varmasti. Ja toinen mies hänestä tästä puoleen tulee Jumalan avulla,
sellainen kuin kuin heidän naimisissaolonsa ensimäisinä vuosina.
Ellistä rupesi tuntumaan niin hyvältä. Tuo ajatus "Jumalan avulla"
ihan kuin rauhoitti. Eihän Kusti ollut Jumalasta välittänyt ja oli
kieltänyt Elliäkin puhumasta semmoisesta vanhanaikaisesta. Mutta tuo
ajatus Jumalasta toi kuitenkin ihan kuin lääkettä sydämelle. Varsinkin
kun Kustikin ehkä nyt ajatteli samoin, eikä kääntänyt pilkaksi
niinkuin näihin asti oli tahtonut tehdä, kuten nykyaikainen miesväki
enimmäkseen. Mutta nyt ei varmaankaan enää pilkannut.
Tämä ajatus rohkaisi Elliä hänen painaessaan Maijan kierrekelloa. Airi
oli avaamassa ja sekin tuntui hyvältä. Tuo nuori tyttö oli ollut niin
ystävällinen, ja hänhän oli puhutellut Kustiakin.
Mutta Ellin hyväntuntemus alkoi siinä samassa painua. Nuori neiti
näytti hänestä nyt toisenlaiselta kuin aikaisemmin. Hän katsoi niin
omituisesti ja näytti käyvän entistä kalpeammaksi tuntiessaan Ellin.
Kutsuttuaan äitiään viereisen huoneen kynnykseltä, meni hän sitä tietä.
Samassa tuli Maija. Hän käski Ellin sisään, asetti Ollin lattialle
ja antoi ratoksi muutamia lelun tapaisia kaluja pieneltä hyllyltä.
Sitten hän tiedusteli mitä asiata Ellillä oli. Hän puhui tavalliseen
ystävälliseen tapaansa, mutta Ellistä tuntui koko ajan siltä, kuin
olisi hänkin ollut toisenlainen kuin aamupäivällä heidän tavatessaan.
Hänen äänensäkin oli omituisen raukea, ja katseessa oli kuin kipua.
Ellin mieltä rupesi ahdistamaan. Olisikohan hän ehkä jo rannassa
sanonut jotain Kustin teosta? Ja olivatko toiset siitä voineet tehdä
johtopäätöksiä? Tai oliko hän ehkä nyt tullut sopimattomaan aikaan? Tai
tämän asian raskausko vain painoi hänen omaa mieltään niin, että hän
oli näkevinään toisissakin jälkeä samasta mielentilasta?
Hän oli niin väsynyt päästään, ettei hän kyennyt selvittämään tätä
itselleen. Täytyi vain koettaa ruveta puhumaan siitä, mikä nyt oli
mielessä.
-- Se on niin raskasta ... yritti hän heikosti.
-- Raskasta on elämä nykyään jokaiselle meistä. Minunkin poikani
on kuollut. Ja tiedättekö miksi? -- Tuli kuin ylhäisyyttä Maijan
koko olemukseen. -- Hän kuoli siksi, ettei voinut surmata. Hän näki
vihollisen edessään, mutta ei voinut ampua, ja silloin toinen ampui
hänet.
Maijan huulet vapisivat pidätetystä itkusta. Hänen äänensä oli lempeä
kuin ainakin, mutta joka ainoa sana oli Ellille kuin piiskansivallus
vasten kasvoja ... Ei voinut ampua, vaikka oli ase kädessä ja näki
vihollisen edessään. Ja se sinisilmäinen oli ollut aseeton ja avuton.
Sen hän Kustin puheista oli ymmärtänyt.
Silloin tarttui Elli rakkautensa epätoivoisella voimalla siihen
ainoaan, mikä sanoi kuin puolustavan sanan Kustista.
-- Rouvan poika olikin kasvanut toisenlaisessa kodissa kuin Kusti. --
Hän aivan kuin huusi sanat. Sitten hän rajusti nyyhkien painui kokoon.
