heidän poislähtöään oli Alli saanut kirjeen Martalta, jossa tämä kertoi
Ainin heikontumistaan heikontuvan. Miehet olivat kuulleet asiasta, ja
pari päivää myöhemmin oli Allille pyynnöttä tullut hänelle lähetetty
matkustuslupa kiitokseksi kai yösijasta ja puhtaista lakanoista!
Maijan täytyi taas ruveta itkemään. Hänen oli mahdoton käsittää, että
Alli noin tyynesti saattoi puhua punaisista, vieläpä heitä syöttää
ja juottaa. Eikö Alli tietänyt minkälaisia petoja he olivat. Ilonan
Aarnen he olivat surmanneet. Nuoret lukemattomista kodeista olivat
poissa, toiset murhattuina, toiset teillä tietymättömillä, monet siitä
syystä, että olivat nähneet velvollisuudekseen nousta väkivallantöitä
vastustamaan. Monessa kodissa kaivattiin useita sen jäsenistä. Maijan
omat pojat olivat poissa, samoin Kaijan Olavi. Heidän vanhin Martti
poikansa oli jo alkanut käydä koulua, ja Kaija oli heti kapinan
syttyessä pyytänyt Maijaa pitämään poikaa luonaan. Kaija itse pikku
Eeron kanssa oli kotona maalla, eikä heistä tiedetty mitään.
-- Ja sinä, sinä jaksat pitää punaisia vierainasi!
-- Minä luulen, että inhimillinen ja ystävällinen kohtelu paraiten
kasvattaa ihmistä jokaisessa meistä. Monet nykyhetken epäinhimillisistä
hirmutöistä ovat toisten ihmisarvoa polkevan käytöksen hedelmä.
-- Niin, niin minä ymmärrän. Ja minä rukoilen joka päivä
anteeksiantavaa mieltä. Mutta ihminen on ihminen. Ja kun minä ajattelen
Aarnea, sitä ihanaa poikaa. Ilonan suru on hiljaista ja hillittyä
niinkuin kaikki hänessä, mutta niin syvää, että se on tehdä hulluksi,
kun läheltä näkee.
Ovi aukeni samassa, ja nuori solakka tyttö pysähtyi kynnykselle.
Hänen suuret, kauniit silmänsä olivat punareunaiset luomista, ja
posket olivat kuopalle laihtuneet. Hänen koko olemukseensa oli suuri,
varhainen suru painanut leimansa.
Allin suuret tummat silmät hyväilivät Airia täynnä ymmärtämystä.
Sanaakaan sanomatta painoi hän tytön syliinsä. Tämä vastasi samalla
tavalla, ei puhunut, katsoi vain, mutta katse oli kuin pohjaton syvyys.
Sitten hän äänettömästi luisti Allin sylistä, kääntyi äidin puoleen ja
kiersi toisen kätensä äidin kaulaan. Äidin viereen hän sitten jäikin
ja heidän toisiinsa painautunut asentonsa puhui sanoja paremmin siitä,
etteivät he yksin kantaneet taakkaansa.
Alli tahtoi heti lähteä sairaalaan, ja Maija valmistautui saattamaan
häntä sinne. Matkalla hän kertoi Ainista. Tämä oli tammikuussa
tullessaan Helsinkiin ollut kuin varjo, niin kokonaan lamassa sekä
henkisesti että ruumiillisesti. Muistikin oli häneltä tyyten kadonnut.
Eikä se nytkään hääviä ollut, joskin jo aivan toista kuin alussa.
Ruumiin voimat sitävastoin heikkenivät heikkenemistään. Ei hänelle
siitä syystä voinut puhua kerrassaan mitään nykyisestä tilanteestakaan.
-- Eikä taida Arvi ennättää ennenkuin jo on myöhäistä? tiedusteli Alli.
Maija pudisti päätään. -- Mutta Aini ei oikeastaan häntä kaipaakaan.
