ollut totta. —

"Minä olen pitänyt sinusta jo pienestä asti", hymyili Terese.

— "Pienestä asti", toisti Hage tuntien tuskallisen pistoksen, Terese

oli nuori ja hänen hiuksensa olivat harmaantumassa, "sinä olet vielä

lapsi ja minä —"

"Minäpä tiedän paremmin kuin sinä, mikä ja mitä sinä olet", sanoi

Terese ja suuteli häntä hymyillen — —

‒ ‒ ‒

— Mennessään konttoriin vaivasi häntä ajatus, että kaikki huomaavat

hänen ulkomuodostaan, että hän on hiljan mennyt kihloihin, mahtoikohan

hän näyttää hullunkuriselta? Saapuessaan virastoon ajatteli hän, että

jos joku kysyy, olenko minä ollut sairas, kun tulen näin myöhään, niin

minä vastaan, että en kiitos, minua ei vaivaa yhtään mikään, jollei se,

että olen mennyt kihloihin. Tuskin oli hän saanut näin ajatelluksi,

kun hän jo kohtasi erään kirjurin, joka kohteliaasti tiedusteli, "onko

osastonpäällikkö ollut sairas?" — "Minä poden aasialaista paiseruttoa",

vastasi Hage karusti ja meni menoaan. Hän tervehti tuskin ollenkaan

neiti Svendseniä, meni suoraapäätä konttoriinsa, vetäisi oven kiinni ja

antoi tuon pikku neitosen tuijotella suljettua ovea. —

Mutta konttorissaan tarkasteli osastonpäällikkö itseään peilistä —

miltähän hän mahtoi näyttää hiljan kihloihin menneenä? —

24.

Tuli päiviä, joina Johannes Hage oppi tuntemaan monenkaltaisia uusia

elämänilmiöitä, pieniä ja suuria. Palatessaan virastosta keksi hän

kirjoituspöydällään, loukkaamattomalla kirjoituspöydällään, valtavan

syreenikimpun, jota hän ei uskaltanut siirtää pois, vaikkei hän sen

tuoksua sietänytkään, hän kierteli kirjoituspöydän ja kukkakimpun

ympärillä ja hänen tunteensa heilahtelivat suuttumuksesta hellään

ihastukseen ja pelkoon. Näin kaarrellessaan huomasi hän, että joku

oli selaillut hänen kirjahyllyään — muuan kirja oli asetettu väärin

paikoilleen. Ja se sama joku oli katsellut hänen valokuviaankin,

sormiellut hänen nuottejaan, tuon tuntemattoman jälkiä näkyi

kaikkialla, koko hänen pyhä, viileä huoneensa oli täynnä tuota

tuntematonta, täynnä uutta ja vaarallista tuoksua, levottomuutta,

liikuntoa, joka peloitti.

Hänen vielä seistessään, oudon tuoksun ja levottomuuden hämmentämiä

ajatuksiaan kooten, aukeni ovi, hän kuuli reippaita, keveitä

askeleita ja seuraavassa tuokiossa hän oli jo täydessä syleilemisen

ja suutelemisen touhussa. Selviydyttyään temmellyksestä, oli hänen

kaulahuivinsa kohonnut korvien tasalle, tukka törrötti pörröisenä,

koetettuaan siivoutua ihmiselliseen kuntoon, kysyi hän, pieneen,

vakavaan puheeseen valmistautuen:

"Oletko sinä ollut täällä tänään jo ennenkin?"

"Ennenkinkö?" vastasi Terese ihmetellen, "minä olen ollut täällä koko

päivän".

"Koko päivänkö?"

"Tietysti. Saatuani aamutyöt tehdyiksi, syöksyin minä tänne. Minulla

on lomaa konttorista kokonainen viikko, otin sen nyt, koska tarvitsin

sitä, ja nyt minä olen auttanut neiti Stefferudia. Minä olen pannut

kaiken kuntoon, järjestänyt sängyn, pölyttänyt —"

"Oletko sinä siivonnut makuuhuonettakin", huudahti Hage vilpittömästi

säikähtyen.

"Olenpa niinkin. Ja sitten minä olen vain lojuillut jollakin tuolilla

ja oleillut sinun huoneessasi."

