‒ ‒ ‒
— Anne Sofie ja Ole Bergeim kiipesivät mäen rinnettä, Anne Sofie
edellä, Ole hyräillen perässä.
Anne Sofie pysähtyi, hän katseli alaspäin, hänen silmäluomiaan
kirvelsi, häntä väsytti niinkuin hän olisi valvonut monta yötä, mutta
hän ei ollut valvonut, hänen mieltään oli lakkaamatta ahdistanut hänen
nukkuessaan — —
"Laulatko sinä aina", kysyi hän Olelta.
"Laulan", sanoi Ole, "olen perinyt sen taipumuksen, äitinikin laulaa
aina".
"Kaipa sinä laulaessasi jostakin iloitset, ethän sinä toki vain
laulamisen tähden laula?"
"En tiedä, joskus on kai mielessäni jotakin, josta koetan päästä
laulamalla, äitini on melkeinpä raskasmielinen, mutta hän laulaa
kuitenkin, minun mielestäni laulu päästää monesta murheellisesta
ajatuksesta."
He istuutuivat mäen rinteelle. "Miksei äitisi muuta luoksesi asumaan?"
"Luokseniko" — sanoi Ole venyttäen, "hän ei ole tahtonut tulla
peloittamaan ihmisiä, — jos nimittäin sattuisi olemaan joku, joka
voisi ajatella Bergeimiin muuttamista. Mutta ei hänen olisi tarvinnut
semmoista pelätä, Bergeimiin nouseva tie on kovin jyrkkä, ei sinne
kukaan muuta."
"Niinkö luulet", Anne Sofie tunsi veren takovan kaulavaltimoissaan,
hänen henkeään ahdisti, "miksikä sinä niin luulet?"
Ole nousi kalpeana.
"Siksi, että hän, jolta haluaisin kysyä — ei tahdo tulla", vastasi hän
hiljaa. "Tiedätkö sen — oletko kysynyt — häneltä?"
"Hän on sanonut sen minulle — kysymättä."
Anne Sofie katseli kylää, ahdistava tunne oli kadonnut, hän oli
rauhallinen, hän tunsi muuttuneensa aivan toiseksi ihmiseksi, tuolta
alhaalta hohti tuomarila valkoisena ja viehättävänä suurten puitten
lomitse ja tuolla ylhäällä, tunturin jyrkällä rinteellä, oli Bergeim.
"Kuulehan Ole", sanoi hän hitaasti, rauhallisesti kuin kertoisi hän
kaskua ja sisimmässään ihmetellen ja peläten omaa rauhallisuuttaan,
"eräänä iltana katselin minä Bergeimiä. Tie sinne on jyrkkä, se on
totta, muttei niin jyrkkä, ettei sitä voisi kulkea. Minä katselin
Bergeimiä, tuvasta loisti tuli, ja kun se sammutettiin päätin minä —
päätin minä kulkea tuota tietä, päätin minä tulla."
Sanottuaan tämän heittäytyi hän pitkälleen maahan, hän ei itkenyt,
jospa hän olisikin saanut itkeä, koko hänen ruumiinsa vavahteli, hän
painoi kasvonsa maahan, kanervat repivät häntä.
Kalpeana polvistui Ole hänen viereensä, hän kumartui eteenpäin ja
tarttui hänen olkapäihinsä, hän koetti nostaa, mutta Anne Sofie
tempautui irti. Ole nousi ja seisoi katsellen häntä, antoi hänen olla
rauhassa kunnes hän oli tyyntynyt. Anne Sofie nousi vihdoin istumaan ja
ojensi kätensä Oleile.
"Minun ei pitäisi nyt olla tämmöinen", sanoi hän koettaen hymyillä, "en
tiedä, mikä minuun tuli, - älä ole pahoillasi —"
"Tarkoitatko sinä — täyttä totta?"
"Tarkoitan tietenkin", vastasi hän naurahtaen lyhyesti.
"Ja — ja noin vähän sinä siitä iloitset", sanoi Ole, kasvot kalpeina,
poispäin katsoen.
"Ei, ei", hän hypähti seisomaan, "minä olen iloinen, Ole, minä olen
iloinen, älä käsitä minua väärin". Hän tarttui Olen käteen, mutta
päästi sen heti. "Meidät voidaan nähdä tieltä, sitten — —", väristys
kulki kautta hänen ruumiinsa. "Älä muistele, minkälainen minä nyt olen.
