1.
Kesäkuun lempeä, himmennyt, rusohohteinen Ilta-aurinko täytti eteisen
vienolla, väräjävällä valolla, avatuista ovista ja ikkunoista lehahti
kevyt tuulahdus, joka henkäyksenä heilautti valkoisia ikkunaverhoja,
toi tullessaan kukkien tuoksua, ruusujen tuoksua, ja juuri tämä tuoksu
sai rouva Hagen pysähtymään ja katsahtamaan ulos. Hän tunsi sen, se
oli puutarhaportaiden luona olevan valkoisen ruusupensaan tuoksua.
Talossa oli hiljaista, vain keittiöstä kuuli hän pientä hälinää,
palvelijattaret eivät siis vielä olleet saaneet kaikkea pestyksi, oli
lauantai-ilta, ja tuomari saattoi tulla konttorista, rouva Hage oli
aikonut mennä auttamaan palvelijattaria, mutta hän olikin pysähtynyt
eteiseen; ruusuntuoksu oli hänet pysähdyttänyt.
Puutarhassa käyskentelivät tyttäret, Anne Sofie ja Charlotte, leikellen
kukkia haudoille, niin he tapasivat tehdä joka lauantai-ilta, he
asettivat ruusut varovaisesti suureen vasuun, eivätkä puhelleet
keskenään niitä leikellessään. Nuo kaksi nuorta tyttöä pensaikossa,
ruusujen tuoksu, kalvas valohämy, kaikki herätti rouva Hagessa
tuskallisen epätodellisuuden tunnun, tuohan oli vain kuva, kuva, jonka
hän oli nähnyt niin monen monta kertaa, hiljaisuuskin tehosti ennen
eletyn vaikutusta, eiköpähän hän itse ollutkin sisarineen tuolla
puutarhassa poimimassa kukkia hautojen koristuksiksi?
"Tuo kaikki on vain pelkkää toistamista", sanoi hän ääneen, hän näet
tapasi yksin ollessaan sanella arvelultaan ääneen. Kaikki kuivettuu
kuvaksi, ajatteli hän edelleen, ja kohta on pikkutyttöjen ainoana ilona
hautojen koristaminen lauantai-iltaisin. Ikäänkuin ei olisi viisaampaa,
että he koristelisivat itseään.
Ketä varten — ja taas hän lausahti ääneen, "ketä varten he
koristelisivat itseään?"
Hän oli kookas, hartiakas, leveälanteinen ja jykevä, kasvot olivat
pitkulaiset ja luisevat, posket verestävän punaiset, suu suuri, hiukset
valkoiset ja silmät ruskeat ja loistavat, vielä nuoret ja tuliset.
Nostaessaan voimakkaat, punaiset, työntekoon tottuneet nyrkkinsä
lanteilleen, oli hän peloittavan näköinen, mutta suu oli hyvä ja
lempeä, jollei hän nitistänyt huuliaan yhteen: ne sulkeutuivat silloin
imelin hymyin, johon ei ollut luottamista.
Nyt hän vain katseli ulos, enää mitään ajattelematta, hiljaisuus toi
leppoisaa rauhaa hänen mieleensä, ah, taas oli kesä ja niin äänetöntä,
ettei kuulunut edes kosken kohinaa; idästä lehahti kevyt tuulahdus.
Ehkäpä tulee sade, arveli rouva Hage, sitä kyllä tarvittaisiinkin, hän
ei muistanut, että koskaan olisi juhannuksen edellä satanut näin vähän.
Virrallapäin olevat huonostihoidetut maat kasvoivat heikkoa, mehutonta
ruohoa ja tuhansittain kellokukkia ‒ ‒ ‒
"Niin, paljon jää täällä tekemättä", sanoi hän, mutta rupesikin samassa
kuuntelemaan. Kuormarattaat kiljahtelivat maantiellä, hän kokosi
helmansa ja juoksi pitkin, miesmäisin askelin, hänen _täytyi_ nähdä.
Tulija oli Mutkan Antti, joka toi muuttokuormaa pappilasta, rouva Hage
huomasi, että nyt kuljetettiin ruokasalin tuoleja. Ja jääkaappikin
vietäisiin! Pastori Langen poismuuton aiheuttamaa surua oli lievittänyt
toivo saada ostaa jääkaappi huutokaupasta, mutta sitäpä ei myytykään.
