Huomenna. Hitaasti kulki hän kotiinpäin, hänen sydämmessään vallitsi
tyhjyys ja kuolema, hänen sisimmässään värähteli ihmettely, hiljan
oli hän niin onnellinen ja nyt on tapahtunut tämmöinen _muutos_. Hän
näki erään palvelijattarista olevan matkalla maakauppiaalle, nyt hän
ei tahtonut kohdata ketään, hän nousi kirkkomäkeä ja harhaili hautojen
keskellä, kunnes valkoinen huivi oli varmasti hänet sivuuttanut.
Hautojen keskellä — hän pysähtyi tuntemattoman haudan ääreen, jolla
ruusupensas kasvoi, se oli nyt täydessä kukassa, ihanina ja tuoksuvina
keinuivat sen lukemattomat, punakeltaiset kukat vienossa tuulessa.
Charlotte unohtui tuijottamaan hautaa, hän ei voinut lähteä sieltä,
missä ruusut tuoksuivat rakkaudesta kuolleen yllä, neito ei ollut
saanut sitä, jonka halusi, oliko hän hyljännyt neidon, rakastivatko
he toisiaan, mutta kohtalo eroitti, — kunpahan he vain rakastivat
toisiaan. — —
— — — Mutta eräänä aamuna oli posti Charlotten alas tullessa jo
haettu, rouva Hage seisoi aamiaispöydän ääressä katsellen korttia,
jonka hän nopeasti iaski kädestään. Kortti oli tällä kertaa Myrdalin
ilmoituskortti, "tällä viimeisellä silmäyksellä Flaamiaaksoon
jätän jäähyväiset lännen maille, samalla lähetän myöskin teille
tervehdykseni", kirjoitti Sten. Charlotte käänsi kortin, se oli
leimattu Kristianiassa, kirjoitettu nähtävästi junassa tai ostettu
jostakin kristianialaisesta paperikaupasta. Hän pisti kortin taskuunsa,
"emmekö syö aamiaista?" -"Minä tuon kahvia", sanoi äiti, "etkö sinä
söisi yhtä munaa?" — "En kiitos." — "Minäpä keitän sinulle sittenkin
munan." — "En minä huoli siitä — älä kiusaa minua." — "No, en, en,
lapseni."
Rouva Hage meni keittiöön, hän kertoi kortista Anne Sofielle.
"Älä sinä kiusaa häntä", sanoi Anne Sofie, "anna sinä hänen olla
rauhassa."
"Kiusaanko minä? Olet ehkä oikeassa", rouva Hage katseli ulos
ikkunasta, kyyneleet valuivat hänen silmistään.
"Äiti rakas, en minä pahaa tarkoittanut, ethän sinä toki sentähden
itke?"
"Mitä vielä", rouva Hage työnsi hänet luotaan, "minä olen jo tottunut
siihen, että minun lapseni opettavat minua. Minä itken sitä, jota
sinäkin kerran olet itkevä, äiti ei muuta ajattele kuin lapsiaan, öin
ja päivin, pitkinä sairasvuoteen ääressä valvottuina öinä ja pitkinä
päivinä, jolloin tiellä on ollut kompastuskivi, äidin sydän on kuin
avoin haava -eikä se kuitenkaan mitään auta, lapset eivät tule sen
onnellisemmiksi, he eivät pelastu ainoastakaan pettymyksestä, vältä
ainoatakaan iskua, turhaa on äidin huolenpito, sentähden minä itken..."