Teetkö, mitä minä pyydän? Annatko minun mennä kotiin — yksinäni?"
Hätäisesti hipaisi hän Olen otsaa. — "Illalla sinä tulet minua
tapaamaan. Mutta nyt minun täytyy mennä kotiin yksinäni."
Anne Sofie kulki polkua alaspäin, kerran hän kääntyi viittomaan
taakseen, Ole seisoi yhä, liikkumattomana, hän ei edes nyökännyt
vastaukseksi.
Veräjällä pysähtyi hän vielä kerran ja katsahti ylöspäin, Ole
oli istuutunut, hänestä tuntui, että kaikki oli nyt ratkaistu,
peruuttamattomasti, katuiko hän?
Hän löysi äidin arkihuoneesta, rouva Hage istui lukemassa, Anne Sofie
asettui äidin tuolin taakse ja siveli hitaasti hänen hiuksiaan.
"Äiti — minulla on sinulle jotakin sanottavaa", sanoi hän, "ja minä
pyydän sinua ilmoittamaan sen isällekin."
Rouva Hage laski kirjan kädestään.
"Onko se jotakin pahaa", kysyi hän pelokkaana.
"Minä olen mennyt kihloihin Ole Bergeimin kanssa", sanoi Anne Sofie.
Äiti tuijotti noita sanoja, häntä halutti huutaa, tuo ei ole totta,
sinä et tiedä, mitä olet tehnyt, sinä olet elänyt murheessa ja
yksinäisyydessä, sinä et ole tahtonut tuota.
Mutta katsahdettuaan Anne Sofieta, nähtyään hänen kalpeana seisovan,
silmissään ihmeellinen, suljettu ilme, painoi hän kätensä sydämmelleen
ja sanoi itselleen, nyt ei ole sinusta kysymys, ja nousi ja veti
kiivaasti tyttären syliinsä.
"Olkoon se sinulle onneksi, lapseni."
Kuuma aalto läikähti kautta Anne Sofien ruumiin, kaikkea muuta oli
hän odottanut, varoituksia, huokauksia, surua, ensimmäistä kertaa hän
täysin tunsi äidin hellyyden ja lämmön, hän purskahti itkuun.
"Kiitos, äiti", nyyhkytti hän.
"Älkäämme nyt itkekö", sanoi äiti itkien hänkin, "vaan olkaamme
iloisia. Vaikka meidän täytyykin erota ja vaikka kaikenlaisia
vaikeuksia syntyy, kuten itsekin arvaat, niin elämässä on sittenkin
vain yksi asia, joka tuottaa onnea: rakastaminen ja rakastettuna
oleminen."
Hän meni heti kertomaan uutista tuomarille. "Isä ei saa luulla, että
salaamme häneltä jotakin", oli hän sanonut, kulkiessaan pihan poikki
hieroi hän tarmokkaasti käsiään ja ajatteli, että nyt minä sanon
hänelle tämän niin, ettei se hänestä tunnu onnettomuudelta, joka on
meitä kohdannut.
Tuskastuneena nosti tuomari katseensa työstään, rouva Hagen tullessa
kanslia-aikana aavisti hän aina rahojen olevan kyseessä. "En minä
nyt tullut rahan tähden", sanoi rouva Hage koettaen tehdä äänensä
iloiseksi. Sitten on jotakin muuta pahaa odotettavissa, koska hän
tuolla äänellä puhuu, ajatteli tuomari.
"Minulla on sinulle jotakin mieluista kerrottavana", sanoi hän, "Anne
Sofie on mennyt kihloihin Ole Bergeimin kanssa".
"Ole Bergeimin", ähkäisi tuomari, "hauturinko kanssa?"
"Niin —", sanoi rouva Hage hieroen käsiään.
Tuomari nousi seisomaan ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla, hänen
suunsa mutuili parran peitossa.
"Talonpojan kanssa", sanoi hän hiljaa ja pysähtyi ikkunan ääreen,
"köyhyyteen —"
"Minä luulen, että lapsi on onnellinen", sanoi rouva Hage, "olkaamme
mekin hänen kanssaan. Ole on hyvä poika, enpä tiedä ketä pitäisin
näillä seuduin häntä parempana."
Tuomari loi häneen raskaan katseen. "Minusta tuntuu joka päivä siltä
kuin olisi minulla täällä vain vihamiehiä", sanoi hän, "ystäviä ei
minulla ainakaan ole. Jos minua kohtaa vastoinkäyminen, iloitsevat
he, vain pahansuopaisuutta on heillä meitä kohtaan, he tahtovat
työntää meidät syrjään, — ja nyt — nyt on Anne Sofie mennyt kihloihin
talonpojan kanssa."
