Alakuloisena katseli hän värillistä Balestrandin kuvaa. Se ei _voinut_
mitään merkitä — — siinä ei ollut sanaakaan pikaisesta paluusta, se
kai tarkoitti, että hän pian palaisi? Vain kiitos vietetystä kesästä.
Kiitos? Mutta kunnollinenkin kirje tulisi — ja silloin olisi kai kaikki
parhain päin?
Kulkiessaan ruokasalin lävitse, huomasi rouva Hage Charlotten
puutarhassa, hän tunsi että jotakin oli tapahtunut. Hän oli unohtanut
Anne Sotien sanat, elänyt onnellisena Charlotten tähden, hänen
aatoksensa harhailivat iloisessa tulevaisuudessa, lastenlasten luo
olivat ne jo ehtineet, arvailemaan heidän nimiään. Nyt hän näki
Charlotten seisovan puutarhassa, vain seisovan, ja oitis pälkähti hänen
päähänsä, että jotakin onnetonta on tapahtunut.
Charlotte kuuli äidin tulevan, kääntyi häntä vastaan, "terveisiä
Sten Meldeltä", sanoi hän rauhallisella, kovahkolla äänellä.
— "Terveisiäkö?" — "Niin, hänen täytyi matkustaa, enolta tuli
sähkösanoma, -minä saan kohta kirjeen", lisäsi hän ja tarkasteli
hetkisen pelokkaana äitiään. — "Saatko sinä kohta kirjeen, — sepä on
hauskaa", rouva Hage istuutui portaille.
Charlotte meni kansliaan, rouva Hage jäi istumaan ja tuijottamaan
eteensä, siinä hän istui Anne Sofien tullessa kysymään, eikö tänään
ollenkaan syötäisi aamiaista. "Sten Melde on matkustanut enonsa luo",
sanoi rouva Hage koettaen muuttaa äänensä niin iloiseksi kuin suinkin,
"Charlotte on saanut kortin ja saa kirjeenkin huomenna." — — "Sten on
siis jättänyt hänet", sanoi Anne Sofie. — —
"Aina sinä uskot pahinta", suutahti äiti, "huomenna hän saa kirjeen,
sanoin minä."
He söivät aamiaista. Charlotte koetti saada keskustelua käyntiin, mutta
äiti takertui jokaiseen aiheeseen niin kiivaasti, että juttu pian
lakkasi juoksemasta, vihdoin he eivät uskaltaneet katsoakaan toisiinsa.
Aamiaisen päätyttyä heitti rouva Hage huivin hartioilleen ja lähti
astelemaan tietä pitkin, hän kulki pitkin askelin ja puheli itsekseen,
kohdatessaan tuttuja unohti hän tervehtiä tai tervehti hän niin
pontevasti, että vastaantulijat jäivät pitkäksi aikaa katselemaan hänen
menoaan.
Hän suuntasi kulkunsa lennätinasemalle ja tapasi sähköttäjättären
yksinään. Rouva Hage hymyili ikäänkuin tahtoen sanoa, etteivät hänen
kysymyksensä mitään erikoisempaa merkinneet.
"Täällähän on sähkösanoma Sten Meldelle?" kysyi hän, "hän sanoi
odottavansa sähkösanomaa ja pyysi meitä hakemaan sen." — Ei,
sähkösanomaa ei ollut. — "Mutta juuri hiljanhan tuli muuan?" — Ei.
—. "Tulipa kylläkin, parisen päivää sitten." — Neitonen hämmentyi,
hän tarkasteli kirjojaan, "Sten Meldelle ei ole koko kesänä tullut
sähkösanomaa", sanoi hän. — "Kai tässä sitten on jonkinlainen
väärinkäsitys", sanoi rouva Hage ja meni, hymy karehti yhä hänen
huulillaan.
Tultuaan ulos kietaisi hän kiukkuisena huivia ympärilleen, "pötyä koko
puhe sähkösanomasta", sanoi hän ääneen, Sten oli yksinkertaisesti
karannut, rouva Hage otti pari pitkää askelta ikäänkuin matkiakseen
pakenemista. "Hän on matkustanut", sanoi hän taas ääneen, tuli niin
murheelliseksi, että olisi voinut ruveta vaikka itkeä kollottamaan ja
rupesi hitaasti astelemaan kotia kohden. Hänen mieleensä juolahti,
että hänen pitikin ostaa jotakin maakauppiaalta, hän muutti suuntaa,
äskeinen äkäisyys palasi, pitkin harppauksin hän taivalsi, höpisi
itsekseen ja ravisteli päätään.
