Neiti Steineman ontui ullakon halki ja portaita alas.
Voi hyvä jumala — näitä portaita — oli se ihan ihme, ettei hän vielä
ollut tähän loukkuun kuollut, -kanan astimethan nuo olivat eivätkä
mitkään portaat. Mutta koska hän niillä nyt viimeisiä kertoja asteli,
ei hän voinut olla syntisesti toivomatta, että hän sittenkin olisi
niiltä kuoliaaksi kuukertunut.
Mutta, kuinka olisi silloin käynyt pastorin, — hänen, joka oli kuin
lapsi.
Hyvä jumala — että hänen täytyi jättää nämä kaikki — keittiö,
ruokakammio — luuletteko, että semmoista ruokakammiota saadaan
kaupungissa, — sehän on kuin asuinhuone. —
Kuinka he saisivat Bergenissä — kaupungissa, jossa kaikki on ostettava
— edes jokapäiväisen, leipänsä, — maitoa ja munia hän ei uskaltanut
edes ajatellakaan.
Huomenna oli viimeinen päivä. Jumala armahtakoon — viimeinen päivä,
eikä hän vielä ollut löytänyt pastorin harmaita sukkia.
Hän nilkutti läpi suurten, matalakattoisten huoneitten, jotka
ammottivat vastenmielisen tyhjinä, salissa oli kääreisiin kiedottuja
huonekaluja ja suuria laatikoita sekä joitakin huutokaupassa myytyjä
esineitä, joita ei vielä oltu haettu. Voi hyvä jumala sitä huutokauppaa
— että hän olikaan sen päivän kestänyt — kapineet, jotka olivat
hänen käsissään kuluneet kaikkina näinä rouvan kuoleman jälkeisinä
vuosina, kaikki mitä hän rakasti, alkaen pienistä punaisista kupeista
kolmijalkaiseen kyökkituoliin asti, — jolla hän oli aina istunut
kermaa vatkatessaan, - kermaa, niin kermaa he eivät tietenkään saisi
kaupungissa, — kaikki oli myyty, ja semmoisille, jotka eivät osanneet
antaa oikeata arvoa sille, minkä saivat. Suurikukallinen sohvakin
oli myyty kahdellakymmenellä viidellä kruunulla, — herra nähköön,
kaksikymmentä viisi kruunua kaikista niistä suloisista hetkistä, jotka
hän oli suurikukkaisella sohvalla viettänyt.
Ja kulkiessaan ruokasalin lävitse hän tuskin uskalsi katsahtaa ulos
— puutarhaan, joka hänen täytyisi jättää. Pikkuisen hän sentään
kurkisti, — ja näki silloin rouva Hagen tulevan portista, — siunattu
tuomarinrouva, karviaismarjaviiniäkin hän vielä muistaa tuoda
pastorille.
Hän nilkutti ovelle, päätyi portaille:
"Jaa, jaa, rouva Hage — kun minä nään teitin ja kun minä ajattelen,
että se on kohta viimeinen kerta, niin mun tekee niin pahaa. Olis Herra
ottanu meitinkin aikonaan tykönsä. Niinkun Mellmannin väet otettiin, —
heitin ei tarvinnu matkustaa."
"Emme me tiedä Herran tarkoituksia."
"Jaa, jaa — itsekukin saa hakea lohdutusta, mistä löytää. Että onko
pastori sisällä? Hän istuu kyäkissä kistun päällä eikä uskalla liikkua
minkään, hän pelkää myöhästyvänsä laivasta huomena, — ikäänkun me emme
siähen kerkiäisi."
Pastori Langen istui todellakin kirstulla keittiössä — valkoisena ja
vähäisenä — pienet keltaiset kätensä oli hän ristinyt vatsalleen, rouva
Hage huomasi ne ja tarttui niihin.
"Teidän lähtönne, pastori, tekee minut niin sanomattoman
murheelliseksi", sanoi hän kyyneleet silmissä.
Pastori katsahti ylöspäin.
"Niin — taashan minä muutan — kaiketi viimeistä kertaa ennen suurta
muuttoa."
Hänen katseensa oli ilmeetön.
Mutta neiti Steinemanin katse oli tarkka, hän tuijotti terävästi
pastoria, laskeutui yht'äkkiä polvilleen ja veti hyppysillään pastorin
housut saappaitten suista.
"Mitäs tää on", sanoi hän äkäisesti, "joko pastori on tänäpä pannut
jalkaansa harmaat matkasukat?" Pastori katseli säikähtyneenä paksuja,
harmaita villasukkia.
"Niin, rakas neiti Steineman, — minusta tuntui parhaalta pukea ylleni
matkavaatteet, kun ne jo olivat esilläkin, sittenhän sekin oli tehty."
"Onko pastori pannu villahousutkin jalkaansa? Meinaako pastori mennä
kirkkoonkin, seurakunnalle hyvästiä jättämään tommosissa villahousuissa
ja villasukissa, — minä melkeen luulen, ettei teitillä ole yhtään
kunnioitusta korkeeta kutsumustanne kohtaan."
"Mutta rakas neiti Steineman —"
"Jaa, jaa — huomena aikasin saatte muuttaa -sänkyn päällä on puhtaat
pyhävaatteet. Hän on vallan kun lapsi, rouva Hage, — häntä täytyy
passata ihan joka paikassa."
Rouva Hage hymyili. Mutta ajatellessaan, ettei hän enää koskaan saisi
olla tämmöisiä huvittavia pikkukahakoita katselemassa, kyyneltyivät
hänen silmänsä. Koskaan ei hän enää saisi iltaisin keskustella pastorin
kanssa uskonnollisista aiheista, ei koskaan huvikseen hämmästyttää
tuota vanhaa miestä merkillisillä kysymyksillä, ei iloita hänen
yksinkertaisista selityksistään. Hän sanoi kiivaasti.
"On synti, että te lähdette, minulla ei ole varaa menettää vanhoja
ystäviäni."
