vuoteen vieressä. Hän oli katumuksentekijä, joka oli pukenut sisimpänsä
säkkiin ja tuhkaan. Mutta hän oli samalla voidellut päänsä iloisen
odotuksen öljyllä. Hän taisteli Olavin hengen puolesta ja oli varma
voitostaan. Hän tunsi, että hän saisi ehjentää ja sovittaa.
Pimeä kammottava yö värjötti hänen kotinsa ympärillä. Hänen sisimpäänsä
oli laskeutunut suuri rauha.
Silloin yhtäkkiä pamahti laukaus, ensimäinen, toinen, kolmas. Ne
tulivat läheltä. Äänestä päättäen ehkä riihen takaa.
Hän karkasi pystyyn. Joka solu hänessä vapisi. Pehtori, pehtori,
Olavin ystävä ja paras apu; -- suorasukainen, vaatimaton ja uuttera
työntekijä, oliko hän ehkä hengellään vahvistanut uskollisuuttaan
maata, oikeutta ja Olavia kohtaan?
Kaija sai keittiössä vapisevan sisäkön käsiinsä, uskoi nukkuvan Eeron
hänen huostaansa ja läksi itse juoksemaan ulos pimeään yöhön.
Voi sitä tuskaa silloin! Se virkosi vielä nytkin uudelleen
vähäisestäkin muistosta. Ja niitä itsesyytöksiä! Neljä vuotta oli
pehtori asunut Salokankaalla. Mutta monestikohan Kaija oikeastaan
oli lähestynyt häntä ja hänen omiaan? Missä määrin oli hän ajatellut
heitä ja heidän olojaan. Ja nyt, nyt! Se poloinen vaimo, joka oli
niin kiintynyt mieheensä! Miksi ei Kaija ennen ollut ajatellut häntä
ja heitä kaikkia? Näinkö paljon tarvittiin, jotta ajattelemattoman ja
itsekkään ihmisen silmät avautuisivat, jotta ihmiset ihmisinä oppisivat
tuntemaan yhteenkuuluvaisuutensa?
Pimeässä porstuassa oli Kaija suistua suulleen. Siinä oli jotain
maassa, ja hän oli kiiruhtanut eteenpäin hätäisenä, ajattelematta.
Hän haparoi pimeässä, koetti tunnustella ja ymmärsi vihdoinkin. Siinä
oli kynnyksen yli viskattu ruumis.
Hän jähmettyi, oli kirkaista pelosta, mutta sai oman tuskansa alas
painetuksi niiden tähden, joita nyt odotti murtavan raskas isku.
Perimmäisestä huoneesta hän löysi heidät -- äidin ja lapset toisiinsa
painautuneina, silmät kyyneleettöminä, suuren kauhun lasittunut
elottomuus katseessa.
Voi tuota yötä, tuota pohjattoman surun ja kauhun yötä! Voi sitä
tuskantäyttä maailmaa, joka löytyi tuon ainoan pienen perheen
keskuudessa! Ja se oli vain yksi lukemattomien joukossa!
Kaija vei heidät samana yönä omalle puolelleen. Ja sinne he sen jälkeen
jäivätkin. Heistä täytyi huolehtia kuin pienistä lapsista, joka
ainoasta. He olivat kokonaan surunsa murtamat, äiti niinhyvin kuin
lapsetkin.
Heidän talossa olonsa vaikutti osaltaan siihen, että Kaijan heti
ja toden teolla täytyi käydä työhön käsiksi. Punaiset olivat
navettapuolelle jättäneet ainoastaan omaa väkeään. Ja nämä huolehtivat
vain päämajaan lähetettävästä maidosta. Kaijan piti itse pitää huolta
siitä, mitä hänen talouteensa tarvittiin. Hän, köyhäksi ryöstetty,
tunsi itsensä ensi kertaa eläessään todella perheen emännäksi. Mutta
hän tunsi samalla välttämättömäksi alkaa aivan aakkosista.
