— "Minä säikähdyin niin kovasti", Charlotte seisoi eteisessä
ravistellen sadetta vaatteistaan, "puutarhassa oli muuan mies — enkä
minä ollenkaan tiedä, kuka hän oli."
"Kai se oli joku, joka oli pyrkimässä piikojen luokse", rouva Hage ei
nostanut katsettaan tilikirjasta, "hyvää yötä, lapseni."
— Rouva Hage huokasi tilikirjaa tarkastellessaan, muitten surujen
lisäksi tuli vielä rahahuolia, hän ei koskaan saanut rahoja riittämään
— ne hupenivat jumalaties mihin.
Mutta enemmän huolissaan oli hän sittenkin lapsistaan, — raukeaisivatko
Charlotten toiveet tyhjäin, — ja Anne Sofie se aina ensimmäisenä
onnettomuutta julisti. Voi, nämä lasten aiheuttamat surut ne särkevät
vielä hänen sydämmensä, ne eivät koskaan lakkaa, ne ovat joka päivä
yhtä vaimentumattomia ja kalvavia. Olkoot lapset sitten kotona tai
muualla. Johanneksen hän lähetti, viisaimman kaikista lapsistaan,
lähetti kotoa pois jo koulupoikana, vuosikausia oli hän poissa,
lukuunottamatta lyhyitä lomaviikkoja, jolloin kotona aina oli
lomatunnelma, hän oli poissa kunnes hän tuli heille kaikille vieraaksi.
Mitä tiesi hän nyt Johanneksesta? Ja Hagbart, nuorena, kauniina,
elämänhaluisena oli hän lähtenyt, hienona ja hyvänä, ilomielin
oli hän Hagbartin lähettänyt; vaikka tuska oli hänen sydäntään
kouristanut, oli hän ilolla hänet lähettänyt, jotta hänen elämänsä
olisi tullut rikkaaksi ja kauniiksi. Ja minkälaisena oli hän saanut
Hagbartin takaisin - tuhottuna — ajattelemattomuuden uhrina, tuhansien
muitten nuorten miesten päästessä vahingoittumattomina — tuhottuna,
epätoivoisena, arkana kuin eläin ja auttamattomasti kadotettuna.
Ja sitten hän harhaili täällä, hänen rakas poikansa, kuolevana ei,
ruumiina, jota he eivät vielä olleet haudanneet.
Rouva Hage kätki kasvonsa käsiin, elämä oli kovaa, julmaa ja kauheata,
— että ihmissydän voikaan kestää niin paljon onnettomuutta ja tuskaa,
että se voikaan kärsiä niin paljon särkymättä, kärsiä omien lastensa
tähden. Niin, hän oli taistellut, että heidän ympärillään olisi ollut
valoisaa ja onnellista, kuinka naurettavan turhaa oli kaikki se
taistelu ollut, he olisivat olleet yhtä onnellisia tai yhtä onnettomia,
vaikkei hän olisi tehnyt mitään heidän puolestaan, vaikkei hän olisi
koskaan koettanut suojella heitä, koskaan kärsinyt heidän tähtensä.
Kukaan äiti, ei parhainkaan voinut auttaa lapsiaan, yksinään täytyi
heidän, heidänkin, taistella elämisen ankara taistelu.
Yhtäkkiä löi hän lujasti pöytään. Ei — kuinka olikaan hän antautunut
moisten ajatusten valtaan, kyllä hän jo niiden synnyn ymmärsi, hän
oli ruvennut aprikoimaan talousasioita, harhautunut rahahuoliin ja
rahahuolet olivat tuhoavia, turhanpäiväisiä, likaisia, rahahuolet eivät
totisesti saisi pilata hänen hyvää tuultaan.
Voimakkailla sormillaan rutisti hän tilikirjan jäykät kannet ja heitti
sen hymyillen pesään, hänestä tuntui siltä kuin olisi hän saanut
kynsiinsä ilkeän vihollisen. Sitten meni hän eteiseen, aukaisi yöhön
molemmat ovet, nyt satoi aivan kaatamalla, ilma kohisi ja maa läiskyi,
se teki hyvää pelloille ja niityille.
"Rohkeuttaan ei saa kadottaa", sanoi hän lujasti, käsiään ojentaen.
10.