"Vanhuuden kohtalona on kadottaa kaikki ne, joihin on kiintynyt,
menettää kaikki ikätoverinsa", sanoi pastori ja seurasi rouva Hagea
ulos. "Mutta on siinä jotakin lohdullistakin, me kohtaamme omamme
haudan tuolla puolen. Ja minun seurakuntani," jatkoi hän, "suo
kernaasti, että minä lähden, moneen vuoteen en ole kyennyt keräämään
sitä Herran huoneeseen. Nyt se saa papin, joka käyttää sen omaa
kieltä", pastori virnisti, "ei ainoastaan jokapäiväisessä puheessa,
vaan vieläpä, kuten olen kuullut kerrottavan, saarnatuolissakin."
"Niin, ja Blixin virsiä hän laulattaa."
Pastori seisahtui vakavana.
"Tekin kannatitte niitä. Mutta mitä sanoin minä. Jos paholaiselle antaa
edes yhden sormen —"
Rouva Hage nauroi äänekkäästi.
"Niinpä niin, te nauratte, te olette hyvä ihminen, mutta te ette
huomaa, kuinka kaikki tuo on luhistamassa meidän pientä, rakasta
yhteiskuntaamme. Jäljettömiin on maaseudulla kadonnut kunnioitus
virkamiehiä kohtaan, täälläkin kunnioitetaan enemmän maakauppiasta,
hänelle ollaan velkaa, kuin pappia tai tuomaria, semmoinen ei ole
hauskaa."
"Niin, hauskaa se ei ole", myönsi rouva Hage ja jatkoi huokaisten:
"juopa tulee yhä suuremmaksi ja toisella tavalla kuin ennen, me tulemme
yksinäisemmiksi. Ja köyhemmiksi", hymyili hän jälleen.
"Ei se naurata", sanoi pastori Langen vakavana ja pudisti päätään.
Rouva Hage kulki oikotietä peltojen poikitse, aurinko oli juuri
laskemassa, sen viime säteet kimaltelivat virran kalvossa, rannat
peittyivät sinertävään hämyyn.
Pappilan puutarhan suuri tuomi oli aivan valkoisenaan kukkia, jokainen
tuulenhenkäys kuljetti ympäristöön voimakasta tuoksua.
Rouva Hage pysähtyi ja katseli ympärilleen. Kerran kai hänkin lähtisi
— jättäisi kaiken, jonka tunsi, jota rakasti. Pappilassa oli hän
lapsuutensa elänyt, siellä oli hän sinä suvena mennyt kihloihin — ah,
niin monta vuotta sitten, — nuorena asianajajan rouvana oli hän asunut
kolme vuotta sillan luona olevassa pienessä talossa, — jossa nyt asui
nimismies, — ja pohjoisessa vietettyjen vuosien perästä olivat he
muuttaneet takaisin tänne, — ja tänä kesänä tulivat he asuneeksi täällä
— hyvä jumala, hänhän oli asunut täällä jo kolmekymmentä vuotta.
Kerran — niin, kerran oli hän kaikesta sydämestään toivonut pääsevänsä
pois täältä — uusiin ja suurempiin oloihin, rikkaampaan elämään, monien
ihmisten pariin. Mutta nyt — jaksoiko hän edes ajatella lähtemistä?
Eikö hän ollut viihtynyt täällä hyvin monta vuotta, kunnes se ihme
tapahtui, että seudulta alkoivat ystävät kuolla sukupuuttoon, vanhat
perheet lähtivät pois tai muuttivat manan majoille, uusia ei tullut
sijaan, ja ne jotka tulivat olivat arvottomia, elämä oli muuttunut yhä
yltyväksi yksinäisyydeksi, joka kaikkialta häntä uhkasi. Ja sittenkään —
Hän kulki hitaasti edelleen. Mahtaisivatkohan niityt vielä virkistyä,
jos tulisi sadetta? Kunpahan hän vain saisi Hagen ottamaan vuokraajan. —
Mutta Hagehan tahtoi aina olla kaikkea sitä, mihinkä hän ei sopinut —
onnettomuudekseen. Maanviljelijä ja pitäjäpolitikko — saaden osakseen
pelkkiä vastoinkäymisiä. Tila rappeutui ja talonpojat hymyilivät
happamesti kulkiessaan tuomarilan maitten yli johtavaa polkua. Ensiksi
he syrjäyttivät hänet puheenjohtajan toimesta ja viime vaaleissa hänet
jätettiin tykkänään pois kunnanvaltuustosta, se oli häntä harmittanut,
hän oli vanhentunut ja käynyt entistäänkin harvasanaisemmaksi. Aamuisin
hän aina asetti kirjoituspöydälleen suuren arkin paperia, erohakemusta
varten. Mutta hän ei koskaan ollut saanut otetuksi kynää käteensä.
"Kai minun täytyy se erohakemus kirjoittaa", sanoi rouva Hage ääneen ja
kulki pitkin askelin kotia kohden.
Syötyään istuivat he kaikki puutarhaportailla, tuomari tupakoi ja
rouva Hage neuloi. He kuulivat naurunkikatusta ja hiljaista rapatusta
maantieltä, tuomarilan palvelijattaret olivat tuttaviaan odottelemassa.
"Tänä iltana tanssitaan Hagessa", sanoi rouva Hage tarkastellen
neulomustaan, "eikö teistä ketään haluta mennä mukaan."
"Eikö se riitä, että piiat menevät", kivahti Charlotte.
"Sinäpäs nyt olet olevinasi", sanoi äiti.
"Sinä tiedät vallan hyvin, minkälaista siellä olisi", vastasi
Charlotte, "ketään ei meidän tulomme huvittaisi eikä meillä olisi
mitään tekemistä. Minä häpeän itseäni tanssiessani kansantansseja
Andersenin johdolla. Tunnetko Dalebu-Jonsønin?"