Hän pani Eeron kelkkaan ja läksi Leenan puheille. Kynä ja muistikirja
oli taskussa. Ja paljon niihin olikin merkittävää, kanoista, ja
sioista, lypsyajasta, lehmien ruokinnasta, sukimisesta ja muusta.
Ei mikään saanut jäädä vain muistin varaan, kun oli opittava niin
paljon uutta ja ihmeellistä yhtaikaa.
Ja sitten kun piti oppia lypsämään! Kaija ei ikinä olisi uskonut sitä
niin vaikeaksi työksi. Ihan kuin itsestään oli hänestä maito aina
näyttänyt valuvan kiuluun. Mutta se olikin raskasta, hirveän raskasta!
Käsivarret kävivät siitä oikein kipeiksi. Yölläkin kun tuli käännytyksi
vuoteessa, tunsi miten kipeät lihakset olivat. Ja sormetkin kävivät
alussa merkillisen kankeiksi. Tuntui siltä kuin sellaisilla sormilla
ei ikinä soitettaisi mitään impromptuja tai symfonioja. Eikä soittoon
muuten jäänyt aikaakaan. Aika meni tarkasti työssä, vaikkakin päivä
alkoi jo viideltä. Ja illan tullen väsytti niin, että tuskin vuoteeseen
ehti ennen kuin tuli uni.
Tuo siunattu, lääkitsevä ja voimaa antava uni! Se oli palkka päivän
raadannasta ja suuri palkka, sillä ilman sitä tuskin unta olisi
tullutkaan. Mutta nyt tuli, tuli vaikka sydäntä ahdisti Olavin ja
lukemattomien toisten kärsivien ja kamppailevien tähden.
Kaija nousi Tähikin vierestä siirtyäkseen kolmannen lehmän luokse,
mutta Eeron punoittava nenänpää ja kohmettuneilta näyttävät kädet
keskeyttivät hänen työnsä.
-- Hyväinen aika, poju, eikö äiti pannutkaan vaatetta tarpeeksi sinun
päällesi. -- Hän alkoi hypittää poikaa, mutta muisti samassa pehtorin
nuorinta, joka oli ollut nukkumassa, kun hän Eeron kanssa läksi ulos.
Tyttö oli ehkä nyt hereillä ja tulisi mielellään juomaan lämmintä
maitoa.
Kaija läksi juoksuttamaan Eeroa rakennukselle päin, teki kierroksen
huoneissa, mutta ei löytänyt ketään ja päätti siitä, että äiti lasten
kanssa oli lähtenyt ulos.
Kaija oli jo ovella, kun puhelin soitollaan vavahutti hänen sisintään.
Puhelinsoitto ei yleensä tietänyt hyvää. Vastahakoisen hitaasti kääntyi
hän takaisin ja nosti kuulotorven korvalleen. Mutta jo ensi sanat
panivat hänet ylt'yleensä vapisemaan.
Keskusasemalta! Saksalaiset ovat tulleet! Helsinki valloitettu, vapaa,
-- pian koko Uusimaa samoin.
Kaija sai Eeron äkkiä syliinsä. -- Poju, poju, saksalaiset ovat tulleet
ja isäkin tulee. Ymmärrätkö Eero, nyt hän tulee.
Hän nosti pojan korkealle, hän nauroi ja itki. Sitten hän kääntyi
tuiskuna pihalle.
Siellä tuli Leena vastaan. Hän oli kuullut, että punaiset olivat
paenneet, ja silloin hän heti oli lähtenyt tulemaan.
-- Leena, Leena, mikä ilonpäivä. -- Hän veti Leenan muassaan navettaan.
Leena sai syleilyn, Mansikki, Tähikki ja Kaunikki samoin. -- Helsinki
on vapaa, ja nyt tulee isäntä kotiin!
Leena katsoi kysyvästi emäntäänsä. Hänestä Helsingin vapautus tuntui
heikolta takuulta isännän paluusta. Murhattuja ja kaatuneita taisi olla
tuhansittain maassa. Mistä sen tiesi, että isäntä palaisi!
