"Etpä tietenkään, siksihän sinä punastutkin. Minä näin hänestä vain
vilauksen, hän istui puutarhassa, mutta _tytärtäsi_ minä katselin,
ja hän näytti olevan vallan kypsä. Pahat kielet kertovat muuten
sinusta, että sinä pyydystelet kaikkialta vävypoikia, milloin puhutaan
tuosta kristianialaisesta vetelyksestä, milloin papista, tuosta
keltaisesta talonpojankummituksesta, milloin koreasta, nautamaisesta
piirilääkäristä."
"Kylläpä sinulla on suuta, Lise", sanoi rouva Hage, "jumalankiitos,
että vain minä olen kuulemassa."
"Älä lörpöttele", sanoi täti Lovise torjuen terveellä kädellään. "Kotia
tultuasi sanot kuitenkin, kasvoillasi happamenimelä ilmeesi, että
kylläpä tuolla täti Lovisella on paha suu, se johtuu siitä, että hän on
naimaton."
"Jollet sinä, Lovise, eläisi erakkona, et puhuisi niin paljon pahaa
ihmisistä."
"En — tietenkään", täti Lovise naurahti, "sinähän olet kokenut
muutakin, sinä. Olethan saanut miehen, joka ei liikoja suutaan soita,
niin että voit hyvällä syyllä suositella avioliittoa." Rouva Hage otti
vasunsa.
"Oli aika, jolloin ei avioliitto sinuakaan niin kovin peloittanut",
sanoi hän. "Eihän se ollut _minun_ syyni, ettei siitä tullut mitään."
Täti Lovisen linnunsilmät levisivät, hänen keltaiset sormensa
käyristyivät.
"Sinä olet mielestäsi valinnut paremman osan, sinä", sanoi hän
värisevin äänin, "enkä minä sinun mielestäsi ole minkään arvoinen
tämmöisenä — yksinäisenä ja lapsettomana. Mutta muistanpa hyvin erään
päivän, jolloin seisoit tässä samassa huoneessa, Hagbart oli tullut
kotiin, silloin sinä sanoit, että lasten synnyttäminen tämmöiseen
maailmaan oli rikos." Rouva Hage oli noussut ja katseli ulos ikkunasta.
"Epätoivoisena sanoo ihminen paljon, mitä sitten katuu. Siksipä kai
sinäkin sanot niin monta pahaa sanaa — mutta ikävää on, ettei kahdella
sisaruksella ole toisilleen muuta kuin pahaa sanottavana."
"Älä lörpöttele", sanoi täti Lovise, "älä suotta pidä korkealentoisia
puheita, kyllä se sinulle hyvää tekee, että saat silloin tällöin kuulla
totuuden sanoja sinäkin. Pitäisit parempaa huolta nukketyttäristäsi,
parhaillaan kuhertelee Charlotte papin kanssa ja Anne Sofie on
talonpoikiin menevä, hän kuuluu naivan Bergeimin hauturin."
"En voi käsittää, kuka sinulle juoruaa", sanoi rouva Hage suuttuneena,
"nyt minä menen", ja hän meni.
Olisikohan tuossa juorussa Anne Sofiesta ja Ole Bergeimistä todellakin
jotakin perää?
Olihan Anne Sofie niin ylpeä. Saisiko hänkin nähdä lapsistaan
tulevan talonpoikia, semmoista tapahtui nykyään kaikissa muissa
säätyläistaloissa, mutta minun lapsistani ei tule, oli hän aina
ajatellut. Ole Bergeim — hän oli yhtä hyvä mies kuin joku toinenkin.
Mutta — sittenkin oli se mahdotonta. Hän tuli katsahtaneeksi mäkeä
ylöspäin, tuolla, kunnailla, tuomarilan takana, he kulkivat kahden.
Kahden!
Hän aikoi huutaa heille, — huutaa Anne Sofieta luokseen, mutta hän
jätti sen tekemättä, eihän tuon kyläjuorun tarvinnut mitään merkitä,
juoruista ei hän ollut koskaan välittänyt.
Hän katseli ylöspäin kunnes hänen silmänsä kyyneltyivät, ei siitäkään
olisi mitään hyötyä, että hän puhuisi heille, puhuminen ei koskaan
auttanut. Hän muisteli Hagbartia — sitä kertaa, jolloin hänelle oli
selvinnyt, että hänen lapsensa, lapsi jota hän oli rintansa alla
kantanut, oli tullut kotiin kuollakseen inhoittavan, hitaan kuoleman.
Hän ei olisi koskaan luullut, että hän kiittäisi jumalaa saadessaan
vihdoinkin haudata yhden lapsistaan.
Mutta vähitellen oli hän saanut lapsensa takaisin — toisella
tavoin. Hän unohti sairaan, tuhotun nuoren miehen, joka oli niin
kevytmielisesti leikkinyt elämällään, ja muisteli vain pientä poikaa,
joka tummatukkaisena ja suurisilmäisenä aina oli juossut hänen
perässään, leperrellen ja jutellen ja hyppien innoissaan yhdellä
jalalla. Hänet oli hän saanut takaisin — häntä uskalsi hän aina
ajatella.
Ja tänään muistutti Lovise taas hänestä — hänen sydämmessään soi
tuskanhuuto, hurja ja katkeroitunut, suojella hänen täytyi lapsiaan,
suojella vaikka henkensä hinnalla. Mutta miten, päästämälläkö
maailmalle vai pidättämälläkö luonansa, yhtä vähän oli kummastakaan
hyötyä.
Mutta koskaan ei hän antautuisi. Jollei hän uskoisi, että hän joskus
— joinakin raskaina hetkinä - on merkinnyt jotakin lapsilleen, on
ollut heidän tukenaan, olisi hän valmis laskeutumaan kuolinvuoteelle.
Tai ehkä oli hänen taistelunsa sittenkin turhaa, ehkä mustotti heidän
yllään kohtalo, varjo, jota ei mikään rakkaus voinut hälventää? Hänet
valtasi pelko, mutta yhtäkkiä hän muisti, että Hagbart oli kerran
pienenä sanonut, "sinun luonasi, äiti, on aina turvallista", — ah niin,
silloin olivat he pieniä, silloin tulivat he hänen luokseen. Ja ehkäpä
he kerran vieläkin tarvitsevat häntä. —