Maijakin itki. He itkivät yhdessä.
-- Tietäähän rouva sen ... sellainen lapsi ... aina hänelle viskattiin
äpärän nimi eteen. Haukkumasanoja hän sai viljemmästi kuin leipää. --
Elli koetti puhua nyyhkytystensä lomassa. -- Häneen juurtui niin kova
viha porvareihin ... siitä isästäkin. Mutta kyllä hänessä on muutakin.
Ja minun vanhempani asuvat maalla. He ottavat meidät luokseen. Kustista
tulee ihan uusi ihminen. Minä tiedän sen... Kun minä vain saisin ne
tuomaritkin sen ymmärtämään. Sanokaa, sanokaa hyvä rouva, mitä minä
teen?... Elli tarttui tuskaisesti Maijan käteen, katse täynnä odotusta,
tulisiko elämää vai kuolemaa antava sana.
Mutta Maija istui liikahtamatta. Hän ajatteli poikaansa, joka kuoli
siksi, ettei voinut surmata. Hän muisti vanhan sedän puheita kaikkien
yhteenkuuluvaisuudesta ja sitä, miten viljalti nykyään oli nähty
seurauksia tuon yhteenkuuluvaisuuden puutteesta, seurauksia siitä,
ettei kovaosaisista tarpeeksi oltu pidetty huolta. Mutta hän muisti
myöskin miestä, jonka muhkea hautapatsas kohosi muita korkeammalle ja
jonka muisto eli kirottuna ja kirousta levittävänä.
Ei ollut syy vain yhteiskunnassa. Sitä oli niissä lukemattomissa, jotka
yksilöinä olivat olleet kylvämässä tuhoa, jota viattomat nyt saivat
niittää.
Näyttäisikö tulevaisuus toisenlaisia hedelmiä kuin nykyhetki? Nousisiko
veljeys ja yhteenkuuluvaisuuden tunto veljesveren kostuttamasta
maasta? Käsittäisikö yhteiskunta, että raakuus on itsestään elävää ja
rehoittavaa kuin rikkaruoho, mutta hyvyys jalo hedelmä, jota täytyy
viljellä, jos mieli siitä satoa niittää.
Jos niin, silloin ei kenenkään tarvitsisi kuolla siksi, että suuri,
inhimillinen hyvyys teki hänet huonoksi soturina.
-- Rouva, minulla on yksi asia, joka olisi sanottavana, kuuli Maija
Ellin puhuvan. -- Minun Kustini teki kerran hirveän työn ... ja minä
ajattelin, että jos se äiti voisi antaa anteeksi, niin kyllä kai ne
tuomaritkin... Kusti vihasi aina tuomareita, kun se hänen isänsäkin ...
ja se nuori mies taisi olla tuomari.
-- Murhasiko hän hänet?
-- Kai hän oli mukana, koska niin tuntui tuntoa kalvavan.
-- Tiedättekö, oliko se nuori mies Helsingistä ja minkä näköinen hän
oli?
-- Pitkä, solakka ja sinisilmäinen. Eiköpä tuo lie ollut täältä.
Maija painoi käden silmilleen eikä puhunut enää isoon aikaan mitään.
Ellistä alkoi tuntua kammottavalta, ihan kuin Kustin kuolemantuomio nyt
olisi ollut tekeillä. Viimein täytyi hänen koskettaa Maijan kättä. --
Minä olisin tahtonut... Tietääkö rouva ehkä, missä sellaisen herran
koti on?
Silloin kohotti Maija päänsä. -- Te rakastitte Kustianne, kun nuorena
menitte naimisiin, ja te rakastatte vieläkin. Te voitte aavistaa mitä
tunnen, kun sanon, että luulen tietäväni, kuka se nuori mies oli, jonka
teidän Kustinne surmasi. Hänen äitinsä on minun hyvä ystäväni, ja minun
tyttäreni rakasti sitä nuorta miestä.