Seuraavanakin päivänä ja sitäkin seuraavana satoi yhä, tiheinä
kattoivat harmaat pilvet laakson, ei sade koskena kohissut, roiskunut
tuulen repimänä, taukoamattomana, tasaisesti yltyen se valui,
tuntureilla syntyi alinomaa uusia puroja, ruskeita, valkoisena
vaahtoavia, koski kasvoi, sen ääni syveni täyttäen pauhullaan koko
laakson, voittaen purojen kiivaan kohinan. Virta paisui hetki hetkeltä
yhä mahtavammaksi, peitti rannat muodostaen pensaikkoisia saaria,
paisui yhä, kuohahteli uhkaavasti ja syöksi ruskeanharmaan vuonsa
vavahtelevaa siltaa vasten.
Sten Melde oli tulossa tuntureilta päin, oli iltapäivä, hän oli
aikonut oikotietä pyrkiä kylään. Hän oli käynyt eräässä tunturitalossa
pyytämässä kyytiä hotellille, tuvassa, johonka hän tuli, istui pieni
punervanruskea mies töllistelemässä ikkunasta sadetta, hän kääntyi
vierasta kohden, katseli häntä kauan, muttei vastannut mitään.
Kärsimättömänä pyysi Sten uudelleen kyytiä, mies kaivoi taskustaan
piippunysän, etsi tupakkaa, löytämättä, meni vanhaan tupaan katsomaan
olisiko pötky kukaties siellä. Hetkisen kuluttua hän palasi kourassaan
tupakkapötky ja kintereillään pieni poika ja musta, märkä narttu, poika
istuutui sängynreunalle ja tuijotti silmät suurina Sten Meldeä, koira
pyöri hänen ympärillään ja nuuski hänen koipiaan. Mies itse istuutui
ikkunan ääreen ja alkoi täyttää piippuaan, kun se oli ladattu, olikin
se umpihenkinen, kaikki kaivettiin jälleen ulos, koottiin keltaiselle
sanomalehtipaperin palaselle ja piippu puhallettiin puhtaaksi. Poika
tuijotteli. Koira nuuski. Piippu ladattiin uudelleen.
Sten mainitsi jotakin kyydistä, koira alkoi murista, mies tarkasteli
ilmaa, "senkin koiranrakki", sanoi hän ja alkoi etsiä tulitikkuja.
Muurinpankolla oli tulitikkulaatikko, mies katseli sitä kauan, katseli
sitten poikaa, osoitti koukkuisella sormellaan laatikkoa, poika ei
liikahtanutkaan, tuijotti vain, raskaasti huokaisten nousi ukko itse
tulitikkuja hakemaan.
Sitten hän taas asteli ikkunan ääreen istumaan, kestitsi matkalla
koiraa pienellä potkulla, sytytti tulitikun ja imi niin että sininen
liekki vilahteli hänen hyppystensä vaiheilla, huokasi, puhalsi savua ja
katseli kauan sadetta. Imaistuaan pari tukevaa haikua kääntyi hän Sten
Meldeen päin, "mistäs kaukaa te sitten olette", kysäsi hän. Sten otti
hattunsa ja meni.
Hän oli likomärkä kulkiessaan tunturia alaspäin, sade valui
hatunreunalta kasvoille, kaulaan ja selkään, hän ei ollut edes
uneksinutkaan, että voisi näin sataa. Ei ollut edes polkua, jota olisi
seurannut, korkea pajukko kiertyi kosteana hänen jalkojensa ympäri,
hän kompasteli yllättäviin kumpareisiin ja vajosi suonsilmiin, jotka
kurlahtaen maiskauttivat hänen kiskoessaan niistä väsyneitä jalkojaan,
oliko tunturi noiduttu? Hän kiroili, kompasteli, kiroili taas, sade
sakeni harmaana hänen ympärillään, aika ajoin hän ei nähnyt edes
lähintä mäntyäkään, vetinen verho tiheni, hälveni, tiheni uudelleen.
Matalat puut alkoivat elää, ne tanssivat hänen ympärillään, muuan käyrä
koivu nyökkäeli sateen painosta, jota tulvi taukoamatta.
