‒ ‒ ‒
— Pastori Stord oli rikkaan søndimøreläiskalastajan poika. Isä oli
aloittanut köyhänä poikasena, kalasti itse, mutta harjoitti sen ohella
laajaa kauppaa, jota vanhin poika johti. Isä oli olosuhteisiin nähden
oppinut mies, rauhaton sielu, ja huomatessaan lähinnä nuorimman
poikansa lahjakkaaksi, päätti hän panna hänet papinkouluun, isällä
oli omallatunnollaan paljon, joka hänen mielestään sopi pojan
sovitettavaksi, mutta poika oli raju ja vallaton, hän tahtoi tulla
kalastajaksi.
Eräänä keväänä oli poika nuorimman veljensä kanssa kalassa,
tuli myrsky, ja koko kalastajalaivue oli tuulensuojassa eräässä
ulkosatamassa. Eräänä iltana syntyi tappelu, veitset vilahtivat, veli
sai piston, lääkäriä ei ollut saatavissa ja oli hengestä kysymys.
Niinpä purjehti Stord yksinään, haavoittuneine veljineen, vuonoon, ilma
oli niin ankara ettei kukaan tahtonut tulla mukaan, eikä kukaan uskonut
että he pääsisivät hengissä perille, ei Stordkaan. Mutta sinä yönä,
kuolevan veljensä parissa veneessä, lupasi hän elämänsä jumalalle, jos
he pääsisivät hengissä perille. He pääsivät maihin, lääkärin luo, mutta
veli kuoli sittenkin muutaman päivän kuluttua. Siitä yöstä oli kotoisin
Stordin usko jumalaan — usko ja epäily, merkki oli merkkiä vastassa,
siitä yöstä oli kotoisin se ristiriitaisuus, jonka hän elämästä löysi,
epävarmuus, jota hänen oma elämänsä lisäsi.
Stord meni ensiksi erääseen itäiseen kansanopistoon. Mutta hän oli
kohdannut jumalan myrsky-yönä, ja kansanopiston iloinen kristillisyys
teki jumalan norjalaiseksi kansanopistonjohtajaksi, runollisin
loppusoinnuin koristetuksi, kaikkien ystäväksi eikä kenenkään
viholliseksi, semmoinen jumala ei sopinut nuorelle kalastajalle,
_hän_ ei voinut antaa varmuutta, hänen sielunsa janosi elämää, eikä
hän tajunnut loppusointuja. Hän lähti kaupunkiin, tiedonhalu heräsi
hänessä, lähes kolmikymmenvuotiaana alkoi hän opiskella.
Niinä vuosina, joina hän opiskeli jumaluusoppia, heräsi hänessä syvä
viha virkamiehiä kohtaan. Hän luuli opintojensa kautta pääsevänsä
tietoon jumalasta, elävästä jumalasta, Jehovasta, joka ilmestyy
tunnusmerkeissä, tunnusmerkeissä, jotka nostavat ja masentavat, ja
hänelle tarjottiin luentoja, selityksiä, raamatunkritiikkiä. Pyrkivätkö
kristityt selittämään jumalaa? Oliko usko tiedettä, saavutettiinko se
tutkimuksilla? Maan tomua!
Yliopistovuodet olivat olleet viemäisillään hänen uskonsa, ne veivät
kaiken hänen luottamuksensa kirkkoon ja pappeihin, hän tapasi nuoria
teoloogeja, jotka puhuivat, että nyt oli papeilla hyvät ajat, sitä
uraa kannatti tuumia. Mutta ne vuodet tekivät hänelle vielä jotakin
pahempaakin, ne veivät hänen rohkeutensa, hän ajatteli uutta työtä,
mutta mitä? Kokonaiseksi vuodeksi jätti hän salaa jumaluusopin lukien
filologiaa, sitten hän taas palasi jumaluusoppiin, hänen täytyi löytää
jumala. Jeesus oli valinnut kalastajat seuraamaan itseään, olisipa
hänkin jäänyt kalastajaksi, ehkä olisi jumala kutsunut häntä, nyt
sai hän turhaan kutsua jumalaa. Mitä oli hän nyt, ammattinsa oli hän
hyljännyt, hän oli kalastajanpoika; josta tulisi virkamies, hän ei
ollut mitään, tai vieläkin pahempaa, jotakin puolinaista, hän ei ollut
kotonaan missään.
Stord suoritti tutkintonsa ja sai viran muutaman peninkulman
päässä kotiseudultaan. Täällä hän aloitti kamppailunsa ja
taisteli virkaveljiään vastaan, heidän laimeata uskoaan ja heidän
virkaylpeyttään vastaan. Ja puhuttuaan kysyi hän aina itseltään, oliko
tämä ollut jumalan tahto, puhuiko jumala hänen suunsa kautta, elikö
hän jumalan elämää? Hän puhui niinkuin se, jolla on varmuus, mutta hän
tunsi olevansa tietämätön sekä tiestä että polusta.
Stordista tuli tunnettu pappi, koko länsimaassa puhuttiin paljon hänen
uskoninnostaan ja kaunopuheisuudestaan, hän aikaansai herätyksen, mutta
herätyksen mukana lisääntyi hänen mielensä autius, hänen sanojensa
kautta ilmestyi jumala kaikille, muttei hänelle itselleen, tai oliko
tuo kaikki vain petosta?
Hänen virkaveljensä pysyttelivät ihmeellisen vaiteliaina, eivätkö hänen
sanansa olleet kyllin sattuvia ja uhkaavia? Oliko hän vain henkisesti
heikkojen herättäjä, hän tunsi vastenmielisyyttä niitä kohtaan, jotka
hän oli herättänyt ja katkeroitui niille, joita hänen sanansa eivät
saavuttaneet.
Vihdoin tuli se, jota hän oli isonnut, monivuotisen taistelun perästä
liikahti vihdoin papisto, piispa kutsui länsimaan papit suureen
kokoukseen, yhtaikaa pidettäisiin myöskin suuri maallikkokokous,
tarkoituksena oli aikaansaada läheisempää yhteistoimintaa kirkon
pappien ja maallikoiden kesken. Tähän kokoukseen kutsuttiin pastori
Stordia erikoisesti, kuten piispa kirjoitti, tekemään selkoa
mietteistään ja ajatuksistaan nykyaikaisen papiston asemasta
kristillisessä elämässä.
Stord tuli varustettuna, hänen edessään oli ratkaiseva taistelu,
elämäntaistelu oli kamppailtava. Ennen lähtöään vietti hän rukouksessa
tunnin toisensa perästä, saadakseen voimaa, saadakseen merkin jumalan
armosta. Hän ajatteli Lutheria Wormsissa, salaisesti hän toivoi
marttyyriutta, hän oli varma siitä, että hänen papinvirkansa oli
kysymyksessä,-ja hän toivoi menettävänsä sen, hän kaipasi vainoa.
Ensimmäiset päivät kuluivat pappien ja maallikoiden keskusteluihin,
kummassakin leirissä oltiin sovinnollisia, he inhoittivat pastori
Stordia.
Tuli se päivä, jona hänen oli puhuttava. Nyt katseli hän kasvoista
kasvoihin virkaveljiään, kaikkia noita laimeita kirkon miehiä,
ja hän tuomitsi heidät, heidän arkuutensa, ylpeytensä, heidän
virkauskonsa tähden, heidän etääntymisensä tähden elävästä, totisesta
kristinuskosta; mitenkä ilmeni Kristuksen usko heissä, tahto noudattaa
sitä hänen sanaansa, että tämä elämä oli arvoton, sammuva päivä ennen
suurta kohtaamista; olivatko he unhoittaneet hänen sanansa, ettei
valtakunta ollut tästä maailmasta, ainoatakaan heistä ei Kristus
tunnustaisi apostolikseen.
Hänen puhuessaan vallitsi kuolonhiljaisuus, mutta hän tunsi, ettei se
ollut järkytyksen synnyttämää hiljaisuutta, puhuessaan oli hän kerran
ajatellut, ikävystytänkö minä heitä, väsytänkö minä heitä?
Ensimmäisenä esiintyi hänen puhuttuaan piispa, hän kiitti kristittyä
veljeään hänen osoittamastaan hartaasta kilvoittelusta, hänen
ajatuksensa eivät tosin olleet uusia, taistelu oli yhtä vanha kuin
kirkkokin, viimeksi oli sen nostanut tanskalainen filosoofi Kirkegaard,
mutta omasta puolestaan arveli piispa, ettei kirkko kaivannut
filosofiaa, vaan yksinkertaista uskoa. Silloin jähmettyi pastori
Stord, oliko hän filosoofi, eikö hän ollut yksinkertainen uskovainen,
mitä oli hänellä Kirkegaardin kanssa tekemistä? Mutta piispa jatkoi,
hän ei tahtonut tuomita kristittyä veljeä hänen liioittelujensa vaan
hänen henkensä mukaan, ja henki oli apostoolinen, sitä hän kunnioitti.