Elli jäykkeni kuin salaman iskusta. Kaikki ne toiveet, joita hänen
rakkautensa oli nostanut eloon, luhistuivat kokoon armottoman
kuoliniskun saaneina. Hän nousi hitaasti, nosti lattialla leikkivän
Ollin syliinsä ja kääntyi ovelle päin.
Maijakin nousi. -- Teillä on osoitteeni. Tulkaa takaisin toiste, sanoi
hän. -- Minä autan teitä mielelläni. Mutta minä en jaksa nyt.
-- Se osoite ... hänen kotinsa -- sopersi Elli kääntyen vielä ovelta
takaisin. Katse rukoili kuin ihmishengen puolesta.
-- Toisen kerran. Te olette itse niin liikutettu, ja se äiti on aivan
murtunut. Häneltä on mies ja poika kuollut jo aikaisemmin.
Elli oli jo kääntymässä portaisiin. Mutta silloin Maija kutsui hänet
takaisin. Hän tahtoi edes antaa hänelle osoitteen siihen virastoon,
jossa sai puhua vankien puolesta. Ellin olennossa oli jotain niin
epätoivoisen murtunutta, että se aivan kuin syytti.
Puolen tunnin kuluttua nousi Elli, poika käsivarrellaan, portaita
siihen toimistoon, jonka osoitteen hän oli saanut. Mutta astunta oli
raskas ja katse harhaileva. Täytyi yhtenään kysyä neuvoa, kunnes
viimeinkin löytyi se suuri sali koulurakennuksen yläkerrassa, missä
asia oli esitettävä. Siellä istui pitkän pöydän takana joukko herroja.
Ellin päätä aivan huimasi. Hän ei tietänyt kenen puoleen piti kääntyä
eikä oikeastaan sitäkään, mitä tahtoi sanoa. Tuntui ihan mahdottomalta
oppimattomana ja suuren syyn painamana astua noiden kaikkien eteen
puhumaan. Mutta Kustin tähden...
Poika sylissään hän hetken kuluttua oli laskeutumassa portaita.
Askeleet ja ajatukset olivat entistäkin raskaammat. Riippui
osallisuuden laadusta, riippui siitä, oliko ollut hirmutöitä tekemässä.
Niin oli täälläkin vain sanottu. Ja ne sanat olivat sammuttaneet Ellin
viimeisenkin toivonkipinän. Sillä olihan Kusti... Ja kun ei Elli saanut
sen äidin osoitetta, että olisi häneltä saanut sen vapauttavan sanan,
josta kaikki riippui.
Ellin täytyi nojata lähellä olevaan kivimuuriin. Taas huimasi päätä
niin pahasti. Ja poikakin tuntui nyt niin kovin painavalta, vaikka
muuten oli kevyt kuin linnunpoikanen.
-- Olli koettaa kävellä. Olli on iso poika, puheli hän, laskien pojan
kadulle. Sitten painoi hän käden otsalleen. Tuntui niin kummalliselta,
ihan kuin siellä sisällä olisi ratkennut jotain. Ja juuri silloin se
oli ottanut niin pahasti, kun se herra pöydän takaa sanoi, että jos on
surmannut...
Nousi eteen kuva suuresta pihamaasta. Sinne kuljetetaan miehiä,
likaista ryysyistä, kiroilevaa joukkoa, niinkuin aamulla sinne
proomuun. Kusti on joukossa. Hän näkee Ellin ja Elli näkee hänet. Mutta
samassa pamahtaa pyssy.
-- Äiti purittaa, rupeaa Olli itkua tehden valittamaan -- purittaa. --
Olli koettaa saada kätensä irti äidin kädestä.
-- Puristaako äiti? Ja pahasti? Voi äidin pikku Olli! -- Elli nostaa
pojan uudelleen syliinsä ja itkee, kun näkee käden käyneen aivan
punaiseksi.