Heidän välinsä tuntuu olevan selväksi puhuttu ja kai hyvällä kannalla.
-- Tuollaista suhdetta onkin helppo pitää selvänä, filosofoi Alli. --
Jota hienommat säikeet, sitä helpommin ne sotkeutuvat. Kuta hienompi
suhde, sitä arempi. Aini ja Arvi ovat paremmin samojen mielipiteiden
ja saman uskon yhteenliittämiä kuin kaksi toisiaan varten luotua
ihmisolentoa.
-- Aini oli luotu toisenlaiseksi, kuin miksi olot hänet tekivät.
-- Kukahan meistä on sitä, miksi meidät alkujaan aiottiin? -- Alli
avasi sairaalan oven. Hetken kuluttua hän jo seisoi Ainin vuoteen
vieressä. Kierrekaihdin oli laskettu alas, ja huoneessa vallitsi
hämärä. Alli saattoi töin tuskin nähdä Ainin läpikuultaviksi laihtuneet
kasvot. Kädenotteesta ja äänestä hän kuitenkin tunsi, miten heikoksi
Aini oli käynyt. Hän tuskin uskalsi puhua, hän vain piteli sisaren
kättä omassaan. Se oli pieni ja silkin pehmeä, aivan kuin isällä. Ja
muutenkin tuntui Ainissa nyt olevan enemmän isää kuin koskaan ennen. Se
pisti jo ensi näkemältä silmään.
-- Taitaa olla jotain ihmeellistä tekeillä maailmalla nykyään, sanoi
Aini viimein hiljaa. -- Minä en tiedä, mutta tuntuu siltä. Eikä
Arvikaan pääse tulemaan. -- Aini puhui heikosti ja kuiskaamalla.
Katsekin näytti melkein sammuvalta.
Alli kaarteli. -- On taas lakkoja ja muuta sellaista. Milloinkapa elämä
on tasaista.
-- Alli, tule lähemmäksi, että kuulet. Minä en jaksa puhua kovaa.
Alli hätääntyi. Hän aivan kuin tunsi mitä oli tulossa, ja hän olisi
tahtonut säästää sisarta. -- Sinä olet liian heikko, älä nyt, torjui
hän.
-- Ehkä huomenna olenkin. Tänään jaksan vielä. Minä olen niin iloinen,
että pääsit tulemaan. Marttahan on minua hoitanut niin hyvin -- Mutta
sinä tiedät ... hän on paljon nuorempi ja niin aivan toisenlainen.
Ei ole helppoa sanoa paljon nuoremmalle: Sinä olet selviytynyt, minä
ajanut karille.
-- Aini, älä, pyyteli Alli. Mutta Aini ei voinut vaieta. Hänen täytyi
puhua tämä ainoa kerta vain. Hän oli näihin asti ollut liian heikko
-- ajatuksenkin puolesta. Hän ei olisi jaksanut antaa selvää muotoa
sille mitä hän sisimmässään oli kokenut. Mutta hän oli hautonut sitä
mielessään ja pyrkinyt yhä suurempaan sisäiseen selvyyteen. Nyt hän
tunsi olevansa kuin matkalle lähtevä, joka vihdoinkin on saanut kaikki
selvitetyksi ja on valmis lähtemään.
-- Alli, minun elämäni on ollut erehdystä ja kärsimistä. Minun täytyi
rakastaa, mutta minä en ollut uskollinen omille tunteilleni. Ehkä Erkki
olisi kiintynyt minuun, jos olisin jaksanut olla uskollinen. Mutta
onnenkaipuuni vei minut toisesta erehdyksestä toiseen. Arvin ankaruus
oli minulle pelastusköysi. Se auttoi minun hallitsemaan tunteitani,
mutta se pani minun kuolettamaan sellaistakin, minkä olisi pitänyt
saada elää. Tunsin omaan sisimpääni kohdistuvan tuomion, mutta en
jaksanut pysähtyä siihen. Rupesin tuomitsemaan toisiakin. Asetuin
Jumalan tuomioiden julistajaksi ja tulkiksi. Alli, minä olen ollut
väärentämässä. Jumalan kuvaa ihmisten edessä.