Piispan sanoihin liittyivät kaikki, papit olivat täynnään lempeyttä,
anteeksiantoa ja nöyryyttä. Ja kokous päättyi siten, että piispa
pappien ja maallikoiden puolesta pyysi pastori Stordia tulevissa
suurkäräjävaaleissa asettumaan erikoiseksi kirkon ehdokkaaksi, kirkko
tahtoi saada hartaan uskovaisen maan suurkäräjille.
Stord palasi kotiin kokouksesta tappiolle joutuneena miehenä, jumala
ei ollut valinnut häntä vihansa välikappaleeksi, hän oli yksinäinen,
hyljätty, jumala ei tarvinnut häntä taisteluunsa.
Hän etsi itselleen uutta vaikutusalaa, hänestä tuli talonpoikaispappi,
hän nai erään talonpoikaistytön kotiseudultaan, ei rakkaudesta, vaan
sentähden että hän tarvitsi apua talossaan. Pari vuotta kestäneen
avioliiton jälkeen kuoli vaimo. Hän ei enää tiennyt, mitä hän uskoi,
hän ei tiennyt edes oliko hän kadottanut uskonsa, hän viljeli maataan
ja eli talonpojan elämää, mutta ilotonna. Hän vihasi virkamiehiä,
heidän sivistystään, heidän asuntojaan, heidän mukavaa elämäänsä,
mutta häntä ei tyydyttänyt sen pienen pitäjän rahvaan seura, jossa hän
oli pappina. Hän tunsi sisäistä vastenmielisyyttä heränneitä kohtaan,
jotka hän itse oli herättänyt, häntä inhotti heidän ahdasmielisyytensä,
typeryytensä, itsekylläinen hurskastelunsa, herätys kulki omia
teitään, pitivätpä heränneet häntä melkein luopiona. Hänestä tuli
synkkä, iloton mies. Hänellä oli voimakas ruumis, mutta se oli aina
ollut hänen vallassaan ja oli vieläkin, ehdottomasti, mutta hänen
sisimmässään kumahteli salainen viha, hänenkin elämänsä oli mennyttä.
Mitä siitä oli ollut hyötyä? Ehkä tarkoitti jumala juuri tervettä,
voimakasta elämää, miksei hän ollut jäänyt kalastajaksi, hänen veljensä
asuivat perheellisinä taloissaan ja iloitsivat. Hän oli talonpoika,
mutta miksi, eihän hänellä ollut taloa, vain virkatalo, eihän hänellä
ollut lapsia, joille olisi opettanut rakkautta maahan, olisihan hän
voinut uudelleen naida talonpoikaistytön, mutta hän ei tahtonut, hänen
veressään piili salainen hehku, hän kaipasi naista, joka tulisi hänen
luokseen rakkaudesta, nuoruutta jonka hän oli menettänyt, kuka tietää,
ehkä oli jumala juuri siinä, rakkaudessa. Hän etsi aina jumalaa.
Hän tahtoi päästä pois siltä seudulta, jolla hän oli tappionsa
kärsinyt, pois sieltä missä hänet liian hyvin tunnettiin, hän tahtoi
olla yksin. Hän löysi itselleen uuden työmaan, hän valitsi sen siksi
että oli kuullut virkatalon olevan rappiolla. Hän tahtoi panna sen
kuntoon. Hän tahtoi mitellä voimiaan maan kanssa. Hän oli vain
talonpoika. Papinpuku oli vain naamiaiskaapu. Hän oli menettämäisillään
toivonsa löytää jumalan, ja kuitenkin ajatteli hän, jonakin päivänä
ilmestyy jumala minulle, jonakin päivänä näen minä hänen kasvonsa.
Jumalani, jumalani, miksi olet minut hyljännyt!
Täällä luuli hän saavansa elää rauhassa, täällä olivat ihmiset hänelle
vieraita ja jäisivätkin vieraiksi, täällä saisi hän olla yksin.
Hän eli työmiehen elämää, köyhinkään työmies ei olisi voinut elää
tyytyväisempänä, minkä hän ansaitsi, sen hän käytti maanviljelykseen
tai antoi salaisesti pois. Vain raskain työ väsytti häntä. Nyt tahtoi
hän elää aivan yksin.
Ja sittenkin tunsi hän itsensä hyljätyksi ja orvoksi istuessaan
kumartuneena pöytänsä ääressä, pää käsien varassa, hän ajatteli, että
tuolta vieraan talon ikkunasta vilkkuu kodikas valo.
6.
Pastori Stord ei päässyt ajattelemasta rouva Hagea, hän kyseli
paikkakuntalaisilta hänestä, kuuli vain hyvää ja hämmästyi, hän oli
odottanut jotakin rumaa piirrettä, johonka olisi voinut tarrautua.
Eräänä päivänä oli lähetettävä kuolinilmoitus tuomarille, lukkari
tavallisesti vei sen, mutta nyt lähti pastori itse. Tuomari oli
käräjillä, hän kohtasi vain kirjurin, kulkiessaan päärakennusta kohden
ihmetteli hän itsekseen, etteikö hän oikeastaan tiennytkin tuomarin
olevan poissa.
Hän tuli puutarhatietä, ketään ei ollut eteisessä. Menisiköhän hän
eteenpäin? Hän astui huoneeseen, tyytymättömänä itseensä, hän katseli
ympärilleen, huone oli kodikas, miksei hän koskaan saanut omaa
huonettaan kodikkaaksi?
Katsellessaan ympärilleen kuuli hän ääniä, tytöt olivat tulossa,
Anne Sofie edellä, Stord kävi rauhattomaksi, hän ei ollut ollenkaan
muistanut tyttäriä, mitä hän sanoisi, hän tunsi jäykistyvänsä
esittäessään pahinta osaansa, pappia vieraskäynnillä. Hänen ihoaan
pisteli hänen mennessään heitä vastaan, hän tunsi olevansa kömpelö ja
katkeroitui itselleen ja koko maailmalle. "Minä olen pastori Stord",
tervehti hän, "etsin tuomaria."
"Isä on käräjähuoneella, tänään on tiistai", vastasi Anne Sofie.
"Onko pastori todellakin meillä", Charlotte ilmestyi ovelle ja
tervehti, "se oli odottamatonta", sanoi hän suorasukaisesti, ja Stord
oli kuulevinaan hänen äänessään pilkallisen helähdyksen.
"Minäpä menen ilmoittamaan äidille", sanoi Anne Sofie.
Charlotte ja pastori olivat kahdenkesken, pastori katsahti nopeasti
Charlottea, rauhattomuus, jota hän näinä päivinä oli aina tuntenut
ajatellessaan tuomarilaa, palasi taas, ahdistava yksinäisyyden tuntu,
kuinka ihmeellisen solakka hän onkaan, ajatteli pastori. Kaula oli
pehmeä ja valkoinen, olkapäät hieman riippuvat, kädet pitkät ja kapeat,
— hänen katseensa kiintyi käsiin ja jäi niihin.
"Tuliko niistä saarnista paljonkin puita", kysyi Charlotte, oleillen
ovella. Pastori katsahti ylös ja hymyili. "Moititteko tekin niistä,
ovatko ne olleet täällä katkerana puheenaiheena? Oletteko muuten
huomanneet, että täältä on nyt vapaampi näköala, kun puut ovat poissa?"
"En, vainiin —", Charlotte meni ikkunan luo, polvi tuolilla ja
nojaten kaksin käsin ikkunalautaan hän katseli ulos, "siksi kai te ne
hakkautittekin."
"Meillä ei tavallisesti hakkauteta saarnipuita haloiksi", jatkoi
pastori.
"Ne kai tuottavat muillakin tavoin", vastasi Charlotte kuivasti.
Hän seisoi edelleenkin ikkunan luona, ikäänkuin olisi mieluimmin ollut
katsomatta pastoriin. Mutta pastori katseli häntä, hänen ylpeätä
sivukuvaansa, hieman liian pitkää nenää ja kapeata suuta.
"Minua ei täällä katsota hyvin silmin niitten puitten tähden", sanoi
pastori nöyrästi. "Oli niinkuin teidän äitinne sanoi, ne olivat pyhiä."
"Minun mielestäni puut ovat suuremman arvoisia kuin ihmiset", sanoi
Charlotte kääntymättä.
"Se johtuu kai siitä, ettette ole vielä oppinut tuntemaan ihmisiä."
"Minä olen luullut, ettei ihmisiä rakastaisi paljoakaan opittuaan
heidät tuntemaan", nyt hän kääntyi pastoriin päin.
"En minä kai niin sanonutkaan", vastasi pastori, "ensiksi pidetään
luonnosta, puista ja maista, ei ole vielä opittu tuntemaan ihmisiä.
Kun on opittu tuntemaan ihmisiä, rakastetaan luontoa. Tarkoitin vain,
ettette vielä ole päässyt ensimmäistä astetta kauemmaksi". Hän vaikeni
hetken, sitten hän lisäsi lempeästi: "tehän olette nuori."