Aamiaispöydässä oli tuomari huonolla tuulella, jumalankiitos, onhan
meillä edes jotakin kuuntelemista, ajatteli rouva Hage. Ja tuomari
jänkytti, vaivaloisesti paukkui suu parran peitossa, "ne nylkevät minua
verotuksessa", sanoi hän, "minä maksan enemmän kuin neljä pitäjän
rikkainta maanviljelijää yhteensä, vaikkei minulla ole tuloja edes
niin paljon kuin yhdellä heistä, eivätkä he sittenkään osoita minua
kohtaan alkeellisintakaan kohteliaisuutta. Nyt tarvitaan uusi nimismies
Ulkovuonolle, ja kun minä asetan ehdokkaan, ilmoittavat he, etteivät he
halua minun ehdokastani ja näin he tekevät vaikka kihlakunnanhallitus
ja minä kannatamme samaa miestä. He eivät tahdo ketään, joka on
asemastaan kiitollisuudenvelassa virkamiehille, sanovat he, he tahtovat
saada pitäjäläisten valitseman. Eikä minua valita siltakomiteaankaan,
vaikka juuri minä olen tuon kysymyksen herättänyt, tahdotaan osoittaa
ettei minua tarvita mihinkään. Mutta puuhailkoot minun puolestani
yksinään, ei siitä kuitenkaan muuta synny kuin nurkkariitoja ja koko
siltahomma menee päin helvettiä."
— "Niin, anna sinä vaan heidän korjata kylvöstään hedelmät", sanoi
rouva Hage yllyttäen. —
— Illallisen jälkeen lähti Charlotte kävelemään. Indredaliin päin,
siellä oli varjoisaa ja rauhallista. Hän kulki hitaasti, täällä ei hän
ollut koskaan Stenin kera kävellyt, mutta sittenkin, täällä tuntui Sten
olevan niin lähellä, hän kuuli Stenin nauravan, milloin tällä milloin
tuolla puolen, nauravan aivan kuuluvasti.
Jos Sten olisikin kuollut, ajatteli hän ja outo viileys hiipi hänen
sydämmeensä, jos hän olisikin kuollut, niin voisin surra häntä, kuolema
ei merkinnyt suurinta onnettomuutta. Mutta Sten ei ollutkaan kuollut,
Sten oli lähtenyt hänen luotaan, Sten ei muistellut häntä, hän oli
unohdettu. Ei, itkeä ei hän tahtonut, hän tahtoi kätkeä häpeänsä.
Hän saapui kosken yli johtavalle pienelle sillalle, hän nojasi kaidetta
vasten, tuntui niin hyvältä painaa rintaa kovaan kaiteeseen. Hän
katseli valkoista, jyrkkää, kuohuvaa putousta, olisi sangen liikuttavaa
jos hänkin heittäytyisi koskeen, kuten tuo tuntematon vainaja, niin,
jos Sten olisi kuollut, olisi hän ilolla tehnyt sen, mutta nyt ei.
Kulkiessaan kotiinpäin hän ajatteli, jospa Sten onkin tullut tänä
iltana, yllättäen, jospa Sten nyt istuukin kotona tuomarilassa
odottelemassa häntä, tai ehkä on Sten lähtenyt häntä etsimään, ehkä hän
jo tuolta tienkäänteestä ilmestyy.
Charlotten sydän sykki kiihkeästi, hän tunsi voimainsa vähenevän,
— tuolla tuli todellakin joku, eräs mies, hän tunsi nuo nopeat,
sipsuttavat askeleet, siellä tuli pastori.
Pastori tunsi hänet heti, hitaasti tuli Charlotte häntä vastaan,
painunein päin, ja pastorin mieleen muistui, minkälaisena hän oli
juossut pappilan polkua, valoisana, hymyilevänä, toisin ajatuksin kuin
nyt, ihmeellistä, ajatteli pastori, luulenpa että hänellä on nytkin tuo
sama vaalea puku ja kuitenkin ‒ ‒ ‒
Charlotte aikoi mennä ohitse, mutta pastori pysähtyi, he seisoivat
toisiaan katsellen.
"Tekin kuljette täällä", sanoi pastori hiljaisella äänellä, "täällä,
jossa voi olla varma siitä, ettei kohtaa toisia ihmisiä, miksipä muuten
tällä tiellä kuljettaisiin, joka on niin pimeä ja surullinen, täällä
kulkevat vain ne, jotka etsivät yksinäisyyttä. Ja täällä me toisemme
kohtaamme."