Pettymys oli suuri — — —
Hän katseli tietä pitkin. Musta hevonen veti käyden työrattaita,
joille oli kuormattu pöytiä ja tuoleja, perässä asteli vääräsäärinen
Mutkan Antti, kädet selän takana. Vähintäin neljästi ajoi Antti päivän
kuluessa ohitse, ja aina pistäytyi rouva Hage ulos katselemaan. "Tuossa
sitä vietiin", sanoi hän jääkaappia ajatellen.
Yhtäkkiä hän muisti aikoneensa käväistä viemässä pastori Langelle pari
pulloa karviaismarjaviiniä, josta pastori niin paljon piti, tänään
sen täytyi tapahtua, huomenna he lähtisivät. Huomenna! Ja pastorin
lähdettyä ei hänellä taaskaan olisi yhtään ystävää paikkakunnalla,
jossa hän oli niin monet vuodet elellyt. Ystävääkö — ystävää —
hän pudisti päätään omille ajatuksilleen — kaikkihan olivat hänen
ystäviään, Mutkan Antti, Hakalan Pernilla, maakauppias, mutta ei ollut
ainoatakaan, jonka luokse hän olisi voinut iltahetkeksi pistäytyä.
Ketään, joka olisi tullut hänen luokseen toviksi jaarittelemaan.
Sillä täti Lovisen, sisarensa, luo hän ei tahtonut mennä, häntä
ei haluttanut käydä Päivölässä useammin kuin lähimmäisenrakkaus
vaati. Ja eihän kristityn velvollisuutena voinut olla haukkumisten
ja vastenmielisten juttujen kuunteleminen iltaisin, jolloin kaipasi
rauhallisempaa seuraa. Moiset kristityn velvollisuudet oli koetettava
täyttää aamupäivisin.
Kulkiessaan pihan poikki, täti Lovisea ajatellen, puristi hän huulensa
yhteen ja hieroi käsiään niin, että luut naksahtelivat, palvelijattaret
kuulivat sen keittiöön, ja pian oli kaikki pestynä. Mutta rouva
Hage oli unohtanut pesemiset, hitain askelin palasi hän puutarhaan,
nyökkäillen omille ajatuksilleen: kunpahan sillä uudella pastori
Stordilla olisi ollut vaimo ja lapsia. Mutta ne virastoherrat eivät
käsitä mitään, määräävät tänne lapsettoman leskimiehen — joka kaiken
lisäksi on talonpojan poika. Rouva Hagen mielestä täytyi virkamiehen,
ollakseen oikea virkamies, polveutua vanhasta virkamiessuvusta,
mutta sittenkin olisi hän tyytynyt tähän talonpoikaan, ottanut hänet
vastaan avosylin, jos hänellä vain olisi ollut vaimo ja lapsia. Mitä
hyötyy seurakunta papista, joka on lapseton leskimies, jokapäiväisessä
elämässä on papin vaikutettava, kansliasta käsin ei saada paljoakaan
aikaan.
Tytötkin olisivat voineet saada nuorta seuraa, täällä kodin
yksinäisyydessä käyvät he niin hiljaisiksi. Anne Sofie on jo yli
kolmenkymmenen — "jumalani, hän on jo kolmenkymmenen yhden", huudahti
rouva Hage lipputangolle, — en millään hinnalla tahtoisi elää uudelleen
sitä yötä, jona hän syntyi — joko siitä on yksineljättä vuotta. Viisi
vuotta oli hän Kristianiassa konttorissa, työn piti olla niin helppoa,
mutta eipähän hän voinutkaan sitä kestää. Takaisin hän tuli — kolme
vuotta sitten — tuona kauheana Hagbartin kuolinvuonna, — isän — ja
hänen itsensäkin — _täytyi_ saada jotakin virkistystä sinä syksynä, ja
olihan konttorityö Anne Sofiesta itsestäänkin tukalaa.
"Kuinka vanha sinä olet, Charlotte", huudahti hän yhtäkkiä puutarhaan.
"Kahdenkymmenen neljän", vastasi Charlotte hämmästymättä, tottuneena
äidin kysymyksiin, jotka odottamatta putkahtelivat esiin hänen
monisäikeisistä arveluistaan.