"Enhän minä, jumalanähköön, tunne."
Äiti hymyili.
Anne Sofie työnsi kissan sylistään ja nousi.
"Minä menen", sanoi hän rauhallisesti.
"Siinä teet sinä oikein, lapseni", sanoi rouva Hage koettaen vakuuttaa
itselleen, ettei hän ollutkaan toivonut molempain jäävän kotiin.
Tuomari meni levolle. Charlotte istui vielä hetken, hän koukisti
solakan, pitkän vartalonsa aivan kaksinkerroin ja istui kädet
polvien ympäri ristittyinä, miltei huomaamattomasti vavahteli hänen
ruumiinsa, se oli salaista kärsimättömyyttä, avoimet silmät tuijottivat
tuntureille, joilla ne eroittivat mäntymetsästä häämöittävän tien.
"Kun Johannes palaa lomaltaan, lähden minä hänen mukaansa", sanoi hän.
Rouva Hage ei heti vastannut, syksyyn mennessä heidän lukunsa siis
vähenisi.
"Minä puhun isälle", sanoi hän hetken kuluttua, "onhan hänellä Anne
Sofie."
"On — jollei hän mene naimisiin Olen kanssa."
"Ole Bergeiminkö kanssa? Ei koskaan, niin typerä ei hän ole — jumala
auttakoon ja varjelkoon meitä semmoisesta onnettomuudesta."
"Olea hän meni tapaamaan tansseihin", sanoi Charlotte.
"Anne Sofiestako tulisi Bergeimin emäntä", äiti ravisti päätään,
"ajattelehan toki Charlotte —"
Charlotte seisoi äitinsä edessä kädet riippuen.
"Sinä et tiedä, kuinka välistä haluttaa tehdä mitä tahansa. Kun
on satanut lokakuun, marraskuun ja joulukuun, voisi pistää päähän
naimisiin meno vaikka oman isoisänsä isoisän kanssa, niin, melkeinpä
Olen isoisän isoisän kanssa. Mutta — kesällä ei niin tehtäisi.
Hyvää yötä, äitiseni —"
— Rouva Hage siirtyi huoneeseen, hän työskenteli ahkerasti, silloin
tällöin nosti hän kuunnellen päätään. Hän kuuli vain oman hengityksensä
ja etäistä hanurinsoittoa Hagesta. Hän parsi sukan toisensa perästä,
silloin tällöin hän huokaisi ja sanoi huokaistuaan, "ei sinun
huokailemisistasi mikään parannu", ja sitten hän taas kuunteli
hanurinsoittoa.
Kuullessaan nuorten palaavan oli jo keskiyö, he kulkivat ohitse hiljaa,
nauraa kihertäen. "Siivoa nuorisoa", ajatteli rouva Hage. Sitten hän
kuuli Anne Sofien nousevan portaita, "hän on siis sittenkin ollut
tansseissa", ajatteli rouva Hage.
Talossa oli kaikki taas hiljaista, maantien melu haipui etäisyyteen.
Rouva Hage pani pois käsityönsä ja meni pihalle, oli ihana yö, hän
ei voinut mennä nukkumaan. Hän kulki keittiöportailta navetan luo,
edestakaisin, hieroen silloin tällöin käsiään.
Tyttäriään hän ajatteli, mitä hänen oikeastaan oli tehtävä, hekin
kaipasivat hiukkasen iloa, heidänkin tuli kokea elämää. _>_
Oli yö ja koko tienoo nukkui. Pappilassakin oli pimeätä, he olivat
siis saaneet matkavalmistukset tehdyiksi. Ensi yönä olisi jo vanha
pastorikin poissa.
Rouva Hage kulki kauan. Hän tuli ajatelleeksi kaikkia niitä iloisia
suviöitä, jotka hän oli elänyt, alkaen nuoruuden ensi vuosista, jolloin
veri vielä oli kuumaa ja punaista, onneton, on se nuoriso, joka ei
ole tuntenut veren virtaavan kuumana suonissaan. Hän muisti erään
kesän, jolloin Johannes ja Hagbart olivat tuoneet kaupunkilaistuttavia
tullessaan, silloin oli tuomarilassa ollut varhaisesta aamusta alkaen
semmoista melua ja touhua, että Hagen oli täytynyt sanomalehtineen
paeta talosta löytääkseen rauhallisen lukupaikan.
Hän nauroi.
Hän kuuli naurunsa kajahtavan onttona ja surullisena nukkuvien talojen
keskellä. Hän ravisti itseään, huokasi raskaasti ja meni levolle.
Noustessaan portaita kuuli hän seinäkellon lyövän kahta.
3.
He seisoivat sillalla viittomassa kunnes höyrylaiva hävisi niemen
taakse. Ja viimeiseen asti seisoi pikku pastori kannella viittoillen
vastaukseksi, ja neiti Steineman piti nenäliinaa kasvojensa edessä.
Sitten näkyi enää vain savua.
Rouva Hage seisoi yhä sillalla, pari miestä oli kuormaamassa säkkejä
rattaille, muutamia pohjoisesta tulleita talonpoikia hääräili
rattaitten vaiheilla. Kalastaja Niilo souti virralla, rouva Hage huusi
häntä käymään talossa, jos hän saisi kaloja.
Sitten hän hieroi käsiään, haasteli hetken lahtari Lallin kanssa sian
puolikkaasta, jonka hän tahtoi saada, koetti tinkiä, hieroi taas
käsiään ja lähti kotiin suuri tyhjyys sydämessään.
Mutta tultuaan Sillankorvan Antin vaiheille, sanoi hän itselleen, ettei
hän todellakaan saanut antaa yksinäisyydentunteelle ylivaltaa, oman
itsensä ja toisten tähden, ja hän pistäytyi kauppaan ostaakseen naulan
suklaata illaksi.
Anne Sofie oli seurannut hitaasti perässä, ja kukkulalla, jolta näkyi
vuonolle, hän pysähtyi vielä kerran.
