yksilö suuren, kärsivän ihmiskunnan keskellä, oli unohtaen päämääränsä
itsekkäästi ikävöinyt osaa elämässä niukalti löytyvästä onnesta.
7.
Allin palatessa lasten luokse oli Pikku-Alle juuri herännyt. Äiti puki
hänet ja pani samalla päällysvaatteetkin pojan päälle. Hän aikoi viedä
lapset hetkeksi ulos. Talvinen aurinko loisti kirkkaimmillaan; kävely
tekisi jokaiselle heistä hyvää. Hän ei nykyaikaisissa levottomissa
oloissa mielellään antanut lasten olla yksin edes pihallakaan. Eihän
tietänyt mitä olisi voinut tapahtua. Ja kun Eljas kapinan puhjetessa
oli ollut poissa eikä vieläkään ollut palannut, oli Alli yksin
edesvastuussa kaikesta.
Suhteellisen rauhallista oli muuten näihin asti ollut tässä
syrjäisessä pitäjässä. Maakauppiaan puoti oli tosin osaksi ryöstetty
ja jälellejäänyt tavara oli annettu "punaisen" haltuun. Teilläkin näki
yhtenään aseellisia. Mutta väkivaltaisuuksiin ei kukaan ollut ryhtynyt.
Alli oli lasten kanssa ehtinyt kappaleen maantiellepäin, kun reki
äkkiä suhahti ohi. Reenperässä istui kaksi nuorta miestä, molemmilla
punanauhat lakissa. He ajoivat lähimpää kaupunkia kohti, olivat kai
menossa sinne. Ja ajaa täytyi, vaikka kyyti oli kallista eikä matkaa
enemmän kuin puolisen peninkulmaa.
Allin täytyi ajatella isää, jolla ei koskaan, ei edes vanhana ollut
varaa omaan mukavuuteen ja joka opetti lapsiaankin säästämään, jotta
heillä olisi mistä antaa. Hän ajatteli Eijasta, joka vaivatta astui
peninkulman toisensa jälkeen, usein raskas kirjakantamus selässään. Ja
hän vertasi.
Jo siinä piili tämän liikkeen kuolinitu, ettei se tähdännyt
korkeammalle kuin määrätyn luokan valta-asemaan ja etuun -- Samoinkuin
porvarillisenkin hallituksen tuomio oli valmiina, ellei se puolestaan
tähdännyt korkeammalle.
Eljas oli tosin kumouksenmies, mutta ei hän koskaan olisi hyväksynyt
tällaista -- --.
Kaksi kivääriniekkaa tuli samassa vastaan. He olivat parrakkaita
miehiä, ei mitään poikanulikoita -- ja heidän kasvonilmeensä oli tuima.
Toinen astui suoraapäätä Allia kohden ja sulki häneltä tien.
-- Mistä olette, tiedusteli hän tuimasti.
-- Tuolla matkan päässä kallionkupeella on meidän kotimme.
-- Onko järjestyskaarti käynyt siellä tarkastuksella?
-- Ei ole. Siellä ei muuten olekaan mitään tarkastettavaa.
Miehet rähähtivät nauramaan. -- Taitaa ollakin mainio tyyssija
lahtareille, sanoi sitten toinen.
-- Meillä syödään ainoastaan vihanneksia, ilmoitti Alli. Ja Veikko
vahvisti: -- Isä on kieltänyt tappamasta.
Miehet katsoivat hetken hämmästyneinä toisiinsa. Sitten toinen
katsomatta lapseen jatkoi: -- Ette taida lukea lehtiä, koska ette tiedä
mitä "lahtarit" ovat. Ei kai "Työmies" koskaan ole eksynyt teidän
taloonne?
-- Kyllähän mieheni sitä tavantakaa lueskelee. Minä, nähkääs, olen
niin vanhanaikuinen nainen, että luen lehtiä juuri niinkuin romania.
Luen sitä mikä milloinkin käteen sattuu. Minä en tee sitä enemmän kuin
muutakaan järjestelmällisesti.