"Aivan niin, neljänkolmatta vanha", rouva Hage istuutui portaille, Anne
Sofie on kolmenkymmenen yhden, hänen ja Hagbartin välillä on kolme
vuotta, neljä Hagbartin ja Charlotten — aivan niin, neljänkolmatta. Ja
edelleen — rouva Hage nosti suuren sormensa ilmaan — neljä vuotta Anne
Sofien ja Eilertin välillä.
"Muistatko sinä Eilertiä, Anne Sofie", kysäsi hän.
"Äiti rakas, Eilert kuoli jo ennen minun syntymääni."
"Aivan niin", vastasi äiti hämmentymättä, "siispä Johannes täyttää tänä
vuonna neljäkymmentä yksi, neljänkymmenen yhden vanha ja naimaton —
häpeä miehelle, joka on hyvässä asemassa ja jonka velvollisuutena on
estää sukua sammumasta."
Tytöt eivät vastanneet mitään.
Niinpä niin, hiljaisiksi he käyvät täällä yksinäisyydessä, ajatteli
rouva Hage. Tänä vuonna _täytyy_ Charlotten lähteä liikkeelle, — hän
läiskäytti kätensä yhteen, — kuinka hiljaiseksi Hagekin on tullut,
-niin hiljaiseksi, että hän on unohtanut puhumisenkin. Käy vielä niin,
että minäkin tulen tuppisuuksi.
Rouva Hage huomasi tuomarin tulevan konttorista: hän pysähtyi oven
ulkopuolelle pakisemaan kirjurin ja asiamiehen kanssa — he eivät
olleet talon vieraita — ja asteli sitten hitaasti pihan poikki. Hän
oli lihava, riippuvatsainen, hänen jalkansa olivat pienet ja ulospäin
vääntyneet, kätensä valkoiset ja kapeat, kasvot punaisenruskean,
harmahtavan parran peitossa, — parran seasta eroitti vain suuren
sinipunervan nenän ja pienet surumieliset silmät.
Hän seisahtui katselemaan vaimoaan ja lapsiaan — ikäänkuin ihmetellen,
että he vielä elivät, ajatteli rouva Hage — kääntyi sitten ja kulki
raskain askelin viljelysmaita kohden. Tuomari piti itse taloa, tulokset
olivat sen mukaiset.
Talveksi meidän on vähennettävä yksi lehmä, eiväthän tuomarinkaan
lehmät elä pelkillä kellokukilla, ajatteli rouva Hage katkerana.
"Kello", huudahti hän ja nousi niin, että luut natisivat, "kaipa jo on
illallisen aika", hieroen käsiään, niin että se kuului kautta pihan,
kiiruhti hän sisään.
Anne Sofie ja Charlotte olivat istuutuneet portaille kukkia
järjestelemään, vaieten he istuivat -heillä ei oikeastaan ollutkaan
paljon yhteistä. Se johtui kaiketi siitä, että vanhin, Anne Sofie,
oli niin vaitelias, isänsä tapainen, eikä heillä kummallakaan ollut
äidin jutteluhalua. "Äiti on ottanut urakakseen puhua meidän kaikkien
puolesta", sanoi Charlotte.
Anne Sofie oli pitkä, kookkaita olivat he kaikki, luisevahko, hänen
kasvonsa olivat vakavat, pitkulaiset, hänen harmaitten silmiensä
katse näytti piilevän syvällä. Suu ei ikäänkuin tuntunut kuuluvan
näihin rauhallisiin kasvoihin, sen ilme oli suljettu, intohimoinen,
suupielissä kärkkyi katkeruuden varjoja, suu kavalsi hänen olevan yli
kolmenkymmenen. Hänellä oli samanlaiset suuret, voimakkaat kädet kuin
äidilläkin, laskettuaan kädestään valmistuneen kukkavihon, silitti
hän suurta, harmaata kissaa, joka istui hänen vieressään, ennenkuin
uudelleen ryhtyi työhönsä. Hänen ympärillään pyörähteli aina kissa tai
koiranpentu, mutta ihmeellistä oli, ettei hän osoittanut niitä kohtaan
mitään erikoista hellyyttä tai rakkautta, ohimennen vain taputti,
ikäänkuin velvollisuudentunnosta, mutta huolellisesti hän ne hoiti.
Rappeutunut talo oli hänen surujensa esineenä, hän oli vaieten yhtynyt
äitinsä taisteluun sen kuntoonsaamiseksi, hän hallitsi navettaa ja
kanalaa.