Kesällä ei tulisi ketään tuttua vierailemaan pappilaan, ei hänkään.
Koskiko se häneen, ei, tuntui vain hiukan omituiselta, siinä kaikki.
Se oli ollut ikäänkuin mahdollista jo niin monta vuotta, että hän oli
melkein sen unhoittanut. Nyt, kun viimeinenkin mahdollisuus oli poissa,
muisti hän sen.
He olivat retkeilleet yhdessä, hän oli ollut papin poika ja Anne Sofie
tuomarin tytär, se oli ollut liiaksi ennakolta järjesteltyä, eikä siitä
siksi ollut tullutkaan mitään.
Äiti seisoi kaupan edessä odottaen häntä.
"Kai sinustakin tuntuu pappilaisten menettäminen raskaalta — rakas
lapseni", tunnusteli hän.
Anne Sofie siirtyi toiselle puolelle tietä, rouva Hagen suu sulkeutui,
ei — ei ollut hutuistakaan avosydämmisyyttä odotettavissa, Anne Sofien
ei ollut tapana uskoa tunteitaan muille.
"Meillä on suklaata illaksi", sanoi rouva Hage ääneen koettaen puhua
iloisesti ja kulkien reippain askelin.
Saavuttuaan sillalle huomasi hän, että Anne Sofie oli pysähtynyt
keskustelemaan jonkun kanssa, hauturin.
"Tuletko sinä", huusi rouva Hage, hänestä tuntui niin vastenmieliseltä
mennä yksin kotiin.
"Olella on minulle kissanpoika", vastasi Anne Sofie, ja he molemmat
lähtivät nousemaan Bergeimiä kohden.
Tie nousi jyrkästi, kapea ratastie, pensaikon reunustama, Anne
Sofie kulki reippaasti edellä, — tiessä oli jotakin niin herttaisen
hyväilevää, sen vieressä lirisi puro, tuntui kuin lehtimetsän tuoksua.
Ole asteli perässä, kädet selän takana, hitaasti, mutta uupumatta.
He tulivat pihalle. Talo sijaitsi korkealla, yksinäisenä, he näkivät
sieltä koko kylän. Pieni tupa oli keltaiseksi maalattu, navetta ja vaja
olivat rinnakkain tunturin kupeessa, melkein pihan poikki juoksi puro,
— sama puro, jonka tielläkin kohtasi.
"Täällä on kaunista", sanoi Anne Sofie hengästyneenä.
He menivät tupaan, se oli pieni, kahdesta matalasta ikkunasta näkyi
laakso, Anne Sofie aukaisi ikkunan ja katseli ulos, — tuolla oli
kirkko, tuomarila ja pappila, täältä näkyy kaikki, ajatteli hän.
"Tässä on kissanpoika", sanoi Ole, hänen käsivarrellaan oli pieni
harmaa kerä. Anne Sofie otti sen ja painoi sitä poskeaan vasten, hän
tunsi, että se oli lämmin kuin pieni lapsi.
Hän katsahti Oleen kiittääkseen, Ole seisoi oven luona, mutta nousikin
ylös niin kiivakasti, että unohti, mitä oli aikonut sanoa.
Saattoi helposti nähdä, mitä Ole ajatteli.
Anne Sofie kääntyi häneen selin, — vai _sitä_ Ole ajatteli —. Entäs hän
itse —?
Arasti katseli hän pientä, puolityhjää talonpoikaistupaa
kääntöpöytineen, sohvalavitsoineen ja ruskeine tuoleineen —
Saattoiko hän ajatella —?
Hän katsahti Olea, joka seisoi kaltaisenaan oven luona, Anne Sofien
mielestä hieman kalpeampana kuin tavallisesti, mutta hymy oli entinen,
tuo ikäänkuin hiukan anteeksipyytävä, hyvä hymy. Niin, hyvä hän olisi —
Mitä hän ajattelikaan? Eikö hän hävennyt. Eihän hän ollut rakastunut
Oleen.
Hän painoi kissanpoikaa rintaansa vasten.
"Nyt niinä lähden taas alaspäin", sanoi hän tuntien kuinka
hymy jäykistyi hänen huulilleen, hän muuttui juhlalliseksi ja
lähentymättömäksi, hänen mieltään pahoitti ja katkeroitti se, ettei
hän kyennyt olemaan luonnollinen. Hän kiiruhti ulos, mutta seistessään
pihamaalla eikä enää Olen tuvan seinien sisässä, tunsi hän vapautuvansa
ja hiljaa hengähtäen tai huokaisten kääntyi hän Oleen päin.
"Enpä ole tainnut edes kiittää sinua kissanpojasta", sanoi hän.
"Mitäpä kiittelemisiä kissanpoika kannattaisi", vastasi Ole.
Anne Sofie tarttui lujasti hänen käteensä, säikähtyi seuraavana
silmänräpäyksenä, että Ole käsittäisi hänet väärin, veti kätensä
nopeasti pois ja meni.
Tiellä hän ei tahtonut kääntyä, sillä hän tunsi, että Olen katse
seurasi häntä. Vasta tietäessään olevansa polvekkeen takana kätkössä,
pysähtyi hän hengähtämään.
Mennäkö Bergeimiin emännäksi —!
Vai elelläkö tuomarilassa kunnes on muuttunut vanhaksi piiaksi,
elelläkö hienona neitinä — säätyläisneitinä, kuten ennenvanhaan oli
tapana sanoa.
Kuinka Ole olikaan häntä katsonut! Jo kauan oli hän tiennyt, että
Ole oli rakastunut häneen, mutta hän ei ollut koskaan ajatellut Olen
uskovan saavansa hänet. Mutta niin hän vallan varmasti ajatteli.
Kuinka Ole olikaan katsonut häntä! Tuo katse herätti hänessä suloisen
kauhun, pelokkaan väristyksen hänen ruumiissaan kuin kylpyyn mennessä.
