"Tottakai — tavattomasti —", hän keikautti tuoliaan ja sai
kristiania-ikävän, sielläkin oli nyt kesäkuu — kaikissa puutarhoissa
kukoistivat syreenit, kesäinen lämpö väreili vuonolla — — —. "Se on
maailman parhain kaupunki."
"Mutta kyllähän täälläkin on hyvä olla", lisäsi hän. — Charlotte
saattoi Sten Meldeä hotellille päin. "Etkö sinäkin lähde", kysyi äiti
Anne Sofielta. Anne Sofie ei vastannut, hän seisoi käsi ojennettuna.
"Rupeaa satamaan. Saatpahan nähdä, että sittenkin riittävästi sataa
juhannukseen mennessä, Bergeimistä päin on hyvä sade tulossa." Yhtäkkiä
kääntyi hän äitiinsä päin. "En usko, että Sten Melde edes vähääkään
välittää Charlottesta, eikä niin kuin Charlotte luulee, semmoinen ei
kai hänen päähänsä edes pälkähtäisikään."
"Mitä sinä sanotkaan, lapseni", hämmästyi rouva Hage, "näethän toki,
kuinka Sten Melde on häneen rakastunut."
"Niin, ehkä hiukkasen rakastunut, kaikki jotka ovat meillä kesäisin
käyneet ovat olleet hieman rakastuneita — milloin Charlotteen, milloin
minuun. Sehän kuuluu asiaan. Mutta hän ei aavistakaan, että Charlotte
saattaisi luulla hänen tarkoittavan jotakin enempää, vakuutan sen
sinulle, äiti, semmoista se on. Jos hän huomenna lähtisi, niin
tuntureille tultuaan hän ei enää ollenkaan muistaisi Charlottea."
"Sinä puhut joutavia — sinä näet kaiken niin synkässä valossa", rouva
Hage oli vallan säikähtyneen näköinen, "rukoilkaamme siis jumalalta,
ettei Charlotte kiintyisi häneen."
"Mahtaakohan jumala auttaa meitä tuommoisissa asioissa. Me olemme
täällä yksinäisyydessä tottuneet pitämään kaikkea niin suuremmoisena,
me olemme niin vakavia, niin syviä — niinhän on tapana sanoa",
hän ojensi jälleen kätensä ja tunsi että viileä tihkusade oli
alkanut. "Köyhälle ovat pienetkin lahjat kovin suuren arvoisia,
jokapäiväisyyksistä tulee elämän suuria tapauksia, sillä me emme ole
mitään kokeneet", karttaen äitiään sanoi hän, "näyttääkin syntyvän
oikea yösade", ja kiipesi kamariinsa.
— Charlotte ja Sten eivät olleet ehtineet kauemmaksi kuin Hakalan
veräjälle, kun jo alkoi sataa. "Tunnetteko, kuinka ihanan pehmeätä sade
on", sanoi Charlotte taivuttaen päätään taaksepäin.
"Nyt te kastutte", sanoi Sten, "ottakaa minun takkini yllenne, minä
saatan teidät takaisin."
Charlotte vain ravisti päätään seisoen kasvot ylöspäin käännettyinä.
"Kuinka ihmeelliseksi kaikki muuttuukaan tämmöisessä sateessa,
huomaatteko te kuinka kaikki näyttää etääntyvän ja suurentuvan."
"Niin", sanoi Sten, katseli ympärilleen ja oli huomaavinaan, että
kaikki oli entisellään. "Täällä on todellakin liian paljon tuntureita,
minun niskani aivan väsyy siitä, että minun täytyy niin paljon nostaa
leukaani nähdäkseni taivaan. Hyvää yötä ja kiitos tästä päivästä,
kiitos saattamisesta ja kiitos — jumalan avulla — huomisestakin", hän
kumartui suutelemaan Charlotten kättä, joka oli veräjällä, ja lähti
juoksemaan tietä pitkin.
Charlotte kiiruhti sateessa takaisin, hän juoksi navetantakaista
polkua päästäkseen pikemmin. Kääntyessään pimeässä nurkkauksessa
oli hän juosta erään miehen päälle, joka seisoi saarnipuun varjoon
kätkeytyneenä, selin häneen, hän säikähti niin että kirkaisi, mies
kumartui, katosi huvimajan taakse, ilmestyi taas peltojen yli vievälle
polulle ja kiiruhti sitä pitkin nopein sipsuttavin askelin.