"Vaikka, mutta minä rakastan puita", sanoi Charlotte uhmaten, tuli
hetken vaitiolo.
Sitten sanoi pastori äkkiä:
"Minä olen tottunut toimimaan nopeasti. Nyt olen pahoillani siitä, että
hakkautin nuo puut."
Charlotte hämmästyi, suoristautui ja sanoi kylmästi:
"Ne eivät siitä kasva uudelleen."
Hämmästyneenä siitä, ettei kohdannutkaan suopeutta, kiiruhti pastori
pelastautumaan:
"Ne eivät kasva. Mutta pelto kasvaa."
"Ei katuminen saa mitään ihmeitä aikaan", sanoi Charlotte ynseästi.
Pastori hymyili. "En minä kadukaan niin, että siitä voisi ihmettä
syntyä."
Sitten he vaikenivat taas, he tunsivat kumpikin olevansa liian totisia,
he olivat niin juhlallisen näköisiä kuin surisivat he yhdessä jotakin
vainajaa. Kunpahan minä voisin nauraa jollekin, ajatteli Charlotte, ja
tuli entistään vakavammaksi.
"Onpa hyvä, että on satanut", sanoi pastori rauhallisesti.
"Tavattoman hyvä", todisti Charlotte. "Täällä on kaunista", sanoi
pastori ja jatkoi, pienoinen pilkahdus silmissään, "täällä on niin
kauniita puita, semmoisiin en ole tottunut siellä, josta tulin."
"Sen kyllä huomaa", naurahti Charlotte lyhyesti ja vapautuneena.
Pastori tunsi, että pahin oli jo kestetty ja jutteli edelleen
vilkkaasti, hieman katkonaisesti, naurussaan kimakka helähdys.
"Täällä on lauhkeampaa ja hiljaisempaa kuin siellä, mistä minä tulen.
Sanotaan, että ken on kasvanut meren partailla, kaipaa aina sinne
takaisin. Minä en ole varma siitä. Usein ihmettelen itsekseni, enkö
olekin aina kaivannut pois meren luota, kauemmaksi vuonoihin, sinne
missä on rauhallisempaa ja vehmaampaa. Niin, sitä minä nyt ihmettelen."
Hän seisoi ikäänkuin olisi keksinyt uuden, valaisevan ajatuksen.
Charlotte tarkasteli häntä uteliaana.
"Merenrantalaiset ovat mahtavia merellä ollessaan, mutta pieniä niin
kauan kuin ovat maan kamaralla. Ja sillä, joka on tahallaan kavunnut
maihin, täytyy olla jotakin muuta, mikä mielen täyttää tai hukkuu hän
tyhjään ikävöimiseen tai tulee pieneksi siinä, minkä luulee olevan
suurta."
"Ovatko ihmiset täällä teidän mielestänne mahtailevia", kysyi Charlotte.
"En minä ajatellut ihmisiä, minä ajattelin itseäni", sanoi pastori
ihmetellen omaa avomielisyyttään. "Vaikka olisimme kuinka pieniä
tahansa, etsimme aina jotakin suurempaa, joka täyttäisi mielemme,
mikään pelko ei ole niin kauhea kuin se, jota tuntee huomatessaan
tyhjyyden ammottavan sielussaan, jota tuntee toivottomasti
tavoittaessaan jotakin millä sen täyttäisi, kun ei se enää itsestään
täyty. Onko se sitä, mitä nimitetään vanhuudeksi? Kenties, mutta
erehtyneelle ihmiselle voi se alkaa jo parinkymmenen ijässä. Elämä on
kuin puut, ne eivät kasva uudelleen katumalla." Hän säikähti itseään,
tässä hän seisoi selvittelemässä sisintään, ilmaisemassa salaisuuksia,
joita hän tuskin itsekään tunsi, hän lopetti sanoen karusti:
"Olipa hyvä, että satoi."
"Erinomaisen hyvä", sanoi Charlotte, hän oli kuunnellut henkeään
pidätellen, niin hämmästynyt hän oli.
"Rouva Hage tuli, vilkkaana ja eloisana — hänet oli haettu maantieltä,
eräältä hänen tavanmukaisista keskusteluistaan.
"No, sepä oli hauskaa", sanoi hän.
"Mehän olemme naapureja", vastasi pastori pidättyväisesti.
He joivat teetä ja olivat iloisia, pastori oli naisten mielestä
melkeinpä kuin tavallinen ihminen, ystävällinen, huvittava, välistä
hieman koomillinen, äänessä soinnahti joskus juhlallinen messusävy,
sehän on ominaista kaikille papeille, merkillinen, naurettava
ristiriitaisuus oli miehekkyyden ja piipityksen välillä, aivan
samanlainen kuin voimakkaan yläruumiin ja ohuitten säärien sekä
sipsuttavan käynnin. Mutta hän oli komea ja hänellä oli omat arvelunsa
kaikista asioista, tuomarilaiset pitivät semmoisia hyveitä arvossa.
Charlotte tarkasteli häntä koko ajan, hän oli ikäänkuin päässyt
pastorin salaisuuksien perille, hän oli onneton, heidän välillään
vallitsi kätketty ymmärtämys, tuntui siltä kuin olisivat he koko ajan
toisten kuulematta kuiskailleet keskenään. Jollei hän olisi ollut
hieman naurettava, hieman talonpoikainen, vieraaseen piiriin kuuluvalta
tuntuva, olisi Charlotte pitänyt häntä mielenkiintoisena.
— Ennen kotiamenoaan teki pastori pitkän kävelyretken Indredaliin päin,
hän ei heti jaksanut mennä autioon pappilaan tai väentupaan Antin
pakeille. Ei satanut enää, mutta ilmassa oli hienoa, hopeista sumua,
tunturit näyttivät kohoavan kuin varjot harmaaseen avaruuteen. Tie
oli kapea, ainoa tie tunturien ja virran välillä, joka kohisi tiheän
pensaikon keskellä.
Pastori pysähtyi vasta kosken yli vievällä pienellä sillalla. Niin,
niin, puheli hän itsekseen tuijottaen koskeen, vuodet vierivät, ihminen
vanhentuu, herää kysymys, mihinkä on elämä kulunut, eikö elämä ole
jumalan parhain lahja, kuinka sinä olet sen käyttänyt? Mutta, ajatteli
hän edelleen, eikö ollutkin niin, että me elämme tulevaa elämää varten
emmekä tätä, eikö Kristus sanonutkin niin, jumalan valtakunta on
lähellä, siinähän on koko kristinuskon ydin. Miksikä jumala sitten
olisi antanut meille tämän elämän, joka voisi olla niin ihana, jollei
juuri siksi, että me sen eläisimme?
Eläisimme — eikö hän sitten koskaan ollut elänyt? Olihan hän ollut
naimisissa — hänen kasvonsa vääntyivät. Ehkä hänen erehtymyksensä oli
juuri se, ettei hän koskaan ollut elänyt? Ehkä oli jumala elämässä?
Hän tuli liikutetuksi, hän kulki edestakaisin sillalla, oliko tämä
ilmestys, pilkahtiko tässä valoa? Hän ei ollut koskaan pitänyt kestään,
koskaan rakastanut. Rakastanut, sopiko semmoinen sana vanhenevalle
miehelle, mutta eihän elämä ollut ennen tarjonnut hänelle sitä lahjaa,
täytyikö hänen hyljätä se sentähden, että se tuli niin myöhään?
Hitaasti, kuin mieluisan tuskallisena lämpönä, täytti tuon nuoren
tytön muisto hänen mielensä, tuon niin nuoren tytön, pitkänä, pitkänä
huokauksena valtasi uusi tunne hänen olemuksensa, hän nojasi raskaasti
sillan kaidetta vasten, miksei hän ottaisi rakkautta vastaan lahjana,
tapahtukoon niin jumalan nimeen.
Hän kulki kotiinpäin nopein sipsuttavin askelin. Oli alkanut kirkastua,
ajelehtivien sumuharsojen välistä vilahti vaaleansininen taivas.
Hän kulki reippaasti, hänen mielensä oli iloinen ja kevyt, hän oli
kummastuksissaan, tänään oli hän saanut merkin, jumalani, minä kiitän
sinua, sanoi hän, elämä ei ollut enää yksinäistä.
Melkein juosten nousi hän pappilanmäen, pelloilta ja niityiltä nousi
voimakas tuoksu, huomennahan hänen oli mentävä perunamaalle.
7.
"No, no, Ivar Botn", sanoi tuomari, oltiin käräjillä parin peninkulman
päässä pääpitäjästä, "pitäkäähän mielessänne minun kehoitukseni,
— puhukaa totta, mitään salaamatta. Mitä sanottiin rajankäynnin
päätyttyä?"
Ivar Botn vääntelehti, ei siksi ettei hän olisi muistanut, eikä hän
oikeastaan tahtonut mitään salatakaan. Mutta vaikeata oli tässä
seisoa sanasta sanaan selvittämässä kaikkien kylänmiesten kuullen, ja
kyllähän hän sen tiesi, mitä totuuden ilmitulo merkitsisi, — ettei tuo
tuomarikaan ymmärtänyt puolinaista viittausta — —
Tuomari huokasi, hän epäili suuresti todistajain totuudenrakkautta.