Hän koettaa kantaa poikaa, mutta horjuu kulkiessaan. Poika on kovin
väsynyt, hän itkeä nuhertaa ja valittaa nälkää. Elli itkee yhdessä
pojan kanssa ja kulkee, kulkee tietämättä minne. Hän tuntee vain, että
Kustin tuomio on hänen oma tuomionsa. Hän on papin edessä vannonut
rakastavansa ja seuraavansa Kustia aina ja kaikessa. Hän on itsekin
tuomion alla, koska Kustikin on.
Hän puristaa taas poikaa niin, että tämä yltyy itkussaan. Ihmiset
katsovat häneen. Joku näkyy pysähtyvän ja katsoo taakseen heidän
jälkeensä. Elli ei tiedä, tunteeko hän sen, vai katsooko hän itse
taakseen ja näkee sen.
Hän näkee samassa lapsuutensa kodin selvänä edessään. Se on pieni
ja köyhä maalaiskoti. Ei siellä ole niin paljon kaunista kuin siinä
kodissa, missä oli geraniumi, verenpisara ja myrtti. Mutta siellä
lapsuudenkodissa oli niin hyvä olla. Siellä rakastivat kaikki toisiaan,
eikä siellä suvaittu mitään pahaa. Siellä oli elämä ollut köykäistä ja
hyvää kuin hyvän kodin lapselle ainakin. Ja sieltä Kusti oli vienyt
hänet omaan kauniiseen kotiin -- heidän hääpäivänään.
Ellin ajatus katkeaa siihen paikkaan. Hääpäivä katkaisee sen. Se sana
putoaa kuin raskas moukari kivettyneelle, mutta silti murtumassa
olevalle sydämelle.
Hää-aatto, hää-aatto! Hyvä Jumala, minkä tähden annetaan iloa
sille, joka kuitenkin on tuomittu kuolemaan surusta. Sehän on kuin
teuraseläimen syöttämistä. Pidetään hyvänä, että jaksaisi ja säilyisi
viimeiseen, kamalaan hetkeen asti.
Elli horjahtaa taaskin, laskee pojan maahan ja vetää kädestä eteenpäin,
eteenpäin, tietämättä minne. Hän vain hoipertelee eteenpäin tuomittuna,
syyllisenä -- tuomiotaan kohden.
Hän kompastuu suureen kiveen. He ovat syrjässä viertotieltä, jossain
rannalla päin, koska vesi välkkyy hämärissä.
Elli parahtaa ääneen. Poika itkee ja äiti itkee. Suuret, siniset silmät
katsovat häneen. Ne syyttävät, ne tuomitsevat. Hänen täytyy, täytyy.
Muu ei auta. Ei löydy toista tietä ... tuonne vain -- suoraan eteenpäin.
13.
Se suuri ihmeellinen päivä oli vihdoin valjennut. Juhlapukuinen
Helsinki oli valmis vastaanottamaan maan vapauttajien sankarillista
joukkoa. Liput liehuivat, juhlapukuinen yleisö reunusti katuja.
"Valkoisia" seisoi kunniavahtina senaatintorin eri puolilla. Säveleet
soivat. "Vapaudenristejä" jaettiin senaatintorin eräässä kulmassa
ahdingonaikana kuntoaan osoittaneille. Milloin astui mies milloin
nainen esiin vastaanottamaan ikimuistettavaa tunnustusta alttiista
uhrautuvaisuudesta Suomen vapaustaistelussa. Milloin kiinnitettiin
risti lääkärimiehen tai muun opinuraa kulkevan rintaan, milloin
laskettiin se maatöissä kovettuneeseen kouraan. Valkohapsinen vanhus
ei jäänyt nuoresta, elinvoimaa uhkuvasta jälelle sankarimielessä eikä
sankari-teossa.
Ja sitten, sitten alkoi vapauttajien joukko saapua, johtomiehet
ensin ratsain tervehtien maan vapaata pääkaupunkia, sitten joukko
toisensa jälkeen niitä, jotka olivat kaikkensa panneet alttiiksi.
Taajoissa joukoissa he vierivät eteenpäin kuin aallot vastustamattoman
voimakkaassa virrassa. Soitto kaikui, nenäliinat liehuivat, kukkia
sateli sankarien päälaelle.