Alli puhui reippaasti veitikkamaisuus silmäkulmassa. Miehet näyttivät
epätietoisilta mille kannalle asettua.
-- Onko miehenne kotona, kysäsi silloin toinen.
-- Ei, hän on matkoilla.
Kaartilaiset katsoivat toisiinsa. Sitten tiedustelivat, missä hän oli.
-- En tiedä.
-- Ehkä me tiedämme sen paremmin.
-- En usko, tuli ylpeän rohkeasti. -- Te ette tiedä minkälaisilla
matkoilla hän vuosikausia on kiertänyt. Mutta kysykää kylältä. Siellä
tiedetään hänen kulkevan opettamassa ihmisille vanhaa oppia oikeasta
ihmisyydestä. Sitä jota Kristuskin meille opetti.
-- Samaa sitten jota mekin opetamme, tuli kirosanan höystämänä.
-- Te taidatte opettaa sitä epäinhimillisin teoin. Huhu kertoo niin.
Miehet katselivat tuimasti, mutta jonkinlaisella kunnioituksella
Alliin. -- Tulkaa katsomaan missä asun, niin voimme puhella enemmän
tästä, sanoi tämä levollisesti, tarttui lastensa käteen ja kääntyi
kotiin päin.
Koko iltapäivän Alli oli jonkinlaisessa jännityksessä, ei pelon
alaisessa, vaan paremmin mielenkiinnon synnyttämässä jännityksessä.
Hän tunsi sisimmässään keskittynyttä voimaa. Ja iloakin. Ulkonaiset
vaikeudet olivat hänellä usein ponnahduslautana, joka auttoi nousemaan.
"Kun pauhaa taistelun myrsky, niin mielen tyyntyvi tyrsky."
Sitä hän usein ennen oli tuntenut -- ja tunsi taaskin.
Lapset olivat jo nukkumassa, samoin kodin "mummo", kun pihalta alkoi
kuulua ääniä. Hetken perästä kolkutettiin.
Tulossa olevia oli neljä, molemmat päivällä vastaantulleet ja kaksi
heidän lisäkseen.
-- Käskitte tulemaan, ilmoitti ilkeä naurunvirnahdus äänessä ensimäinen
sisäänastuvista. -- Sanoitte itseänne vähäväkisten ystäväksi. Ette kai
kiellä yösijaa näin myöhään taloon tulleilta?
-- Ei ole kielletty ennen eikä kielletä nytkään. -- Alli avasi oven
asuinhuoneeseen, ja miehet astuivat sisään. Neljä silmäparia otti
samassa huoneen kaikkineen tarkastuksen alaiseksi.
Huonekaluja oli niukanlaisesti, kaikki puisia. Suurenpuoleisella
pöydällä yhdessä huoneennurkassa oli ruuantähteitä, pieni leivän
kannikka ja muhennettuja porkkanoita.
-- Olisi tässä ruokaa, jos ette ole syöneet, tarjoili Alli.
Miehet kiittivät. He olivat kylläisiä. Heidän katseensa vain
kiertelivät uteliaan nälkäisinä huonetta.
Seinillä oli kuvia yhtä runsaasti kuin huoneessa oli muita koristuksia
niukasti. Tauluja oli jos jonkinlaisia: värillisiä painoksia
tunnetuista taideteoksista, ja sitten joka seinällä suuri joukko
maalauksia, toiset kehyksissä, toiset ilman. Ne esittivät melkein
kaikki vähäväkisten elämää. Vanha ukko vettynein silmin ja tutisevin
käsin kutoi verkkoa. Ruma mustalaiseukko komeili heleänvärisessä
suojahuivissa ja pieni mierolaispoika nojasi haikeus kasvoillaan puun
runkoon. Taulut puhuivat.
Yhdessä huoneen nurkassa olivat lasten vuoteet, toinen nurkka oli
kalustettu kuin vieraita varten. Siinä oli valkeaksi maalatut
huonekalut, jotka näyttivät herraskaisilta. Mutta se nurkka oli muuten
erikoisen sievä-soppi. Se näyttikin miellyttävän miehiä. Eräs heistä,
nuori mustasilmäinen mies jäi sitä hetken katselemaan tyytyväisyys
kasvoillaan. Mutta sitten nousi tuimuutta katseeseen.