-- Me teemme sitä kaikki -- omien puutteittemme kautta.
Aini sivuutti Allin sanat niinkuin hän ei olisi niitä kuullutkaan. --
Olen tuominnut siksi, etten itse ollut tuntenut anteeksiannon makeutta.
Mutta nyt tiedän, mitä se merkitsee, ettei meidän tarvitse kantaa
omien erehdyksiemme taakkaa. Missä synteinanteeksiantamusta on, siellä
on elämä ja autuus. Alli, isällä oli lapsenmieli ja lapsenmieli vie
lähelle isänsydäntä. Siellä me itse pieninä opimme ymmärtämään Jumalan
suuria ajatuksia ajalliseenkin elämään nähden.
Ainin silmät painuivat väsyneesti umpeen. Käsi valahti Allin kädestä
vuoteen laidalle, ja ääni sammui kuulumattomaksi.
Puhuminen oli huomattavasti rasittanut Ainia. Poskilla paloi
mielenliikutuksen helakka puna, ja hengitys oli lyhyttä, huohottavaa.
Pitkän vaitiolon jälkeen Alli alkoi puhua lapsistaan. Hänestä se oli
rauhoittava aine. Mutta Aini keskeytti hänet. -- Minun haudallani
teidän pitää laulaa vain kiitosvirsiä, sanoi hän entiseen lämpimään ja
vilkkaaseen tapaansa. -- Vapautuksen iloa teidän siellä pitää tuntea.
-- Hän ummisti uudelleen silmänsä ja jäi, lapsekas onnellinen hymy
huulillaan, nukkuvan lapsen asentoon.
Aini makasi yhä liikkumattomana ja Alli istui vieressä olevalla
tuolilla ajatuksiinsa vaipuneena, kun käsi takaapäin kepeästi kosketti
hänen olkapäätänsä.
-- Martta! -- Alli kavahti pystyyn samalla ensi näkemällä temmaisten
itselleen jonkunlaisen yleisvaikutuksen sisaren nykyisestä sekä
sisäisestä että ulkonaisesta olotilasta.
Martta näytti tavallisuuden mukaan terveeltä ja voimakkaalta,
huolimatta siitä että hän oli laihtunut niinkuin kaikki rehelliset
ihmiset, kuten hän itse selitti. Ja täynnä työintoa hän myöskin tuntui
olevan. Hänestä oli ollut vallan kauheata, kun hän jäi kuin hiiri
loukkuun sen johdosta, että oli tullut saattamaan Ainia tänne. Monta
kertaa hän jo olikin pyrkinyt yli rajan, milloin salaisesti, milloin
julkisesti, mutta aina oli tie noussut pystyyn. Lopuksi oli täytynyt
tyytyä täällä oloon ja siihen, että täällä sai olla jonkunverran apuna
milloin milläkin tavalla, sitenkin että sairaanhoitajana sai ottaa osaa
valmistaviin toimenpiteisiin tulevaa varten.
-- Ja kun Ainikin on ollut täällä, jatkoi Alli.
-- Niin, tavallaan on sekin pidättänyt. Vaikka vähänpä iloa hänellä on
minusta ollut.
-- Apua sitä enemmän. Mutta varmasti iloa myöskin.
-- Sinä tiedät, me olemme niin erilaiset. Minulta puuttuu juuri sitä,
mikä teille on ollut elämän ydin. Minä en ole tarvinnut Jumalaa enkä
miestä. Uskonnolliset ja eroottiset vaistoni ovat nollassa samoista
syistä kuin äly Sven Dufvalla.
Alli ei sanonut mitään. Hän ajatteli niitä katkeria kokemuksia, joista
Martta kerran oli hänelle puhunut. Sentähden hän ei uskaltanut kajota
Martan sanoihin, vaikka muuten olisi tehnyt mieli.