Sitten hän saneli pöytäkirjaan — Charlotte oli hänen mukanaan
pöytäkirjurina -ja huusi hitaalla, väsyneellä äänellään:
"Kahdeksas todistaja. Talollinen Sakarias Sakariaanpoika Hestebeite."
Käräjähuone oli täynnä sinipukuista miesväkeä, he istuivat pitkin
seiniä olevilla penkeillä suuret nyrkit polvien välissä, oleilivat
ovella ja seisoskelivat tiheänä ryhmänä käytävässä. Pihalla vetelehti
pari miestä hevosten luona.
Ilma oli kuuma ja tyven. Vesi kuulsi vaaleansiniseltä jäisenvihreitten
tuntunen keskellä, jäätikköhuippu heloitti valkoisena, keltaisena ja
sinisenä aurinkoista taivasta vasten.
Käräjätuvassa oli tukahuttavan kuuma, siniset puvut kärysivät, ilmaa
olisi voinut kantaa ulos astioissa.
Sakarias Sakariaanpoika Hestebeiten ollessa todistamassa, syntyi
käräjätuvassa levottomuutta, miehet kääntyivät varovaisesti
kurkistamaan ikkunasta, ja he näkivät, että rannikkoa pitkin tuli
rataskulkue, sen perässä leijaili valkoinen pölypilvi.
Hotellinomistaja Fonn tuli aika kyytiä hotellin leveitä portaita
alas, juostessaan risti hän kätensä ikäänkuin pyytääkseen jumalalta,
että vieraat olisivat tuottavia. Päästyään alas hän kääntyi, kiipesi
takaisin pari porrasta, pysähtyi ja lähti alaspäin uudelleen.
"Sivert — Sivert", huusi hän rämeällä, kovalla äänellä eräälle pojalle,
joka keikkui aidalla, "ota sinä vastaan hevoset. Hm. Niin. Mitä minun
vielä pitikään?" Hän juoksi nopein, lyhyin askelin erään miehen luo,
joka istui käräjätuvan portailla.
"Onko sinulla kaloja mukanasi, Johannes?" kuiskasi hän, "onko sinulla
kaloja mukanasi. Mihinkä minun sitten piti mennä?"
Johannes katsahti ylös. Kalat oli pantu suolaan.
"Hyväjumala — kaikkea sitä tapahtuu", sanoi Fonn, risti kätensä
ja juoksi portaita ylös jääden tuijottamaan. "Siellä tulee
piiri-insinööri", sanoi hän kovaa ja lisäsi heti vaivaisella
valittavalla äänellä, "hyväjumala, siellähän tulee piiri-insinöri
seurueineen." Heidät arvosteltiin sangen hyviksi matkustajiksi.
Uudelleen hän nousi hotellin portaita, pysähtyi puolitiehen, levitti
kätensä ja kuiskasi, "nyt ne tulevat."
Matkueessa oli kolmet rattaat, ensimmäisissä istui piiri-insinööri,
pitkä, laiha mies, jolla oli pitkät hevosenkasvot ja suuri musta parta.
Hitaasti astui hän alas rattailta. Kääntyi hitaasti kyytipoikaan päin.
Puhui hänelle sanomattoman hitaasti. Kulki hitaasti hotellia kohden.
Pysähtyi, ojenteli itseään hitaasti, yhä enemmän ja enemmän, kunpahan
hän jo taukoaisi, mutta hän ojenteli itseään entistään enemmän, vihdoin
natisivat kaikki hänen jäsenensä uhkaavasti, silloin antoi hän syvään
huokaisten kätensä vaipua.
Fonn juoksi häntä vastaan, kierteli hänen ympärillään, nousi pari
porrasta, laskeutui pari porrasta, "piiri-insinööri voi tietenkin
hyvin? ja piiri-insinöörin rouvakin voi samoin hyvin? Kuinka
kärsivällinen — kuinka kärsivällinen — voi hyväjumala, niin tilaako
— tilaa — sesonki ei ole vielä alkanut, mutta vaikka täällä olisi
vieraita jok’ainoassa sängyssä, hankittaisiin piiri-insinöörille
sittenkin tilaa, tänään on käräjäpäiväkin, tuomarikin on täällä, voi
hyväjumala."
Korkeitten portaitten ylimmällä askelmalla sanoi hän kättään
heilauttaen, "tehkää niin hyvin herrani, Sivert päästä hevoset hakaan."
Charlotte näki istuimeltaan pihamaalle, tulleista hän tunsi
piiri-insinöörin, hänen kaksi apulaistaan sekä erään bergeniläisen
insinöörin. Mutta viidettä, hyvin nuorta, punervanvaaleata, uuteen
ruudukkaaseen urheilupukuun puettua miestä, hän ei tuntenut.
Oli syntynyt kiistaa, voitiinko kymmenennen todistajan Juljaana
Juhanneksentytär Breien todistusta kuulla, hän oli syöttänyt sikojaan
kysymyksessäolevalla rinteellä.
"Sitten me otamme riitakysymyksen harkittavaksemme", sanoi tuomari,
"ja lopetamme täksi aamupäiväksi." Syntyi hiukan mutinaa, tuomarista
ei pidetty, hän ei antanut ihmisten jaaritella niinkauan kuin niitä
halutti. —
— Päivällispöydässä istui Charlotte nuoren, vieraan, vaaleaverisen
miehen vieressä, hänen nimensä oli Melde — Sten Melde — hän oli
piiri-insinöörin veljenpoika.
Oliko hauskaa olla mukana maantieretkellä?
Hauskinta mitä Sten Melde tiesi — vaikka oli kyseessä vain näin lyhyt
aika.
Sitten heillä ei ollut sen enempää puhumista, Charlotte istui jäykkänä
ja luoksepääsemättömänä, hän oli hämillään.
Piiri-insinööri jutteli pitkäveteiseen tapaansa, osoitellen ilmaan
pitkällä, jäntevällä, luisella sormellaan: he olivat tulleet
viitoittamaan tunturin yli uutta tietä, kesemmällä tehtäisiin päätös ja
arviolaskelma.
"Silloin on tuomarin maja Laakajärven rannalla vaarassa", sanoi hän.
Tuomari tuli levottomaksi, pienestä tunturimajastaan hän piti eniten
tässä maailmassa.
"Niin, minä koetan estää, minä koetan estää", sanoi piiri-insinööri,
"mutta hittoko sen tietää, kuinka käy, talonpojat tahtovat
välttämättömästi saada tien kulkemaan majanpuoleista rantaa, vaikka se
siten tulee sekä pitemmäksi että kalliimmaksi." Hän alkoi laskea lukuja
ja matkoja, niin että pöytäkunnalta pääsi ikäänkuin hiljainen huokaus.
Kirjuri piti pöytäkirjaa iltapäivällä, Charlotte oli vapaa, päivän
kallistuessa iltaa kohden harhaili hän kylätietä rantaa pitkin. Eräällä
niemekkeellä istui Sten Melde onkimassa.
"Syökö kala?" kysyi Charlotte.
"Ei. Tiedättekö te, mistä se johtuu?"
"On vielä liian aikaista kalastaa vuonossa", vastasi Charlotte.
"Vai niin, vai siitä se johtuu, hitto tässä sitten seisokoon", sanoi
hän hypäten alas kiveltä, jolla oli seisonut, "en ole koskaan ennen
onkinut, se on tuskastuttavan pitkäveteistä."
"Isän mielestä se on huvittavinta työtä, luullakseni. Veljeni
Johanneksen mielestä myöskin."
"Hänet minä tunnen, Kristianiasta, kadulta siis. Tiedättekö te, että
hän on kaupungin komeimpia miehiä? Hän näyttää englantilaiselta —
hienolta englantilaiselta." Hän katseli Charlottea suurilla kirkkailla
silmillään. "Teistäkin tulisi englantilainen. Te olette melkein saman
näköinen."
Hän asteli vikkelästi Charlotten rinnalla, väliin toisella, väliin
toisella puolella, puhuen koko ajan.
"Rakas ystävä", Charlotte pysähtyi, "etteköhän voisi kulkea
rauhallisesti yhdellä puolella?"
"Kyllä vallan," nauroi hän, "se johtuu siitä, että minä olen aina
rauhaton. Sanoo eno. Tunnetteko te enon? Kauhean hidas eno. Mutta hyvä.
Siksi minä juuri olenkin tällä retkellä. Rauhoittuakseni hiukan, sanoo
isä. Minusta tulee rautatieinsinööri, niin, ei täällä kotona, minulla
on eno Amerikassa — sinne minä lähden. Siksi piti minun tänä kesänä
hieman harjoitella. Arveli äiti."
"Vai niin, te aiotte lähteä Amerikaan?"