Tuollainen kaunis, pieni koti oli hänelläkin kerran ollut. Yhdessä ja
iloisesti oli sitä rakennettu. Mutta sitten tuli vastoinkäymisten aika.
Tämä porvarien luoma maailma oli mätä kuin haiseva muna. Ja jollei
nyt kaartista olisi saanut hyväpalkkaista työtä, mikä olisikaan eteen
tullut?
-- Mitä sinä Ojanen siinä mulkoilet, käy tänne, kehoitti eräs miehistä,
paiskautuen pieneen, valkeaan sohvaan ja tehden kädellään kutsuvan
liikkeen.
-- Tulkaa miehet tänne, kehoitti nyt toinenkin, -- passaahan juoda,
vaikkei ole nälkä. Miestä väkevämpää sinä Kusti et ole ennenkään
vieronut.
-- Kuka nyt sitä vieroisi! -- Kusti Ojanen asettui pienelle,
valkoiselle tuolille ja vetäisi taskustaan pullon. -- On sitä
minullakin, kehaisi hän.
-- Kuules Kusti, sinussa taitaa olla herran vikaa siinäkin, että
hyvästi osaat kiertää lakia, kun kitalaki käskee, virnisteli toinen. --
Ruvetaanko tutkimaan, mistä sinulle tuota herui.
-- Herran vikaa, kun on herran verta, vahvisti Kusti. Silmissä tuikahti
kuin polttava kipinä.
-- Tilat on tehtynä mieheni huoneessa, ilmoitti samassa Alli. -- Lapset
nukkuvat jo. Meidänkin on aika mennä levolle.
-- Täytyy ensin vähän lämmitellä, vastusti toinen vanhemmista
kallistellen pulloa.
-- Meillä ei ole koskaan lämmitelty noin sielua ja ruumista
kylmentävällä tavalla. Toivon, ettette tekään sitä tee. Tehän tahdotte
opettaa ihmisyyttä muille.
-- Mennään tuonne, ryypätään saarnaajan huoneessa, ehdotti toinen
vanhemmista miehistä nousten.
-- Ei, sanoi Alli päättävästi asettuen heidän tielleen. -- Ei ryypätä
siellä eikä täällä. Paras ja ystävällisin teko, jonka nyt voisin tehdä
teille olisi, että viskaisin tuon maahan.
-- Perhanan eukko, jos sinä uskaltaisit...
-- Oletteko naimisissa, tiedusteli Alli odottamatta.
-- Minulta kuoli vaimo, mutta tällä Kustilla on, selitti toinen.
-- Äiti teillä jokaisella kerran on ollut. Ja isäkin ehkä olisi
kieltänyt tällaisesta.
-- Isä oli herra ja ryypätä osasi, tuli Kusti Ojaselta, kipinä
katseessa.
-- Mutta teillä on hyvä vaimo, ja hän on monesti pyytänyt teitä
jättämään juomisen? Eikö niin? Alli ojensi kätensä Kustia kohden.
Ennen kuin kukaan ehti huomata miten se tapahtui, oli hänellä pullo
kädessään. Samassa antoi hän sen pudota kolahtaen lattiaan, johon se
särkyi.
Miehet alkoivat vihoissaan kiroilla. Lapset heräsivät, näkivät vieraat
ja parahtivat itkemään.
Alli oli siinä samassa lastensa vieressä. Hän puheli heille ja siveli
tyynnyttävästi päitä samalla kuin piti miehiä silmällä.
Kusti läheni vuodetta. -- Te olette yksin ja meitä on kolme. -- Katse
uhkasi. Käsi tapaili asetta. -- Te teitte konnankoukun.
-- Minä tein ystävän teon. Olisin tehnyt saman omalle veljelleni, jos
hän olisi ollut teidän sijassanne.