Martta itse vapautti hänet pulasta. Häneltä pääsi nauru.
-- Tiedätkö, Alli, taidamme me sittenkin olla vähän sukua, koska minä
aivan näen, mitä sinä nyt ajattelet.
-- Kuinka niin? -- Alli tunsi punastuvansa.
-- Minä tahdon lohduttaa sinua sillä, että vaikk'en olekaan kaivannut
Jumalaa, olen todella näinä aikoina kaivannut jotain sovittavaa ja
tyydyttävää elämänkäsitystä. Tämä kauhean suuri ihmishenkien hukka
sekä meillä nyt että maailmansodan tappotanterilla panee ajattelevan
vaatimaan jotain selitystä ja tarkoitusta kaikelle.
Aini kuului liikahtavan vuoteessaan. Alli ja Martta nousivat siitä
syystä nurkasta, johon olivat vetäytyneet, ja lähenivät vuodetta. Mutta
ennen kuin he pysähtyivät, tarttui Martta odottamatta sisaren käteen.
-- Kuules Alli, on minulla jotain hauskaakin kerrottavana tänä suurien
murheiden aikana. Mamma tulee päivä päivältä yhä enemmän isään. Hän
ei enää sure sinun naimistasi eikä minun kylmyyttäni koko miessukua
kohtaan. Hän on suloinen ja kaunis kuin tuulisen päivän aurinkoinen
ilta.
10.
Painuva talvinen päivä levitti hämyharson yli seudun. Rajaviivat
alkoivat häipyä, värit tummenivat. Järveä kaartavat, mustansiniset
rannat näyttivät painuvan yhä etäämmälle.
Kaija seisoi huoneensa ikkunassa tähystellen järvelle päin. Siellä
kulki viitoitettu tie asemalle ja sitä myöten punaiset tietysti
tulisivat, jos tulisivat. Ja miksi eivät he tulisi ... tänne niin kuin
muuallekin.
Hän juoksi saliin ja sai sieltä flyygelinviereiseltä jalustalta
käteensä kiikarin. Hän oli huomannut pienen mustan pisteen tiellä. Sitä
hän tarkasteli kunnes oli varma asiastaan.
Nyt, nyt! Hän painoi käden jyskyttävälle sydämelleen. Sitten hän kuin
unessa teki pikaisen kierroksen huoneissa. Yksityisseikka toisensa
jälkeen painui hänen mieleensä selvänä ja sisältörikkaana kuin
entisyyden muistot kuolevan eteen.
Kuinka paljon, kuinka äärettömän paljon hänellä oli tässä ihanassa
maalaiskodissa, jonne Olavi oli hänet tuonut! Hän oli ensi näkemästä
asti pitänyt tästä kodista, oli vuosien kuluessa sitä ihaillut,
näytellyt ystäville ja tuttaville vähän ylpeillenkin. Mutta ymmärsikö
ihminen sittenkään oikein arvostaa sitä, mitä hänellä oli, ennenkuin
hän oli sen kadottamaisillaan? Eikö tälläkin hetkellä koko koti hänestä
ollut ihanampaa, suuriarvoisempaa kuin koskaan? Eikö se äkkiä seisonut
hänen edessään kuin maasta kohonnut haltijatar, joka näyttää koko
loistonsa ja sitten katoaa.
Ja tämä koti, sekö pian olisi rosvojoukkojen saaliina?
Hän juoksi takaisin omaan huoneeseensa ja nosti lattialla leikkivän
Eeron syliinsä. Olavi oli ollut Helsingissä kapinan puhjetessa eikä
häntä ollut kuulunut kotiin. Hänen hyväkseen Kaija ei voinut tehdä
mitään. Mutta lapsi.
Käytävästä alkoi kuulua miesten ääniä ... käskeviä, karheita.
Hän tunsi äkkiä iloa Olavin poissaolosta. Ja poika oli hänellä
sylissään. Mitä hän pelkäsi? Omaisuuden menettäminen oli tällaisina
aikoina pieni asia.