Charlotte oli pitkä kuin sisarensakin, mutta hänen olennossaan oli
levottomuutta, hänen tummat kasvonsa olivat tuliset ja kiivaat, ne
näyttivät niin nuorilta, vienoilta ja kauniilta, mutta tuntui siltä
kuin olisivat nuoruus, vienous ja pehmeys kätkeneet jotakin, josta
kerran voisi tulla kovaa ja pistävää. Ja kun hänen äänensä ylenmäärin
kiihtyi, särähti siinä salainen terävä sävel — ikäänkuin kaukaa
kuunnellen eroittaisi sahanterän vihlaisun kosken kohinan seasta. Hän
oli kaunis, mutta ei saattanut olla ajattelematta, että mahtaakohan
tuo kauneus olla pysyväistä. Nenä oli hieman liian suuri, leuka hieman
liian pitkä, suu hieman liian kapea, nämä virheet eivät nyt mitään
merkinneet, kaikki oli niin raikasta, elämää uhkuvaa. Mutta silmiin
saattoi luottaa, ne pysyisivät aina kauniina, suurina, tummina,
intohimoisina, ne olivat äidin, ne olivat suvun.
He saivat yhtaikaa työnsä valmiiksi, latoivat kukkakimput Anne Sofien
vasuun, nousivat ja lähtivät. Tultuaan maantielle, kohtasivat he
erään miehen, joka seisoi heitä odottelemassa, he tuskin tervehtivät
häntä, tuo mies tapasi odotella heitä joka lauantai-ilta, tuskinpa
olisi lauantai-ilta lauantai-illalta tuntunutkaan, jolleivät
tytöt olisi häntä kohdanneet. Hän oli iältään hieman päälle
kolmenkymmenen, pienikokoinen ja hentorakenteinen, hänellä oli
yllään paksut sarkavaatteet, karkeatekoiset kengät jaloissaan,
päässään leveälierinen, musta hattu. Hänen kasvonsa olivat vaaleat
ja parrattomat, silmät kirkkaansiniset ja lempeät, hän hymyili, hymy
näytti karehtivan valoisana heijastuksena hänen kasvoillaan, se ei
ollut huulten hymyä. Hän käveli kevyesti ja luontevasti, kävellessään
hän aina hyräili, aivan hiljaa, itsekseen. Hän puhui jäykähkösti,
arvokkuutta tavoitellen, huvittavan sivistyneesti, mutta paikallismurre
oli aina sanojen pohjasäveleenä. Hän oli 'Ole Bergeim, seudun hauturi.
Hän oli muutakin kuin hauturi: kätevänä puutarhurina hoiteli hän
säätyläistalojen puutarhoja sekä kirkkomaan puita ja istutuksia, hän
omisti pienen talon, joka sijaitsi korkealla rinteellä, tunturin yli
kiipeävän tien varrella. Bergeim näkyi yli koko seudun.
He nousivat kirkonmäkeä, sen laella hohti kirkko jykevänä ja
valkoisena. Kirkon takana oli hyvinhoidettuja hautoja, pylväin, aidoin,
kukin ja puin koristeltuja, niiden virkamiesperheiden hautoja, jotka
aikojen kuluessa olivat seudulla asustaneet. Seudun perinnäistapana
oli, että uudet virkamiesperheet hoitivat paikkakunnalta pois
muuttaneiden ja kuolleiden sukujen hautoja, jokainen uusi suku sai yhä
useampia ja useampia hautoja vaaliakseen. Säätyläishautoja oli kirkosta
kirkkopihan aitaan asti; joka kevät muokkasi Ole hautakummut, ja joka
lauantai — keväästä syksyyn — asetettiin niille kukkia, tuomarilaisilla
oli hautansa, pastorin väellä omansa, nyt, pastori Langen lähdettyä,
saivat kai tuomarilaiset huolehtia kaikista.
Seudun rahvaan haudat sijaitsivat kirkkoon johtavan käytävän molemmin
puolin, useimmat niistä olivat huonosti hoidettuja, kumartuneita,
rikkaruohon peittämiä, ristit olivat kallellaan; kuolleet olivat
kuolleita ja haudattuja, huolehtikoot he itse leposijastaan, elävien ei
tarvinnut enää siitä välittää.
Olen tehtävänä oli leikata ruoho kummuilta, hiljaa hyräillen kulki
hän suurine saksineen haudalta haudalle, Anne Sofie seurasi häntä
kukkineen. Charlotte istui sukuhaudan luona ja katseli vuonolle.