Toisetkin miehet lähenivät. Lapset rupesivat uudelleen ja entistä
haikeammin itkemään.
-- Ei sedät tee pahaa, sedät katsoo vain, rauhoitteli Alli.
Setä! -- Kusti Ojanen meni kuin hämilleen tuosta pienestä kohteliaasta
"setä" sanasta. Siinä ei ollut porvaria eikä työläistä, siinä oli vain
ihminen ja ihminen. Tuollaisesta rupesi aivan kuin häpeämään omia
tekojaan.
-- Sedät menevät nukkumaan isän kamariin, puheli Alli yhä lapsille.
-- Äiti on pannut heille puhtaat lakanat -- ihan kuin lapsille kylvyn
jälkeen. Nyt nukkuvat lapset. Sedätkin menevät nukkumaan, ja isä joka
kulkee kaukana opettamassa ihmisiä kilteiksi, nukkuu myöskin. Enkelit
vain valvovat. Ja kun äiti laulaa, tulevat suuret, kauniit enkelit
tänne meidän tupaamme.
Alli oli asettunut istumaan vuoteen viereen, käsi siveli lasten päitä
vuoroon toisen vuoroon toisen, ja hiljalleen aloitettu laulu kuului
vähitellen yhä selvemmin.
On ilta tyyni ja lauha.
Tulet taivahan tuikkivat.
Ja syvä on rinnan rauha,
kun valvovat ijäiset vartijat.
Laulun loppuessa olivat miehet kadonneet huoneesta. Eljaksen huoneesta
alkoi kuulua voimakasta kuorsailua.
Alli kääräisi peitteen paremmin lasten ympärille. Sitten hän meni
ikkunan ääreen, jonne tuhansin tulin tuikkiva tähtitaivas paistoi.
Suuri rauha ja suuri ilo täytti hänen sisimpänsä. Eljaskin tuntui tällä
hetkellä niin lähellä olevalta. Olisi vain tehnyt mieli tarttua hänen
käteensä ja kiittää häntä siitä, että hän oli juuri sitä mitä oli,
uudistusten, ponnistusten ja itsensäkieltäymyksen mies, vähäväkisten
ystävä, suojaksi sekä heille että hänen omalle pienelle perheelleen.
Ja kiittää, kiittää olisi pitänyt siitäkin, että hän oli tuonut Allin
tähän sielun ja ruumiin voimia kysyvään, mutta niin rikkaaseen köyhän
äidin elämään.
8.
Kaksi ompelukonetta käydä hyrräsi kiireisesti kuin kilpasilla.
Selkäsäkkejä, patruunavöitä, käsineitä, vaatteita jos jonkinlaisia
tarvittiin. Ei ollut ainoastaan pyhä velvollisuus, oli etuoikeus saada
olla muassa vaikka vähäisimmänkin avun kautta. Ja samalla se kuin
lievitti omaa surua.
"Lämpimiksi toisille, avuksi toisille", pisteli Airin kone. Näkiköhän
Aarne hänet nyt, kysyi hän itseltään. Oliko hänen henkensä jollain
tavoin mukana tässä taistelussa, vaikka hän itse siitä temmattiin pois
niin äkkiä ja niin varhain?
Tukehduttava tuska nousi rintaan näistä kysymyksistä. Poissa,
ikiajoiksi poissa, umpussaan kuolleet olivat nyt sydämen suloisimmat,
kauneimmat aavistukset. Ei loista enää hetkeksikään nuo suuret, siniset
silmät, joissa oli niin paljon veitikkaa ja niin iloista elämänhalua.
Ei kuulu portaissa joustavia askeleita, joiden ripeys kiidättää
edellään iloisen viestin: minä olen tulossa. Ei solahda notkea
nuorukaisen vartalo elinvoimaa uhkuvana ovesta sisään.