"Niin, jos minä vaan voin lähteä Kristianiasta. Sillä Kristiania on
maailman ihanin kaupunki, eikö teidänkin mielestänne?" Hän hypähti
taas. "Ettekö te ole ollut Kristianiassa? Voi teitä raukkaa - minä
en ole koskaan ollut muualla. Amerika on vielä parempi. Sanoo eno,
Minä olen sanonut enolle, etten voi olla hänen kanssaan kauempaa kuin
kesäkuun, heinäkuun minä purjehdin. Jollen jo silloin lähde Amerikaan."
Hän hypähti taas toiselle puolelle.
He olivat saapuneet takaisin hotellin luo, käräjät olivat päättyneet,
rattaat toistensa jälkeen lähtivät kolisten, tomupilven peittäminä.
Tuomari seisoi pihalla keskustellen erään miehen kanssa, perin
väsyneeltä hän näytti, mutta aina tapasi moni häneltä jälkeenpäin kysyä
neuvoa eikä tuomari koskaan kieltäytynyt.
Charlotte ja Sten Melde istuutuivat hotellin portaille. Vesi muuttui
syvän siniseksi, ohutta sumua laskeutui tuntureille, hiljaisuudessa
alkoi eroittaa kosken kohinaa.
"Minä en ole koskaan ennen ollut täällä lännessä", sanoi Sten Melde,
"täällä on tavattoman kaunista, mutta asua en täällä tahtoisi."
"Miksette? Onhan täällä teidän mielestänne kaunista. Mutta ehkä teidän
enonnekin arvelee niin?"
"Enoko? Hänen mielestään on tämä ainoa ihmisasunnoksi sopiva paikka.
Sanoo eno. Mutta ei -tuntureita vain, vettä ja pienen pieniä taloja,
täällä ei varmaankaan tapahdu kerrassaan mitään, ja minun mielestäni
täytyy joka päivä aina sattua jotakin."
"Täällä ei kylläkään paljoa tapahdu", sanoi Charlotte heikko, katkera
värähdys äänessään, "minä iloitsen, jos tapahtuu jotakin edes kerran
vuodessa."
"Tulkaa", sanoi Sten Melde, "menkäämme soutelemaan."
Charlotte katsoi häneen ihmetellen.
"Sitä emme voi tehdä."
Mutta Sten Melde tarttui hänen käteensä ja veti hänet mukanaan, "tulkaa
nyt vaan", nauroi hän.
Talaitten luona oli vene, hän työnsi sen arkailematta vesille.
"Mutta emmehän me voi ottaa tätä venettä ilman muuta."
"Emmehän me toki karkaa", sanoi Sten Melde nauraen ja hyppäsi
veneeseen, "jos joku tätä tarvitsee, niin kyllä hän huutaa meille."
Charlotte hymyili. "Ei ihmisten täällä ole tapana seisoa rannalla
luikkaamassa", hänkin astui veneeseen.
"Se on totta, täällä ihmiset vain kuiskailevat, oletteko huomanneet
sen? Se johtuu siitä, että kaikki muu puhuu niin voimakkaasti.
Tunturit. Virta. Sanoo eno."
He soutivat hitaasti, rantaa seuraten, Sten Melde kastoi airoja
varovaisesti veteen, joka syvällä näytti olevan mustaa. He soutivat
pienen puron ohi, joka pulppusi rantakivien keskellä.
Sten Melde piti venettä paikoillaan.
"Kuulkaa", sanoi hän.
"Mitä te kuuntelette", kuiskasi Charlotte.
"Puroa, — on niin ihmeellistä kuunnella sitä."
He kuuntelivat molemmat heikkoa puronsolinaa.
Sitten he soutivat edelleen, erään niemen rantaa, vesi oli kirkasta ja
mustaa, siellä täällä väreili pinta kalojen liikkeistä. Vääristynyt
koivu kuvastelihe veden kalvoon, etäämpänä olevan tunturin juurella
yhtyi vesi ja ranta tummaksi varjoksi, kirkkaalla taivaalla loisti
valkoinen uusikuu.
Sten Melde kasteli vain airojen kärkiä veteen. "Täällä vasta oikein
näkee, kuinka korkealla taivas on", sanoi hän.
Charlotte ei vastannut, hän istui veneen perässä katsellen Sten Melden
ohi eteenpäin, hän oli vielä kuulevinaan puron solinaa.
"Maailma on niin suuri", sanoi Sten Melde vetäisten airoillaan, "on
niin paljon, jota tekisi mieli nähdä, jossa tekisi mieli olla mukana.
Kaikessa, mitä tapahtuu, — minun mielestäni me elämme suunnattoman
suurena aikakautena. Minäkin varmasti saan kokea paljon, — en vaan
tiedä mistä aloittaisin."
"Älkää puhuko semmoisia", sanoi Charlotte ravistaen itseään, "on niin
vaikeata kestää."
"Onko jotakin, jota ette voi kestää", sanoi Sten Melde kumartuen
ihmetellen Charlotteen päin.
"Täällä olemista."
"Täällä — veneessäkö olemista?" kysyi Sten Melde tuijottaen suu auki
Charlottea.
"Ei", Charlotte naurahti lyhyesti, "kotona olemista — alituista
kotonaoloa. Koskaan ei pääse maailmalle, koskaan ei näe mitään, ei elä
mitään, semmoista ei voi kestää."
"Ei, semmoinen on surullista", sanoi Sten Melde ajattelevaisena, "mutta
ei se mitään tee", jatkoi hän innokkaasti, "kaikki muuttuu, jos vain
itse sitä tahtoo, eikö niin, sitä sanoo minun amerikkalainen enonikin.
Ja tehän olette niin kaunis."
Charlotte heitti päätään.
"Älkää puhuko moisia typeryyksiä."
"Enpähän puhu", sanoi hän kasvot punaisina, "en minä sitä kehuakseni
sanonut, ei minun tapanani ole puhua — typeryyksiä." Hän souti muutamia
aironvetoja. "Täällä on sittenkin kauniimpaa kuin missään muualla.
Vaikka Kristianiankin vuono on niin hirmuisen kaunis."
He olivat nyt hotellin edustalla, — suuri rakennus kuvastui
vaaleansinisenä veteen, kosken kohinan kuulivat he selvästi.
"Ajatelkaahan, ensi vuonna minä ehkä olen soutelemassa Michiganilla",
sanoi Sten Melde, "sinnepäin minä lähden. Luullakseni."
"Niin — ja minä ehkä olen taas täällä soutelemassa."
"Soutelemassa jonkun uuden tuttavan kanssa", sanoi Sten Melde
tunteellisesta.
"Täällä ei saa montaakaan uutta tuttavaa vuosikausina —"
"Te ehkä muistatte minuakin silloin", sanoi Sten Melde nopeasti, "minä
ajattelen teitä kovasti."
"Michiganillako?"
"Niin, Michiganilla! Sillä siellä ei voi olla kauniimpaa kuin täällä,
sanokoon eno mitä tahansa. Tätä iltaa minä en koskaan unhoita.
"Koetan uskoa", sanoi Charlotte pitäen kättään vedessä.
"En koskaan", vakuutti Sten Melde. Charlotte katsahti ylöspäin, sininen
iltavalaistus teki hänen silmänsä tummiksi ja syviksi. "En koskaan",
toisti Sten Melde juhlallisesti.
Tuomari seisoi rannalla ja huusi heitä hiljaa.
Hitaasti souti Sten Melde venettä rantaa kohden, Charlotte piti kättään
vedessä — siitä jäi veteen valkoinen poreileva juova. Sten Melde tuskin
liikutti airojaan, mutta ranta läheni sittenkin.
"Koskaan en unhoita tätä iltaa", sanoi hän, "eikä missään ole näin
kaunista."
"Eikö edes Michiganjärvellä", Charlotte koetti hymyillä, mutta hänen
suupielensä vain värähtivät.
"Ei edes Michiganjärvellä", vastasi Sten Melde tarttuen hänen märkään
käteensä.
Tuomari tuli auttamaan venettä maihin.
8.
Rouva Hage tuli eteiseen.
"Charlotte — juoksehan pastorille kysymään eikö hän tulisi meille
syömään illallista. Sano, että Niilo toi forelleja Laakajärveltä, — ei
se raukkanen taida arkipäivinä liian komeasti elellä."
Iltapäivällä oli sataa tihuuttanut ja ruoho oli märkää Charlotten
juostessa polkua pitkin pappilaa kohden, hän nosti hameensa korkealle
ja hyppi lätäkköjen keskellä, hänen juostessaan pudistivat koivut
vihmaa hänen päällensä, hänen hiuksissaan ja paljailla käsivarsillaan
kimalteli. Hän hymyili juostessaan.