Mutta kun ei käynyt sanominen mitä ajatteli, rupesi Leena kehumaan
rouvan lypsytaitoa. Kaija oli oppinut ihan ihmeesti. -- Tästä puoleen
rouva varmaankin usein tulisi navettaan. Ennen oli monesti tuntunut
ikävältä, kun ei koskaan näkynyt, mutta isäntä oli aina sanonut, ettei
rouva jouda, kun soittaa ja laulaa ja huolehtii lapsista.
Kaijalle nousi kuin pala kurkkuun. Olavi häntä noin puolustamassa,
vaikka itse kaipasi enemmän kuin kukaan muu. Mutta sellainen hän oli!
Kaija keskeytti hetkeksi Kaunikin lypsyn. -- -- Leena, mitä me
oikeastaan teemme, kun isäntä tulee kotiin. Ei ole vastaanottoa kyllin
hyvää hänelle.
-- Jos kaiken tämän jälkeen pääsee elävänä ja terveenä kotiin, taitaa
se itsessään olla niin juhlallista, ettei siihen mitään lisäksi tarvita.
Leena nosti käden varjostavasti silmilleen ja kumartui samassa
lähemmäksi ikkunaa. Hänestä oli kuin varjo olisi pyyhkäissyt yli pihan
ja sisään suuresta ovesta.
Sydän vavahti niin pahasti. Viime ajat olivat opettaneet elämään
ainaisessa hirmutekojen ja surusanomien pelossa.
-- Rouva nyt lypsäisi vielä, että minä oikein näen, alkoi hän
toimitella kuin oman levottoman mielensä rauhoittamiseksi.
Kuului kiireisesti läheneviä askelia. Leenan sydän alkoi voimalla
jyskyttää.
Oliko surusanomantuoja ovella samalla kuin iloinen odotus oli
ennättänyt taloon tai voisiko...? Olisikohan ennättänyt juosta läpi
huoneiden, ja kun ei löytänyt sieltä...?
Kaija ei kuullut mitään, hän vain lypsi arvokkaana ja ylpeänä uudesta
taidostaan. Maito valui tasaisissa säteissä sihisten kiulun pohjalle.
Ovi temmattiin auki.
-- Kaija! -- Värisevä riemun ääni täytti koko navetan.
Kaija oli samassa pystyssä. Hän ei käsittänyt milloin se tapahtui,
mutta hän tunsi, että hänellä oli kädet Olavin kaulassa. Kyyneleet
juoksivat hänen poskiaan pitkin, mutta suu nauroi. Kuukausia kestänyt
jännitys laukeni --. Hän lepäsi onnellisena, hervottomana Olavin rintaa
vasten. Sydän sykki sydäntä vastaan rajussa ääriä vailla olevassa
riemussa.
-- Kaija, minä hain sisältä ... en löytänyt ketään. Mutta sitten näin
keskeneräisen työsi. Ja täältä, täältä minä löydän sinut!
-- Lypsämästä -- niin! -- Kaija nauroi, vaikka kyyneleet vielä valuivat
poskia pitkin. -- Minä olen sukinut, ruokkinut ja lypsänyt. Ja minä
tunnen kaikki lehmät. -- Hän puhui kuin onnellinen, ylvästelevä lapsi.
-- Katso näitä lihaksia! -- Hän taivutti käsivarttaan, kuin voimastaan
ylpeä koulupoika. -- Koetahan. Ne on lypsämisestä. Etkö näe, että minä
osaan?
-- Minä näen. -- Olavi puhui kuin unessa. -- Ja minä teen sitä
tästäpuoleen aina, aina, ymmärrätkö?
Silloin vasta Olavi käsitti. Yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä hän
näki Kaijan sydämen pohjaan asti, näki kaiken, mitä tämä pitkinä,
tuskantäysinä kuukausina sydämessään oli sanonut hänelle. Hän ei saanut
puhutuksi. Hän vain levitti sylinsä ja painoi Kaijan uudelleen siihen.