Ole leikkasi ruohoa, ja jokaisen siistityn hautakummun koristi Anne
Sofie kukilla. Hän kulki ikäänkuin suurella perhehaudalla, kaikki,
jotka täällä lepäsivät, olivat salaisia sukulaisia, nimet, pelkät
nimetkin tuntuivat niin tutuilta, surullista ja masentavaa oli kukittaa
tämän suuren, tuntemattoman, sammuneen suvun hautoja.
Tyylikästä, juhlallista, piilipuin ja kuusiaidoin kaunistettua
Buckholtzien sukuhautaa ei ainoakaan suvun jäsenistä koskaan
käynyt katsomassa, kukaan ei siitä välittänyt, viimeinen siihen
haudattu oli neiti Annette Buckholtz, joka olisi tullut haudatuksi
köyhäinhoitolaitoksen varoilla, jollei pastori Langen olisi ottanut
kustantaakseen hautausta, niin oli suku seudun unhoittanut.
Tuossa on tohtori Weihmerin hauta, "tässä lepää tohtori Hans Christian
Weihmer, rakastettuna ja kaivattuna." Rakastettuna ja kaivattuna, mutta
haudasta ei ainoakaan sukulaisista välitä, rakastettuna ja kaivattuna,
hänen lapsenlapsiaan on elossa suuri joukko, mahtaakohan kukaan heistä
tietää, missä hän on haudattuna?
Birgitte Kristine Dorothea Bille, omaa sukuaan Schlisse, "sinun
muistosi elää!" Tuomari Bille — Hagen edeltäjä — sen pitempiä aikoja
ei siitä, todellakaan ollut kulunut — oli paennut seudulta ja haudan
lähettyviltä ja mennyt vanhoilla päivillään uusiin naimisiin. Parina
ensimmäisenä vuonna kirjoitteli hän silloin tällöin, tiedustellen
käväisikö kukaan hautaa katsomassa, sitten kirjeet loppuivat, ja nyt
oli hän jo vainaja, — lapset olivat kadonneet kaiken maailman teille
eikä kukaan välittänyt unhoittumattoman haudasta.
Tuossa lepää asianajaja Buch vaimonsa ja kahden lapsensa vieressä.
Silloin kun hagelaiset muuttivat pohjoisesta seudulle, oli Buchin talo
paikkakunnan keskeisin, pyöreä, hyvinvoipa, aina iloinen Buch osasi
koota kaikki yhteen, hänen talonsa oli elämän lähteenä paikkakunnalla,
virran rannalla olevaan valkoiseen taloon kerääntyi kesäisin nuorisoa,
siellä tanssittiin, leikittiin, näyteltiin. Nyt oli heistä jälellä
vain neljä hautakumpua, ainoa elossaoleva poika oli Amerikassa. Buchin
kuoltua oli seutu käynyt hiljaiseksi, maalla saattaa joskus yksi ainoa
talo herättää eloon kokonaisen paikkakunnan, kun talo suljetaan tai
siihen muuttaa uusia asukkaita, syntyy hiljaisuus kuin iloisen vieraan
lähdettyä, ja vieras unohdetaan pian.
Ja tässä lepäävät pappilaiset, äidinisä, rovasti Adeler, jota
Anne Sofie ei ollut koskaan nähnyt, ja äidinäiti, ruustinna, joka
hagelaisten tullessa paikkakunnalle asui täti Lovisen kanssa
Päivölässä, uudelleen lapseksi muuttuneena, luullen olevansa
vastakihlattu, luullen, että täti Lovise oli hänen sisarensa, tuo
vallaton Lovise —
Tässä on heidän oma sukuhautansa, tässä lepää Rikke täti, isän sisar,
joka oli ollut heidän kanssaan sekä Hammerfestissä että Bodøssä, mutta
joka kuoli samana vuonna kuin he muuttivat tänne. Ja tässä on Eilertin
pikkuhauta ja Hagbartin — hänen, joka lähetettiin kotiin Kristianiasta
perikatoon tuomittuna, joka kolme vuotta harhaili tuomarilassa kuolemaa
odotellen, — äidin lemmikin.