Ovi aukeni samassa, ja kolme punakaartilaista astui sisään. He tulivat
suoraa päätä Kaijaa kohden.
Pikku Eeron silmät revähtivät selkoselälleen. Miesten tuima katse
herätti vähän pelkoa, mutta punaiset nauhat ja kiiluvat aseet vetivät
puoleensa. Turvallinen asema äidin käsivarrella rohkaisi myöskin. Eero
näki siitä syystä hyväksi ottaa vieraat vastaan kaikkein suurimmalla
suosion osoituksella. Hänellä oli kädessään hännätön, kolmijalkainen
puuhevonen, jonka hän hymyillen ojensi tulijoille.
Mies, joka tuntui olevan joukon johtaja, rupesi vilkaisematta
Eeroon tiedustelemaan Kaijalta isännän olinpaikkaa, talon pehtoria,
palvelijoiden lukua y.m. Toiset sitä vastoin näyttivät olevan
huvitettuja pienestä porvarivekarasta, joka ei ensinkään vieronut
punakaartilaisia.
-- Eipä tämä kalu ole kovin herraskainen, kuuli Kaija jonkun
arvostelevan.
-- Pulskemman minä ostin pojalleni, jatkoi toinen. Hän ojensi kellonsa
Eeron kuunneltavaksi ja hymähti tyytyväisyydestä, kun poika äidin
käsivarrelta pyrki hänen syliinsä. -- Ihmisiä sitä ollaan mekin, sanoi
hän, kääntyen Kaijaan, jota johtomies juuri oli lakannut puhuttelemasta.
-- Niin, lapsi löytää ihmisen missä hän on löydettävissä, vahvisti
Kaija. -- Minä uskon lapsen sanattomaan arvosteluun.
Kuin vahvistukseksi äitinsä sanoille painoi Eero samassa päänsä
pitäjänsä povea vastaan pelokkaasti kätkeäkseen silmänsä johtomieheltä
tämän kulkiessa ohi.
-- Mies, jossa ihmisyys on kuollut, ei näekään pientä lasta, sanoi
Kaija painokkaasti, johtajan mentyä viereiseen huoneeseen.
Eeroa pitelevä mies ei vastannut, mutta hän meni aivan punaiseksi. Hän
ymmärsi sanojen antaman tunnustuksen, mutta hän ymmärsi niistä muutakin.
Kaija ja hän seisoivat hetken vastatusten, katse painuneena katseeseen.
Sitten laskeutui raskas surumielisyys kummankin kasvoille. He olivat
kohdanneet toisensa ihmisinä ... pienen lapsen välityksellä. Mutta he
tunsivat samalla, että oli jotain, joka erotti. -- Kuinka olette te
siinä joukossa, missä ihmisyys on kuollut? kysyi Kaijan katse. Ja mies
tunsi kysymyksen. Hänen katseensa painui raskasmielisenä.
Silmänräpäys oli lyhyt, mutta täynnä molemminpuoleista ja syvää,
sisäistä kokemusta.
Samassa kutsui johtomies. -- Minullakin on poika, sanoi Eeron ystävä
ojentaessaan lapsen Kaijalle.
Johtaja oli jo toisten kanssa tutkimassa huoneen joka kolkkaa.
Huonekaluja viskattiin nurin, muutamat lävistettiin pistimillä.
Haettiin aseita mahdollisista ja mahdottomista paikoista.
Vierashuoneesta jatkettiin toisiin. Ja kun talo oli tarkastettu,
komennettiin ruuat ja juomat esille. Syötiin ja määrättiin mukaan
otettavaksi sekä kellarista että aitoista. Palvelijakunta kutsuttiin
koolle, ja uusi isäntäväki jakeli käskyjään. Mieluisilta tuntuvat
saivat jäädä korotetuin palkoin. Toisille annettiin käsky lähteä.