Hage ei kuunnellut kauempaa, hän rupesi astelemaan edestakaisin

lattialla, makuuhuoneenkin oli hän siivonnut, — ei, se soti hänen

käsitystään vastaan nuoresta tytöstä. Yhtäkkiä hän pysähtyi:

"Mutta kun sinä oleilet täällä koko päivän, niin yläkertalaiset

varmaankin huomaavat —", hän osoitti kattoa.

Terese katseli häntä kimaltelevin silmin: "he ovat sitä jo aikoja

aavistelleet."

"Entäs neiti Stefferud?"

"Hänelle minun täytyi kertoa se jo ensimmäisenä päivänä."

Johannes asteli niin, että takinhelmat heiluivat, ainakin puolen vuoden

kihlausaikaa, syvimmässä salaisuudessa vietettyä, oli hän mielessään

kuvitellut, yllättävää, hiljaista vihkimistilaisuutta, ja nyt, nyt

rakoili hänen rakennuksensa joka nurkalta.

"Eikö sinun päähäsi pälkähtänyt, että minullakin kenties olisi voinut

olla jotakin sanottavaa", kysyi hän näyttäen sangen uhkaavalta.

Terese punastui, hänen silmänsä kyyneltyivät, mutta hymyilemättä ei hän

voinut olla.

"En minä niin pitkälle ajatellut —"

— Naisten kyyneliä — ajatteli Hage kiivastuneena ja jatkoi

ravaamistaan. Mutta kun hänen piti kääntyä, olikin Terese hiipinyt

hänen perässään ja sulki nyt häneltä tien.

"Et suinkaan sinä ole vihoissasi", sanoi hän valmiina katumaan, ja

sittenkin tuntui Hagesta siltä, että Terese nauroi häntä, todentotta,

hän nauraa minua, "älä ole vihoissasi", sanoi Terese, "minä en

todellakaan oikein tiennyt, mitä tein, minusta tuntui siltä kuin

olisivat jalkani olleet taivaassa ja —"

"— Älä luulekaan, että pääsi oli maan päällä", sanoi Hage lyhyesti.

Silloin rupesi Terese nauramaan, nauramaan niin, että helisi, naurua

tulvi hänen ympärillään, Hage pysähtyi pahoilla mielin, ja heti oli

Terese hänen luonaan ja painautui hellästi hänen syliinsä, hänen siinä

seistessään ilmestyi hänen katseeseensa syvää, ihmeellistä vakavuutta,

Hagea rupesi pyörryttämään, ja juuri nyt tahtoi hän pitää päänsä

selvänä, hän lähti Teresen luota, joka jäi murheellisena seisomaan.

Hage kulki edestakaisin lattialla, arvokkaasti, ja selitteli, kuinka

hän oli aikonut kaiken järjestää, hän ei ollut mikään nuorukainen, hän

ei voinut päistikkaa kaikkeen tähän uuteen ryhtyä, ja niin paljon oli

hän eläessään kokenut, että tiesi ettei avioliitto ollut mikään pila,

josta kaksi ihmistä selviytyi nauramalla, pila se ei ollut. Hän puhui

kovalla ja itsetietoisella äänellä.

Hän tuli katsahtaneeksi Tereseen ja hän pysähtyi yhtäkkiä, totisesti,

eikö hän seisonutkin tuossa naureskellen, salaperäisesti, jopa — siitä

ei ollut epäilystäkään — hieman pilkatenkin. Silloinko tuo hymy oli

herännyt, kun hän oli puhunut kokemuksistaan, hän aavisteli sitä,

vaikka hän juuri silloin oli kääntynyt selin. Hän tunsi olevansa

loukattu, hän oli katkeroitunut tuolle — tuolle vieraalle — joka nauroi

häntä, sitä ei todellakaan moni olisi uskaltanut tehdä.

Silloin sanoi Terese rauhallisella, syvällä äänellä:

"Mutta Johannes — eivätkö nuo kaikki ole vain pikkuseikkoja, minä

ajattelen todellakin niin — vain mitättömyyksiä sen rinnalla, että me

pidämme toisistamme."