Hänen huulensa vavahtelivat, ja sanat syntyivät vähitellen, kuin suuren
vaivan takaa. -- Kaija, Kaija, kuiskasi hän, tämä sota, joka niin
armottomasti on köyhdyttänyt Suomen koteja, on tehnyt omamme entistäkin
rikkaammaksi.
Huulet etsivät huulia ikävöivinä, janoisina. Mutta katse oli sumea
kyynelistä.
12.
Saksalainen soittokunta soitteli kappelissa. Joutilasta yleisöä
ajelehti virtanaan katuja pitkin katsellen ja kukittaen saksalaisia,
kuunnellen soittoa sekä ihmetellen muotoaan muuttanutta pääkaupunkia.
"Valkeille" vallatut, autot kiitivät huimaavaa vauhtia katuja pitkin
valkokaartilaisten ohjaamina ja heidän asioillaan. Niiden äänekkäät
tiedonannot pakottivat yleisöä kiireisesti väistymään tieltä ja samalla
hymähtämään, sillä ääni oli toinen kuin ennen. Sekin oli uuden päivän
merkki.
Kauppatorille oli kerääntynyt hallien toiselle puolelle ulottuva
paksu ihmismuuri. Rannassa olevaan proomuun oli tuotu joukko vankeja
ja toisia tuotiin yhä. Jokaisen uuden saattueen saapuessa väistyivät
ihmisjoukot syrjään, antaen vartioiduille tulijoille tilaa. Saattueen
häntäpäänä luikerteli katua pitkin joukko tyhjäntoimittajia. Siinä
oli värinsä äkkiä muuttaneita punaisia, jotka arkoina mutta samalla
vakoiluhaluisina olivat joukkoon liittyneet. Siinä oli toisia, jotka
purkivat mielensä raakuutta viskaamalla pilkkasanoja vangituille, ja
lopuksi oli suuri joukko vankien ystäviä ja omaisia. Useimmilla näistä
oli paketteja tai kirjeitä käsissä. Monet itkivät, toisilla oli uhmaa
katseessa.
Köysiraja rannalla eroitti saattamaan tulleet laivaan viedyistä, joita
vain asianomaiset saivat lähestyä. Vahdissa olevat "valkoiset" kulkivat
köyden toisella puolella pitäen rajaa silmällä ja välittäen saattajien
tuomia lähetyksiä laivassa oleville. Joukko tunki raskaasti, suurempaa
alaa tahtovana aaltona köysiaitausta vastaan, aiheuttaen yhä uusia
muistutuksia.
-- Olenhan sanonut, ettei saa tunkea noin. Kyllä kaikki teidän
pakettinne viedään perille. -- Nuori valkokaartilainen siirsi kädellään
syrjemmäksi naista, joka oli tullut työnnetyksi melkein köysirajan
toiselle puolelle. Nainen katsoi häneen suuri, pohjaton suru katseessa.
-- Eikö sinne voi päästä? kysyi hän rukoilevasti.
-- Se on mahdotonta, mutta olkaa levollinen, kyllä pakettinne viedään
perille. -- Nuorukainen jatkoi kulkuaan köysirajaa pitkin. Naisen
kyyneleinen, rukoileva katse seurasi häntä askel askeleelta.
-- Miehennekö on siellä? kysyi nuorukainen uudelleen sivuuttaessaan
naisen.
-- Mieheni, Kusti Ojanen. -- Vahdissa olevan ystävällinen äänensävy
rohkaisi naista. Hän painoi yläruumiinsa niin pitkälle kuin taisi
köyden toiselle puolelle ja kysyi kuiskaamalla: -- Minne heidät viedään
ja mitä tehdään heille? Sanokaa Jumalan tähden. Olkaa armollinen.
-- Viedään Viaporiin ja siellä tutkitaan.
-- Entä sitten? Eihän vain ammuta?
-- Se riippuu heidän rikoksestaan. -- Nuorukainen jatkoi matkaansa.
Nainen vaipui hervottomasti lähimpänä seisovan olkapäätä vastaan. Hän
vapisi itkusta.
