17.
Etuhuoneen avonaisella ikkunalla nuokkui kaksi kirjuria, he ruokkivat
kyyhkysiä, jotka kuherrellen astelivat edestakaisin ikkunalaudalla,
ja samalla he hakkailivat pikkuista neiti Svendseniä, joka asetteli
kirjoituskonetta käyttökuntoon, oli lämmintä, lomankaipuuta väreili
ilmassa, kirjurit eivät voineet sivuuttaa toisiaan käytävissä
kysymättä, "milloinka te pääsette lomalle?" Nuo kaksi kirjuria
ruokkivat kyyhkysiä, hakkailivat ja ihmettelivät, että milloinkahan
osastonpäällikkö Hage tänä vuonna lähtenee lomalle; heidän tätä
aprikoidessaan saapui osastonpäällikkö.
Hän tervehti ystävällisesti, hänkin tuli ikkunan luo kyyhkysiä
katselemaan, hänkin ruokki niitä; mutta sittenkin poistuivat kirjurit
heti ja kyyhkyset lensivät tiehensä. Osastonpäällikkö Hage ei
tuonut viihtymystä tullessaan, ja kun hänen piti ruokkia kyyhkysiä,
kierähtelivät herneet kadulle.
Neiti Svendsen ihaili osastonpäällikkö Hagea, mutta pelosta
pamppailevin sydämmin. "Hän on herrasmies", sanoi neiti Svendsen
tuijottaen hurmaantuneena puhekumppaniinsa, "hän ei ole koskaan sanonut
pahaa sanaa eikä koskaan kieltänyt lomapäivää". "Mutta", lisäsi hän,
"hauska hän ei ole — sellainen kuin esimerkiksi osastonpäällikkö
Nekkelrud, Hellu."
Hage ei sulkenut ovea perässään, parisen kertaa kulki hän konttoristaan
etuhuoneeseen ja takaisin, ikäänkuin olisi tahtonut pakista hetkisen,
ja neiti Svendsen odotti jännittyneenä, kuten joka päivä, sanoisiko
hän jotakin, mutta Hage ei koskaan virkkanut ainoatakaan sanaa. Ja
mieluummin olisi neiti Svendsen antanut verenhimoisten tiikerien repiä
itsensä kappaleiksi kuin olisi itse sanonut jotakin - muuta kuin
tuiki välttämätöntä, työtä koskevaa - vähemmällä ei häntä voitaisi
pakoittaa puhumaan: "sillä minä pelkään häntä niin että", sanoi
hän. Osastonpäällikkö Hagea kunnioitettiin koko virastossa, hänen
ulkomuotonsa olikin kunnioitusta herättävä. Hän oli sangen kookas ja
leveäharteinen, hieman etukumarainen, hänen parrattomat kasvonsa olivat
pitkät ja kapeat, suu oli kaunis, hieman, tuskin huomattavasti, vino,
"ei niin hituistakaan vino", sanoi neiti Svendsen. Nenä oli suuri ja
kaunismuotoinen, silmät hyvin tummat, neiti Svendseniin vaikuttivat
ennen kaikkea juuri silmät, ne _säihkyivät_. Niiden katsetta ei
hän voinut kestää. Hagen korkeata ja leveätä otsaa reunustivat
mustat hiukset, joissa siellä täällä oli suuria harmaita täpliä, ei
harmaantuvia, mustaa ja valkosta oli rinnakkain. Hän oli komea mies.
Ryhdikkäänä ja komeana käveli hän etuhuoneessa ja omassa konttorissaan,
kädet selän takana, katsahtaen silloin tällöin neiti Svendseniin
ikäänkuin aikoen sanoa jotakin, mutta virkkamatta kuitenkaan mitään.
"Yksinäinen kuin kuningaskotka", ajatteli neiti Svendsen ruveten
naksuttelemaan kirjoituskoneellaan, "jos hän tahtoisi ryöstää minut,
seuraisin häntä heti paikalla", ajatteli hän väristen, "se olisi minun
kuolemani."