Charlotte taivutti päätään ja aikoi jatkaa matkaansa, mutta pastori
kääntyi ja seurasi.
"En tahdo olla tunkeilevainen", sanoi hän, — — "tunkeilla en tahdo.
Mutta te olette tällä retkellä ensimmäistä kertaa, kuinka useasti
luulette te minun tänä kesänä kävelleen tässä laaksossa, onko se ajatus
koskaan teidän mieleenne juolahtanut?"
Tie oli kapea, he kulkivat lähekkäin, mutta pastori ei kääntänyt
katsettaan Charlotteen. "Minä olen päivinäni nähnyt paljon surua",
sanoi hän, "viran tähden, kuten sanotaan, ja minun on täytynyt
lohduttaa, mutta vaikka minun sydämmeni on ollut tulvillaan todellista
osanottoa, on halla aina vienyt minun sanoiltani elämän. Sillä minä
olen sanonut itselleni, tämä suru ei vielä ole raskain, nuori vaimo
itkee miesvainajaansa, niin, mutta mitä onkaan hän omistanut, äiti
suree kuolleita pienokaisiaan, murheen päivät ovat raskaat, mutta
minä ajattelin niitä, jotka ovat kadottaneet ennenkuin ovat mitään
omistaneetkaan, köyhiä, joilla ei ollut mitään kadotettavaa. Se suru
on raskain, tyhjyyden tuska. Siksi minä niin kernaasti kuljen tässä
laaksossa, tuntuu siltä kuin ei täällä olisi aurinko koskaan paistanut,
kuin olisi tämä tyhjyyden tyyssija."
Charlotte kuunteli ihmetellen hänen sanojaan, aaltoilevaa
saarnanuottia, tuntui siltä kuin hämärän henget olisivat puhuneet, mitä
hän tiesikään?
"Minä puhun _itsestäni,_ — enkä aiokaan sekaantua teidän asioihinne",
sanoi hän katkonaisesti, "minä tiedän, ettei minulla ole ihmisenä eikä
pappina siihen oikeutta, enkä minä koskaan saakaan siihen oikeutta,
niistä en koskaan mainitse, ne olkoot pyhiä", sanoi hän lujasti. "Mutta
me kohtasimme toisemme täällä ja minä tunsin päässeeni teitä lähelle,
— niin, teitä lähelle". Hän eksyi taas äskeiseen saarnanuottiinsa.
"Olen täällä käyskennellessäni tuntenut semmoista ennenkin, minulla
on ollut ikäänkuin näkymätön seuralainen, olen kysynyt itseltäni,
mikä sinua seuraa, nyt sen tiedän, teidän sielunne on seurannut minua
ja nyt minä tiedän, että jumala on tänä iltana lähettänyt minut
kohtaamaan teitä. Niin — uskokaa minua, älkää käskekö minua luotanne,
jumala tahtoi että kohtaisin teidät. Sillä minä olen ainoa ihminen,
joka voi teitä ymmärtää. Ei - en minä aio puhua teidän asioistanne."
Ja lujasti, ikäänkuin antaen tulevaisuudestakin lupauksen, sanoi hän:
"koskaan en sanallakaan niistä mainitse, olkoot ne tykkänään teidän
salaisuutenanne."
Noustessaan jyrkkää pappilanmäkeä, puhui pastori hengästyneenä:
"Kun ihmisillä on surua, etsivät he yksinäisyyttä. Mutta he tahtovat
olla yksin siellä, missä he voivat eroittaa surunsa äänen, he tahtovat
kuunnella sen kaikua. Sentähden sallii jumala joskus kahden yksinäisen
ihmisen kohdata toisensa, että suru kulkisi sydämmestä sydämmeen, että
he ymmärtäisivät toisiaan. Tajuaisivat toistensa yksinäisyyden.