Ihmismuuri rupesi samassa liikahtelemaan. Joku tahtoi tietä ja toiset
väistyivät, mikä vastahakoisesti ja niin vähän kuin mahdollista, mikä
paraimpansa mukaan.
-- Äiti, emme me löydä heitä täältä, sanoi reipas ääni aivan itkevän
naisen vieressä. -- Koetetaan toisesta paikasta.
-- Voi näitä vankipoloisia, kuului vanhempi, surupukuinen nainen
sanovan.
Itkevä vavahti. Äänessä oli jotain tuttua. Ja tuo sydämellinen sävykin
meni suoraan sydämeen. Itkevä nosti päätään ja näki lähellään kaksi
keski-ikäistä naista ja nuoren tytön. Toinen vanhemmista, surupukuinen,
näytti tutulta. Hänkin taisi tapaamisessa huomata jotain erikoista,
koska pysähtyi ja katsoi pitkään kyynelsilmäiseen vaimoon. -- No, mutta
mehän varmasti... Maija pysähtyi vaimon eteen.
-- Niin, niin me olemme tavanneet -- Elli kävi kaksin käsin kiinni
Maijaan. -- Silloin junassa kerran. Muistaako rouva?
-- Ja te olette täällä ... saattamassako? -- Maija sanoi sen hiljaa
kuin peläten loukkaavansa.
Elli raukesi itkemään. -- Me olimme niin onnellisia. -- Meillä oli oma
koti ja pieni poika... Voi, eikö rouva menisi tuonne Kustin puheille.
Se tekisi hänelle hyvää. Ja sitten minäkin saisin kuulla --
Maija koetti selittää asian mahdottomuutta hänen kohdaltaan, mutta
Airi, joka kuului ensimäisen pataljoonan naisavustajiin, saisi varmaan
viedä Ellin paketin laivaan ja silloin ehkä myöskin puhutella Ellin
miestä.
Samassa kuin ympärillä seisovat huomasivat Airin aikovan viedä pakettia
proomuun, tuli niitä ja kirjeitä sekä oikealta että vasemmalta. --
Hyvä, pieni neiti, otattehan tämänkin! Sanokaa, että, voin hyvin ja
että kirjoittaisi pian. -- Kysykää neiti minunkin poikaani. Hän on
Jussi Sorri. Tässä olis rahaa, jos vain toimitatte. -- Ja tässä ottakaa
tämä!
--En minä rahoista -- Airin täytyi torjua päälle tunkevia etäämmälle.
-- Mielelläni minä toimitan, mutta ette saa puhua yhtaikaa. Antakaa
minun kirjoittaa sanottavat näihin paketteihin, niin että ne varmasti
tulevat oikein sanotuiksi.
Kädet täynnä kirjeitä ja paketteja Airi viimein pääsi lähtemään. Ja kun
ensimäinen lähetys oli viety perille, oli saattajilla uusi valmiina.
Vangit kerääntyivät proomun laidalle ja odottivat siinä joko itse
saadakseen osansa tai edes saadakseen lähettää terveisiään.
-- Antakaa nämä Ellille. -- Kusti Ojanen tyhjensi rahansa Airin käteen.
-- Hän näkee muuten varmasti nälkää. Hän oli pannut minulle tähän
leipäkorttinsa ja tämän viikon koko leipäannoksen... Kiittäkää pojan
valokuvasta, -- tuli hetken kuluttua jatkoksi. Mutta se sanottiin kuin
vaivalla. Katse oli synkkä ja kasvojenilme kova. Suun ympärillä näkyi
värähdyksiä, jotka puhuivat jonkunlaisesta sisäisestä taistelusta.
-- Enkö saa sanoa mitään muuta, jotain siitä mitä ajattelette ja
tahdotte? -- Airi jäi odottamaan.
-- Sanokaa, että hän aina on ollut hyvä minulle ja että hän olisi
sietänyt paremman osan.
Kusti käänsi kasvonsa poispäin. Airi oli näkevinään niissä
suonenvedontapaisia kouristuksia. Mutta samassa kuin Kusti oli
kääntänyt selkänsä Airille, kuuli tämä hänen tiedustelevan eikö kellään
ollut tupakkavehkeitä. Olisi totisesti pitänyt saada...