Selkäsäkille vierähti raskas kyynel. "Toisille, toisille", pisteli
kone. "Isänmaalle, isänmaalle", kertasi Airi mielessään. Se ajatus oli
auttanut ja kannustanut lukemattomia kertoja. Sen varassa jaksoi lähteä
kantamaan aseita toisille, monesti sekä aseista että kuljetettavista
vaatteista pyylevänä kuin paraimmilleen paisunut rusthollinemäntä. Joka
hermo oli jännitettynä kuin kireälle pingoitettu jousi. Jouduttava
oli, ja samalla piti kulkea taiten, ettei vain tielle tipahtaisi
jotain kallisarvoisesta kantamuksesta. Henkensä kaupalla siinä kulki.
Ja raskas oli matka ... muistojen tähden, mutta se oli sittenkin
riemullinen retki, kun sai auttaa, olla mukana, sai uhrata ja uskaltaa
jotain isänmaan hyväksi.
Suurtahan oli sekin, että jo nuorena sai uhrata kaikkein kauneimman
unelmansa, onnensa autereiset aavistukset.
Vaikka nyt veljetkin vielä menisivät...
Katse pysähtyi kuin säikähtyneenä äitiin. Kuinka hän jaksaisi, hän,
joka muutenkin kärsi ja kaipasi niin kovin. Ei siltä, että hänellä
olisi ollut vähemmän uhrimieltä, tai vähemmän rohkeutta. Itsehän
hän oli ollut lietsomassa lapsiinsa sitä isänmaanrakkautta, joka
nyt puhkesi esiin. Mutta äiti ei jaksanut päästä tuosta repivästä
todellisuudesta, että sodassa täytyi surmata.
Kuinkahan ne pojatkaan voisivat...? Pentti etenkin. Hän oli äidin
poika, syvämielinen, tuntehikas ja tunnontarkka. Taunossa oli enemmän
isää. Hän oli hetken lapsi, syttyi ja leimahti, kun innostava sana
häneen iski. Harvoin hän silloin malttoi ajatella. Hän toimi vain. Ja
sillälailla sitä kai täytyi sodassa...
"Omilleni, tai toisten omille", hyrisi Maijan kone. Joka tapauksessa
suuren, yhteisen kodin suojaksi, jatkoi hän mielessään. Siihen koetti
hän keskittää ajatuksensa. Se oli ainoa, mikä tuki ja piti pystyssä,
kun todellisuus lyijynraskaana taakkana oli luhistaa maahan.
Hän ei ollut kuullut pojista mitään senjälkeen kuin nämä yhdessä
toisten kanssa läksivät auttamaan Etelä-Suomessa taistelevia tovereita.
He olivat olleet mukana jo ensimäisessä ottelussa lähellä Helsinkiä.
Siellä oli käynyt huonosti, ja sen jälkeen oli yhteys heidän ja kodin
välillä katkennut. Ei tullut tietoja, ei voinut seurata... Sydän vain
seurasi. Yöt päivät oli se lasten kanssa. "Nukuin, mutta sydämeni
valvoi." Sellainen oli rakkauden tapa, äidinrakkauden ainakin.
Maija nousi äkkiä ja meni poikien huoneeseen. Hänen täytyi edes
hetkinen saada olla täällä, edes sillä lailla saada kuin tervehdys
heiltä, jollei muuten, niin näiltä seiniltä, jotka heitä olivat
ympäröineet heidän työssään.
Hän tarttui muutamiin pöydällä oleviin pikku esineisiin, joita pojat
olivat käyttäneet. -- Sitten käsi pyyhkäisi seinällä riippuvan taulun
kehystä ja luisui siitä kuin hyväilevästi seinää pitkin. Tässä
huoneessa olivat pojat viime aikoina usein harjoitelleet, iltayöstä
useimmiten ... viisi kerrallaan. Sukkasillaan kaikki, kävelykepit
aseina. Mutta nyt! Missä ja miten nyt?
Sota kaikkine raakuuksineen, helliä, inhimillisiä tunteita
tukehduttavana nousi hänen eteensä. Veritöihinkö hän oli antanut
lapsensa?