Hän kuuli hiljaista kohinaa, joka pian vaimeni vienoksi solinaksi,
mutta yltyi taas kohinaksi, hän seisoi matalan joen rannalla, pienin
pyörtein juoksi sen kirkas vesi, se poreili sateen ja oman vauhtinsa
vaikutuksesta. Hänen täytyi kulkea sen ylitse. Se oli pitkälle matala,
mutta muuttui toisella puolella odottamatta syväksi ja tummanruskeaksi,
hän kauhistui ja karkasi takaisinpäin niin että vesi kuohui hänen
ympärillään. Päästyään maalle näytti joki taas viattoman matalalta.
Hän löysi uuden kahlauspaikan ja uskaltautui retkelle, varovaisesti
hän kulki, askel askeleelta, huomasi joen taas syvenevän, tunnusteli
varovaisesti, vettä oli vain polviin. Syvään huokaisten kulki hän
ylitse.
Lopen uupuneena, manaten vastuksia, jotka häntä kiusasivat, hoiperteli
hän eteenpäin, mättäitä oli yhä tiheämmin, suonsilmät syvenivät,
koivunvesat tihenivät pensaikoksi, hän työntäytyi lävitse veden
pärskyessä hänen ympärillään, ihmeellisen raskaspisaraisen veden,
joka oli aivan toisenlaista kuin sade, ikäänkuin ei hän jo ennestään
olisi ollut tarpeeksi märkä. Päästyään onnellisesti koivuviidakosta,
harhautui hän pienen lammikon rannalle, se oli kuin maan uumeniin
johtava musta läpi, jota ympäröi vajottava turve. Lammen rantoja
seuraten lenteli piipittäen outo lintu, se häilähti siipiään
sävähyttäen hänen ylitseen ja palasi taas kierrokselleen. Lammikko
oli aivan pieni, hän alkoi reippaasti kiertää sitä, mutta lammikko
suurenikin, se kasvoi, hän kulki kulkemistaan, mutta lammikosta ei vaan
tullut loppua, lammikko tekeytyi pitkulaiseksi ja vihdoin siitä erkani
kapea ruohikkoinen lahti esteeksi hänen tielleen. Poukaman ympärillä
kasvoi tiheätä, harmaata pajukkoa, koettaessaan työntyä lävitse vajosi
hänen jalkansa polvea myöten, pajut kasvoivatkin vedessä. Hän säikähtyi
niin, että alkoi juosta takaisinpäin, kompastui ja kaatui, haparoi
sitten varovaisesti edelleen. Saatuaan lammikon sivuutetuksi tuli hän
harmaille kallioille, taivaltaminen oli nyt kevyttä, poljettavana oli
luja pohja. Kallioilta joutui hän matalaan, tiheään hongikkoon, jossa
oli pehmeätä, rasittavaa sammalta, hongikosta kuului hiljainen kohina,
oliko täällä jossakin ehkä virta tai koski, ei, metsähän siellä vain
humisee, jokainen askel pehmeässä sammalistossa oli niin väsyttävä, nyt
en minä jaksa enää, ajatteli hän, tuohon minä istuudun enkä enää edes
yritäkään, käyköön kuinka tahansa, minä en enää mistään välitä.
Hän huomasi jotakin vaaleata vilahtavan, näki harmaan juovan sateen
lomitse, oliko siellä taas joki? Hän hoiperteli jyrkkää rinnettä
alaspäin, luiskahti, koetti nousta, luisui edelleen ja havaitsi vihdoin
olevansa ikäänkuin ojan pohjassa.
Oja olikin kylätie syvine veden täyttämine pyöränraiteineen, aivan
lähellä, toisella puolen tietä, oli perunamaa. Sen takana oli jyrkkä
rinne, mäen laella oli lato, harmaa ja luhistunut, kaukaa, laakson
pohjasta kuului kumeata virran pauhua, laakson toisesta reunasta
häämöttivät sateen lomitse tunturit. Haukka kaarteli korkealla kuilun
yllä.
Sten makasi kauan ojassaan katsellen eteensä avautuvaa näkyä, hän oli
niin iloinen että olisi voinut ruveta itkemään. Hän katseli perunamaata
kuin rakasta ystävää, että pelkkä perunamaa voikin olla niin ihanan
näköinen, ja latoa, harmaata latoa, täälläpäin asui ihmisiä. Tuossa oli
tie.