Ellin katse riippui rukoilevana ja hätääntyneenä Airissa, joka
kerran kun tämä proomulta läheni saattajien joukkoa. Ja kun kaikki
paketit viimein oli viety perille ja Airi yhdessä Allin ja Maijan
kanssa kääntyi lähtemään, alkoi Elli ajatuksissaan astua heidän
jäljessään. Maija oli antanut hänelle osoitteensa ja oli käskenyt
käymään. Arvattavasti joskus vastaisuudessa. Mutta Ellistä tuntui niin
mahdottomalta erota. Olisi pitänyt puhua paljostakin, kertoa Kustista
ja siitä, että tämä huonojen toverien houkutuksesta oli joutunut näille
teille. Se ehkä olisi voinut helpottaa tuomiota.
Kun ei vain Olli olisi ollut yksin kotona! Jos hänelle vielä sattuisi
jotain näin äidin poissaollessa, ei enää saisi rauhaa koskaan.
Elli kääntyi äkkiä astumaan kotiaan päin. Hän kulki puolijuoksua ja
painoi tuontuostakin nenäliinan silmilleen.
Voi sitä kaunista pientä kotia mikä heillä ennen oli! Kamari ja
keittiö siinä oli. Ikkunalla kukkivat geraniumi ja verenpisara.
Myrtti oli kolmantena, oikein kaunis myrtti, jonka hän oli istuttanut
morsiuskruununsa myrtistä. Ja kun he olivat olleet pari vuotta
naimisissa, sai hän Kustilta ompelukoneenkin joululahjaksi. Hän odotti
silloin lasta. Ensimäinen vaatekappale minkä hän sillä ompeli olikin
pieni paita. Se pantiin laatikkoon päällimmäiseksi, ja sitä hän aina
laatikkoa avatessaan ihaili. Monesti oli se otettava käteen, ihan kuin
hyväiltäväksi.
Iloa riitti siihen aikaan aamusta iltaan. Ne ensimäiset vuodet
naimisissaoloajasta olivatkin olleet hänen elämänsä kaikkein
onnellisimmat. Suru alkoi vasta silloin, kun hänelle ruvettiin
kielimään Kustista, että tällä onkin toinen. Holopaiska siitä ensin
tuli puhumaan. Elli ei tahtonut kuulla, ei uskonut. Mutta se jäi
kuitenkin mieltä painamaan kuin salaa jomottava särky. Ei saanut pikku
Ollikaan sitä asettumaan, vaikka hänestä olikin paljon apua. Kustikin
piti niin kovasti pojasta. Mutta eipä siltä voinut pysyä kotona.
Meni kun toiset houkuttelivat, rupesi ryypiskelemään ja oli siitä
aina kiukkuisella tuulella. Omatunto tietysti kolkutti, vaikkei sitä
käynyt myöntäminen muille eikä itselleenkään. -- Vähitellen sitten
Kustin rikkeet rupesivatkin tulemaan ilmi, toinen toisensa jälkeen.
Kauppiaan kassastakin oli otettu. -- "Rikas porvari", oli Kusti sanonut
ja kironnut. Mutta ymmärsihän Elli jo silloin, ettei tule hyvää, kun
lähtee sellaisille teille. Kauppias oli kyllä luvannut antaa anteeksi
niin, ettei siitä linnaan vietäisi, mutta toimi meni kuitenkin. Ja
Kusti oli siitä niin harmissaan, että pani koko sen kauniin pienen
kodin menemään huutokaupassa ja hankki lähtöä Helsinkiin.