"Eikö niin — nyt tekin tiedätte, että elämä on kuin kirren peittämä
tie, jolla teidän yksinäiset askeleenne orpoina kajahtelevat. Jolla
kuljetaan aavistellen sitä, mitä elämä ei ole antanut. Nyt tekin
tiedätte, kuinka suuresti elämä voi pettää, te olette nuori, te olette
kohdannut ensimmäisen surunne, ei, ei, en minä teidän salaisuuteenne
koske, mutta ensimmäinen suru on kuin musta verho, joka laskeutuu
eteemme ja peittää kaiken katseeltamme, tulevaisuuttakaan ei enää ole.
Mutta tästä _ensimmäisestä_ surusta kasvaa uusi elämänkaipuu, minä
sen tiedän, joka olen elänyt, jos vain kohdataan ihminen, joka voi
ymmärtää, surukin voi yhdistää, ehkäpä syvemminkin kuin ilo, niin, ehkä
syvemminkin."
He olivat saapuneet tuomarilan vaiheille ja pysähtyivät kumpikin.
"Älkää harmitelko sitä, että kohtasitte minut tänään", sanoi hän,
"älkää ajatelko, että minä olen pappi, minä olen ihminen, joka salassa
tahtoo kuunnella teidän surunne ääntä, se soinnahtaa minusta takaisin,
tuo soinnahdus virvoittaa teitä, ja te suotte yksinäiselle ihmiselle
suuren ilon, ajatelkaahan tätä, on ihminen, jolleka te vielä voitte
suoda suuren ilon."
Pastori jätti hänet, yhtäkkiä, ikäänkuin peläten sanovansa liikaa,
Charlotte näki hänen lyhyin, nopein askelin etenevän tietä pitkin. —
Charlotte kuuli äidin ja Anne Sofien vielä valvovan, murheellisina he
nyt keskustelevat minusta, ajatteli hän hiipien hiljaa portaita ylös.
Hän riisuutui ja meni vuoteeseen, hän lepäsi kattoon tuijottaen,
kummallista, tämänkin päivän perästä tulisi aamu ja sitten vielä monta
aamua, eikä Sten koskaan tulisi takaisin. Hän ei koskaan toipuisi
hyljätyn tuskasta ja häpeästä, yksinäisyyteen oli hänet jätetty,
Sten ei edes ajatellut häntä. Mutta etäisyydestä hän kuuli pastorin
saarnanuotin, se väreili ilmassa kuin kaukainen virran kohina, tähän,
säveleeseen, tähän kohinaan hän nukkui.
15.
Charlotte heräsi seuraavana aamuna — hänen ajatuksensa koettivat
tavoittaa jotakin, — jotakin, joka vielä humisi hänen mielessään, josta
hän oli uneksinut. Unen tunnelmaa oli hänessä, hänen ympärillään,
kaikkialla, mutta tietoisuus ei kyennyt sitä vangitsemaan.
Hän lepäsi aivan hiljaa, silmät suljettuina. Vähitellen palasi
uni, kalpeina kaarina laskeutui se valon halki, asettuen hänen
silmäluomilleen, ihmettelevänä vavistuksena tuntui sen läsnäolo hänen
ruumiissaan. Hän istui veneessä suurella vuonolla, vene lähestyi
tunturia, joka loi veteen mustia varjoja. Häntä paleli, mutta hän ei
pelännyt. Veneen hitaasti lähestyessä varjoja näki hän, että venettä
souti joku, se oli pastori, eikä häntä vähääkään ihmetyttänyt, että
se oli pastori eikä tuo toinen. Soutaessaan katseli pastori koko
ajan vakavasti häntä, ja veneen lipuessa pimentoon kumartui pastori
eteenpäin ja sanoi hänelle jotakin. Mutta hän ei voinut muistaa noita
sanoja. Hän kuuli äänen helähdyksen, hän kuuli sanatkin, hän ymmärsi
niiden merkityksen, ne olivat tuossa hänen edessään, hän näki ne, mutta
sittenkään ei hän voinut niitä toistaa, aina kun hän oli sanomaisillaan
ne ääneen, katosivat ne. Mutta hänestä tuntui, että hänen täytyi sanoa
nuo sanat, kuulla oman äänensä ne toistavan.