Maatessaan ojassa vilusta kankeana vannoi hän kalliin valan, tässä
kirotussa sateenpesässä, harmaine tuntureineen ja suonsilmineen, hän ei
viipyisi enää päivääkään. Tämä ei ollut sopiva ihmisten olinpaikka — ei
ainakaan hänenlaistensa ihmisten.
Yhtäkkiä hän rupesi kuuntelemaan, hän oli eroittavinaan uuden äänen
— ihmeellisen tutulta ja mieluisalta kuulosti tuo ääni tässä sateen
ja sumun tyyssijassa — hän oli eroittavinaan rattaitten kolinaa. Tai
oliko se ehkä vain joen kohinaa? Ei — nyt se kuului taas — kuului
hypähtelevien rattaitten kolinaa.
Vaikka siellä tulisi piru itse, kiipeisi Sten sittenkin rattaille. Hän
ei pelännyt pirua. Hän kapusi tienreunalle.
Tuota jyrkkää mäkeä tuli musta, likomärkä, pieni hevonen, rattaat ja
rattailla öljypukuun puettu tukeva mies, päässään sadehattu. Sten
asettui keskelle tietä, hevonen pysähtyi niin äkkiä että se luiskahti
takajaloilleen, rattailla istuva mies kumartui eteenpäin. Rattailla ei
istunutkaan piru, vaan pappi.
Sten tuli niin iloiseksi kuin olisi kohdannut parhaimman ystävänsä,
ehtimättä selitystään lopettaa kiipesi hän rattaille. Pappi teki
vaieten tilaa.
Sten kotiutui pian rattaille, pani tupakaksi lainattuaan papilta
tulitikkuja ja oli mitä loistavimmalla tuulella, huolimatta siitä että
paleli kuin kastunut kissa.
Pappi ajoi alamäkeä hyvää kyytiä, hän piteli ohjaksista molemmin käsin,
alahuuli oli työntynyt eteenpäin ja ripset olivat painuneet sinisten
silmien peitoksi. Silloin tällöin tirkisti hän naapuriaan, -ja näki
aina samat tyytyväiset pojankasvot, hänen mielensä pahoittui, mutta
hän ei voinut olla katsomatta uudelleen, — eikö noissa piirteissä
ollut mitään kevytmieliselle, turmeltuneelle kaupunkilaisnuorisolle
ominaista? Ei — niistä puhui vain nuoruus, onnellinen nuoruus! Ja pappi
ajatteli katkeran vihan vallassa omaa nuoruuttaan, harvoja vallattomia
vuosiaan ja monia kovia, yksinäisiä, ilottomia, epäillen ja taistellen
elettyjä, mihinkä oli ilo ollut kätkeytyneenä? Ja tuossa aivan hänen
vieressään istui nuori poika, jonka mielestä yksinkertaisin asia tässä
maailmassa oli eläminen ja onnellisena oleminen. Ehkä arvoitus olikin
ratkaistava juuri näin? Ehkä kaikki raskas ja monimutkainen olikin
vain aivojen harhaa, synkkien, ilottomien ihmisten turhanpäiväisiä
ajatuksia, ehkä luonnolliset, onnelliset, yksinkertaiset ja
viisastelematta iloitsevat olivatkin jumalan lapsia? Uskovaiset puhuvat
kieltäymyksestä, mutta miksikä olisi jumala oikeastaan niin mielistynyt
ikävyyteen, eikö sittenkin vain pyritty lohduttautumaan, kätkemään
omaa sieluntyhjyyttä? Olivatko onnelliset, yksinkertaiset, ilomieliset
jumalan valittuja? Olivat, todentotta, jumala ei siis ollut valinnut
häntä, oliko jumala ottanut häneltä nuoruuden siksi ettei hänen synkkä
mielensä ollut jumalalle otollinen, kuinka hän nyt saisi kadotetun
nuoruutensa takaisin, voisiko hän vaatia jumalaa siitä tilille?
"Anteeksi", sanoi Sten yhtäkkiä, "tiedättekö te, pastori, että
te astuessanne kiristelette hampaitanne? Se johtuu huonosta
ruuansulatuksesta. Sanoo enoni — minulla on eno, joka on lääkäri."