Yhtäkkiä sulki osastonpäällikkö oven, neiti Svendsen sävähti, kuten
joka päivä ennenkin, hän huoahti pettyneenä ja jatkoi kirjoittamistaan.
Hage seisoi pöydän ääressä papereita tarkastellen, joka aamu
valtasi hänet syvä vastenmielisyys päivän aherruksen aloittamista
kohtaan, paperien penkomista, samojen kirjoitelmien lukemista
kymmenenteentuhanteen kertaan, hänessä heräsi voimakas halu sivaltaa ne
kaikki lattialle. Hän lysähti tuoliin ja rupesi tuijottamaan kattoon.
Jumala ties, keksisikö kukaan mitään muutosta, vaikka minä istuisin
tässä kattoon tuijottamassa koko vuoden, ajatteli hän. Eiköhän kaikki
menisi yhtä hyvin entistä latuaan. Kuluisi ainakin kymmenen vuotta
ennenkuin mihinkään toimenpiteisiin ryhdyttäisiin.
Suurella, voimakkaalla kädellään harasi hän tukkaansa, veti tuolin
lähemmäksi pöytää ja kävi kiivaasti työhön käsiksi. —
— Osastonpäällikkö Hagen erinomainen kyvykkyys oli koko hallituksen
tiedossa, hän olisi voinut päästä pitkälle, jos hänellä vain olisi
ollut enemmän kunnianhimoa. Hänen virkauransa alku oli ollut enemmän
kuin lupaava, aikoinaan oli hän ollut keskushallituksen nuorin
osastonpäällikkö. Nyt hän oli neljänkymmenen ikäinen, hänestä olisi
voinut tulla toimistonpäällikkö, jos hän olisi ollut hieman suositumpi.
Häntä kunnioitettiin ja pelättiin, mutta hänestä ei pidetty. Varsinkaan
eivät valtioneuvokset häntä sietäneet, kuuluivatpa he sitten mihinkä
puolueeseen tahansa, hän ei vähimmässäkään määrässä kunnioittanut
heidän politiikkaansa ja hänen omavaltaisuutensa oli erittäin tunnettu.
Hän teki mitä hän tahtoi, sillä hänen työnsä oli aina virheetöntä,
tahtonsa hän alati pani täytäntöön, mutta muotoon ei moite
pystynyt. Vaikka pienenä, harmaana ja happamena tuolissaan istuva
toimistonpäällikkö Trulsen oli itsepäisimmällä tuulellaan, vaikka
oli kyseessä kummanko määräyksiä oli seurattava, osastonpäällikönkö
vai hänen, ei koskaan syntynyt kiistaa, toimistonpäällikkö pelkäsi,
hänkin pelkäsi noita silmiä, jotka säihkyivät, hänen täytyi tyytyä
panettelemaan häntä hänen selkänsä takana.
Parisen vuotta sitten oli toimistonpäällikkö keksinyt oivallisen
juonen: Hagesta tehtäisiin piirikunnan päällikkö. Hän keskusteli
valtioneuvoksen kanssa, tämä suostui suunnitelmaan, he halusivat
kumpikin kernaasti päästä Hagesta; jos Hage vain hakisi, olisi hän
itseoikeutettu.
Mutta hakiko hän! Valtioneuvoksen hieman kömpelö into sai Hagen
tekemään johtopäätöksiään, mitä innokkaammin valtioneuvos puhui,
sitä vinommaksi tuli Hagen hymy, "ei, herra valtioneuvos", sanoi hän
vihdoin, "en minä anna itseäni niin helpolla karkoittaa."
"Karkoittaa", hämmästyi valtioneuvos, hän luuli aina kykenevänsä
salaamaan tarkoituksensa, hänhän oli politikko, "erittäin mielellämme
me teidät pitäisimme."
"Teidän harras toivomuksenne täyttyköön siis", vastasi Hage, "jos minun
kerran on oltava tarpeettomana ihmisenä, niin miksenpä olisi yhtä
mielelläni osastonpäällikkönä kuin piirikunnan päällikkönä tai vaikkapa
valtioneuvoksena?"