Charlotte pukeutui hitaasti, unen tunnelma väikkyi yhä hänen
ympärillään. Hän meni alas, auttoi äitiään, kävi asioilla, — se ei vaan
väistynyt. Hän meni isän luo kansliaan, etsi itselleen jäljennöstyötä,
— unen tunnelma väikkyi yhä hänen ympärillään, kesken työtään täytyi
hänen pysähtyä kuuntelemaan, tuossa olivat nyt sanat, nyt hän ne
tavoitti. Mutta samassa silmänräpäyksessä olivat ne taas kadoksissa.
Päivälliselle saivat he harvinaisen vieraan, piirilääkärin Ytredalista.
Hän oli hyvänahkainen, yksinäinen kujeilija, hänessä oli hieman narria
ja paljon hienoa, hyvää miestä, hän ja Charlotte olivat hyviä ystäviä.
Päivällispöydässä kertoi hän jutun eräästä bodalilaisesta miehestä,
joka uskonnollisten mietiskelyjen hämmennyttämänä oli hirttäytynyt,
"ihmiset väittävät, että rakkaussurut olivat lisäsyynä", sanoi
tohtori. Ja yhtäkkiä kuuli Charlotte taas unen sanat, ne värisivät
hänen tajunnassaan, hän nousi ja kiirehti ulos huolimatta siitä, että
näki toisten ihmettelevän. Mutta päästyään yksinäisyyteen ei hän enää
kuullutkaan unen sanoja. Ne jättivät tulena polttavan jäljen hänen
mieleensä.
Hän kulki pitkin virran rantaa päätyen sillalle, hän muisteli iltaa,
jolloin hän ja Sten olivat sillä tanssineet, nyt oli virta kesäisen
kirkas. Hän kumartui katselemaan virran kalvoon, noissa pienissä
tukipylväitten takaisissa pyörteissä kisailivat sanat, hän kumartui
syvälle kuuntelemaan, mutta sanat jäivät sinne alas, hymyilivät sieltä,
eivätkä tahtoneet tulla ylös hänen luokseen.
Täytyykö minun koko ikäni ihmetellä, mitkä ne sanat olivat, enkö minä
saa niitä koskaan tietää, ajatteli hän.
Illalla istui hän yksinään portailla, piirilääkäri, isä, äiti ja
Anne Sofie pelasivat wistiä. Ilma oli sumuista. Hän istui kuunnellen
— avoimin suin, tuijottavin silmin. Sanat näyttivät kisailevan
kaikkialla, ruohikon äänettömässä huojunnassa, saarnien vienossa
kuiskeessa, hyönteisten hennossa hyrinässä kukkien yllä, salaisuutta
kuiskailtiin korvasta korvaan, oliko sen ilmitulon hetki hänellä?
Yhtäkkiä näki hän — niin selvästi, että kolea pelon puistatus
vavahdutti hänen ruumistaan — näki hän papin kasvot, samanlaisina kuin
unessa, tuossa aivan edessään, kalpeina, vakavina, silmät ihmeellisesti
loistaen, pappi kumartui häntä kohden, kuiskasi jotakin, hän kuuli eikä
kuullut, pappi näytti ikäänkuin suuresti vihastuvan, näytti tahtovan
huutaa, mustana aukeni suu, Charlotte tunsi sanojen kuumottavan
kasvojaan, — sitten ne haihtuivat, kaikki katosi, hän näki edessään
enää vain puutarhan ja pellot, ne näyttivät keinuvan, hän kuuli enää
vain kuiskeitten hiljaisen hyminän — —
Hän hiipi huoneeseensa ja meni levolle, ehkäpä uni taas tulisi, hiljaa
makasi hän vuoteessaan antaen unen tunnelman tuuditella, ehkäpä
hänelle ilmaistaisiin hänen elämänsä arvoitus, mitä tarkoittikaan se
salaperäinen, joka häneltä kätkeytyi? Hän lepäsi odottaen, etäisyydessä
näki hän unen maiseman häämöittävän, suuren vuonon, tunturin, veneen,
joka lipui pimentoa kohden, nyt uni tulee ajatteli hän ja nukkui.