Voi kuinka Elli silloin itki ja rukoili. Hänestä tuntui jo silloin
siltä, ettei heille lähde mitään hyvää täältä pääkaupungista, kurjuutta
vain. Ja kovaa se olikin aluksi ollut. Vilua ja nälkää sai nähdä
joka päivä, kun ei Kustilla ollut työtäkään. Vasta Kustin jouduttua
"kaartiin" parani heidän toimeentulonsa. Kusti olikin sinä iltana,
jolloin tuli kotiin kertomaan sinne menostaan, iloinen kuin suuren
perinnön saanut. Mutta Elli itki koko sen yön. Se raaka ja jumalaton
meno kaartissa häntä niin kammoksutti. Tuntui jo silloin siltä, ettei
siitä leivästä siunausta lähde.
Elli koetti jouduttaa askeleitaan, jotka olivat painuneet hitaiksi
raskaista ajatuksista. Tuli taas hätä pojasta, että jos vain sillekin
nyt tapahtuu jotain. Mutta olihan Helinska luvannut katsoa. Ja Helinska
oli aina ollut kovin ystävällinen, kun oli niin tykännyt Kustista. Hän
oli monesti riidellyt Ellille siitä, ettei tämä paremmin kannattanut
Kustin kaikkia aikeita -- ei sitä kaartiinmenoakaan.
Elli painoi kädet ohimoilleen. Se rouva oli sanonut, että Kustin
rangaistus riippui siitä mitä hän kaartissa oli tehnyt. Jollei ollut
erityisen pahaa rikosta Kustin laskussa, niin ei sitten nytkään tulisi
pahaa. Ja Elli uskoi, ettei kai ollut, toivottavasti ei muuta kuin
tuo yksi teko. Ei Kusti tosin siitäkään ollut puhunut. Mutta Elli oli
kuitenkin varma siitä. Sillä Kusti oli yhtenä iltana tullut kotiin
toisenlaisena kuin koskaan ennen, oli vain istunut puhumattomana ja
tuijottanut eteensä, ja yöllä hän sitten unissaan oli valittanut
kauheasti. Ellin oli täytynyt ihan herättää. Ja silloin Kusti oli
kavahtanut istualleen silmät pelosta tuijottavina ja oli vain hokenut:
näitkö sinä niitä silmiä, niitä pojan sinisiä silmiä?
Siitä asti oli Kusti useinkin kotona käydessään painunut ajatuksiinsa
silmät synkästi tuijottaen yhteen kohtaan. Elli oli koettanut
varovaisesti tiedustella, mikä hänen mieltään painoi. Puhumisestahan
monesti helpotti. Mutta Kusti oli aina vain kaartanut. Unessa tuli
kuitenkin useamman kerran jotain sanotuksi, ja aina niistä sinisistä
silmistä. Ne eivät antaneet Kustille rauhaa. Ne ahdistivat ja syyttivät
ja tekivät Kustin olon niin levottomaksi, että hän rupesi pyrkimään
etäämpänä olevalle rintamalle, jossa hän sitten oli joutunut vangiksi.
Elli nousi hätäisesti kotinsa portaita, kiskaisi auki oven huoneeseensa
ja sai lattialla leikkivän lapsen syliinsä. -- Olli, Olli, rukoile isän
puolesta! Sano: "hyvä Jumala, anna anteeksi ja tuo isä kotiin!"
Olli parahti itkuun eikä sanonut mitään. Äiti oli säikäyttänyt häntä.
Mutta äiti asetteli pojan käsiä ristiin, itki ja vakuutti, että pitää
rukoilla. Olli vain itki aluksi, kun äitikin itki. Viimein sai Elli
hänet kuitenkin toistamaan muutamia rukoussanoja. Ja se ihan kuin
helpotti. Mutta hetkeksi vain. Sitten alkoi tuska uudelleen.
Elli muisti sisartaan. Tämä oli heikkomielinen, oli tullut siksi
surusta, kun sulhanen jätti. Heillä taisi kaikilla olla heikot hermot.
Niin oli lääkäri sanonut. Ja sitten he olivat sellaisia helläluontoisia
ihmisiä, joihin suru niin otti.
Ne siniset silmät nousivat samassa Ellin eteen. Hyvä Jumala, kuinka
sekin äiti jaksoi, jos hän oli elossa! Hänellä vasta olikin kannetta
Kustia vastaan. Jos hän vain jaksaisi antaa anteeksi, kai silloin
muutkin.