Hän huoahti raskaasti.
"Älkäämme suotta näytelkö komediaa ja puhuko niinkuin olisimme hyvinkin
tyytyväisiä, eihän sille mitään mahda, mutta surullista se on."
"Meidän ei pitäisi ajatella itseämme."
Mutta tuomari ei kuunnellut.
"He kuristavat meitä kurkusta. Vallan ovat he ottaneet meiltä jo aikoja
sitten, kunnioituksen unohtaneet, köyhyydellä he meitä uhkaavat, ja nyt
he vievät meidän lapsemmekin."
"Sano mieluummin, että me saamme uuden lapsen, — että me tulemme heitä
lähemmäksi", sanoi rouva Hage urhoollisesti.
Tuomarin kasvot vääntyivät.
"Vanha, arvossapidetty suku. Niin — minä tiedän, mitä sinä tahdot
sanoa — enkä minä pidäkään meitä talonpoikia parempina. Parempina",
hän puhalsi. "Ole Bergeimin suku on myöskin vanha ja arvossapidetty,
en minä sitä tähtää, mutta sinä tiedät vallan hyvin, että ero on
sittenkin liian suuri. Ajatustapa ja tuntemistapa ovat erilaiset,
— jokapäiväisessä elämässä ilmenee kiusallisia eroavaisuuksia —
elintavassa, käytöksessä, työskentelyssä. Ei, ystäväni, me juuri olemme
hänet kadottaneet, kadottaneet pienen talon raskaaseen elämään. Heidän
piiriinsä tulee hän kuulumaan — eikä Ole meidän."
"Et suinkaan sinä aio lapselle sanoa kaikkea tuota?"
"En. Ei se ole tarpeellista. Eikä se mitään hyödyttäisi."
Katkeroituneena kohautti hän raskaita olkapäitään.
"Ja — mikä hän sitten on! Norjalaisen virkamiehen tytärraukka.
Kuuluuhan hän siihen säätyyn, jota kaikki halveksivat ja pilkkaavat.
Eihän hänellä ollut muuta menetettävää kuin mitä sivistys ja kasvatus
olisi voinut suoda, se ei ole siis hänelle riittänyt."
"Me elämme toista aikaa, Hage."
"Aika kuin aika, ihmiset ovat aina samanlaisia. Vaikka aika olisi
kuinka toinen, vie Bergeimin elämä hänen nuoruutensa parissa vuodessa.
Vaikka aika olisi kuinka uusi, on häntä kiusaava aterioiminen ihmisten
kanssa, jotka eivät käytä veistä eikä haarukkaa, niin, niin, ehkäpä Ole
käyttääkin, mutta vanha Mari ei käytä eikä Lassi, velimies, hehän ovat
nyt hänen lähintä sukuaan. Heidän piiriinsä hän kuuluu. Meikäläisiin —
ei hän enää kuulu."
"Mutta Hage — onhan hän meidän lapsemme."
Tuomari repi partaansa.
"Hän on tehnyt valintansa. Eikä perheen lapsena oleminen merkitse vain
sitä, että jollakin on kirkonkirjoissa vissit vanhemmat. Niin, niin
— en minä tahdo lisätä kiveä kuormaan, toivotan lapselle onnea. Sekä
hänelle että Olelle."
Ja terävästi hän lisäsi:
"Onko Ole Bergeim se vävypoika, jota sinä olet toivonut?"
"Ei — jumalanähköön."
"Hyvä. Me olemme siis yhtä mieltä. Mutta aina kun on jotakin, josta me
emme kumpikaan pidä, täytyy minun sanoa totuus, sinä koetat koristella,
ja sitten käyn minä kovasydämmisestä. No niin — minulla on paljon
työtä." Rouva Hage meni. Mutta ei sisään, häntä ei haluttanut nyt heti
tavata Anne Sofieta, hänen mielensä kaipasi virkistystä, hän lähti
hetkeksi maantielle kävelemään, kävellessään palautti hän mieleensä
kaiken, mitä oli kuullut tuonlaisista avioliitoista, niin, olivathan ne
joskus hyvinkin menestyneet, jopa erittäinkin hyvin.
Hän pysähtyi. Tuolta tienkäänteestä tuli Charlotte ja pastori.