Pappi katsahti katkeroituneena naapuriaan, - mutta Stenin valoisissa
kasvoissa ei näkynyt varjoakaan siitä, että hän olisi puhunut pahaa
tarkoittaen, pappi läimäytti hevosta, rattaat vierivät rämisten erään
talon nurkatse ja alas viimeistä mäkeä. Tienkäänteessä vilahti kylä,
vuono ja laituri etäisyydestä, kirkko mäeltään, sitten taas kaikki
katosi, he saapuivat valtatielle ja ajoivat mustan, tyynen lammen
rantaa pitkin.
"Täällä on ikävää", sanoi Sten, "ennenkuin asuisin täällä, lähtisin
vaikka pohjoisnaparetkelle. Jumalankiitos, että täältä pian pääsen."
"Niinkö — aiotteko jättää — meidät", viimeinen sana venähti pitkäksi.
"Tottakai, — anteeksi, en aikonut olla epäkohtelias, mutta täällä sataa
niin hurjasti."
"Ehkäpä kyllä", sanoi pappi ja katseli raskaita, harmaita pilviä,
"mutta kai te pian taas palaatte takaisin luoksemme?"
"Minäkö? Takaisinko tänne? En koskaan. Minä lähden Amerikaan,
mieluimmin jo tänä kesänä. Sanoo eno — minulla on Amerikassa eno, joka
on insinööri."
"Amerikaanko — hm", pappi kumartui ja heilutti ruoskaa hevosen selän
päällä, "minä luulin, että jokin sitoisi teitä tänne."
"Minua — tänne?" pappia töllisteli syvästi hämmästynyt silmäpari.
"Niin — tieasiat — suunnittelu", sanoi pappi katkonaisesti.
"Sekö", nauroi Sten, "kyllä se luistaa ilman minuakin. Eno sanoo, etten
minä täällä paljoakaan hyödy, minulta puuttuu kestävyyttä, juuri sitä
on minun Amerikassa opittava, sanoo eno."
He ajoivat käyden sillan ylitse. "Te olette kai vilustunut", sanoi
pappi lempeästi, melkeinpä hellästi, pitäen kättään Stenin märällä
olkapäällä, hän tunsi myötätuntoa vierasta poikaa kohtaan. "No, nyt me
olemme perillä. Muuttakaa vaatteita ja juokaa jotakin lämmintä. Hyvästi
ja kiitos seurasta ja jollen minä näkisi teitä ennen lähtöänne — niin
voikaa hyvin."
Pappi jatkoi matkaansa. Hän ajoi käyden. Hän kääntyi katsomaan
hotellia. "Vain hotellivieras", mutisi hän, otti öljyhatun päästään ja
ravisti sitä, sade oli lakannut.
Hitaasti hän ajoi tuomarilan ohitse. Nuori tyttö juoksi aitasta pihan
poikki keittiöön, — se ei ollut hän, vaan sisar. Keittiöstä loisti oven
käydessä punainen, kodikas tuli, hän tahtoi pitää sitä hyvänä merkkinä.
Hänelläkin saisi nyt olla hiukan kodin ja onnen vaatimuksia, ei
vaatimuksia, mutta hän tahtoi uskoa, että jumala häntä armahtaisi. Hän
katsahti taivaalle, sininen avaruus loisti ajelehtivien pilvien lomitse.
11.
Anne Sofie juoksi aitasta pitkin hyppäyksin, sade oli synnyttänyt
pihamaalle suuria lammikolta.
"Pastori ajoi ohitse", sanoi hän Charlottelle, joka oli ruokakammiossa,
"pidätkö sinä pastorista?"
"En uskalla vastata ennenkuin tiedän, aiotko mennä naimisiin hänen
kanssaan", vastasi Charlotte.
"Ei hän aiokaan mennä naimisiin minun kanssani", sanoi Anne Sofie,
"mutta oletko varma siitä, ettei hän aio mennä naimisiin sinun
kanssasi?"
"En ole vielä kysynyt sitä häneltä. Enkä kysykään ennenkuin olen
ruvennut iltarukouksena lukemaan, hyvä jumala anna kuka tahansa, sitten
hän saa olla tuo kuka tahansa, ei ennen."
"Ei", sanoi Anne Sofie ikäänkuin olisi vastannut johonkin kysymykseen.
"Tuolla tulee Ole", Charlotte katseli ulos. "Nyt on liian märkää mennä
kirkkomaalle", sanoi hän Olen astuessa sisään.