Herätessään aamulla tiesi hän nähneensä unta ja hän muistikin unensa:
äiti seisoi keittiössä, oli tapettu sika, hän laitteli paraillaan
sisälmyksiä. "Rakas äiti — joko sinä nyt aloitat jouluteurastuksen?"
oli hän kysynyt, ja äiti oli vastannut: "ei voi koskaan aloittaa liian
aikaisin sitä, joka _on_ tehtävä."
Edellisen yön uni, tunnelma ja sanat olivat poissa, kaukana poissa,
ainiaaksi saavuttamattomissa.
15.
Piirilääkäri oli jäänyt yöksi. Hän oli pieni, pyöreä, ahavoitunut
mies, hänellä oli pienet, uteliaat silmät, pieni käyrä nenä ja pieni,
pyöreä suu, hän piti itseään sievähkönä. Hän oli leskimies ja hän
tähyili itselleen kaikkialta nuorta vaimoa, — Ytredalissa oli sangen
yksinäistä, eikä ollut ketään, joka olisi huolehtinut hänen kahdesta
pienestä lapsestaan. Maailmassa oli kyllä monta suloista nuorta tyttöä,
mutta hän olisi kernaasti halunnut saada sellaisen, jolla oli hieman
rahojakin. Usein hän ajatteli tuomarilan tyttöjä -milloin vanhinta,
joka varmasti kykeni johtamaan suurtakin taloutta, milloin nuorinta,
joka oli niin kaunis, mutta valitseminen oli kovin vaikeata, eikä
heillä ollut rahojakaan. Ja niinpä hän tyytyikin vain hakkailemaan,
"käykäähän minua kesällä katsomassa", sanoi hän, "teidän pitäisi
nähdä minun uusi taloni", nämä olivat hienoja viittauksia, ikäänkuin
johdantoja, hän muistutti paksua, pientä, pyrstötöntä maatiaiskukkoa.
Tällä kertaa hän omistautui Charlottelle, joka tuntui hänestä
mielenkiintoiselta. Kalvakka ja ylpeä hän oli, hän muistutti naisia,
joita kuvattiin sadoissa tohtorin lukemissa kruununkirjoissa, hekin
olivat kalpeita ja mielenkiintoisia. Ja Charlottekin, joka edellisenä
päivänä ei ollut häntä edes huomaavinaan, seurusteli nyt vain hänen
kanssaan, käveli hänen kanssaan, antoi hänelle ruusun napinreikään,
kuunteli hänen juttujaan ja nauroi hänen pilojaan. Piirilääkäri
pyörähteli hänen ympärillään, hermostuneena, hän näet huomasi
lähestyvänsä päätöksentekoa, "tuhat tulimmaista, neiti Charlotte",
sanoi hän, "teidän pitäisi nähdä minun uusi taloni Ytredalissa." Eikä
hän voinut olla hieman hypistämättä Charlottea.