Kaija seurasi askel askeleelta kotinsa hävitystä. Eero käsivarrellaan
kulki hän joukon jälessä tyynenä, arvokkaana, parjaamatta,
vastustamatta.
Nyt, kun kaikki tuhoutui, hän vasta äkkiä näki miten paljon hänellä
oli ollut. Nyt hän sen vasta oikein tunsikin omakseen. Omaa, omaa se
oli, nämä kotieläimetkin, jotka katselivat häntä suurin, kummastelevin
ja kysyvin katsein, nämä varastot, joista hän vuosien kuluessa oli
nauttinut, mutta joita toisten ahkera työ oli hänelle kerännyt.
Ja entä palvelusväki! Loitolla he tänä hetkenä olisivat olleet hänestä,
jos hänen oma suhteensa heihin olisi ollut määräämässä! Hänelle oli
koti oikeastaan rajoittunut siihen, mikä tuotti hänelle persoonallista
nautintoa. Puutarha kukkineen, huoneet, jotka hän täytti soitolla,
laululla ja kauneusaistiaan vastaavalla sisällöllä, ja sitten tietysti
lapset, Helsingissä oleva esikoinen ja tämä pikku-Eero, niissä oli
hänen maailmansa ollut. Niin, ja Olavi oli tietysti myöskin mukana,
joskin hän aina askarteli omalla alallaan.
Kävi kuin kipeä pistos Kaijan rintaan. Vähän arvoa oli hän oikeastaan
antanut Olavin ahertelulle, mutta nyt sen tulokset näkyivät ei
ainoastaan siinä mitä oli tehty kodin hyväksi, vaan myöskin siinä
uskollisessa, todellista kiintymystä osoittavassa mielentilassa, joka
ilmeni suurimmassa osassa palveluskuntaa. Talon pehtori ei luovuttanut
hallustaan viljavaraston avaimia ja teki muutenkin kaikkensa, kodin
suojelemiseksi. Karjakko Leena syleili itkien emäntäänsä. Hänet oli
häädetty talosta, mutta hän kuiskasi Kaijalle asettuvansa läheiseen
torppaan, jotta voisi auttaa, milloin vain rouva apua tarvitsi.
Eeroa hyvästellessään painoi hän pojan käteen muutamia säästämiään
sokeripalasia ja viisimarkkasen. Kun kaikki oli ryöstetty, saattoi
sekin tulla hyvään tarpeeseen.
Kaijalta pääsi pari tukahutettua nyyhkytystä. Hän ei ollut
ansainnut Leenan hyvyyttä. Itsekäs emäntä hän oli ollut, -- ei
kova, ei kiukkuinen -- siihen ei hänellä ollut taipumustakaan, mutta
ajattelematon ja itsekäs. Hänen kotinsa palveluskunta oli ollut hänelle
joukko ympärillä häärääviä käskyläisiä, joita hän tarvitsi, mutta ei
ihmisiä, joilla oli aivan samanlaisia iloja ja suruja kuin hänellä
itselläänkin ja joille rohkaiseva, puhdasta inhimillistä osanottoa
ilmaiseva sana monesti oli tarpeen ja teki hyvää.
Olavin työn jälkiä oli tämäkin, ja Leenan oman sydämen hyvyyttä, joka
vaatimattomasti kantoi esille tänä hetkenä todella ruhtinaallisen
suuren lahjansa.
Mellastusta jatkettiin yhä. Vieras väki isännöi kartanossa, ei kuin
kotonaan, vaan hävittävänä vihollisena. Vielä kun Kaija illalla istui
Eeron vuoteen vieressä kuuluu pihalta liikettä ja levottomuutta.
Unta ei ollut ajatteleminenkaan, ei edes maatapanoa. Valvominen Eeron
vieressä oli ainoa, johon oli voimaa. Ja siinäkin raateli huoli
Olavista ja monet ennen tuntemattomat ajatukset.
Koko elämä oli näinä viimekuluneina tunteina muuttunut, ei ainoastaan
ulkonaisesti, vaan itse olemukseltaankin.