Surupukuiset ja surupuvuttomat kuivasivat kyyneleitään. Ei
löytynyt ilmaisumuotoa kyllin voimakasta niille tunteille, joilla
tervehdittiin näitä joukkoja, jotka eivät koskaan olleet ottaneet
osaa kunniakulkueisiin, mutta jotka aseettomina olivat astuneet
aseistettuja, moninkertaisia vihollisvoimia vastaan.
Airi istui Ilona Soljan rinnalla Nikolainkirkon portailla. Hänen
poskensa hehkuivat ja silmät säteilivät. Hän näki jokaisessa saapuvassa
joukossa "Vänrikki Stålin" ja Kalevalan kansaa, sitä kansaa, "jonk'
alttius on rajaton, jok' tyyni, vakaa, jäykkä on, jonk' miehuus kaikki
voittaa."
Mutta Ilonan pää painui käden varaan. _Hän_ näki joukossa yhden
muita uljaamman. Hän näki pitkän, solakan poikansa hymy huulilla ja
joustavuus joka jäsenessä astuvan ohi.
Kaikki, kaikki repi tällä hetkellä hänen oman sisimpänsä veristävää
haavaa. Airin säteilevät silmätkin tekivät kipeätä. Toista oli nuoren,
toista äidin suru. Nuori eli käsissä olevassa hetkessä. Hän saattoi
vapautua kaipuustaan ainakin hetkittäin. Äidille se oli olemassa aina
ja kaikessa. Äidin kaipuu käsitti koko elämän: nykyhetken, menneisyyden
ja tulevaisuuden. Äiti ajatteli kotia, joka tulevaisuudessa ehkä olisi
tullut perustetuksi ja missä nuoret olisivat liittäneet vanhempienkin
elämän uusien polvien elämään. Äiti näki entisyydessä muistoja,
jotka kirvelivät kirpeästi kuin suola veristävässä haavassa siksi,
että lyhyestä yhdessäolo-ajasta ei ollut tullut niin vaaria otetuksi
kuin tahtoa olisi ollut. Enemmän, syvemmin olisi pitänyt iloita
yhdessäolosta silloin kun sitä annettiin. Paremmin olisi pitänyt
opastaa ja auttaa taipaleelle lähtijää.
-- Täti, -- laihtunut, mutta lujaotteinen käsi pujottautui hiljaa
Ilonan käteen. -- Muistatko Aarnen unta? Se pieni viluinen lapsi oli
Suomi. Aarne ja kaikki nämä he kantoivat kärsivän maansa vapauden
kevätkoittoon. Suomelle tulee kesä -- heidän kauttaan.
Kyynel toisensa jälkeen putoili Ilonan helmaan. Mutta kyynelten läpi
hän näki uusien joukkojen marssivan ohi lujuus, vakavuus ja jalo
uhrimieli katseessa.
"Itsemme vuoksi taistohon noussehet emme. Isänmaan tähden katso me
kamppailemme." Ryhti, katse, asu ja astunta, kaikki todisti tätä. Ja
se antoi voimaa, tulevaisuudentoivoa ja nostavaa uskoa siihen, että
henkensä antaneet eivät olleet kuolleet turhaan.
Varsinaisten juhlallisuuksien päätyttyä joutuivat Ilona ja Airi
ihmisvirran kuljettamina kulmaukseen, jossa näkivät Kaijan ja Olavin.
Nämä säteilivät kumpikin.
-- Totisesti, tämä on Suomen suurin päivä, -- alkoi Olavi
innostuneesti. -- Onko koskaan ennen nähty tällaista juhlakulkuetta!
Kädenkäänteessä muodostivat nämä joukot armeijan. Tyhjin käsin astuivat
vihollista vastaan vallaten siltä aseet itselleen.
-- Minun suurin päiväni oli se, joka toi sinut kotiin -- Kaija
painautui lähemmäksi Olavia.