Anne Sofie pysyttäytyi syrjässä. Äiti oli kiukkuinen. Isäkin näki sen
ja murisi tyytymättömänä. Charlotte huomasi kyllä kaiken, mutta yllytti
yhä tohtoria, tämän kuume nousi nousemistaan, vihdoin hän hullaantui
haaveilemaan. Käsikoukkua he kävelivät mennessään maisemaa ihailemaan,
tohtori tepasteli ja nyökkäili rouva Hagelle, joka katseli heidän
menoaan, että komealtahan tämä näyttää. "Tuhat tulimmaista, neiti
Charlotte, kyllä Ytredalinkin maisemia kelpaa katsella, teidän pitäisi
tulla katsomaan minun uutta taloani."
Rakkaus ei estänyt tohtoria kuorsaamasta päivällisuntaan niin että
jyrisi. Hänen tullessaan alas kahville, istui Charlotte ikkunan
ääressä katsellen ulos, tohtorin tullessa hän ei edes liikahtanutkaan,
tohtori jutteli ja koetti olla sukkela, Charlotte ei kuullut mitään.
Levottomana asteli tohtori edestakaisin lattialla. Väsyneenä ja
välinpitämättömänä katseli Charlotte puutarhaan. Tohtori kertoi erään
parhaimmista kaskuistaan, sillä oli ollut aamupäivällä suuri menestys,
nyt ei sille edes hymyilty. "Tänä kesänä valmistuu talooni vesijohto —
sekä ensimmäiseen että toiseen kerrokseen", sanoi tohtori masentuneena.
"Vai niin", vastasi Charlotte. Silloin siirtyi tohtori rouva Hagen luo
keskustelemaan nousevista lihanhinnoista.
Aurinko oli laskeutumassa, pian se lakkasi näkymästä tuomarilaan,
tunturi tummeni punasinerväksi, tuntui heikko tuulenhenkäys, se kaiutti
kaukaista, heläjävää säveltä — iltaposti tuli. Tuota etäistä torven
säveltä kuuntelisi hän koko ikänsä, se soisi hänelle sitä, mitä hän oli
menettänyt.
"Ettekö ole terve", kysyi tohtori hyvästijättäessään Charlottelta. —
"Kiitos — voin erinomaisesti", vastasi hän.
Äiti saattoi tohtoria rattaille, palattuaan rupesi hän kulkemaan
edestakaisin lattialla ja hieromaan käsiään niin että nivelet
naksahtelivat, sitten hän puhkesi puhumaan:
"Sinä voisit sentään käyttäytyä sivistyneen ihmisen tavoin, vaikka
sinulla onkin hiukan sydänsuruja."
Charlotte nousi nopeasti:
"Taisin sanoa pahasti", sanoi äiti pysähtyen.
Charlotte kumartui ja juoksi ulos. Anne Sofie nosti katseensa työstään.
"Kuinka sinä saatoitkaan", sanoi hän äidilleen.
"Niin, kuinka minä saatoinkaan", vastasi äiti onnettomana. Mutta sitten
hän lisäsi: "voisipa hän sentään hieman hillitä itseään."
"Helppo on niin sanoa", sanoi Anne Sofie.
He istuivat neuloen, kumpikaan ei sanonut mitään, äiti työskenteli
kuin henkensä edestä. Hetken kuluttua huokasi hän syvään, hän oli
johtunut ajattelemaan talvea, — pitkä talvi kummitteli jo hänen
mielessään: Anne Sofie istui aina mykkänä, Charlotte oli ehkä poissa
tai kenties kotonakin, mutta pahantuulisena, tuomari nukkumassa jo
puoli kymmeneltä, kiivaasti käännähtäen sanoi hän Anne Sofielle:
"Miksikä sinäkin aina noin mykkänä istut."
"Mitä hyötyä puhumisesta sitten on", vastasi Anne Sofie rauhallisesti.
"Alituisella vaikenemisella ainakin on pahat seuraukset. Jos aina vain
ajattelee, ajattelee vihdoin kaikkein pahinta, puhumalla saa edes
jonkunverran pahaa itsestään poistumaan."
Anne Sofie ei vastannut mitään.
"Tulehan auttamaan minua illallisen laitossa."