Veritöitä ehkäisemään he olivat lähteneet, sitä ajatellen olleet
valmiit uhrautumaan, antamaan kaikkensa. Nytkö he itse...?
Hän väisti tuota ajatusta. Elämä asetti eteen ristiriitoja, joiden
ratkaisussa joutui kuin umpisokkeloon. Ei lopulta tietänyt mikä oli
oikein mikä väärin. He olivat aina Pentin kanssa olleet sotaa vastaan.
He olivat puhuneet siitä, ettei heidän poikansa ainakaan koskaan
sellaiseen työhön antautuisi. Rauhan ystäviksi ja rauhan tekijöiksi he
heidät kasvattaisivat.
Mutta mitä sanoisi Pentti nyt? Eikö hän itse olisi etummaisten
joukossa? Eihän tämä sota ollut millään tavalla tavallinen. Murhia oli
täytynyt nousta vastustamaan -- väkipakolla, kun ei muu auttanut.
Mutta kuitenkin?
Hän pysähtyi pienen taulun eteen. Siinä oli palanen Ilorannan
hevoshaasta. Pieni varsa seisoi painautuneena veräjätä vastaan. Pentti
syötti sille sokeria, palasia, joita hän itse pitkin talvea oli
varsalle säästänyt omasta sokeriosastaan.
-- Pentti, hellämielinen, tunnonarka poikani, täytyykö sinun oppia
surmaamaan? Tai makaatko ehkä jo itse verenhimoisten kaatamana?
Maija painoi nenäliinan silmilleen ja puhkesi epätoivoiseen,
tyrskähtelevään itkuun.
-- Minä en saa, en saa, vakuutti hän itselleen kesken kyynelten. --
Toiset ovat antaneet ilolla. Minäkin tahdon antaa.
Hän rupesi kuin ajatuksissaan aukomaan poikien laatikoita. Hän oli
yleensä aina kunnioittanut lastensa omaisuutta heille kokonaan
kuuluvana. Hänellä ei ollut tapana tarkastaa eikä tutkia. Mutta nyt
pakotti suuri ikävä.
Hän nosteli hellästi vaatekappaleen toisensa jälkeen käteensä. Useisiin
liittyi muistoja siitä, milloin ne oli saatuja, missä valmistettuja.
Taunon alimmassa laatikossa rapisi paperi kahden urheilupaidan
välissä. Hän siirsi ne hätäisesti erilleen toisistaan ja sai käteensä
kellastuneen kirjekuoren. Päällekirjoitus oli Airille, Pentin
käsialalla ja osoitettu Suviniemen pappilaan. Osoitteen alapuolella oli
lyijykynällä vanhanmiehen vapisesevalla käsialalla kirjoitettu: "Pikku
Airille tervehdys vanhalta Alle-sedältä." -- "Den som spar, han har."
Maijan täytyi hymyillä, vaikka kyyneleet uudelleen herahtivat silmiin.
Tervehdys oli niin sedän tapainen. Maija aivan näki, miten ukki oli
myhähdellyt tätä kirjoittaessaan.
Hän veti kirjeen kuoresta hitaasti, melkein hartaudella. Hän tiesi mitä
se sisälsi. Pentti oli Airin ollessa pappilassa kirjoittanut tämän
kirjeen kertoakseen pikku veljien syntymästä. Setä oli pannut kirjeen
talteen, ja se oli siten jäänyt hänelle. Maijan käydessä jäähyväisillä
hänen luonaan oli setä kirjoittanut nuo sanat ja pyytänyt Maijan
antamaan sen Airille joskus tämän tultua täysi-ikäiseksi. Airi olikin
jo kauan tallettanut sitä raamatussaan. Mutta miten se nyt oli joutunut
tänne, se oli käsittämätöntä.
Maija painui läheiselle tuolille ja kääri verkalleen auki kirjeen. Oli
kuin osa Penttiä itseään siinä olisi tullut hänen luokseen, -- ehkä
siksi, että hän nyt juuri oli avun tarpeessa.
Rakas pikku tyttini!
