"Missä sinä olet ollut, lapseni", kysyi hän.
"Olin kävelemässä pastorin kanssa."
"Pastorinko kanssa?" — Niin, olihan rouva Hage tuon toisen äänen
tuntenut — "sepä oli hauskaa —".
Charlotte meni levolle, rouva Hage kaatoi ajatuksiin vaipuneena
laseihin, vai pastorin kanssa, ja se oli pitkä kävelyretki, — sepä oli
ihmeellistä, vai pastorin kanssa.
"Kyllä minä nuo lohdutteluretket tunnen", sanoi, hän ääneen,
"surevaiset sydämmet avautuvat toisilleen", lisäsi hän syvällä
vastenmielisyydellä. "Etkö sinä tahtoisi yhtä lasia viiniä, Anne Sofie?"
Anne Sofie istui liikkumattomana, hän tuijotti tunturilta loistavaa
yksinäistä valoa, ainokaista valonpilkahdusta sieltä ylhäältä. Hän
ymmärsi täydellisesti sen merkityksen itselleen, — vielä talvi - täällä
kotona, — ja hän olisi taas vuotta vanhempi.
"Tulehan nyt juomaan", sanoi äiti.
Nyt sammui valo Bergeimistä. Niin äkkiä. Se puhallettiin sammuksiin. Se
hukkui kuin huokaus yöhön. Anne Sofie nousi — ikäänkuin olisi tehnyt
päätöksen.
"Sinäkin näytät niin kalpealta", sanoi rouva Hage.
"Olenko minä kalpea? Ei se mitään merkitse. Hyvää yötä, äiti."
”Mutta etkö sinä huolisi ‒?”
Anne Sofie pudisti päätään, suuteli äitiään ja meni.
Rouva Hage jäi yksikseen istumaan, hän tuijotti kolmea täytettyä
viinilasia. Hänen alahuulensa työntyi eteenpäin, surullista on olla
vanha ja yksinäinen, ajatteli hän, mutta nuoren yksinäisyys on
onnettomuutta.
Talossa oli aivan hiljaista, varovaisesti kaatoi hän nuo kolme
lasillista viiniä takaisin pulloon. Tässä talossa säästetään viiniä,
ajatteli hän kaataessaan.
16.
Rouva Hage oli vierailulla täti Lovisen luona, hänellä oli mukanaan
tuliaisia ja hänen kasvoillaan karehti alituisesti imelä hymy, tänään
ei riideltäisi ollenkaan.
"Etkö sinä voisi istuutua mukavampaan tuoliin", sanoi täti Lovise.
"Mutta sinulla on kai niin kiire. Sinä olet niitä, jotka luulevat
jaksavansa juosta koko ikänsä. Rauhoituhan hiukan, äitiseni, — joko
juokset tai kävelet, kuolema ei kolkastaan väisty."
"Ei minulla ole mitään kiirettä", sanoi rouva Hage, mutta jäi entiseen
paikkaansa istumaan..
"Sinä tarvitsisit hieman kestitystäkin, mutta sinultapa minä melkein
kaiken saan, kyllä sinä omasi maun tiedät. No — kuuluuko muuten mitään
uutta? Olen kuullut, ettei lankoa huolita siltakomiteaan. Peijakas
olkoon semmoisen roskajoukon virkamiehenä, joka nyt näillä seuduin
määräilee, silloin kun me olimme nuoria — muistatko — istuivat he vielä
ovensuussa ja siellä olikin heidän paikkansa. Mutta lankomies onkin
aina ollut lallukka ja vasemmistolainen on hän myöskin ollut, nyt hän
itsekin näkee, mihinkä semmoinen johtaa."
Rouva Hage ei tahtonut ruveta kiistelemään.
"Niin, kuuluuko mitään uutta? Sinun tyttäresi kiusaavat itseään
silloin tällöin käymällä minua katsomassa, sitä eivät he suinkaan
tee huvikseen. Tuleeko kullanmurusi, Johannes, kohdakkoin kotiin,
eikö hänestä koskaan tulekaan enempää kuin osastonpäällikkö? Niin —
virkamiesten lapsista ei nykyään enää tule mitään, olen sen huomannut.
Nyt tulee jotakin vain talonpojista, tietämättömän ja lahjattoman tie
on kyllä sileä. Virkamiesten pojista tulee alaluokkalaisia, ja tyttäret
jäävät vanhoiksipiioiksi, on sekin onnettomuus. Sekin on kuulemina
puikkinut tiehensä, — se, josta luulit saavasi vävypojan?"