Pastori katseli kanslian ikkunasta hänen tuloaan, liikutettuna hän
tuijotti, punainen ilta-aurinko paistoi niitylle, kimalteli ruohikossa,
vesilätäköissä, koivujen lehdillä, ja tämän loiston ja kimalluksen
keskellä tuli hän kevyenä, solakkana, hymyilevänä, onni itse tuli
juosten hänen luokseen. Hän tunsi vavahduksen ruumiissaan ja painoi
kättään sydäntä vasten, onnellisena ja peljäten, sitten hän meni
Charlottea vastaan. Hän tarttui Charlotten käteen, — piti sitä hieman
liian kauan kädessään, päästi sen nopeasti ja pyysi Charlottea käymään
sisään, ensimmäistä kertaa oltiin tuomarilasta hänen luonaan, sanoi hän
ja hän kuuli äänensä tärisevän.
Charlotte seisoi suuressa alastomassa huoneessa, oliko tämä se sama
huone, joka pastori Langen aikana oli ollut niin viehättävä, hänen
katseensa synkkeni.
"Niin, täällä on tyhjää ja rumaa", sanoi pastori, "Pernilla — Antin
eukko — on täällä järjestellyt", vastenmielisyydellä hän ajatteli
pientä, kyttyräselkäistä, lenkosääristä Pernillaa.
"Mutta, kuinka te", — sanoi Charlotte.
"Minä en koskaan oleskele täällä", sanoi pastori lyhyesti, "menkäämme
kansliaan". Mutta samassa hänen päähänsä pälkähti, että Charlotte
luulee kai hänen pitävän kansliaa siistimpänä ja hän kiiruhti
lisäämään, "vaikkei siellä tämän parempaa ole, kaikkialta näkyy, että
täällä asuu yksinäinen mies tyhjyyden ympäröimänä."
He menivät kansliaan, heitä vastaan tulvahti väkevä tupakankatku,
pastori aukaisi ikkunan -päästääkseen suven sisään, sanoi hän, ja
ajatteli, missä on nyt sinun ylpeytesi.
"Täällä on niin outoa", sanoi Charlotte, "sallitteko", hän aukaisi
erään oven, "vai niin, kabinetti onkin tyhjänä."
"Niin — täällä on tyhjää", sanoi pastori ikäänkuin nyt vasta huomaisi
sen ensimmäisen kerran, "mutta miksipä minä yrittäisinkään, — eihän
minulla ole edes ainoatakaan tuolia, jolla olisi minulle jotakin
merkitystä."
Charlotte katseli tyhjiä seiniä.
"Täällä ei ole ainoatakaan kuvaa, ei edes minun vaimoni valokuvaa.
Semmoista ei ole olemassakaan, me talonpojat emme valokuvauta itseämme
— niin usein kuin te muut."
"Mutta kerranhan teillä kuitenkin oli —?"
"Koti, aioitte sanoa? Jäätyäni yksin möin kaiken, mitä minulla oli.
Kotia ei minulla ollutkaan, vain tuoleja ja pöytiä. Lapsuudenkodissani
tunsin minä jokaisen esineen, kaikella oli nimensä ja merkityksensä, se
on nyt minun vanhimmalla veljelläni —" hän keskeytti, miksikä hän täten
parjasi omaansa, — kyllä kiitos, kernaasti hän tulee illalliselle.
Charlotte lähti, pastori unohtui seisomaan, hän oli tuntevinaan hienoa,
lämmintä tuoksua, varovaisesti hän sulki ikkunan. —
— Illallisen jälkeen istuivat he puutarhaportailla, rouva Hagella oli
leivoksia ja lasillinen karviaismarjaviiniä.
Oli lämmintä, korkeat saarnit suhisivat hiljaa, ruusuista levisi
voimakas tuoksu, joen seutuvilla olivat maat sinisenään kellokukkia.
Kuka tuolla virran rannalla kalasteli, Anne Sofie tunsi hänet, siellä
oli Ole, — saadakseen olla tuomarilan läheisyydessä, ajatteli Anne
Sofie.
Pastori ja tuomari istuivat penkillä, rouva Hage tyttärineen portailla,
keskustelu oli hidasta, pastori ja tuomari olivat ikävystyneitä
toistensa seurassa. He keskustelivat virran yli suunnitellusta uudesta
sillasta, tuomari oli aikoinaan pannut kunnanvaltuustossa asian
vireille, nyt riideltiin sillan paikasta, ja niin kai jäisi taas
tämäkin suunnitelma lepäämään ihmisiäksi. Pastori vastaili innottomasti.
Pihan poikki tuli nuori, urheilupukuun puettu mies, hän pysähtyi
katsellen ympärilleen. Charlotte nousi. Pastorikin tuli tarkkaavaiseksi.
"Minä voisin vallan hyvin mennä tuomaria tervehtimään", tulija oli Sten
Melde, hän tervehteli hymyillen valoisinta hymyään, "sanoi eno. Hyvää
päivää, päivää", hän puristi pastorinkin kättä.
"Kaikki uudet kasvot ilahduttavat meitä — vallankin nuoret", rouva Hage
otti Sten Melden käden molempien käsiensä väliin.
Pastori vetäytyi ikävystyneenä takaisin penkilleen, — sieltäkin hän
näki Charlotten.
Charlotte seisoi portailla, hieman kumartuneena, liikkumattomana, hän
ikäänkuin kuunteli jotakin, hymyillen tuota hymyään, joka oli täyttänyt
pappilan tyhjät suojat, — tuota samaa, salaperäistä hymyä, ajatteli
pastori. Nuo tummat silmät hän tunsi. Pastori tarttui lujasti penkkiin
ja puristi sitä kaikin voimin, kohtelias, väsynyt hymy karehti yhä
hänen huulillaan, hän tuijotti eteensä, merkitsikö Charlotten hymy,
että hän ajatteli jotakin — jotakin toista?
"Teillä on tavattoman sievää täällä maalla", sanoi Sten, kädessään
viinilasi istuutui hän portaille.
"Niin voitte te sanoa, jotka käytte meillä näin kesäisin", vastasi
rouva Hage, "teidän pitäisi kokea talvista yksinäisyyttä."
"Yksinäisyyttä?" pastori katsahti ylöspäin, "voiko väkirikkaalla
seudulla olla yksinäistä?"
Rouva Hage hymyili ystävällistä, suopeaa hymyään: "minusta meikäläiset
virkamiestalot ovat kuin metsämajoja, kesällä ympäröi ne lintujen
tirskutus ja laulu, syksyllä ja talvella ovat ne elottomia ja autioita.
Jälelle ovat jääneet vain varikset ja närhit, jotka eivät mieltä
ilahduta."
"Onneksi eivät pitäjäläiset ole teitä kuulemassa", sanoi pastori.
"Mutta rakas pastori, — enhän minä tarkoita pitäjäläisiä. Tarkoitan
isää ja itseäni, — eihän meistä vanhoista enää ole laulajiksi — eikö
niin, pastori."
Pastori kumartui. Meistä vanhoista, ajatteli hän. Varis laululintujen
parissa. Hän nousi ja jätti lyhyesti hyvästi.
"Pastori ei pitänyt siitä, että sanoit häntä vanhaksi", sanoi Anne
Sofie.
"Mutta onhan hän hirmuisen vanha — jollei juuri hirmuisen — niin
ainakin yli viidenkymmenen", sanoi Sten Melde.
Charlotte nauroi ääneen.
"Kysykää äidiltä, onko sen ikäinen vanha", sanoi hän.
"Meidän ikämme riippuu meidän mielentilastamme", vastasi rouva Hage,
"nyt oli pastori hyvin vanha, hän ei ollutkaan niin huvittava kuin olin
luullut. Hän hämmästytti minua."
Anne Sofie näki kalastajan hitain askelin palaavan virralta.
"Hän ei tullutkaan kai sinua huvittamaan", sanoi hän.
Rouva Hagen kulmakarvat kohosivat, aiheuttaisiko pastori talonpoikain
ihailua, Anne Sofie oli niin käsittämätön. Sitten vaipui hän
toisiin ajatuksiin, — oliko pastorilla ehkä jotakin muuta mielessä,
-ajattelevaisena hän imeskeli sukkapuikkoaan.
— Illemmalla saattoivat molemmat nuoret tytöt Sten Meldeä hotellille.
Hämärä kattoi harmaan tien, joka vielä tuoksui, sateelta, suuret,
kirkkomaan aitaa reunustavat koivut sinersivät.
Sisarukset kulkivat käsikädessä ja lauloivat hiljaa: "Me hiljan
purjehdimme..." Sten asteli kuunnellen, mutta hänen ajatuksensa
harhailivat kaiken maailman teillä.
Aivan hotellin lähistöllä kohtasivat he Ole Bergeimin, Anne Sofie
pysähtyi:
"No, saitko sinä kaloja?"
Ole näytti saaliinsa. "Sinä näit minut", sanoi hän.
Toiset kaksi jatkoivat matkaansa, Charlotte lauloi vielä, hiljempaa,
kuin hyräillen.
"Niin — minä näin, että olit virralla."
"Siinä tuomarilan vaiheilla on mainio kalapaikka."
Anne Sofie hymyili haluttomasti, "kai niitä kaloja muualtakin saa",
sanoi hän.