Maijan täytyi uudelleen hymyillä. Kirjaimet olivat parin sentin
korkuisia ja mustetta oli käytetty viljalti -- ihan kuin sitä varten,
että Airi itse ymmärtäisi paremmin. Vaikka eihän hän silloin
vielä osannut lukeakaan. Mutta Pentti oli niin lapsellinen. Ja hän
kehittelikin Airia aina kun joutohetkinään vain ehti, kertoili hänelle
kaikenmoista ja rikastutti hänen tietojaan niin, että tyttö viiden
vuoden vanhana oli kuin seitsenvuotias, niin vakuuttivat kaikki.
Maija alkoi uudelleen lukea. -- Rakas pikku tyttini! Koko Iloranta
lähettää sinulle isän kautta parhaat terveisensä. Liisa poikasineen
makaa pärekopassa ruokasalissa ja kehrätä hyrrää hyvillä mielin. Kukko
Matti on tänään ensimäisellä kevätkävelyllä perheensä kanssa. Hän
nostelee ylpeästi punahelttaista päätään ja pitää kanoja silmällä.
Minä pelkään, että Matti omasta mielestään on kovin muhkea ja arvokas.
Sentähden aijon joskus puhua hänelle nöyryydestä, joka on kaunistus ei
vain pikku tytöille, vaan yhtä paljon itsetietoiselle miehenpuolelle.
Nyt juuri en sitä kuitenkaan tee, sillä Matti asettuu juuri kaikkein
juhlallisimpaan asentoonsa ja kiekahtaa iloisesti: Kukkeli-kuu,
terveisiä Airille.
Lotta leipoo tänään. Hänellä on hirveän kiire, mutta hänkin lähettää
terveisiä ja sanoo: nyt pitää Airin kiireesti joutua kotiin.
Tiedätkö miksi hän sanoo näin, miksi hän leipoo ja minkätähden kaikilla
täällä nyt on kiire?
Me odotamme äitiä kotiin pitkältä ja vaaralliselta matkalta.
Mutta sinä tyttini et vielä tiedäkään mitään äidin matkasta, vaikka
tämä juuri onkin minun kaikkein tärkein kerrottavani. Äiti on jo toista
viikkoa ollut poissa kotoa. Isä on kovin ikävissään, kun äiti läksi.
Isä pelkäsi sitä äidin matkaa. Se olisi voinut käydä niin vaikeaksi,
ettei äiti ensinkään olisi jaksanut tulla takaisin meidän luoksemme.
Mutta äiti itse oli iloinen ja reipas. Hän ajatteli vain meitä ja
kuinka paljon hän rakastaa meitä. Sentähden hän tahtoi lähteä. Hän
läksi hakemaan meille hyvin suurta iloa. Ja arvaapas mitä hän meille
löysi?
Kaksi pientä veikkoa.
Matka oli vaikea ja vaarallinen. Äiti kulki monen pimeän laakson läpi
ja hänen täytyi nousta monta raskasta mäkeä, joiden molemmin puolin oli
syvät ammottavat kuilut. Ja sinä voit ymmärtää, että oli vaikeata, kun
äidin piti suojella pikku veikkoja, että ne terveinä tulisivat meidän
luoksemme. Mutta äiti ei surrut vaivojaan. Hän ajatteli vain meitä,
joita hän rakastaa, ja hän luotti Isäämme taivaassa. Sentähden jaksoi
hän olla iloisella mielellä.
Nyt äiti jo on aivan lähellä kotia. Meidän ei ensinkään tarvitse
pelätä, ettei hän jaksaisi kotiin asti. Hän voi oikein hyvin ja pikku
veikot samoin. Kohta he kaikki ovat täällä. Sentähden Lotta leipoo ja
sentähden sanoo koko talo niinkuin Lottakin: nyt pitää Airin pian tulla
kotiin. Näin sanoo myöskin isä. Äidin pitää saada tuntea, kuinka paljon
me kaikki rakastamme häntä. Tule sentähden pian, Airi tytti, pyytää
isäsi.