Ja hän ehkä eläisi elämänsä yksinään, ilahduttaisi itseään päivästä
päivään koiranpennuilla ja kissanpojilla, hän, jolla oli vain yksi
ajatus: olla miehen oma ja kerran puristaa lämmintä, alastonta, pientä
lapsenruumista itseään vasten.
Ollessaan nuori tyttö — kokematon ja tyhmä -silloin, kun hän ja
Charlotte vielä asuivat samassa huoneessa, — puhuivat he joskus
avomielisesti keskenään rakkaudesta, miehestä, joka oli oleva ainoa
heidän elämässään, hän tai ei kukaan.
Siitä oli jo kauan, kun hän oli avannut sydäntään Charlottelle tai
jollekin muulle, eivätkä hänen ajatuksensa enää olleet julkisuutta
varten. Hän ei enää uskonut ainoaan valittuun, häneen eikä kehenkään
muuhun. Mies kuin mies — kunpahan hän vain pääsisi elämästä ikäänsä
yksinäisenä ja lapsetonna.
Katkeroituneena katseli hän eteensä, ilme oli kova, kasvot kalpeat.
Nämä olivat varmaankin niitä, joita sanottiin pahoiksi ajatuksiksi,
eivät nuoren tytön ajatuksia, mutta eihän hän ollutkaan nuori tyttö,
vaan juuri tulemaisillaan vanhaksi piiaksi.
Kissanpoika yritti karata häneltä, hän tarttui siihen niin
kovakouraisesti, että se huusi ja kynsi, Anne Sofie piti siitä lujasti
kiinni ja kulki edelleen.
Kuumottavin poskin tuli hän tuomarilan keittiöön.
"Kuljin niin nopeasti", sanoi hän.
"Kyllä sinä viivyit riittävän kauan", vastasi äiti.
Anne Sofie etsi maitokupin ja laskeutui polvilleen. "Voi, minun
pikkuista kissanpoikaani", sanoi hän.
Rouva Hage ihmetteli tytärtään, ravisti huolestuneena päätään ja koetti
hämmentäessään kaakaota arvailla, olisiko todellakin jotakin Anne
Sofien ja Olen välillä? Mahdotonta — olihan Anne Sofie niin jäykkä
ja luoksepääsemätön, niin ylhäinen —. "Varjelkoon — voihan hänkin
olla hyvä puolestaan", sanoi hän ääneen ja koetti katsein urkkia,
oliko hänen tyttärensä ehkä kuullut jotakin. Mutta siitä tulisi
vain onnettomuutta, ajatteli hän edelleen, kyllä minä olen pitkän
elämäni aikana nähnyt, minkälaista talonpoikaisvaimojen elämä täällä
on. "Tarkkaahan kaakaota, Anne Sofie", sanoi hän, ja kun hän pihan
poikki aittaan kulkiessaan kohtasi suuren kukon, nyökkäsi hän sille
tarmokkaasti ja sanoi: "niin ei koskaan tapahdu."
Palatessaan aitasta savustettu makkara kädessään, kuuli hän ääniä
maantieltä, savustettu makkara kädessään meni hän veräjälle katsomaan.
Kaksi joukkoa oli kohdannut toisensa, indredalilaisia ja
paikkakuntalaisia, he olivat pysähtyneet ja keskustelivat hiljaa.
Heidän keskellään seisoi mies, jota rouva Hage ei tuntenut, hän oli
lyhyt, mutta sangen harteikas, hänellä oli leveälierinen hattu ja
sen alta näki rouva Hage kapeat, auringonpolttamat, mutta sittenkin
kalvakkailta näyttävät kasvot. Hänellä oli suuri, musta parta
ja siniset, vakavat silmät, hän kuului sanovan jotakin syvällä,
miehekkäällä äänellä, sitten hän tarttui hattuunsa, kääntyi ja lähti
lyhyin, hieman sipsuttavin, nopein askelin.
Rouva Hage pistäytyi veräjästä ulos.
"Aapo", huudahti hän hiljaa, osoittaen lähtenyttä makkaralla, "kuka oli
tuo vieras mies?"
Se oli — kuulemma — se oli se uusi pappi.
4.
Uusi pappi herätti suurta huomiota tuomarin perheessä, hän oli ollut
paikkakunnalla jo viikon eikä vielä ollut käynyt talossa, hän oli
käynyt tervehtimässä puheenjohtajaa, nimismiestä ja maakauppiasta,
muttei tuomaria, oliko se olevinaan mielenosoitusta.
Tuomari nosti katseensa sanomalehdestä.
"Älkäämme odotelko uutta pappia", sanoi hän. "Kyllä Stord tunnetaan,
hän on talonpoikaispappi ja vihamielinen virkamiehiä kohtaan. Eräässä
valitsijakokouksessa, moniaita vuosia sitten, minä tapasin hänet, hän
kuului silloin vasemmistoon, nyt hän kaiketi on lähinnä sosialisti,
mutta jo silloin oli hänen ohjelmassaan vain yksi ponsi: alas
virkamiehet. Pysytelkäämme hänestä soveliaan matkan päässä."
Rouva Hage ei vastannut mitään, hän puristi huulensa yhteen ja oli
epäilyttävän lauhkean näköinen, hän ei aikonutkaan pitää pastori
Stordia soveliaan matkan päässä. Tulee pappi, jolla on maankuulu nimi,
mies joka itse on jotakin, ja hänen kanssaan ei rouva Hagen pitäisi
seurustella, sen hän tekee, vaikka hänen täytyisi korvista kiskoa
pastori Stord taloon.
Tuomari oli mennyt portaille, mutta palasi pian takaisin, "menehän
katsomaan, mitä pappilassa puuhaillaan", sanoi hän ja hänen nenänsä
punoitti tavallistaan enemmän.
Rouva Hage meni ulos.