Valtioneuvoksen silmät tulivat pyöreiksi kuin napit, osastonpäällikkö
näytti siltä kuin olisi hän sanonut soman kohteliaisuuden, mutta olipa
tuo ennenkuulumattoman hävytöntä —?
"Tarpeetonko", sanoi valtioneuvos surkealla äänellä, "virkamies, jolla
on aloitekykyä —"
Hage nosti suurta kättään.
"Juuri niin. Siinähän se pulma onkin. Minulla _ei_ ole aloitekykyä ja
siksipä minä en sovikaan piirikunnan päälliköksi."
"Te teeskentelette", sanoi valtioneuvos, "onhan teidän kyvykkäisyytenne
tunnettu."
Hage kumarsi.
"Kiitän. Siitä ei ole epäilystäkään. Minä olen erinomainen
osastonpäällikkö. Mutta minulla ei ole aloitekykyä. Tästä voinee ehkä
tehdä joitakin päätelmiä osastonpäällikönviroista — jätän päätelmät
valtioneuvoksen tehtäväksi."
Ja Hage jäi osastonpäälliköksi.
_Jääminen_ oli luonteenomaista koko hänen elämälleen. Hänellä ei
todellakaan ollut aloitekykyä.
Sitä jo osoitti sekin, että hän oli asunut viisitoista vuotta samassa
huoneustossa.
Muuttaessaan kerran eräästä epäkodikkaasta täysihoitolasta — kaikki
täysihoitolat olivat hänen mielestään epäkodikkaita — oli hän
keksinyt asunnon muutamasta vanhasta, puisesta huvilasta Briskebyssä,
rappeutuneesta puutalosta, joka sijaitsi vielä rappeutuneemmassa,
vanhassa puutarhassa. Talon omisti konttoristi Bisgaard, joka,
asuen itse toisessa kerroksessa, oli vuokrannut ensimmäisen eräälle
leskirouvalle, tämän leskirouvan luona asui Hage, hänen kuoltuaan oli
Hage vuokrannut koko huoneuston, — hän oli hankkinut itselleen pienen
omaisuuden, hän oli liikemies. Hänellä oli kolme huonetta, keittiö,
palvelijattaren huone ja vanha taloudenhoitajatar, täällä oli hänen
kotinsa.
Oli mahdotonta, että hän muuttaisi. Vaikka tuossa vanhanaikaisessa
talossa oli paljon puutteita, ja aina ne vaan lisääntyvät, Bisgaardin
lapsilauma kasvoi vuosi vuodelta, ei mikään maallinen mahti olisi
voinut karkoittaa häntä tuosta vanhasta talosta ja vanhasta
puutarhasta. Täällä oli kaikella vakituinen paikkansa, vanhoilla
tuoleilla ja pöydillä, maalauksilla, hän oli vaatimaton taiteen
kerääjä, kirjoilla ja pianolla. Nuo esineet muodostivat hänen
maailmansa, jokaisessa niistä oli hieman häntä itseään, ne muistuttivat
häntä, tyylikkäinä, erikoisina, jylhähköinä.
Hauska ei hän ollut, ei kotona eikä konttorissa. Kun osastonpäällikkö
Nokkelrud, viraston humoristi, kohtasi Hagen käytävässä ja kertoa
sujautti kaskun tai sukkeluuden, suhtautui Hage siihen aina
sydämmellisellä ymmärtämyksellä, kykenipä hän sattuvalla sutkauksella
jatkamaankin juttua. "Hän on, hitto vieköön, nokkelampi kuin minä
itse", sanoi osastonpäällikkö Nekkelrud kirjuri Lassenille, "mutta
nauratko sinä hänen sukkeluuksilleen, nauranko minä — piru vieköön,
sitä me emme tee, ja sukkeluuksille pitäisi kai nauraa."
Joka päivä istui osastonpäällikkö Hage järkähtämättömästi työssään
kello kolmeen asti. Kirjurit kulkivat huoneesta toiseen varpaillaan,
kaikki työskentelivät ahkerasti hänen konttorissaan. Kirjuri Lassen,
joka oli kuuluisa laiskuudestaan, siirrettiin parisen vuotta sitten
Hagen konttoriin, tämän pahaatarkoittavan kujeen oli toimistonpäällikkö
keksinyt. Hage kutsui Lassenin luokseen, he olivat koulutovereita ja
sinuja.