"Minä kävin siellä jo", Ole laski kädestään puutarhaharavan. "Minulla
olisi hiukan puhumista rouvalle, kysyisin haluaisiko äitisi ostaa
Ketolasta vasikanpuolikkaan", Ole istuutui keittiötuolille.
"Äiti tulee kohta", Anne Sofie kulki puuhaillen paikasta paikkaan. Ole
tervehteli piikoja, Anne Sofie ajatteli, hän tervehtii meitä aivan
samalla tavalla kuin piikojakin. Karjapiika oli kotoisin Indredalista,
jossa Olen äiti asui, hän kyseli kuulumisia, Ole oli kuullut, että
Mäenpään Antti oli kuolemaisillaan. "Se koskee äitiin", sanoi Anne
Sofie. — "Se koskee meihin kaikkiin", sanoi Ole, — "jaa — jaa", sanoi
piika, Antti oli hänelle sukua.
Anne Sofie olisi kernaimmin juossut tiehensä, mutta tuli sittenkin
jääneeksi, hän seisoi lieden ääressä kuunnellen Olen rauhallista ääntä,
hän puhui yhä Antista, kuinka tyynenä hän odotti kuolemaa, kuinka
iloinen hän oli. "Hänen elämänsä on ollut onnellinen", sanoi Ole.
Piiat ihmettelivät — mokomassakin talopahasessa — jossa aina sai olla
lujilla —
"Hän sai sen, jota halusi", sanoi Ole; hän istui etukumarassa.
"Neljäkymmentä vuotta olivat he yhdessä, eikä heidän keskensä puhuttu
ainoatakaan pahaa sanaa. Siitä hetkestä asti, jolloin Siina meni pois,
on Anttikin kaivaten odottanut lähtöhetkeä."
Charlotte tuli ruokasalista, hän oli kattanut pöydän, "suostutteletko
sinä täällä tyttöjä, Ole", sanoi hän.
Ole nauroi ja piiat tirskuivat.
Miksen minä voi olla yhtä luonnollinen, ajatteli Anne Sofie, miksen
minä pidä siitä, että Ole istuu ovensuussa ja juttelee piikojen kanssa,
hehän ovat hänen heimoaan.
"Joko sinun maasi piankin käyvät liian kosteiksi, Ole", kysyi hän
kääntymättä.
Ole katsahti ylöspäin.
"Minä olen kaivanut ojan", sanoi hän, "joka johtaa veden pois."
Anne Sofie tuli uteliaaksi, hänen täytyi saada tietää, minnekä oja oli
kaivettu, kuinka syvä se oli. Hän tuli aivan tuolin viereen, jolla Ole
istui — molemmat piiat olivat ulkona.
Ole katsahti ylöspäin karsaasti hymyillen. "Ei sinun tarvitse olla
tuommoisia kyselevinäsi, — enhän minä mikään kerjäläinen ole."
Anne Sofie kääntyi äkkiä, tulipunaisena, kuinka pahasti tuo olikaan
sanottu.
"Te olette käyneet niin hiljaisiksi", puhui Charlotte ruokakammiosta,
"mitä nuuskaa te nyt olette saaneet nokkaanne?"
Samassa kävi ovi, "täälläkö tuomari asuu", kysyi kirkas ääni, joka
koetti tekeytyä matalaksi ja käheäksi, Sten Melde pilkisti ovesta.
"Täällä tulee muuan, joka on ollut Norjan kastunein mies", sanoi hän
hankkiutuen lieden vaiheille.
"Silloin te varmaankin näytitte perusteellisesti pestyltä", sanoi
Charlotte puuhaillen innokkaasti.
"Niin, ja tuntiessani ettette te minua ollenkaan muistellut, oli minun
kovin paha olla."
"Ettenkö minä muka olisi teitä ajatellut", Charlotte pysähtyi hänen
eteensä, "minä olen sekä ajatellut että puhunut teistä. Pölyttäessäni
tänään arkihuonetta ja löytäessäni eräästä kukkaruukusta läjän
poltettuja tulitikkuja sanoin minä, että tässä on Sten Melde istunut,
tuo porsas, — enkö sanonutkin niin Anne Sofie?"
Olea nauratti niin, että häntä rupesi nikottamaan.