"Sinäpä sen sanoit", vastasi Ole sävyisästi ja lisäsi karsaasti
hymyillen: "sinä et kai piakkoin pistäytyne Bergeimissä, — sinä puhuit
siitä vasikasta."
"Mäki on niin pitkä", vastasi Anne Sofie.
"Niin — sinäpä sen sanoit, mäki on pitkä", toisti Ole vakavasti, sanoi
hyvää yötä ja jatkoi matkaansa — hartiat hieman kumarassa. Anne Sofie
kiiruhti toisten luo.
He olivat kulkeneet hotellin ohitse sillalle, katselivat nyt kaidetta
vasten nojaten tummaa virtaa, joka raskaasti vyöryi tukipylväitten
lomitse.
"Minä olen täällä kaksi viikkoa. Sanoo eno", sanoi Sten.
"Kaksi viikkoa", sanoi Charlotte hitaasti, "olin vähällä kysyä, kuinka
kauan on kaksi viikkoa?"
"Kaksi viikkoa on sangen kauan — ainakin joskus."
"Näettekö", Charlotte osoitti sormellaan, "tuolla on lohi."
Sten kumartui innokkaasti eteenpäin, heidän päänsä koskettivat
toisiinsa. "Tuolla se on", osoitteli Charlotte tietämättä enää, missä
lohi oli.
"Minä en näe mitään", sanoi Sten kiiveten kaiteelle.
"Varokaa", sanoi Charlotte, hän ei olisi suonut Stenin siirtyvän pois
luotaan.
"Eihän minulle muuta voi tapahtua kuin että putoan virtaan", nauroi
Sten, "ja kyllä minä maihin uin. Sillä uida minä osaan. Sanovat kaikki.
Ja vaikka minä hukkuisinkin — —"
"Älkää puhuko tuommoisia — lapsellisuuksia."
"Mitäpä sillä olisi väliä vaikka minä hukkuisinkin", sanoi hän
kiusoitellen, hiljaisella äänellä, juhlalliseksi tekeytyen, "ei siinä
olisi mitään suremista, surisitteko te?"
"En", vastasi Charlotte.
"Ettekö te surisi", sanoi hän pehmeästi ja pyytäen ja pudottautui
takaisin sillalle, "ettekö te todellakaan surisi?"
"Surisin", vastasi Charlotte hätäisesti, hänen silmänsä olivat
kyyneltyneet. "Ettekö tekin surisi, jos minä yhtäkkiä kuolisin", hän
siirtyi pari askelta.
"Semmoista ei voisi edes ajatellakaan. Se olisi yhtä mahdotonta kuin
että jonakin vuonna kesä jäisi tulematta."
"Niin kyllä voisi ajatella käyvän", sanoi Charlotte hitaasti; "mistä
me eläisimme, jos kesä kerran jäisi tulematta. — Me katselemme täällä
lohia", huusi hän hiljaa Anne Sofielle, joka oli tullut sillalle.
"Tuolla on aikamoinen lohi, Melde aikoo hypätä virtaan sitä
kiinniottamaan. Tehkääpäs se — tehkääpäs todellakin se, tehän uitte
niin hyvin — sanoo eno", hän kiersi kätensä sisarensa vyötäisille.
Sten Melde löi kätensä yhteen.
"Minä tanssisin niin hirmuisen mielelläni", sanoi hän.
"Se ei käy päinsä — ajatelkaahan, jos joku näkee teidät", sanoi Anne
Sofie.
"Tuleeko paha-pappi viemään meidät", naurahti Sten.
Charlottekin nauroi, "laula meille", huudahti hän Anne Sofielle laskien
kätensä Sten Melden olkapäille.
"Aina te vain kujeilette", sanoi Anne Sofie vastahakoisena, iloon
yhtymättä.
Mutta Charlotte vain hymyili sisarelleen, kuumaa, outoa hymyä, "laula
meille", sanoi hän kovaa, hänen äänessään oli käskevä kajahdus ja Anne
Sofie lauloi, kaiteella istuen ja katsellen virtaan. Toiset tanssivat.
Hän katsahti tunturille, se oli tumman varjon peitossa, ei edes
Bergeimissäkään ollut valoa, hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi, että
hän olisi voinut itkeä, hän luisui alas kaiteelta ja lakkasi laulamasta.
Tanssijat taukosivat, he seisoivat käsikädessä, ihan lähekkäin,
Charlotte katseli harmahtavaa taivasta.
"On niin hiljaista", sanoi Sten, "enpä olisi uskonut, että voi olla
näin hiljaista."
"Tunnetteko —", kuiskasi Charlotte.
"Mitä minun pitäisi tuntea?"
"Tuoksua. Lehtien tuoksua. Koivunlehtien. Tuntuu siltä kuin tulisi
se ylhäältä. Taivaasta. Toisinaan se taas tuntuu tulevan virrasta.
Ja kun haistan käsiäni, niin nekin tuoksuvat koivulta. Eikö se ole
ihmeellistä?"
Hän vaikeni hetken, hymyili itsekseen ja kuiskasi hyvin hiljaa:
"Kuinka ihanaa tänä iltana onkaan."
Hän päästi Sten Melden käden ja meni sisarensa luo. "Mikset sinä enää
laula", sanoi hän.
Hitaasti he palasivat hotellille, tien molemmin puolin kasvoi korkeita
puita, oli pilkkosen pimeätä.
"Täällä on aina rapakkoista, — katsokaa mihinkä astutte", sanoi
Charlotte.
"Parasta on, että käyn kiinni kädestänne", vastasi Sten, "niin voitte
auttaa minua", hän pisti kätensä Charlotten kainaloon.
Anne Sofie kulki edellä, pahantuulisena, — tulisipas nyt kyläläisiä.
"Tulkaahan nyt", huusi hän taakseen tyytymättömänä.
Charlotte ja Sten seisoivat hotellin veräjällä, hyvästiksi pitivät he
toisiaan kädestä, Charlotte seisoi pää taaksepäin taivutettuna, hän
tunsi kuinka Sten katseli häntä. Puitten lomitse vilahti valo hotellin
ikkunoista.
"Tulkaa nyt", huusi Anne Sofie niin terävästi, että he hätkähtivät.
Hotellin portaille tuli joku, Charlotte kumartui ja alkoi juosta.
Sisarukset kulkivat nopeasti kotiinpäin, kumpikin omalla puolellaan
maantietä, — tuntureilla alkoi valjeta — huipuilla näkyi kalpea, heikko
kajastus.
Rouva Hage istui vielä kutomassa puutarhaportailla, Charlotte suuteli
hyvää yötä ja nojasi hetken päätään äidin päätä vasten.
"Tänä kesänä on niin ihanaa", kuiskasi hän.
Onnellisena hymyili rouva Hage hänen jälkeensä, kuultuaan Anne Sofien
kävelevän arkihuoneessa, kutsui hän hänet luokseen.
"Miellyttävä nuori mies — tuo Sten Melde — luulenpa todellakin", hän
muisti yhtäkkiä Charlotten huoneen avoimen ikkunan.
"Mutta eihän Charlotte tunne häntä, äiti", sanoi Anne Sofie.
"Rakas lapseni, — eihän Charlotte sitä ajattele — enempää kuin
minunkaan nuoruudessani ajateltiin, juuri lyhyitä, täysin onnellisia,
empimättömiä hetkiä me saamme kiittää siitä, että kestämme pitkän
elämän. Enkä tiedä, mitä sen hartaammin toivoisin kuin —", hän nyökkäsi
avonaista ikkunaa kohden. "Ja sinä myöskin Anne Sofie".
— "Minäkö" — sanoi Anne Sofie jäykistyen, "minä olen syntynyt vanhaksi
piiaksi."
"Jumala vapahtakoon ja varjelkoon sinua, lapseni — älä puhu tuommoisia.
Älä vaan jää naimattomaksi. Minä en ajattele toimeentuloa, — sitä
huolta ei teillä enää ole — minä tarkoitan elämän suurimman kokemuksen
kadottamista, — ajattelehan sitä tyhjyyttä ja yksinäisyyttä, niin
lapseni, minä sanon niinkuin on, ajattelehan minkälaista olisi elää
tuntematta oman olemuksensa salaisuutta, sitä joka on jokaiseen naiseen
kätkettynä ja jonka voi vain se mies, jolleka kuulut, paljastaa
sinulle. Ajattelehan täti Lovisea! Hän oli rakastunut tohtori
Reinhardtiin, joka joi, niin, hän joikin vallan määrättömästi. Mutta
hän oli komea mies ja teräväpäinen. Onnelliseksi ei täti ehkä olisi
hänen kanssaan tullut, — mutta tuhannesti onnellisempi olisi hän
kuitenkin ollut kuin nyt, yksinään — vailla elämyksiä, lapsettomana.
"Niin, olisipa hänellä edes ollut lapsi, mutta sitä hän kai olisi
hävennyt. Jumalani, kuinka me ihmiset olemme raukkoja, me emme uskalla
elää sitä elämää, jonka olemme saaneet. Minäpä jaarittelen, - hyvää
yötä, lapseni — kohta jo aamu valkenee."