Kun nyt olisikin saanut takaisin edes pienen osan tässä kodissa
eletyistä vuosista! Kun olisi voinut poistaa olemattomaksi monet
pienet, pistävät sanat ja huomautukset! Kaikkensa, kaikkensa hän ilolla
olisi antanut, jos Olavi kotia ajatellessaan ei olisi löytänyt muuta
kuin hyviä ja kauniita muistoja. Olavi oli itse niin hyvä. Poikia ja
Kaijaa hän aina ajatteli. Mutta hänellä oli varmat mielipiteensä,
joista hän ei väistynyt, ei edes rakkautensa tähden. Ja niitä oli
sekin, että yksin sellaisessakin talossa, missä oli yllin kyllin
palvelusväkeä, tarvittiin emännän valvovaa silmää tai ainakin hänen
harrastustaan kotiaskareihin. Missä tällaista harrastusta puuttui,
oli elähdyttävä voima ja työilo ainaisessa ehtymisen vaarassa. Heidän
avioliittonsa ensi ajoista asti oli Olavi puhunut tästä, milloin
suoraan, milloin kautta rantain. Mutta hän oli kunnioittanut Kaijaa
vapaana ihmisenä, jonka itse täytyi päättää ja vastata teoistaan. Hän
ei ollut koskaan edes koettanutkaan pakottaa. Kaija oli vain tuntenut
hänen sanattoman arvostelunsa. Ja se oli monesti harmittanut aivan
kauheasti, varsinkin sellaisina hetkinä, jolloin hän oli jokeltanut
lasten kanssa tai sielussaan hekumoinut ihanan simfoniian ääressä ...
ja Olavi oli tullut sisään navettakertomukset huulilla ja navettahaju
vaatteissa.
Mutta jos hän nyt vain seisoisi tuossa elävänä ja terveenä, olisivat
hänen puheensa lehmistä ja lannasta ihanammat kuulla kuin kaiken
maailman kaikkein kaunein simfonia.
Kaijan täytyi ottaa yölamppu pöydältä ja kumartua lähempää katselemaan
Eeroa.
Minkätähden oli tämä lapsikin niin sanomattoman rakas? Senkötähden
vain, että hän oli osaa Kaijasta ja että hän oman henkensä alttiiksi
pannen oli hänet maailmaan synnyttänyt? Eikö tuollainen kokemus voisi
herättää vihaakin, suorastaan vihaa, jolleivät vanhemmat rakastaisi
toisiaan?
Jolleivät rakastaisi! Se ajatus aivan kuin otti kädestä ja vei oikealle
ladulle.
He rakastivat, rakastivat toisiaan. Ei olisi tämä rauhallisesti nukkuva
pikku pilttikään ollut Kaijalle sitä mitä oli, ellei hän olisi ollut
kuin heidän rakkautensa ihmishaahmoon pukeutuneena. Ja samalla hän
oli, ei vain elävä side heidän sielujensa välillä, vaan myöskin side,
joka liitti heidänkin pian haihtuvan, itsessään jäljettömiin katoavan
elämänsä sekä menneiden että tulevien polvien elämään.
Eero käännähti samassa unissaan. Hän oli punakka vuoteen lämpimästä.
Tukka oli hieman kostea, niskasta kiharaan käpertynyt.
Kaijan täytyi kevyesti sipaista pojan otsaa, aivan kevyesti vain, mutta
kuitenkin edes vähän. Olavihan oli niin kaukana.
Monesti ennen hän oli seisonut näin, suuren hellyyden hartaudella
katsellen lapsiaan. -- Omat pojuni, omat rakkaani, ne sanat olivat
silloin itsestään syntyneet sekä sydämessä että huulilla. Nyt nousi
entistäkin hellempi ajatus mieleen, entistä hellemmät sanat huulille.
-- Olavin oma poika, Olavin rakas, rakas poju, kuiskasi Kaija hiljaa
kyynelten putoillessa pojan siniselle peitteelle.