Mutta mitään haudoista ei Anne Sofie koristanut niin ihmeellisen
raskain mielin kuin niitä, jotka sijaitsivat lähinnä kirkkoa: kahta
rautalevyin merkittyä, kahta pylväin eroitettua ja korutonta kumpua,
jolla ei ollut pylväitä eikä ristiä; nämä haudat olivat vanhoja, vanhan
kirkon aikuisia. Rautalevyin ja pylväin merkittyjen kumpujen vainajat
tunnettiin nimeltä, mutta mikään ei ollut ilmaisemassa, ken sen
kummun alla lepäsi, jota eivät levyt, pylväät tai ristit koristaneet,
eikä sitä kukaan tiennyt. Suuren suuri ruusupensas, melkein kuin
puu, kasvoi sen yllä, kesäisin puhkesi ruusu kellertävänpunaisiin
pieniin kukkiin, lukemattomiin, omenantuoksuisiin, sen kukoistaessa
ei hautakumpua näkynyt ollenkaan. Kerrottiin, että siihen muka olisi
haudattu nuori tyttö, kapteenin tytär, joka oli hukuttautunut kaivoon,
kun ei ollut saanut sitä, jota halusi. "Lörpötystä" sanoi rouva Hage,
"tuntemattomista haudoista kohistaan aina semmoista — minä olen kuullut
puhuttavan, että siinä lepää kapteenivainaan taloudenhoitajatar,
ja ehkäpä hän hieman lyhensi ikäänsä, mutta tuskinpa vain pelkällä
vedellä." Mutta Anne Sofie uskoi kertomukseen nuoresta tytöstä.
Saatuaan haudat koristelluiksi hän istahti Hagbartin haudan vieressä
olevalle penkille. Täällä lepäisivät kerran isä ja äiti, ehkäpä hän
itsekkin, kaivettaisiin uusia hautoja, joiden kumpuja vieraat ihmiset
hoitelisivat, kunnes kukaan ei enää välittäisi niistä, koko tästä
suuren, tuntemattoman suvun kirkkomaasta. Täällä istuessaan, kaikkien
näiden vainajain sukulaisena, tunsi hän itsensä niin katkeran vanhaksi
ja murheelliseksi, hän oli jo yli kolmenkymmenen, mitään ei ollut hänen
elämässään tapahtunut, kerran oli hän luullut — sinä kesänä, jolloin
Karsten Langen oli ollut viimeistä kertaa kotona — mutta siitäkään ei
ollut tullut mitään, hän ei ollut tuntenut edes pettymystä.
Ollessaan kotona viime kesänä, oli Johanneskin tullut lauantai-iltaisin
kirkkomaalle, haudalta haudalle oli hän kulkenut nimikirjoituksia
lukien — tuhannetta kertaa elämässään.
"Minä kuljen täällä lisäilemässä vuosia ikääni", oli hän sanonut, "minä
olen jo suunnattoman vanha, minä kasvan taaksepäin enkä enää tiedä,
minä aikana elän."
Niin — semmoista se oli.
Ensimmäistä kertaa hän sen tunsi ollessaan pikkutyttönä vierailulla
äidinäidin luona ja pistäytyessään Lovise tädin kanssa kirkkomaalla,
hautoja kukittamassa tietenkin. Hän oli aikonut laskea kukkavihon
pienelle hautakummulle, kun Lovise täti, topakkaan tapaansa,
oli ottanut sen hänen kädestään sanoen: "ei sille, se ei ole
säätyläishauta."
Siitä hetkestä oli, hänet vallannut salainen, epäselvä, pelokas
aavistus, että hän jo oikeastaan kuuluu kirkkomaan väkeen, että maa
voi hänelle milloin tahansa avautua, sanoa: tervetuloa, käy toisten
kuolleitten luokse. Tästä lapsen salaisesta pelosta oli kasvanut,
yhäti vahvistuen, yhäti kätkössä pysyen, vastenmielisyys sitä luokkaa
kohtaan, johonka hän kuului, hän oli säätyläisen lapsi, nuo sanat
tuntuivat hänestä merkitsevän, että hän oli sairas, hitaasti kuoleva.
Samanlaista on olla elävänä haudattu, ajatteli hän.
Ole tuli häntä kohden — hän oli saanut työnsä tehdyksi.
Jollen minä pelasta itseäni ajoissa, ajatteli hän katsoen Olea.
Charlotte seisoi kummun luona, jolla ruusupuu kasvoi.
"Etkö sinäkään tiedä, kuka tähän on haudattu?" kysyi hän Olelta.