-- Ja minä löysin sinut ... lypsämästä, tuli veitikkamaisesti, äänen
värähdellessä ilosta. -- Kun vain Eerokin nyt olisi ollut kyllin
vanha ollakseen mukana! Martti on koululaisten joukossa, ja hän
on jo sanonut, että tästä päivästä hän vielä kertoo "lapsille ja
lastenlapsille".
Virta kuljetti heitä eteenpäin. He vain huiskuttivat kättä Ilonalle ja
Airille, näiden jatkaessa matkaa toiseen suuntaan.
Aleksanterin ja Hakasalmen kulmassa he nousivat Lapinlahden raitioon.
He eivät olleet suostuneet asiasta, mutta molemmilla oli sama ajatus.
Hautausmaalla olikin nyt paitsi Aarnen kumpua kaksi uutta, vielä
umpeenluomatonta hautaa. Oli ollut välttämätöntä laskea arkutkin niihin
ja peittää ne niin, että vain kannen yläosa oli näkyvissä, mutta itse
hautaus oli määrätty tapahtuvaksi seuraavana päivänä. Ainin hautaus
oli siirtynyt siksi, että odotettiin Arvia, Pentin siitä syystä, ettei
ruumiista kohta saatu tietoa.
Ilonan ja Airin lähestyessä hautoja näkivät he toisten ennättäneen
ennen heitä. Martta oli tullut neuvomaan tietä Arville, ja Maija oli
kohta juhlamenojen päätyttyä tavoitellut Taunoa saadakseen hänet
mukaansa.
-- Taidamme suostumuksetta yhtyä täällä, sanoi Tauno tervehdittyään.
-- Kuvaavaa nykyhetkelle, jatkoi Martta. -- Sitten hänen katseensa
tutkivana pysähtyi Taunoon. Tämä oli vielä huomattavan kalpea
läpiammutun keuhkon aiheuttamasta sairaudesta. --
Sinä olet kokenut paljon, josta ei moni valkohapsinen tiedä
mitään, sanoi Martta painokkaasti. Itsekseen hän ajatteli, että
viisitoistavuotias oli kypsynyt mieheksi.
Tauno ei vastannut. Hän puristi vain äitinsä kättä ja tunsi jotain
sanoin lausumatonta jo siinä tavassa, jolla äiti nojasi häneen.
Aarnen haudalla oli kaksi valkeaksi maalattua penkkiä. He asettuivat
niille, ja Taunon piti kertoa.
Hän oli niitä verrattain harvoja, joiden oli onnistunut elävänä päästä
Etelä-Suomesta rintaman toiselle puolelle vielä sen jälkeen, kun sota
oli täydessä käynnissä. Pentin kaatumisen jälkeen oli hän milloin
yksin, milloin satunnaisesti tiellä tapaamiensa toverien seurassa
piileillyt metsissä milloin missäkin kaiken aikaa pyrkien, joskin
mutkateitä, pohjoiseen. Kerran oli häntä ajettu takaa niin kiivaasti,
että hänen täytyi kätkeä suksensa ja itse piiloutua puuhun. Siellä hän
istui kaiken yötä kuullen pyssyjen pauketta ja jatkuvaa takaa-ajoa.
Vasta toisen päivän aamuna hän uskalsi jatkaa. Kerran, kun hän
ponnisteli eteenpäin, tunsi hän itsensä niin voimattomaksi, että päätti
antautua, jos ruvettaisiin ahdistamaan. Silloin seisoi äkkiä asestettu
mies hänen edessään ja ankara: "seis!" kajahti vastaan. Mutta mies
olikin "valkoinen." Tauno oli päässyt yli rajan. Hän ymmärsi sen ja
kaatui tiedottomana hangelle.
-- Mitä sinä ajattelit ensimäiseksi, kun siitä heräsit, tiedusteli
Martta sairaanhoitajan uteliaisuudella.
-- Äitiä ... ja kaatuneita. -- Hänen katseensa kääntyi Pentin haudalle.
Syntyi hetken syvä äänettömyys. Elämä puhui -- hautojen kautta.