"Nyt sinä olet minun miehiäni", sanoi Hage, "on päivän selvää, ettei
sinua voi miksikään muuttaa, laiskuriksi sinä jäät lopuksikin ikääsi,
sinun luonteesi on semmoinen ja sitä vastaan sinä turhaan taistelet.
Mutta minä vaadin sinulta, — että sinä olet _ahkera_ laiskuri."
Tästä hetkestä alkaen istui Lassen järkähtämättömänä tuolillaan;
tuijottaen jotakin paperia, koko virasto luuli, että hän työskenteli,
vihdoin luuli hän niin itsekin.
"Käsittämätöntä", sanoi toimistonpäällikkö viheriäisenä kiukusta.
Kellon lyötyä kolme lähti Hage virastosta. "Haluaisin kernaasti
neuvotella kanssanne iltapäivällä", sanoi toimistonpäällikkö
kohdatessaan hänet portaissa. — "Huomenna", vastasi Hage hämmentymättä.
Näin hän teki aina. Mikään mahti ei voinut pidättää häntä konttorissa
iltapäivällä. Hän saattoi ottaa työtä kotiin, mutta virastossa hän ei
näyttäytynyt kello kolmen jälkeen.
"Jumalaties, mitä hän puuhailee iltapäivisin", sanoi
toimistonpäällikkö, joka itse harhaili virastossa aamusta iltaan, "ja
kuinka hän ehtii saada aamupäivällä kaiken tehdyksi." —
— Hage poikkesi virastoväen virrasta, jonkun matkan päässä virastosta
kääntyi hän eräälle sivukadulle, hänellä oli oma tiensä virastoon ja
sieltä kotiin, se ei tosin ollut lyhin, mutta sillä ei hänen tarvinnut
pelätä seuraa.
Hän kulki hitaasti antaen lämpimän suvi-ilman, jossa vielä oli
keväistä raikkautta, hivellä pois konttorin ummehtuneisuuden. Heikot
tuulahdukset toivat tullessaan syreenien tuoksua linnanmäeltä, suuri ja
rauhallinen, valkoinen pilvi lepäsi suviuntaan Ekebergin yllä.
Ennen sisällemenoaan harhaili hän hetken vanhassa puutarhassa.
Tummarunkoisten lehmusten vaimentamana ja siivilöimänä hiipi
auringonvalo puutarhaan, auringon valaiseman lehvistön alla vallitsi
sulotuoksuinen viileys. Hage pysähtyi mustalle, multaiselle käytävälle,
tuo suloinen tuoksu toi hänen mieleensä kotoiset lehmukset, tuomarilan
lehmukset siellä lännessä — —
Lännessä! Hän meni sisään odottelemaan päivällistä, hän harhaili
edestakaisin huoneissa, lännessä, ajatteli hän, kevyt, suvinen ilma
väreilee tunturien yllä, — niin, tunturien. Harmahtava polku soluu
myrskyisen veden partaalla — lahden pohjukassa on pienoinen tupa — —
Hän hieroi voimakkaita käsiään toisiaan vasten, toinen käsi oli
nyrkissä toisen sisässä, hän ei hieronut kämmeniään kuten äiti. Hän
pysähtyi pienen maalauksen eteen, se esitti poikaa, joka rankkasateessa
onki vähäisen joen rannalla, se oli pienoinen, sievä kuva, aiheen
tähden hän sen oli ostanut. Siinä oli länsimaan tunnelmaa.
Vastaleivottuna lakimiehenä oli hän ollut vähällä asettua asianajajaksi
kotiseudulleen länteen, mutta silloin olivat kaikki hänen tuttavansa
käyneet hänen kimppuunsa, oliko hän ehkä päästään vialla, hänkö joka
oli suorittanut näin loistavan tutkinnon, joka oli niin lahjakas,
hänkö hautautuisi asianajajaksi johonkin etäiseen länsimaansopukkaan.
Stipendin saaminen esti päätöksen toteutumisen.