Hän tuli hämärään puotiin ja asettui myymäpöydän ääreen. Voi, voi,
ajatteli hän, onnettomuudet alkavat, onnettomuudet alkavat _taas_, —
yksi tulee ja heti on sen kintereillä monia, kuinka minä niitä vastaan
taistelisin? Hän katseli ympärilleen ikäänkuin etsien puodista apua,
eräässä loukossa seisoi pastori ohjaksia ostellen. Rouva Hage nyökkäili
innokkaasti — paljon innokkaammin kuin hän aavistikaan — pastori
jätti ohjakset ja tuli häntä tervehtimään. "Kuuluuko mitään uutta?"
kysyi rouva Hage. — "Ei", vastasi pastori ihmetellen, "olisiko sitten
tekeillä jotakin?" — "Ei, tietystikään ei. Kai se tiesuunnittelukin jo
on valmiina". — "Niinkö — sitä en olisi uskonut", pastori tiedusteli
asiaa maakauppiaalta, "joko tiesuunnittelu on valmiina?" — "Ei." —
"Minä luulin", sanoi rouva Hage hämmentyneenä, "kun Sten Meldekin jo
lähti."
— "Onko Sten Melde lähtenyt?" kysyi pastori hitaasti. — "On", sanoi
maakauppias, hän omisti hotellinkin, "hän matkusti sunnuntaina, hänen
täytyi lähteä kotiin, niin, tiesuunnittelu ei ole valmiina", hän katsoi
kysyvästi rouva Hagea, — mitä hän halusikaan? Rouva Hage tarttui
päähänsä, "antakaaha minulle hieman vihreätä suopaa, sitä me aina
tarvitsemme". Maakauppias kätki ihmettelynsä ja punnitsi suopaa.
Pitkin askelin kulki rouva Hage kotiinpäin, hän näki tiellä
pastorinkin, mutta ei halunnut seuraa. Hän puristi kääröä, niin että
suopa pursui ulos, -hän oli lähtenyt — muitta mutkitta matkustanut
kotiinsa, häntä ei saanut kiinni, jotta olisi voinut ravistaa. Mutta
olihan Sten luvannut kirjoittaa. "Pötyä", sanoi rouva Hage kovalla,
vihaisella äänellä, "kyllä minä semmoiset kirjoittelemiset tunnen",
hän löi suopakäärön kädestä toiseen niin että läiskähti. Hakalan Lassi
puuhaili pihallaan haravoineen, hän näki rouva Hagen ja säikähti niin,
että pujahti heti tupaansa ja istuutui.
Rajuilmana ryntäsi rouva Hage keittiöön, Anne Sofie ja molemmat
palvelijattaret olivat siellä. "Olkaa hyvä", sanoi hän laskien käärön
keittiöpöydälle. — "Mitä siinä on?" kysyi Anne Sofie. — "Suopaa."
-"Suopaako? Oletko sinä ostanut suopaa, mehän saimme sitä eilen
kokonaisen nelikon". — "Niinpä niin", vastasi äiti vilkkaasti, "siksipä
tietenkin minun päähäni pälkähti suovan ostaminen". Mutta sitten hänen
silmänsä kyyneltyivät, "aina on jotakin vinossa, hyväjumala, mitä sillä
on väliä, vaikka meillä onkin suopaa liikaa naulan verta". — "Tulehan
äiti", kuiskasi Anne Sofie vetäen hänet arkihuoneeseen.
Siellä pettivät rouva Hagen voimat. "Sinä olet oikeassa, hän on
jättänyt Charlotten", sanoi hän purskahtaen itkuun.
— "Vaiti, äiti, Charlotte istuu portailla, hän voi kuulla." — Rouva
Hage niisti nenänsä ja hillitsi itkuaan. "Hän on karannut kuin lurjus".
— Kalpeana seisoi Anne Sofie keittiön ovella, "Sten ei ole koskaan
pitänytkään hänestä", sanoi hän. — "Mutta Charlotte?" — "Minkäs Sten
sille voi." — "Aiotko sinä ruveta häntä puolustamaan; jollei sinulla
ole parempaa puhuttavaa, niin pidä suusi kiinni". — "Pidänhän minä.",
— "Mutta Charlotte", aloitti rouva Hage uudelleen, "kuinka käy hänen."