Pappilan maalla kasvoi muutamia ihania saarnia, nuo satavuotiset puut
olivat pappilan parhain koristus.
Kaksi miestä oli parhaillaan kaatamassa suurinta puuta. Pappi seisoi
vieressä katselemassa..
Puunkaatoa katsellessa katsellaan elämän sammumista, jos puu
tarpeettomasti kaadetaan, katsellaan murhaa. Mutta jokaisen
velvollisuutena on estää murhaa tapahtumasta, jos hän sen voi.
Näin ajatteli rouva Hage juostessaan voimainsa takaa polkua pitkin, hän
kokoili helmojaan niin paljon kuin voi, tämähän on murhaa, mutisi hän
itsekseen.
"Älkää — lopettakaa tuo", huusi hän hengästyneenä, heiluttaen
nenäliinaa.
Ne kaksi miestä lopettivat hakkaamisen ja töllistelivät typerän
näköisinä. Pappi tuli vastaan hitain askelin.
"Älkää hakkauttako noita puita, pastori Stord, ne tunnetaan koko
maakunnassa. Ne ovat seudun ylpeys. Ne ovat kasvaneet siinä sata
vuotta. Monen suvun muistot liittyvät noihin puihin".
Pastori katseli häntä rauhallisesti. "Olette varmaankin tuomarinrouva
Hage?" kysyi hän matalalla, sointuvalla äänellään.
"Niin olen. Ja minä olen syntynyt pappilassa. Olen mennyt kihloihin
noitten puitten alla. Äiti ja isä tapasivat istua niitten varjossa.
Kaikki täällä asuneet papit ovat pitäneet niitä kunniassa. Älkää
hakkauttako niitä."
Pappi hymyili. "Minulla on viraston suostumus", sanoi hän.
"Sen minä kyllä uskon, mihinkähän ei kanslioissa suostuttaisi. Mutta
te olette pappi — te olette ihminen — te näette puut, näettehän kuinka
ihania ne ovat."
"Minä näen, kuinka ne imevät voiman maasta", vastasi pappi palaten
takaisin puitten luo.
"Saahan toki hiukkasen uhrata sille, mikä on kaunista tässä maailmassa,
eikö niin pastori? Ja hiukkasen sille, mikä on pyhää meille kaikille.
Puut elävät kauemmin kuin me, niissä on sukukuntien elämää, jumalan
ääntä niitten suhinassa."
Pastori kohautti vastahakoisena olkapäitään.
"Uhrata! Jumala on meille antanut maan, josta viljeltynä tulisi seudun
parhaita. Katsokaahan, minkälaisena kesantona se on. Jotta voitaisiin
entisiä laiminlyöntejä korjata, täytyy saarnipuut hakata pois. Maata
täytyy viljellä. Hakatkaa!" huusi hän miehille.
"Mutta kysykää keneltä paikkakuntalaiselta tahansa —"
"Minä olen neuvotellut puheenjohtajan kanssa. Kaatakaa ne," sanoi hän
jälleen ja kääntyi kohteliaasti rouva Hagen puoleen. "Jos teillä on
valittamisen aihetta, olette tilaisuudessa kääntymään viraston puoleen."
"Nuo puut tietävät enemmän ihmisten rakkaudesta kuin te, pastori,"
sanoi rouva Hage ja lisäsi uhaten: "Teille kostetaan se, mitä nyt
teette — olkaa siitä varma", hän kääntyi nopeasti ja lähti kotia kohden.
— Muutamia päiviä myöhemmin oli rouva Hage maakauppiaan puodissa,
pastori sattui tulemaan. Hän odotti, kunnes pastori oli saanut asiansa
toimitetuiksi, pois hän lähti yhtaikaa. Pastori tervehti lyhyesti.
Rouva Hage hymyili leppeintä hymyään, hymyä, joka uursi kaksi syvää
vakoa hänen suupieliinsä, ja puhui imelimmällä äänellään.
"Älkäämme antako puitten synnyttää vihamielisyyttä pappilan ja
tuomarilan välille", sanoi hän, "puitten kaataminen koski minuun
ja tekin ehkä sitä kadutte. Mutta papin ja tuomarin kesken on aina
ystävyys vallinnut, mehän olemme täällä ainoat virkamiesperheet."
"En minä ole vihamielisiä välejä ajatellutkaan", sanoi pastori
hitaasti, "enkä minä sitäpaitsi kuulukaan virkamiessäätyyn siinä
mielessä kuin te tarkoitatte", hän kulki nopeasti. Mutta rouva Hage
pysyi perässä ja kulkiessaan hän tarkasteli pastoria sivultapäin,
pastorin voimakkaan yläruumiin ja ohuitten, heikkojen säärien,
sipsuttavien askelten välillä oli huvittava epäsuhde ja katsoessaan
läheltä hänen suuriin sinisiin silmiinsä, aavisti rouva Hage niissä
epävarmuutta, itsensäkiduttajan ja kiihkoilijan epävarmuutta, ajatteli
hän, etpähän olekaan miekkoseni niin voimakas kuin luulet.
"Mutta virkamies te olette sittenkin", sanoi hän.
"Niin — valitettavasti", vastasi pastori lyhyesti.
Rouva Hage tunsi itsensä nöyryytetyksi, muttei sittenkään antautunut.
"Mutta miksikä valitettavasti?"
Pastori katseli kookasta, voimakasta vanhaa rouvaa, joka ei tahtonut
häntä päästää, hän katseli lujia, punertavia kasvoja, valkoisia tiheitä
kulmakarvoja, jotka kaartuivat tummien, loistavien silmien yllä, tuo
rouva teki hänet levottomaksi, ja hiukan myöntyväisempänä hän vastasi:
"Siksi, että minä olen syntyäni talonpoika ja mieluimmin elän
talonpojan elämää. Valitettavasti jouduin minä virkamiesuralle,
vaihdoin kaiken omani kulttuuriin — siksi kai sitä sanotaan — joka
ei koskaan tule omakseni ja huomasin liian myöhään kaiken sen
valheellisuuden, petoksen, kaiken sen vilpin ja ylpeyden, joka aina
liittyy virkamiehen asemaan. Liian myöhään huomasin minä, että
olisin voinut hyvin olla, jopa paljon paremminkin, pappina olematta
virkamiehenä, nyt minä koetan olla talonpoika, vaikka olenkin pappi."