Mutta usein seisoessaan katselemassa rankkasateessa onkivaa poikasta,
kuten tänäänkin, ajatteli hän, että eiköhän hän olisi tehnyt yhtä
viisaasti seuratessaan haluaan — tai yhtä tyhmästi — kuin jäädessään
tänne, — tätä tyhjemmäksi ei elämä olisi voinut tulla.
Mutta rakkaimman keppihevosensa olisi hän silloin menettänyt, —
kotiseudun kaipuun, matkan, virran, tunturien kaipuun. Suloisen ikävän,
jonka synnyttää hämyiseen etäisyyteen haipunut todellisuus.
Hän katseli kuvaa ja katsellessaan hän ikäänkuin unohti, missä hän oli,
mitä hän katseli, unohti itsensä, ajatuksettomana ja tunteettomana hän
seisoi, salaperäinen, suloinen värinä karehti hänen ruumiissaan, jotain
ihmeellistä, outoa virtasi hänen luokseen, virtasi hänen sisimpäänsä,
kuiskaillen, hyräillen, hiljaa humisten. Hän sulki silmänsä, häntä
pyörrytti.
Näin hän seisoi, tiedotonna. Mutta hetken kuluttua hän ikäänkuin
heräsi, tietoisuus ikäänkuin kuiskaili hänelle hänestä itsestään,
semmoista lienee seisoa puuna maan kamaralla, etäistä, onnellista;
yhtäkkiä oli tunnelma poissa, tuskallisin tuntein palautui hän
todellisuuteen, kipeä tempaisu irroitti hänet tunnelmasta.
Hän kulki peilin ohitse ja katseli kuvaansa hetkisen — voimakkaita
kasvojaan, ne näyttivät kuvastavan ruumiillistunutta tarmoa, ja
kuitenkin oli hänessä kaikki kuollutta.
Kävellessään huoneessaan koetti hän välttää peilin läheisyyttä,
mutta nytpä hän sattuikin kulkemaan kirjoituspöytää kohden, hän
muisti olevansa äidilleen velkaa kirjeen, saatana, sanoi hän, kuinka
vaikeata on saada itseään pakoitetuksi kirjoittamaan. Päivällinen oli
valmis. Syötyään asettui hän levolle, joka päivä nukkui hän tunnin
ja hän oli niin piintynyt tapoihinsa, että ellei hän saanut nukkua
päivällisuntaan, oli hän huonolla tuulella koko lopun päivää.
Hän nousi päivällislevoltaan, kiiskottelihen, pudisteli itseään,
harhaili edestakaisin huoneessa, otti kirjan hyllyltä, lukaisi sitä,
asetti sen takaisin paikoilleen, patsasteli jonkun maalauksen edessä,
heläytti pianoa, — nousi taas — —
Vihdoin hän pysähtyi kirjoituspöytänsä eteen, katseli sitä hetken
peukalot liivintaskuissa, aukaisi sitten erään laatikon, — lukko
rasahti, kuullessaan lukon rasahduksen sulki hän toisen silmänsä. Hän
otti laatikosta suuren, paksun, jäykkäkantisen vihon.
Hän piti päiväkirjaa.
Vihon kanteen oli painettu sanat acta diurna.
Hänenlaisensa pitkä miehenrumilas, neljänkymmenen ikäinen, piti vielä
päiväkirjaa, — tuhlasi aikaansa panemalla paperille ajatuksiaan ja
pieniä arveluitaan, — tapahtumista ei hän toki sentään kirjaa pitänyt.
Istuutuessaan kirjoittamaan tunsi hän aina olevansa hämillään, tuo
rauhallinen huone juhlallisine kalustoineen näytti ikäänkuin häpeävän
hänen puolestaan, ikäänkuin tuntevan kehystävänsä naurettavaa miestä.
Varsinkin tuntuivat hänestä kirjat, seinää kiertävillä pitkillä
hyllyillä olevat oikeat kirjat, tekeytyvän jäykkäniskaisiksi ja
sokeiksi.