"Tarvitaanko siinä meitä molempia? Anna se minun huolekseni."
"Hyväjumala — siksihän minä sinua pyysin, ettei minun olisi tarvinnut
olla yksinäni. Istu sinä vaan rauhassa", sanoi äiti ja meni.
Charlotte ei ollut tullut kotiin illalliselle. Aterian päätyttyä alkoi
tuomari latoa pasianssia, rouva Hage ryhtyi innokkaasti auttamaan
häntä, se kiusasi tuomaria, peli ei tietenkään päättynyt tasan, tuomari
toivotti hyvääyötä ja meni levolle.
Rouva Hage etsi kutimensa ja erään kirjan, silloin tällöin tirkisti
hän Anne Sofieta, joka istui ikkunan ääressä tuijottaen tunturille,
Bergeimistä loisti tuli.
"Emmekö menisi etsimään Charlottea", kysäsi äiti.
"Kyllä hän tulee", sanoi Anne Sofie.
Äiti huokasi, kutoi ja luki. Yhtäkkiä palautui hänen mieleensä jotakin
nuoruudenaikaista, jotakin niiltä päiviltä, jolloinka pelättiin
sisaren, täti Lovisen, menevän kihloihin juopon tohtori Reinhardtin
kanssa. Hän ja Lovise olivat seisoneet pappilan veräjällä, silloin
oli tohtori ajanut ohitse, humalaisena ja hurjana, hänen tuttu, suuri
punaisenruskea tammansa tanssi tietä pitkin. Hän oli silloin — hän
muisti sen niin selvästi kuin olisi se eilen tapahtunut — hän oli
kääntynyt sisarensa puoleen ja sanonut, "sinä et tee sitä, Lise". Monen
monta sanaa oli hän iässään sanonut, vaieta olisi hänen pitänyt, ehkä
olivat nuokin sanat merkinneet paljon Loviselle, tehneet lopun hänen
epäröimisestään.
Voi, voi, monta sanaa olisi saanut jäädä sanomatta.
Jos Charlotteakin nyt kohtaa onnettomuus, -yksinäisenä ja murheellisena
hän harhaili, äidin kovat sanat mielessään, — jos hän menee ja
heittäytyy virtaan — —
Rouva Hage syöksähti ylös, heitti huivin hartioilleen, "minä menen
etsimään Charlottea", huusi hän.
Tultuaan pihalle pysähtyi hän neuvotonna, mistä hän alkaisi etsiä.
Silloin kuuli hän veräjältä hiljaista puhetta, hän tunsi Charlotten
äänen. Rouva Hage tuli niin iloiseksi, että oli vähällä heti huutaa
Charlottea, mutta uteliaisuus voitti, _kenenkä_ kanssa Charlotte puhui.
Hän ei tietenkään tahtonut vakoilla, mutta sittenkin läheni hän,
leveästi hymyillen, parisen askelta. Tuttu oli varmasti tuo toinenkin
ääni.
Mutta sitten hän pysähtyi, "sinä kuuntelet", sanoi hän puoliääneen ja
palasi pitkin askelin huoneeseen.
"Nyt Charlotte tulee", sanoi hän.
"Tiesinhän minä sen", sanoi Anne Sofie.
"Niin, sinä olet viisas", sanoi äiti kulkien hyväntuulisena
edestakaisin.
"Jumalaties, mitä sinäkin tuijotat. — Nyt me syömme kaakkua ja
maistamme viiniä", lisäsi hän iloisin äänin.
Charlotte tuli, äiti näki hänen solakan olemuksensa portailla, "voi,
hyväjumala", sanoi hän silmät kyynelissä. "Tule sisään saamaan viiniä
ja kaakkua", huusi hän.
"Kiitos, en minä tahdo", vastasi Charlotte.
"Mutta ethän sinä ole syönyt illallistakaan, enkö minä laittaisi
sinulle jotakin?"
"Ei, minä en tahdo mitään."