Ja Eero vastasi unestaan syvällä, hartaalla huokauksella.
11.
Kaija istui kyyristyneenä kiulun ääreen ja lypsi. Lämmin maito
valui sihisevinä säteinä kiulunpohjalle Eeron suurella ihastuksella
seuratessa toimitusta katse täynnä odotusta.
-- Tästä poju pian saa, puheli Kaija yhä lypsäen. -- Sitten jaksat
kasvaa siksi kuin isä tulee. -- Ja Eero toisti totisena joka päivä
kuulemansa sanat: isä tulee.
Jokapäiväisistä vakuutuksistaan huolimatta ei Kaija tietänyt, mikä
hänessä oli voimakkaampana: jäytävä pelko, vai iloinen odotusko.
Jälkimäisen varassa hän kuitenkin eli. Ja sen hän tunsi, että ellei
Olavi tulisi kotiin, ei enää elämästäkään hänen kohdaltaan koskaan
tulisi mitään. Hän ei voisi antaa itselleen anteeksi.
Miksi, miksi hän ei ollut luonut heidän yhdyselämästään jotain
parempaa? Edellytyksiä siihen oli ollut olemassa. Pohja oli oikea. Ja
tuon paremman luominen oli ollut hänen vallassaan. Kotionnen avaimet
ne olivat sittenkin ensi sijassa perheenäidin käsissä. Mutta niiden
käyttämisessä tarvittiin harjaantumista. Yleensäkin täytyi ihmisen
oppia elämisentaitoa, mutta sitä tarvittiin aivan erikoisella tavalla
avioliitossa. Siinä ei kelvannut vanhan ajan ihanne, taipuvaisuus,
joka imupaperina omisti miehen suusta lähtevät ajatukset. Yhtä vähän
kelpasi siihen ajattelematon ja itsekäs lapsimaisuus. Ehjää, kypsää
persoonallisuutta siinä tarvittiin, persoonallisuutta, joka osasi
pysyä kannassaan, mutta samalla tunsi mukautumisen taipuisan tahdon ja
velvollisuudentunnon merkityksen yhdyselämässä.
Olavi parka, kuinka hän ensinkään oli voinut nauttia kaikesta mitä
Kaija kodissa oli tarjonnut hänelle iloksi? Hän oli omasta puolestaan
koettanut seurata Kaijan harrastuksia niin pitkälle kuin mahdollista.
Hän oli kantanut kotiin "impromptuja", "barkarolleja" ja kehtolauluja.
Koti- ja ulkomaista, klassillista ja uudenuutukaista musiikin alalta
oli hän kerta toisensa jälestä tuonut Kaijalle. Mutta mitä oli hän
saanut palkakseen? Suudelmia ja musiikkia tietysti, -- vaan ei
ymmärtämystä omille harrastuksilleen ja omalle aatemaailmalleen.
-- Olavi, Olavi, kutsui Kaija sydämessään -- tule, tule pian! Nyt
minulla on sinulle suudelmia parempaa.
Mansikki sai pari hyväilevää sivellystä kaipauksen pehmittämästä
kädestä. Sitten Kaija kääntyi mennäkseen lypsämään toista lehmää.
Eero tepasteli hänen edellään. Poika tiesi hyvin, mitkä lehmät olivat
äidin lypsettävinä, mitä "punaiset" lypsättivät. Hänen olennossaan
olikin toimeliaan ja tietävän miehen vakavuutta hänen asettuessaan
Tähikin viereen.
Kaija jatkoi työtään tottuneesti kuin vanha karjakko. Hän ei enää itse
edes kiinnittänyt huomiota siihen mitä teki. Tämä oli jo jokapäiväistä
hänelle. Mutta voi sitä tuskaa, jonka takaa jokainen hänen edistyksensä
oli ollut haettava!
Hän ei koskaan väristyksittä voinut ajatella tuota ensimäistä kauhun
yötä.