— "Rakas äiti — tuskallista se kyllä on — mutta ei hän siihen kuole."
— "Kuole!" rouva Hage suuttui niin ettei saanut ääntäkään, -"kuole,
siitä sinä et tiedä mitään. Tahdotko sinä, että minun pitäisi iloita,
kun tiedän sen menevän ohitse? Sinä et kai edes säälikään häntä."
— Anne Sofie katsahti äitiinsä, ja äiti tuli heti hänen luokseen.
"En minä sitä tarkoittanut, mutta minä olen niin onneton ja sinä
olet niin järkevä." — "Luuletko sinä, äiti, etten minä tiedä sen
olevan tuskallista. Mutta eläminen on tuskallista." — "Eläminenkö
tuskallista?" rouva Hage päästi Anne Sofien syleilystään, hän vaipui
ajatuksiin ja istuutui. "Eläminenkö tuskallista, olisiko se todellakin
tuskallista? Tuskallista — niin, tuskallista. Pettymyksiä — niitä
olemme me kaikki saaneet kokea. Tiedätkö, mitä minä eniten pelkään,
sitä että kaikki kulkee meidän ohitsemme ja me jäämme, _te_ jäätte.
Suruja — niinpä kyllä, mutta -suruja emme me voi välttää, kunhan ei
vaan surunamme ole, että elämä kulkee meidän ohitsemme. Muut surut
tulkoot, niitten keralla tulee iloakin." Hän nousi kiihkeänä. "Meidän
tehtävänämme on auttaa häntä kestämään tämä, ohjata hänen ajatuksiaan
tulevaisuuteen, ettei hän surussaan väsyisi. Onni ei ole tämän takia
ikuiseksi kadonnut."
"Ei — on osattava unohtaa", sanoi Anne Sofie.
Rouva Hage pudisti päätään. "Mitään ei unohdeta", sanoi hän, "me
vain kuvittelemme unohtavamme. Kaikki haavat aukenevat sittenkin
kerran, vaikka ne olisivat kuinka hyvin arpeutuneet. Joskus me sen
huomaamme — nyt tuo haava taas vuotaa verta —. Joskus taas me emme
tiedä, mikä meitä vaivaa, meidän mielemme on aivan odottamatta käynyt
murheelliseksi, meitä ahdistaa jokin ohimennyt, ennemmin eletty, —
niin, me emme tiedä mikä meidän on. Vanhat haavat ovat auenneet ja
vuotavat verta."
Hän aikoi mennä, mutta palasi ja veti Anne Sofien syliinsä. "Jumala
varjelkoon sinua kaikesta pahasta", kuiskasi hän, päästi hänet ja meni
Charlotten luo, joka istui portailla.
"Älä siinä auringonpaisteessa laiskottele, lapseni", sanoi hän, "tule
auttamaan minua, minä rupean vastaamaan taikinaa."
13.
Charlotte seisoi kuunnellen ikkunan ääressä, oli varhainen aamuhetki,
tuulahduksen lehahtaessa sopivalta suunnalta saattoi kuulla postimiehen
puhaltavan torveen ajaessaan tunturin rinnettä alaspäin. Charlotte
puri hampaitaan yhteen, niin että suun ympärystät tulivat valkoisiksi,
tänään sinä et itse mene postia hakemaan, sanoi hän, kaikista
ikkunoista tirkistellään sinua, kuiskaillaan, tuo raukka odottelee
turhaan kirjettä armaaltaan. Jos postimestari itse on antamassa,
katselee hän sinua hyväntahtoisesti vanhoilla silmillään, tänäänkään
ei ole kirjettä rakastetulta, ajattelee hän. Mutta tänään sinä et
mene. Ehdittyään tuskin pukeutua, kiiruhti hän kansliaan, "minä menen
hakemaan postin, isä", sanoi hän, "niin tulen hieman kävelleeksi." Hän
hiipi navetantakaista polkua, jottei häntä olisi nähty keittiöstä.
Sillalla hänen täytyi istuutua, hän oli niin jännittynyt, mutta
yhtäkkiä hän muisti, että tuolla kivellä olivat Sten ja hän istuneet ja
hän kiiruhti eteenpäin. Saatuaan, postin selaili hän vapisevin sormin
kirjeitä — hänelle ei ollut koskaan mitään.