Arvi katkaisi ensimäisenä äänettömyyden. -- Me olemme kärsineet ja
kärsimme kipeästi. Mutta pahempaa olisimme ansainneet. -- Hänen
katseensa etsi Ainin arkun kantta, ja raskas huokaus nousi hänen
rinnastaan. -- Oman sydämensä pahuutta Ainikin yhtenään suri. Se
kulutti hänen voimiaan enemmän kuin mikään muu.
-- Ei Aini viime aikoinaan keskittänyt ajatuksiaan omaansa eikä toisten
pahuuteen. Hänellä oli parempaa ajateltavaa. -- Martan sanoissa oli
kärki, jonka Arvi tunsi.
-- Ihmiselle on vaikeata tulla itsensä tuntemiseen, sanoi hän, suuri
vakavuus kasvoillaan. -- Sekä porvaristo että työväki on ummistanut
silmänsä omille synneilleen, nähnyt vikoja vain toisissa ja pitänyt
suurta ääntä niistä. Ei tällaistakaan tilannetta olisi syntynyt, jos
meillä olisi ollut paljon yksilöitä, jotka ensi sijassa olisivat
harrastaneet omaa, ei toisten parantamista.
Ilonan katse kohosi äkkiä. Hän ei koskaan ollut ymmärtänyt Ainin
avioliittoa, eikä liioin Arvin kantaakaan. Mutta tänä hetkenä hän
äänen ankaruudesta huolimatta kuuli sanoissa niin rehellistä tahtoa
ja niin kieltämätöntä totuutta, että oikein teki hyvää. Tuollaisessa
rehellisessä, vilpittömässä mielessä on aina jotain eteenpäin auttavaa
ja nostavaa.
Hiekkakäytävältä kuului samassa askelia. Kaija, Olavi ja heidän
seurassaan eräs kumaraselkäinen, huivipäinen nainen lähenivät. He
olivat arvanneet toisten olevan haudoilla ja olivat päättäneet yhtyä
heihin. Vieras, joka oli heidän matkassaan, oli esiteltävä toisillekin.
Sillä ellei tätä Anna-Kaisa Lundia olisi ollut, ei Olavikaan enää olisi
elävien kirjoissa. Hän oli löytänyt Olavin hangelta, vienyt omaan
tupaansa, siellä hoidellut parhaimman mukaan ja asettunut Olavin ja
häneen tähdätyn surma-aseen väliin. Lisäksi hän oli -- kun ei enää
uskaltanut pitää holhokkejaan kotona, vienyt heidät metsään, haudannut
nahkasissa hankeen ja käynyt siellä heitä hoitamassa ja ruokkimassa.
-- Te olette suurtöiden suorittaja, yksi niistä monista
tuntemattomista. -- Martta astui ensimäisenä Anna-Kaisan eteen ja
tarttui kaksin käsin hänen käteensä, poskillaan voimakkaiden tunteiden
hehku.
-- Mitäs nyt neiti, -- Anna-Kaisa pyyhki hämillään silmiään
huivinnurkkaan. -- Kuka nyt ei auttaisi! Eihän ne henkeä enempää olisi
voineet viedä minulta.
Ei henkeä enempää! Miten ylevän yksinkertaisesti se sanottiin! Ilonan
täytyi, taas ajatella Aarnea. Tuollaista vaatimatonta itsensä ja
oman kohtalonsa vähäksi arvioimista yleisen ja yhteisen rinnalla oli
hänessäkin ollut. Ja näin ylvään yksinkertaisesti ja rauhallisesti kuin
Anna-Kaisa oli ollut valmis antamaan henkensä, oli varmaan Aarnekin
antanut omansa.
Ei henkeä enempää! Ne sanathan olivat täynnä lääkitystä ja
voitonriemua. Niissä oli kristillisyyden syvä käsitys siitä, ettei
kuolema kajonnut muuhun kuin elämän ajalliseen olomuotoon, josta ei
itse elämä riippunut.