Piiat olivat palanneet. Sten istui kyökkipenkillä, näpisteli
lihaviipaleita ja jutteli niin, että sanat kirmasivat nurinniskoin
hänen suustaan, Charlotte asteli suorana ja ylväänä, tummina ja suurina
loistivat hänen silmänsä, hän hymyili, pientä salaperäistä, herttaista
hymyä. Kylläpä hän on kaunis, ajatteli Ole katsellen Charlottea.
Anne Sofie ei liikahtanutkaan lieden äärestä, hän kuuli Stenin
juttelevan ja Olen nauravan — paikaltaan ovensuusta.
Rouva Hage tuli aika kyytiä konttorihuoneesta, "kuulin, että sinä, Ole,
olet hankkinut minulle puolen vasikkaa", sanoi hän.
"Osaatteko sanoa leveällä itämurteella: virta vie vajaata vasikkaa",
kysyi Sten.
Kaikki kokeilivat länsimurrettaan, rouva Hage oli paras, mutta Olea
ei enää naurattanut, "tuo voi ajanmittaan olla jollekin epämieluista
kuunneltavaa", sanoi hän ja nousi lähteäkseen.
"Älähän lähde, jää meille illalliselle", sanoi rouva Hage, Charlotte
yhtyi hänen pyyntöönsä, "jää sinäkin kerran meille."
Ole odotti hetken, — jos Anne Sofiekin olisi pyytänyt häntä, olisi hän
lähtenyt. Mutta kun ei Anne Sofie pyytänytkään, heräsi hänessä uhma,
hän kiitti ja jäi.
Illalliseksi oli lihaleikkelystä, munakasta ja lämpimiä perunoita,
tuomarikin vilkastui, vaikkei hän ollut edes tervekään, sydän vaivasi.
Anne Sofie istui tarkastellen Olea, hän huomasi sen vihdoin itsekin,
tarkasteliko hän todellakin kuinka Ole söi, iloitsiko hän siitä että se
kävi hyvin. Hän ei uskaltanut enää ollenkaan nostaa katsettaan.
Mutta kun oli kiitetty ruoasta ja oltiin menossa arkihuoneeseen,
asettautui hän ovenpieleen ja Olen mennessä ohi hän kuiskasi, "en minä
äskeisellä mitään pahaa tarkoittanut, Ole."
Ole katsahti nopeasti häneen, punastui hitaasti, astui askeleen häntä
kohden ja sanoi vapisevin äänin:
"No — no — en mä siit' sitt' perust.'"
Anne Sofieta nauratti, Ole oli niin odottamatta käyttänyt paikkakunnan
murretta, hän kääntyi poispäin Olesta, mutta hymyili taakseen, hän oli
tullut yhtäkkiä niin iloiseksi. "Joku saattaisi luulla minun iloitsevan
siitä, että Ole käyttäytyi niin siivosti pöydässä", ajatteli hän,
tietäen hyvin, ettei hänen ilonsa siitä johtunut.
Tuomari pyysi Anne Sofieta laulamaan, hän lauloi tummalla, pienellä
linnunäänellään. Vaikka rouva Hage oli sangen epämusikaalinen, kesti
hän kuitenkin kiusan ja toivoi, että soitto pian taukoaisi. Ole istui
ikkunain välissä olevalla tuolilla; nojaten kyynärpäitä polviin, kasvot
käsiin kätkettyinä, vavisten hän kuunteli.
Charlotte ja Sten olivat portailla, avoimista ovista kuulivat he
laulun. Ilma oli kirkastunut, sumu kiipesi hiljalleen tunturin kuvetta
hälveten öisen sinistä taivasta kohden.
Kosteista maista, puista, kukista, ruusuista, väkevästi tuoksuvista
ruusuista, jotka vielä olivat täynnä sadepisaroita, nousi voimakas,
imelä tuoksu, johon sekoittui märän mullan hajua. Halki sinertävän
hämärän, halki tuoksun ja laulun kohahti silloin tällöin, viileän
tuulenhenkäyksen kantamana, etäinen kosken pauhu villinä, surullisena
säveleenä.
He kaksi istuivat hiljaa, Charlotte pää taaksepäin taivutettuna, kädet
niskan takana, Sten nojaten kaiteeseen ja katsellen Charlottea.