Niin, hän piti päiväkirjaa ja hän rakasti päiväkirjaansa, se oli
hänen pienen pientä päihtymystään, hetkellistä itsensä unhoittamista,
leppoisaa itsensä ihailua, saihan hän tästä hinnasta olla hieman
naurettavakin.
Hän piirteli päiväkirjaansa poliittisia mietelmiä, niitäkin. Ja
tämäkin teki hänet mielestään naurettavaksi. Hän oli _anarkisti._
Yhteiskunnankumooja. Mies, joka itsekkäästi sulkeutui huoneeseensa,
vailla taloudellisia huolia, joka ei sietänyt odottamatonta vierasta,
joka piti päivänsä turmeltuna, jollei kaikki mennyt kuin nuottien
mukaan, joka ei koskaan syönyt muita kuin mieliruokiaan — oli
anarkisti, teoreettisestipa tietenkin.
Kun kerran — ehkä jo piankin — köyhälistö alkaisi selvitellä
välejään porvarien kanssa, saavuttaisiin tällekin tarpeettomalle
puuhuvilalle, pahalta haisevia, veren tahraamia miehiä tunkeutuisi
hänenkin asuntoonsa, he löytäisivät hänet kirjoituspöydän äärestä,
horjumattomana ja loukkaamattomana, pitäen päiväkirjaa edessään kuin
kilpeä ja todistuskappaletta; innostuneesti hän tervehtisi heitä
sanoen: "veljet, minä olen anarkisti!"
Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja rupesi kirjoittamaan, hän oli
käynyt vakavaksi, tämä oli täyttä totta, hän oli syvästi kiintynyt
työhönsä, vaikka hänellä olisi ollut yleisönään kokonainen kansakunta,
ei hän olisi voinut olla sen hartaampi, ja hänellä oli vain yksi
lukija, hän itse, mutta sittenkään ei hän kyennyt kirjoittamaan vain
itseään ajatellen. Hän piti kirjallista aherteluaan suuressa arvossa.
Hän oli ahkera taloudellisten ja yhteiskuntapoliittisten teosten
lukija, mietelmiään luetun johdosta hän kirjoitti päiväkirjaansa,
arvostelujaan ja teoriojaan, ehkäpä ne kerran tulevat päivänvaloon,
ajatteli hän kirjoittaessaan ja lisäsi: senkin narri — ikäänkuin
puolustaakseen itseään omilta hyökkäyksiltään.
Hän kirjoitti reippaasti, sivun toisensa perästä, sitten hän alkoi
yhtäkkiä tuntea väsymystä ja voimattomuutta, sanat vitkastelivat
tullessaan, hän suuttui ja lopetti, tarkasteli kirjoittamaansa,
huokaisi, merkitsi päivämäärän, vetäisi paksun viivan ja nousi tuntien
tyhjyyttä, entäs nyt?
Illastaessaan — välinpitämättömänä ja tietämättä, mitä söi,
vastenmielisen ruoan olisi hän kyllä heti huomannut — tarkkasi hän
yläkerrasta kuuluvaa heikkoa, lakkaamatonta hälinää. Siellä varmaankin
aseteltiin pikkulapsia levolle. Sieltä kuului monen pienen jalan
kopinaa, tirskahduksia ja naurua, nuori ääni lauloi, varmaankin Terese
— —. Jumalaties, kuinka tuolla ylhäällä kyettiin keksimään tilaa
kaikille lapsille, suurille ja pienille, tätä hän joka päivä ihmetteli.
Hän nousi kärsimättömänä. Tänä iltana tuo hiljainen sipsuttava
hälinä teki hänet levottomaksi. Tuo hiljainen tohina oli voimakkaana
pulppuavan elämän ilmaus, vihdoin tuntui hänestä siltä kuin olisivat
kaikki nuo pienet jalat sipsutelleet hänen sisimmässään. Jos hän
joskus lähtisi — mutta niin ei hän kai koskaan tekisi — rakentaisi hän
itselleen talon, jossa ei mikään, vähäisinkään melu kantautuisi hänen
kuuluviinsa, jossa hän rauhassa ja häiritsemättä ja noiden pienten
askelten pilkkaamatta saisi elellä sinä varjona, joka hän oli.