Anne Sofie nousi hiljaa portaita, olisipa hänellä ollut edes
lapsi, sanoi äiti, — mutta hän ei ollut niitä, jotka uskaltavat.
Huoneessaan meni hän avoimen ikkunan luo, jumalani, miksikä on tämä
niin tuskallista, hän katseli laaksoa ympäröiviä tuntureita, ne
vaalenivat aamun sarastaissa, Bergeimin mäki hohti valkoisena kaistana
lehtimetsässä, joka suhisi pientä taukoamatonta säveltä. Miksikä on
tämä niin tuskallista, niin tuskallista. — —
Rouva Hage kääri kutimensa kokoon, oli todellakin jo levollemenon
aika, hän oli hieman levoton siitä mitä oli tullut sanoneeksi Anne
Sofielle, tämmöisinä öisinä hetkinä seuraavat sanat ajatuksia hieman
liian liukkaasti. Pysyisikö hän sanoissaan, jos jotakin tapahtuisi
hänen omille tyttärilleen, jumala vapahtakoon ja varjelkoon, jospa
todellisuus pitääkin hänen sanojaan sitovina. Ei, nyt hänen täytyi
mennä levolle. Mutta aikoessaan mennä sisään, huomasi hän että pappilan
kanslianikkunasta loisti tuli.
Rouva Hage vaipui ajatuksiin katsellessaan tuota keltaista, öistä
valoa. Selvästi näki hän taas papin kasvot — kalpeat ja kovat, mustan
tukan varjostamat. —
9.
Charlotte istui täti Lovisen tuvassa, se oli pieni ja valkoinen, sen
ainoa ikkuna oli puutarhaan päin, jossa kasvoi viinimarjapensaita
ja vanha, sammaltunut omenapuu, omenapuun alla odotteli Sten Melde
tupakoiden aikansa kuluksi.
Täti Lovisen mustapukuinen vartalo oli käyristynyt mitä
ihmeellisimmistä kohdista, se oli laiha ja terävä joka kolkasta.
Oikean, sinertävän, suurisuonisen, vapisevan kätensä sormenpäillä
siveli hän pöytää, vasen oli halvattuna helmassa, kasvot olivat kuin
vaaleankeltaista, vanhaa norsunluuta, mutta teräväin ruskeitten silmien
tulta eivät vuodet eikä sairaus vielä olleet voineet sammuttaa. Hänen
suuri suunsa lerpatti terävän leuan yllä.
"Kas vaan — kas vaan — ettehän te ole minua tykkänään unhoittaneet",
sanoi hän laahustavalla, pahansuovalla äänellään, "eilen ei täällä
käynyt ketään teikäläistä, mutta sinun äidilläsi on kai, jumala
paratkoon, niin paljon puuhaa. Ja kyllä minä voin vallan hyvin kuolla
häntä näkemättä, en _minä_ sitä häpeä — sano hänelle niin."
"Sinulla on, täti Lovise, täällä todellakin liian yksinäistä", sanoi
Charlotte, tänään hänen sydämensä oli tulvillaan myötätuntoa tätiä
kohtaan, jota hän ei tavallisesti voinut ollenkaan sietää.
"Yksinäistä! Minullako! Siksikö, ettei minulla ole miestä kiusaamassa
itseäni kuoliaaksi. Ja kahta pitkää tytärtä harminani. Ei, lapseni.
Sinun äitisi oli aivan naurettavan naimahaluinen — mutta hän saikin
siitä palkkansa. Minä kiitän kohtaloani!"
Hän tuljutti tuoliaan ja työnsi alahuulensa esiin.
"Niin se on — ihmisiin olen päivinäni kyllästynyt — miehiin vallankin.
En minä teeskentele. En minä hellyydestä pyydä teitä käymään luonani.
Eihän se voi teitä huvittaa. Mutta minä en tahdo kuolla istuen", hän
katseli levottomasti ympärilleen, "minä tahdon päästä vuoteeseen
kuolemaan, se on minusta sopivinta. Enkä minä luota piikaan."
Terveellä kädellään tavoitteli hän suurta kirjaa.
"Toivoisin teidän tuovan minulle useammin uutta lukemista, — aloitin
tämän taas toiseen kertaan. Kyllä tämä hyvä kirja on. En tahdo sanoa
että sitä ymmärrän, mutta minun heikkoutenani on aina ollut pyrkiä
lukemaan semmoista, jota en ymmärrä."
Charlotte kurkisti kirjaa, se oli uskonnonfilosofiaa.
"Romaaneista en ole koskaan pitänyt", sanoi vanhus katsellen
tyytymättömänä ympärilleen, "en edes nuoruudessani. Kuvataan kohtaloja
— ne ovat liikuttavia tai surullisia tai miksi ikinä niitä tahdot
nimittää — mutta ne eivät ole todellisia. Minä sanon sinulle, lapseni,
toisin käy kirjoissa, toisin elämässä.
"Nykyaikaiset kirjat eivät ole rahtuistakaan parempia kuin entiset.
Nykyaikaisissa kirjoissa eivät rakastavaiset saa toisiaan, elämässä
he saavat toisensa ja tulevat onnettomiksi, semmoinen on ero", hän
naurahti lyhyesti.
"Niin — en tahdo sinua kauempaa pidättää, näenhän että tuolla puun
alla on miespahanen sinua odottelemassa. Älä punastu, ei se pue sinua.
Ja se tyhmyys on meidän kaikkien koettava. Pidä vain varasi, ettet
jää riippumaan. Älä tee niinkuin äitisi teki, älä hanki itsellesi
isäsi laista kiusankappaletta, laahataksesi sitten sitä mukanasi halki
elämän. Niin, niin, ei isäsi ole sen pahempi kuin monet muutkaan, mutta
parempi ei hän myöskään ole, ei, parempi ei hän ole. Sinun äitisi
äly ei ole edes parin killingin arvoinen. Sinun äitisi mielestä on
olemassa vain yksi kelvollinen tehtävä, lapsien maailmaan laittaminen,
kurjuuteen. Tyhmyys, lapseni, on aina ylinnä. No, älähän nyt anna
seuralaisesi odottaa, älä anna hänen odottaa, joudut sen hänelle vielä
maksamaan. Mutta älä usko häneen. Ja paina mieleesi, että tyhmä hän
on joka tapauksessa. Hyvästi, lapseni — kiitos siitä, että poikkesit
katsomaan". —
— "Voi, jos tulisi täti Lovisen laiseksi", sanoi Charlotte, hän ja Sten
laskeutuivat pientä mäkeä, he näkivät vanhuksen ikkunassa katselemassa
heitä.
"Siitä ei ole mitään pelkoa", vastasi Sten kiepsahdellen Charlotten
ympärillä, milloin toiselle milloin toiselle puolelle.
"Mutta terävä hän on", sanoi Charlotte; "pysykäähän toki rauhallisesti
jollakin puolella, niin olette kiltti", nauroi Charlotte katsellen Sten
Meldeä, hän tuli ajatelleeksi täti Lovisen sanoja, — tyhmä hän on joka
tapauksessa.
"Äiti sanoo, että minä olen samannäköinen kuin täti Lovise oli nuorena."
"Kylläpä täti Lovise sitten oli kaunis", Sten oli vallan ihmeissään. —
Sten söi päivällistä tuomarilassa, he istuivat puutarhahuoneessa.
"Charlotte pelkää tulevansa täti Lovisen kaltaiseksi, — onkohan syytä
pelkoon, rouva Hage?" kysäsi Sten iloisesti.
"Toivoakseni ei", vastasi rouva Hage, "mutta voitte uskoa, että täti
Lovisekin oli kerran kaunis ja viehättävä. Te tunnette hänet vain
vanhuksena, joka yksinäisenä elelee Päivölässä."
"Teidän täytyy luvata minulle", rouva Hagen ääni muuttui juhlalliseksi,
"— jos minä joskus jäisin yksin — jos isä menisi pois ennen minua —,
jumala siitä varjelkoon, — niin älkää antako minun elää yksinäisyydessä
Päivölässä, ilman että minun luonani on ketään omaisistani." Charlotte
tarttui äidin käteen. "Ei äiti, sen me sinulle vakuutamme ja lupaamme,
sinä saat aina olla meidän luonamme — meidän lastemme, lastenlastemme
ja lastemme lastenlasten luona —"
"Sinäpä lupasit", sanoi rouva Hage. Charlotte katsoi Sten Meldeä
ikäänkuin tahtoen liittää hänetkin lupaukseen. Sten istui hyristen
laulunpätkää.
"Te hyrisette aina samaa laulua, — ettekö te osaa mitään muuta", tokasi
Charlotte äkkiä. "Se on viimeisin kristianialainen sävel, jonka minä
muistan", nauroi hän, "enkä voi siitä päästä. Sisareni kirjoittaa, että
nyt on ilmestynyt uusi."