"Mutta te olette pappi", hymyili rouva Hage itsepäisenä, "ja minä
kuulun teidän seurakuntaanne."
"Seurakuntaani", sanoi pastori ja rouva Hage huomasi, että jotakin
voimakkaasti pyrki oikeuksiinsa hänen äänessään, liian usein
toistetut sanat sen aiheuttivat, sanat joilla pyrittiin vaikuttamaan,
"seurakuntaani, niin — jos te tarkoitatte asetuksia ja rajoja. Te
kuulutte pitäjään, rouva, kaikki ne kirkolliset toimitukset, jotka
teillä on oikeus vaatia papiltanne, saatte te vaatia minulta. Mutta
jos te tarkoitatte jotakin enempää, jotakin joka on täällä sisällä",
hän löi rintaansa, — "niin luulen minä, ettette te kuulu seurakuntaan.
Siinä mielessä en ole teidän pappinne — olen vain teidän virkamiehenne.
Minä olen talonpoika ja julistan jumalan sanaa niille, jotka kuuluvat
_minun_ seurakuntaani. Niille, jotka uskovat siihen jumalaan,
johonka minä uskon. Minun jumalani ei ole virkamiesten jumala, jonka
seurakuntaa pitäjäinrajat määräisivät, minun jumalani on vähäpätöisen
miehen jumala, talonpojan ja työmiehen, sen joka tekee työtä ja täyttää
velvollisuutensa. Minun jumalani ei ole ylpeitten jumala."
"Mutta on niin monenlaista ylpeyttä", sanoi rouva Hage huvitettuna.
"Te tarkoitatte, että minullakin ja meikäläisillä on oma ylpeytemme,
ylpeytensä oli ehkä jumalan valitulla kansallakin, mutta se oli
valittu kansa ja se oli siitä ylpeä. Mutta — en pelkää puhua teille
suoraan — te kuulutte siihen luokkaan, joka on ylpeä itsessään, joka
on ystävällinen kansalle, jota pitää itseään alempana olevana, joka ei
tahdo syödä heidän pöydässään eikä kutsua heitä huoneisiinsa. Se on
ylpeätä luokkaa. Missä syövät teidän väkenne, rouva, keittiössä, eikö
niin?"
"Niin on tapana meillä", vastasi rouva Hage hieman hämmentyneenä,
"siten he viihtyvät parhaiten." Pappi nauroi, hänen naurunsa oli
kimeätä kuten sen, joka ei ole tottunut hymyilemään.
"Tuskinpa. Kaiketi on asianlaita niin, ettette te viihtyisi, jos olisi
toisin. Ei — rouva — me emme kuulu samaan seurakuntaan. Siksipä olen
sallinut sen epäkohteliaisuuden, etten ole käynyt teitä ja perhettänne
tervehtimässä. Se olisi ollut vain kohteliaisuusvalhe."
Rouva Hage katseli häntä uteliaana, sitten hän sanoi yhtäkkiä:
"Te olette kansanpuhuja?"
Pastori tuli tummanpunaiseksi, hämmentyi, sipsutteli rauhatonna,
vihdoin hän sanoi:
"Te tarkoitatte, että minä puhun pelkkiä sanoja. Minä _olen ollut_
kansanpuhuja — valitettavasti."
"Siitäkin sanotte valitettavasti", nauroi rouva Hage hyväntuulisena,
"kuulkaahan, minä luulen todellakin, että meillä kahdella on
keskustelun aihetta. Nyt on teidän vuoronne kuunnella. Minun isäni
oli täällä monta vuotta pappina, hän oli niitä ylpeitä, joista te
puhutte. Kun ihmiset tulivat hänen pakeilleen, istuivat he aina
ovensuussa, niin oli asianlaita. Mutta kun hänet haudattiin, seisoivat
he haudan ympärillä ja itkivät, eivätkä he sitä hävenneet. Hän järjesti
täkäläisen koulun. Hän opetti heitä pesemään tupiaan, aukaisemaan
ikkunoita saadakseen raitista ilmaa ja saipa hän heidät silloin tällöin
pesemään itsensäkin — hiljalleen mentiin eteenpäin. Kuka olisi heitä
opettanut, jollei hän olisi sitä tehnyt?" Pastorin aikoessa vastata,
jatkoi hän nopeasti: "Antakaahan minun puhua. Isä tunsi jokaisen
ihmisen, jokaisen lapsen pitäjässään, kaikki salaisuutensa uskoivat
he hänelle. Lapset oli hän kastanut, päästänyt ripille ja vihkinyt,
hän oli istunut sairasvuoteen ääressä, puhunut haudalla, hän oli
ollut ristiäisissä, häissä ja hautajaisissa joka ainoassa talossa. On
totta, etteivät he usein istuneet hänen pöydässään, mutta he luottivat
häneen. Ei se riitä, jos sanon, ettei kukaan tarvitseva turhaan
kolkuttanut hänen ovelleen, hänen ollessaan pappina ei seudulla ollut
ollenkaan köyhiä, todella puutteessa olevia, jollei isä itse voinut
auttaa, hankki hän apua, kukaan ei uskaltanut kieltäytyä, kun hän
käski auttamaan. Ja johdattakaahan mieleenne, pastori, kuka hankki
paikkakuntalaisille tien tunturin ylitse, isä, kuka järjesti seudulle
laivaliikenteen, taaskin isä. Hänen eläessään lisääntyi postinkulku
yhdestä kerrasta kolmeen kertaan viikossa, sekin hänen työtään. On
totta, että hänen aikanaan istui kansa ovensuussa, en sano että se
olisi ollut oikein, mutta saammeko silti unohtaa, mitä hyvää hän
on tehnyt? Me emme tahdo antaa tunnustusta hyvälle silloin kun se
on meidän keskellämme, kun me olemme kadottaneet sen, koetamme sen
unohtaa, pahan ja pienen me muistamme, ilolla, semmoisia me ihmiset
olemme, onko se kaunista? Nyt istuu rahvas ja palvelijat pöydässä,
minä olen vanhanajan ihminen, mutta en niin tyhmä, etten ymmärtäisi
sen olevan luonnollista, vaikka minä kiusaannunkin, kun Mäenpään Antti
kaivaa mälliä suustaan ja asettaa sen lautaselle."