-- Niin, kuului Anna-Kaisa jatkavan, ei sitä syrjäinen voi arvata mikä
hätä minulla oli noista hankeen peitetyistä raukoista ja mikä ilo
sitten kun ne säilyivät. Ja nyt annettiin minulle vielä sekin ilo, että
tämä akronohvin rouva on se pieni Kaija, jota lasta minä Suviniemen
pappilassa passailin siellä palvellessani.
Tiedonanto synnytti iloisen hämmästyksen Maijassa ja Ilonassa, joille
se tuli yhtä odottamattomana kuin Anna-Kaisan ilmestyminenkin. Molemmat
muistivat hänet kuitenkin hyvin. Ja Alli, joka pian kai yhtyisi
toisiin, tuntisi ehkä ensi näkemällä. Hän oli sellaisessa aina muita
etevämpi.
Anna-Kaisalta meni suu makeaan nauruun. Alli oli aina ollut hänen
erikoisessa suosiossaan. -- Aina hän minua puolusti, kun rovastinna
oli harmissaan minun typeryydestäni. Ja kun menin naimisiin, keikautti
Alli neiti minut keskelle lattiata ja sanoi, että: voi sinuas
Anna-Kaisa, suurtöiden tekijäksi minä aina olenkin sinua sanonut. --
Piloillaan tietysti sanoi. Mitäpä suurta siinä naimisiinmenossa oli! --
Anna-Kaisan huivi nousi taas pyyhkäisemään silmäkulmaa, vaikka suu oli
suuressa hymyssä.
Mutta Olavi tarttui Anna-Kaisan käteen ja puristi sitä, kasvoilla
kaunis kirkkaus. - Anna-Kaisa, te olette lahjoittanut minulle takaisin
enemmän kuin henkeni, -- uskoni Suomen kansaan ja sen tulevaisuuteen.
Mielenliikutus salpasi hetkeksi hänen äänensä. Mutta sitten
purkautuivat voimakkaana väreilevät tunteet uudelleen sanoiksi.
-- Minä olin aivan murtua, kun näin mikä suunnaton raakuus puhkesi
esiin kansassamme. Mutta vähäväkisten sankariteot ja armeijamme kunto
on antanut minulle toivon tulevaisuuteen. Irtain väestö ja ne joukot,
jotka suurissa tehdaskeskuksissa ovat imeneet sielun ja ruumiin
sairautta itseensä, ne olivat kauhuntöitä tekemässä. Suomen kansa, itse
maalaiskansa on kaikesta huolimatta vieläkin toista maata. Siinä on
sankarmielen itua, joka vain odottaa kypsymisen ja puhkeamisen hetkeä.
Samassa tuli Alli. Kaija keikautti Anna-Kaisan suoraan hänen eteensä ja
Alli tunsi kuin tunsikin -- Anna-Kaisan suureksi iloksi.
Mutta samassa nousi Maija, tarttui tukeaetsivästi Taunon käsivarteen ja
antoi katseen painua Pentin kukitettuun hautaan.
-- Tässä näiden hautojen partaalla täytyy minun puhua yhdestä, jolle
minulla ei ollut rakkautta tarpeeksi silloin kun hän sitä kipeän
kipeästi olisi tarvinnut. Hän oli epätoivoinen miehensä tekemästä
verityöstä. Epätoivoisena meni hän minun kodistani, -- minä en jaksanut
lohduttaa häntä. Ja seuraavana päivänä hänet tavattiin ruumiina
rannalla Vanhassa Kaupungissa. Hän oli tehnyt minkä hän taisi --
antanut henkensä kuin sovintouhriksi.
-- Airi, missä on sen vaimon lapsi, kysyi Ilona hiljaa Airilta.
-- Kuinka täti tietää? Onko täti kuullut hänen käynnistään? -- Airin
äänessä oli kuin pelkoa.
Ilona katseli häneen levollisesti, suuri rauha katseessaan. -- Minä
aavistan jotain sen perustuksella mitä olen sattunut kuulemaan. Siitä
pojasta huolehdin _minä_.