"Puhutaan, että siinä on muuan, joka kuoli sydänsuruista", vastasi Ole.
"Niin, tuon me tunnemme", sanoi Charlotte. "Äiti taas kertoo, että
siinä olisi eräs, joka joi itsensä kuoliaaksi. Tämä vastaus on yhtä
hyvä kuin tuo toinenkin. Tiedätkö, mitä täti Lovise sanoi kuulleensa.
Että tuohon olisi haudattu kissa, — eräällä vanhalla papinleskellä oli
kissa, josta hän kovin paljon piti, ja kissan kuoltua kuoppasi hän sen
salaisesti tänne ja istutti ruusun haudalle. _Sentähden_ ei tuolla
kummulla ole ristiä. Näistä kolmesta, morsiantytöstä, juomari-eukosta
ja kissasta, pidän eniten kissasta."
Anne Sofie otti vasun ja puutarhasakset. "Ehkä on kuitenkin olemassa
joku, joka sen tietää", sanoi hän, — "kuka tuossa lepää, tarkoitan. On
aina joku, joka on lähtenyt pois haudalta."
"Onnellinen se, joka on poissa," sanoi Charlotte.
"Niin minäkin kerran ajattelin. Mutta kun minä olin poissa, kaipasin
minä kotiseudun ilmaa, tuntureita, kotitaloa."
"Koti, koti, suloinen koti", sanoi Charlotte, "maaseudulla on vain
talonpojilla koti. Me muut olemme irtolaisia. Pois minä täältä kaipaan."
"Oletko siitä varma, Charlotte?" Ole hymyili lempeästi.
"Kyllä, jollen nyt olisi kirkkomaalla, niin vannoisin sen. Mutta en
tahdo, että katti kääntyy haudassaan."
Ole hymähti.
"Sinua Charlotte aina huvittaa, Ole." Anne Sofie kulki kirkkomäkeä
alaspäin.
"Niin, Ole on minun kiitollisinta kuulijakuntaani." Charlotte pisti
kätensä hänen kainaloonsa, häntä huvitti aina tavattomasti se, että
Olen koko ruumis jäykistyi hänen tuntiessaan käden kosketuksen,
"kiitokseksi saat kulkea kanssani käsikoukkua, — sillä huomaan, että se
on sinusta mieluisinta, mitä toivoa saatat."
Saavuttuaan tuomarin portille, juoksahti Charlotte sisään, mutta Anne
Sofie pysähtyi hetkeksi tielle.
"Sinä olet kai jo päässyt pastorin muuttovalmistuksista", sanoi hän,
Ole tapasi aina olla apuna semmoisissa tilaisuuksissa, "jonkun vuoden
kuluttua sinä kai auttelet meitäkin", lisäsi hän.
Ole katsahti nopeasti ylös. "Ei suinkaan tuomari aio erota, eihän hän
toki sitä aio tehdä."
"Se on totta, mitä Charlotte sanoi, — me olemme vain irtolaisia, pidä
se mielessäsi, ja jos sinä luulet, että täällä enää on mieluista olla
virkamiehenä, niin erehdyt."
"Ei ole — sinäpä sen tiedät", sanoi Ole — viime syksynä ei tuomaria
ollut uudelleen valittu kunnanvaltuustoon, johon hän oli vuosikausia
kuulunut, "niin, ei ole enää herkkua virkamiehenä oleminen", jatkoi hän.
"Miks'emme siis mekin lähtisi", sanoi Anne Sofie, puristi nopeasti Olen
kättä hyvästiksi ja meni.
Ole kulki kotiinpäin, hän kulki nopeasti, jätettyään taakseen sillan,
alkoi hän nousta mäkeä. Päästyään ensimmäisen jyrkänteen laelle,
kääntyi hän, täältä hän taas näki tuomarin talon. Ole jatkoi matkaansa,
hyräillen tapansa mukaan.
2.
Neiti Steineman huoahti raskaasti, nosti kätensä vinoille ristiluilleen
ja huoahti taas. Voi hyvä isä - kuinka tämä elämä on raskasta, — hän
ei mitenkään voinut löytää pastorin harmaita matkasukkia. Hän tiesi
aivan varmasti, että vielä eilen illalla olivat sukat vastapestyinä,
kokoonkäärittyinä pastorin lipastolla, sen hän saattoi vannoa vaikka
jumalan kasvojen edessä.