He olivat ehtineet tuomarilan veräjälle, rouva Hage pysähtyi, hän oli
erittäin ystävällinen.
"Minä olen suulas vanha vaimo, pastori, ja pelkäänpä, että teidän
sielunhoitoonne tulee kuulumaan velvollisuus silloin tällöin laverrella
minun kanssani. Talvi on täällä pitkä ja pimeä. Minä olisin vallan
hyvin voinut olla sangen vihainen teille, kyllä minäkin kykenen
näyttämään ylpeyttäni, jos niin tarvitaan. — Mutta", — hän hymyili
lauhkeasti — "minä olen oppinut tyytymään ihmisiin semmoisina kuin he
ovat, olkoot he sitten talonpoikia tai pappeja, ja minä iloitsen siitä,
että he ovat monenlaisia ja toisistaan eroavia. Minä vapautan teidät
tervehdyskäynnistä, en itsekään välitä muodoista, mutta minä uskon,
että saamme kohta nähdä teidät tuomarilassa, ja minä toivotan teidät
sydämestäni tervetulleeksi."
Hän tervehti ja meni sisään, tuntien selviytyneensä voittajana. Mutta
pappi asteli hitaasti ja miettien kotiaan kohden.
5.
Samana iltana seisoi pastori Stord ikkunan ääressä katsellen
tuomarilaan päin.
Oli vihdoinkin alkanut sataa. Ensiksi oli tullut tiheätä vihmaa
kuuroittaan vuonolta päin, välistä oli aurinko pilkahtanut, sitten
tunturit kokosivat pilvet ja nyt valui sade rankkana kesäkuisen
vihreille maille, koivut taipuivat tuoksuen kosteina, purot paisuivat
kohisten, ja pappilan oja virtasi vuolaana, täynnään vettä.
Pastori nojasi ikkunalautaa vasten ja painoi otsansa ruutuun katsellen
ulos, hän tunsi itsensä yksinäiseksi avarassa, tyhjässä pappilassa.
Väentuvassa oltiin jo levolla, sinne ei hän voinut mennä, eikä se Antti
niinkään huvittava ollut.
Tuomarilassa oli valoa, se kimmelsi salaisesti sateen halki. Hän
ajatteli rouva Hagea, joka oli houkutellut hänet puhumaan hieman liian
monta sanaa ja sitten kysäissyt, oliko hän kansanpuhuja. Hieman liian
monta sanaa —. Mutta tänään ei ole sinne menemistä. Mutta ehkä — tuo
ikuinen epävarmuus.
Hän alkoi kävellä edestakaisin lattialla. Kädet selän takana. Silloin
tällöin hän pysähtyi, kohotti leukaansa ja hengähti syvään.
Eikö hän ollutkin etsinyt tätä uutta työalaa päästäkseen pois sieltä,
missä hänet tunnettiin, missä hän oli ollut kansanpuhujana, pois
hieman liian monien sanojen parista, ollakseen oma itsensä? Hänet
oli vielä kerran vallannut halu tavoittaa oma sisimpänsä, löytää oma
sisäinen itsensä; aina ennen kun tämä halu oli hänet vallannut, oli hän
ponnistellut turhaan, ihmiset olivat tulleet väliin, kuinka väsynyt
hän olikaan ihmisiin! Niinkauan kuin heitä kehui, puhui niitä sanoja,
joita he halusivat kuulla, olivat he hyviä ja lauhkeita, mutta jos
sanoi totuuden sanan, niin he uhkailivat, sanoivat kateelliseksi,
pahansuovaksi, petolliseksi —
Niinpä niin, jumala tietää, kuinka hauraaksi totuus oli tullut,
se totuus, jonka hän salaisesti sisimmässään tunsi, ei se, joka
vuolaana puheissa juoksi, josta ei kukaan välittänyt, monien ihmisten
totuus, siitä oli hän jo selvillä vesillä, vaan yksityisen ihmisen
totuus, yksilön osa totuudesta, voi, se oli niin vaikeata, siinä oli
epävarmuutta ja jotakin muuta, jotakin naurettavaa — totuus hävetti
häntä.
Hän seisoi pöydän ääressä nojaten nyrkkejään pöydän kanteen.
Epävarma, niin — mistähän saivat jotkut ihmiset varmuuden, avokatseisen
varmuuden, yli kaksikymmentä vuotta kestäneiden taistelujen ja
kamppailujen jälkeen oli hän epävarmempi kuin koskaan ennen,
kätkeytyäkseen tarvitsi hän aina paljon sanoja. Mistä tämä johtui?
Jostakin salaisestako hänessä itsessään? Eikö jumala ollut koskaan
hänelle ilmestynyt, eikö hän koskaan ollut kuullut jumalan ääntä,
nähnyt jumalan kasvoja, tuntenut jumalan voimaa itsessään? Oliko se
sammumaton nälkä, jota hän tunsi, halua päästä jumalan luo vai pois
jumalan luota?
Sanoja — vaan ei jumalan sanoja. Taisteluja - vaan ei jumalan
taisteluja. Valtaa — vaan ei jumalan valtaa.