J.L. -- Sinä tahtoisit tietysti kuulla, minkä näköiset pikku veikot
ovat. Siitä en nyt kuitenkaan kerro. Saat nähdä kun tulet. Sanon vain
sen, että heidän silmänsä eivät ole ummessa niinkuin Liisan poikasilla.
He katselevat jo ympärilleen, toinen ruskein silmin niinkuin isä,
toinen hyvin vaalein, niinkuin äiti. He eivät kuitenkaan vielä huomaa
meitä. On kuin heidän silmänsä katselisivat jotain hyvin kaukaista
jossain, jonne isän katse ei vielä kanna. Mutta isä näkee heidän
silmissään monta suurta kysymystä, joita he itse eivät ymmärrä. --
Päässä on pikku veikoilla hienointa silkkistä untuvaa, jota joskus saat
sivellä, kun olet ollut, oikein kiltti, mutta hiljaa, hyvin hiljaa
vain...
Niin, se oli vielä sanottava, että äiti kävi Saksassa.
Maijan täytyi hymyillä, vaikka katse oli kostea. Tuo pieni,
veitikkamainen loppulisäyskin toi Pentin ilmielävänä hänen eteensä:
hellänä, herkkänä, sydän tulvillaan sitä mikä milloinkin täytti mielen,
oli se iloa tai surua. Eikä veitikkaa puuttunut. Se pilkisti esiin
tavalla tai toisella.
Ja se setäkin, miten rakkaasti oli heitä ajatellut, kun säästi tämän
kirjeen hukkaanjoutumasta. "Den som spar, han har." Ja tässä olikin
tullut paljon. Ei vain Pentti ilmi elävänä, vaan yhdessä eletyt
vuodetkin iloineen, suruineen, rikkauksineen...
Hän kääräisi kirjeen hellävaroin kokoon. Silloin hän takasivun
alimmassa laidassa näki lyijykynäkirjoituksen.
Hän vavahti. Käsiala oli Taunon. Yläpuolella oli päivämääräkin --
Poikien viimeinen ilta kotona. "-- Äiti, me menemme nyt vuorostamme
ilolla ja rohkeina panemaan henkemme alttiiksi äidillemme,
isänmaallemme."
Pentti oli jatkanut: "Äiti, me kiitämme ja siunaamme sinua kaikesta...
Isän raamattu on meillä mukana." Alla oli selvät merkit kyynelistä, --
Pentin, herkän, hellämielisen pojan sinetti.
Mikään ei enää pidättänyt Maijan kyyneliä. Mutta ne eivät olleet
ainoastaan kaipauksen ja surun kyyneliä, niissä oli suurta iloakin.
Tämä aika pyysi äideiltä paljon enemmän kuin heidän henkeään. Se pyysi
heidän lapsiaan. Ja hän tahtoi antaa lahjansa ilolla.
-- -- --
Kirje kädessään tuli hän Airin luokse. Tämä otti sen häneltä ja luki.
-- Äiti -- sanoi Airi kiertäen kätensä äidin kaulaan. -- Viimeisenä
iltana vein tämän pojille luettavaksi.
Silloin Maija tunsi, että kaikki hänen rakkaansa olivat hänen luonaan,
Pentti, pojat ja vanha setäkin. He olivat tulleet antaakseen hänelle
voimaa tänä suurten uhrien aikana.
9.
Maija seisoi vielä kirje kädessään, kun ovikello helähti. Äänessä oli
vaativaa kutsua. Hänen täytyi itse mennä avaamaan. Hyväpäiväkin jäi
sanomatta, niin hän hämmästyi nähdessään Allin oven takana. Viimein hän
kuitenkin tointui ja sai Allin syliinsä. Sitten hän herahti itkuun.
-- Alli, sinä täällä ... nyt!
Alli hätääntyi. Eihän Aini vain --? Alli oli juuri tullut saadakseen
vielä tavata.
-- Ei, ei, mutta heikko hän on. Eikä Arvi pääse tänne. Hän jäi valkeaan
Suomeen. Mutta kuinka sinä olet täällä?