Sisällä lauloi Anne Sofie Vilhelm Kragin laulua:
"Yö kentille, teille jo varjonsa loi,
yö vaitelias, vaan sentään soi
kuin helkkyis kuun heljimmät säteet..."
Sten oli tekemästään retkestä vielä levoton, öiset tuoksut pyörryttivät
häntä, tuntureilla aaltoileva, virran yllä hentona, harmaana
seittinä leijuva sumu, koskenkohina, joka milloin loittoni milloin
läheni, laulu, joka hyrisi kaiken keskeltä, saivat hänen sydämmensä
vavahtelemaan, hän ei uskaltanut liikahtaakaan, yössä oli noituutta,
joka häntä peloitti. Niin, yön taika peloitti häntä, hän ei siitä
pitänyt, hän katseli Charlottea, kaunis hän oli, hänestäköhän tuo
ihmeellinen minuun säteilee, ajatteli hän, — ja kuitenkaan —.
"Yö kentille teille jo varjonsa loi,
mun luokseni tuulonen laulun toi,
min säveltä itse en tapaa —"
lauloi Anne Sofie arkihuoneessa. Peijakas, ajatteli Sten, toisin
lauletaan, toisin kuuluu tänne, kaikki on nurinkurista, ihmeellistä,
ihanaa, mutta minulle ei tämmöinen oikein todenteolla sovi.
Hän tahtoi riistäytyä irti, nousta seisomaan, sanoa jotakin, mutta
hän oli sidottu, hänen _täytyi_ istua ja katsella Charlottea, se kävi
vaaralliseksi, hänen ajatuksensa etsivät jotakin pelastavaa. Hän keksi
ruveta laskemaan, kuinka paljon rahaa hänellä oli hotellissa, jos
ne riittivät kyytirahoiksi tunturin yli, pääsi hän odottamasta enon
avustusta.
Anne Sofien laulaessa:
"Ah, kuinka ma kirkkaan keväisen yön
näin orpona surra jaksan!"
sai Sten laskutehtävänsä kunnialla päättymään. Ja siitä tuli hän
erinomaiselle tuulelle, yön vaarat eivät hänelle enää mitään
merkinneet, nythän oli aivan tavallinen kesäkuinen yö, oli satanut
ja ruoho oli märkää, täällä olikin itse asiassa liian märkää,
mutta pääsihän täältä lähtemään. Hän kumartui eteenpäin ja katseli
Charlottea, lystikkäästi hymyillen sai hän Charlottenkin katseen
kääntymään itseensä. Charlotten silmät aukenivat suuriksi, hän katsoi
Steniä silmiin ja kyyneleet täyttivät hänen tummat, syvät silmänsä, ja
tuntiessaan, henkeään pidättäen, tunnustavansa kaiken Stenille, sulki
hän silmänsä ja antoi Stenin suudella itseään, tai suuteliko hän ehkä
itse Steniä, kevyesti, melkein huomaamattomasti, vavisten ja peläten
sisällä olevia.
12.
Eräänä aamuna, muutaman päivän kuluttua, seisoi Charlotte puutarhassa,
ilmassa oli lämmin tuntu, suvea säteili sininen, aurinkoinen taivas,
kirkkaasti kiiltelivät koivunlehdet tunturilla. Hän ajatteli Steniä,
sinä iltana he eivät olleet saaneet puhua kahdenkesken, toiset olivat
tulleet, ja hotellillekkin saattamassa oli ollut useita. Seuraavana
päivänä oli Sten lähtenyt tuntureille, tietarkastukselle sanottiin,
pian olisi hän taas täällä, Charlotte kuuli jonkun kulkevan pihan
poikki, ehkä se oli hän, ei, kirjuri vain, joka toi postia. Hänellekin
oli kortti, Balestrandin värillinen ilmoituskortti. Sten kirjoitti,
että enon lähettämä sähkösanoma oli pakoittanut hänet matkustamaan
Sogniin, saatuaan tilaisuuden kirjoittaisi hän kunnollisen kirjeen,
tämä oli vain ikäänkuin tervehdys ja reipas kiitos vietetystä kesästä.
Charlotte seisoi katsellen korttia, ruohikossa ja koivuissa kimmelsi,
niityllä asteli pari miestä, ympäröivässä hiljaisuudessa eroitti äänet
aivan selvästi, he kinastelivat.