Pastori tervehti, "teidän tyttärenne ja minä olemme tehneet pienen
kävelyretken."
"Näen sen", sanoi rouva Hage kuivasti. "Isä on kysellyt sinua, sinä
olet varmaankin luvannut valmistaa jonkun työn tänään. Mutta oletkin
kai, kuten Maria, valinnut paremman osan", kiukkuisena sähisi rouva
Hagen ääni.
Pastori kiiruhti hyvästelemään, hän kiirehti peltojen poikki tavallista
pitemmin askelin, taisipa hän pistää juoksuksikin, rouva Hagea nauratti.
Mutta pian hänen kiukkunsa taas palasi, "missä sinä vetelehditkään",
sanoi hän tarttuen Charlotten käsivarteen, "juokset pitkin maantietä
vanhan papin perässä. Etkö sinä häpeä? Eikö sinulla ole ollenkaan
itsekunnioitusta?"
Charlotte pakeni huoneeseensa, äidin sanat eivät häneen sattuneet,
hänellä oli muuta ajateltavana.
Siinä ei enää ollut epäilemistä — hänen tarvitsi vain kulkea pappilan
ohitse laaksoon päin, niin hän tuli heti, semmoinen valta oli hänellä
todellakin pastoriin. Ja aina puhui hän siitä, kuinka tuska yhdisti ja
kuinka hän koko ikänsä oli kaivannut iloa ja kohdannut vain pimeyttä,
katkeraa murhetta. Mutta kun hän oli vastannut, ettei hän usko iloon
elämässä, oli pastori heti kääntänyt kelkkansa ja puhunut siitä, kuinka
kaksi surua etsii lohdutusta toisistaan — —
Charlotte istui kokoonkyyristyneenä sängyssään, kuinka se tuntuikaan
ihmeelliseltä, houkuttelevalta, ja sittenkään, ei, menneinä päivinä
olisi se tuntunut hänestä naurettavalta, — vaikka hänessä olikin
jotakin suurta, syvää, jotakin kaikista muista eroavaa. Jollei hän vaan
olisi sipsuttanut ja jollei hänellä olisi ollut tuota saarnanuottia, —
koko ikänsä sanoi hän _etsineensä_ jumalaa, tuo ihmeellinen vakavuus,
tuo intohimoisuus melkein peloitti.
Luuliko _hän_ ehkä, ettei hän voisi unhoittaa tuota toista, ettei
mikään voisi hävittää hänen muistoaan? Hän nousi ylös vuoteelta ja
aukaisi erään lipaston laatikon, josta hän löysi pienen käärön,
se sisälsi muutamia pikkuesineitä, kaksi korttia, oljesta punotun
onnensormuksen, kolme forelliperhosta, jotka hän aikoinaan oli kätkenyt
ja joita Sten ei ollut muistanut pyytää takaisin, enempää ei käärössä
ollut. Parasta oli, että hän ne hävitti, muistojen jumaloiminen on
vaarallista, oli pastori sanonut, haudatkoot kuolleet vainajansa —
Unohtaa —. Ylpeä hän olisi, niin ettei kukaan ymmärtäisi, kukaan
aavistaisi —
Hän kumartui aarteensa ylitse ja itki.
‒ ‒ ‒
Illallinen oli syöty. Tuomari oli mennyt levolle, rouva Hage istui
kirjoituspöydän ääressä kirjoittaen Johannekselle, hartaasti pyysi hän
Johannesta tulemaan kotiin, hänen täytyi saada hieman neuvotella jonkun
kanssa.
Anne Sofie oli mennyt puutarhaan tapaamaan Olea, taivas oli pilvessä,
puuskauksittain kohahteli tuuli saarnipuissa. Hän oli väsynyt ja iloton.
Hän kuuli Olen tulevan — hitaasti ja varovaisesti — hän tuli pelloilta
päin.
"Sieltäkö sinä tulet", kysyi Anne Sofie ihmetellen.
Niin — sieltä hän tuli. Hän olikin, totta puhuen, jäänyt mäenrinteelle,
eikä ollutkaan mennyt kotiin, kävellyt hän oli ja odotellut, —
arvellen, ettei se sittenkään ollut täyttä totta, lisäsi hän ääni
värähtäen.
"Poika raukka", sanoi Anne Sofie hipaisten hänen olkapäätään. "Tule —"
He istuutuivat huvimajaan, puut valittivat vienosti tuulessa.
Anne Sofie otti Olen käden kättensä väliin, suuri se oli ja karkea,
mutta se oli hänen. Hän kumartui ja suuteli sitä.
Ole vavahti. Niin rajusti, että Anne Sofie oli vetäytyä takaisinpäin.
Silloin, odottamatta, kietoi Ole kätensä hänen ympärilleen, veti
häntä luokseen niin että teki kipeätä, Olen sormet puristivat hänen
käsivarttansa, Olen käsi kiertyi hänen povensa ympäri, hän tunsi
että Olen kasvot olivat lähellä hänen kasvojaan, hän tunsi vieraan
hengityksen huokuvan suutaan vasten, ja uuden, ihanan, voimakkaan
tunteen valtaamana, jonka synnytti antamisen ja saamisen, toisen omana
olemisen ja omistamisen ilo, kietoi hän kätensä Olen kaulaan, suuteli
häntä ja painautui hänen rintaansa vasten.