Elli oli yhtäkkiä selvillä asiasta, jota hän ei ollut hetkeäkään
ajatellut aikaisemmin, mutta joka nyt näytti päivän selvältä ja
luonnolliselta. Hänen täytyi juosta suoraa päätä Helinskan puolelle.
-- Hyvä Helinska, ettekö vähän katsoisi Ollia, kun minun vielä täytyy
mennä takaisin kaupunkiin. Minä en saa rauhaa ennenkuin olen koettanut
kaikkeni Kustin puolesta.
Helinska heilautti kiehumassa olevaa kahvipannuaan ja puraisi sitten
kädessä olevasta sokeripalasesta pienen sirusen päästäkseen edes
sokerin makuun. Oli jo mennyt liiaksikin aikaa, kun oli pitänyt sitä
poikaa paimentaa. Vasta nähdessään Ellin olevan tulossa oli Helinska
jättänyt lapsen yksin ja päässyt tänne omiin askareihinsa.
-- Niin, niin, kyllähän minä sen ymmärrän, mutta jos nyt kuitenkin ...
kun olitte niin hyviä ystäviä Kustin kanssa ja aina puhutitte, että
pitää auttaa köyhää elämän ahtaudessa.
Helinskalle nousi suuren vihan laine kasvoille. -- Vai hyvät ystävät!
Mokomakin kassavaras, juopporenttu ja kaartilainen!
Elli tuijotti sanattomana Helinskaan. Hän luuli kuulleensa väärin.
-- Ja sen minä sanon vaikka kenelle, että sellaista ihmistä en minä
ikinä ole suosinut, vaikka joskus on täytynyt auttaa, kun tässä olette
olleet ihan kynnyksen edessä.
-- En minä tietänyt, että olette muuttanut mieltä, sai Elli viimein
sanotuksi. Sitten hän hoiperteli omalle puolelleen Helinskan suuren
sanatulvan saattamana, josta hän käsitti vain sen, että Helinska ikänsä
oli ollut villanvalkea mieleltään, ei ollut sietänyt vivahdustakaan
punaiseen. Mieltä oli ihan ruvennut kääntämään kohta kun oli nähnyt
jotain sellaista.
-- Olli, Olli --. Äiti puristi hätäisesti poikaa rintaansa vastaan,
painui sitten oven vieressä olevalle tuolille ja jäi siihen rajusti
itkemään.
Kun hän viimein nousi siitä, oli hänen kasvoillaan päättävä ilme. Hän
haki esille pojan parhaat vaatteet, puki hänet, sulki kodin ja lähti
kaupungille. Hänen olennossaan oli selvyyteen tulleen varmuutta. Kukaan
tuomari maailmassa ei voisi ajaa heitä pois, kun he, äiti ja poika
yhdessä tulivat rukoilemaan Kustin puolesta. Ja tuomarin luo olisikin
helppo mennä, kun vain ensin saisi sen raskaamman tehdyksi, kun saisi
puhutella sitä äitiä ja kuulla, jaksaako hän antaa anteeksi.
Elli kaivoi esille taskusta Maijalta saamansa osoitteen. Hänen oli
tietysti ensin mentävä sinne. Ei siltä, että hän tiesi voisiko rouva
antaa hänelle varmoja tietoja. Taisihan sellaisia onnettomia murhattuja
olla paljonkin. Mutta rouvalla oli ollut surupuku, ja sen naisen
kanssa, joka oli hänen matkassaan, oli hän puhunut jotain, josta
huomasi, että heidän tuttavillaankin oli surua. Kai heistä toinen tai
toinen jälille pääsisi, kun Elli puhuisi niistä sinisistä silmistä.
Se toinen nainen, jota rouva sanoi Alliksi, oli tuntenut Kustin tämän
lapsuudessa. Elli oli ymmärtänyt sen siitä, mitä sanoivat toisilleen.
Niin että kyllä tässä oli aivan Jumalan johdatusta.