kuullut kuin parahduksen metsästä. Ei ollut tuntoa mennä takaisin
tupaan katsomatta mikä siellä oli valittanut. Korjatahan täytyi, jos
sinne oli eksynyt vaikka kissa tai koira. Jumalan luomia ne olivat
nekin.
Hän kompuroi eteenpäin, kunnes löysi etsimänsä. Hangella oli kaksi
pyörtynyttä.
Kelkka oli haettava. Yksitellen hän sitten sai miehet tupaan. Sänkyä
ei siellä ollut kuin yksi ainoa, kapea sekin. Ei hän tuollaisia oikein
olisi saanutkaan sinne nostetuksi, niin hervottomia kuin ne olivat. Kun
vähän heitä liikutteli, valittivat molemmat surkeasti.
Hän otti makuuvaatteet vuoteesta ja levitti lattialle. Päällimmäiseksi
hän pani ainoat nahkasensa. Korjattuaan vieraansa tilalle teki hän
tulta pesään ja pani kahvipannun tulelle. Ruista siinä enimmäkseen oli,
kahvia vain maistimeksi, mutta jotain kai noille raukoille oli saatava
suuhun.
Hän haki nurkkakaapista taittuneen tinalusikan, tirautti siihen
valmistunutta kahvia, nosti lähimpänä makaavan päätä ja työnsi lusikan
verettömien huulien väliin.
Pieni, ruskea puro juoksi makaavan leukaa pitkin alas huurteiselle
takinkaulukselle.
Vaimo koetti uudelleen, mutta kun ei nytkään onnistunut, meni hän
toisen luokse ja kävi hänen päätänsä nostamaan.
Pisara pisaralta huulien väliin tunkeutuva lämmin juoma sai Olavin
viimein avaamaan silmänsä. Hän tunsi makaavansa jossain, jossa
oli lämmintä ja pehmeää. Rasvainen villa tuntui käteen hänen
liikutellessaan tervettä käsivarttaan. Se muistutti kotia ja navettaa.
Hän raotti väsyneesti silmiään. Tuvan himmeässä valaistuksessa hän näki
pienen naisen, joka kumartuneena hänen puoleensa oli kaatamassa jotain
lämmintä hänen suuhunsa.
-- Te olette ystävä?
-- Ystävä? Herra siunaa ja varjele, kuka voisi olla muuta, kun näkee
lähimmäisensä näin kurjassa tilassa.
Olavin silmät painuivat uudelleen kiinni. Hetken kuluttua hän heräsi
siihen, että taas työnnettiin jotain lämmintä hänen huuliensa väliin.
Silloin hän kohta nielaisi ahneen halukkaasti. Joku hänen vieressään
huudahti kuin ilosta. Hän olisi tahtonut herätä ja kysyä. Oli
paljonkin, josta olisi pitänyt saada selkoa. Mutta ajatus ei jaksanut
selvitä. Eikä puhekaan käynyt. Kieli oli kuin kytketty vaikenemaan.
Äkkiä muisti hän, ettei hän ollut yksin. Hänellähän oli ollut toveri.
Hän yritti pystyyn, mutta painui parahtaen takaisin nahkasille. Hän oli
nojannut läpiammuttuun käsivarteensa.
Kipu oli saanut hänet täysin tuntoihinsa. -- Minun toverini, sanoi hän
niin kuuluvasti kuin jaksoi.
Vaimo haki taas lämmintä kahvia lusikkaansa ja yritti nyt kolmannen
kerran. Olavi näki, miten kahvi valui toverin leukaa pitkin. Tämä oli
kai vielä tainnoksissa.
Olavin ajatukset alkoivat hätäisesti tapailla jotain. Eikö hän ollutkin
varustanut itselleen jotain hätävaraksi?
-- Tuolta, -- ottakaa, alkoi hän toimitella.
Viimein sai hän vaimon avulla esille pienen kamferttipullon. Sitten
tehtiin uusi koetus kahvin ja kamferiin kanssa. Viimein aukenivat
umpeen painuneet silmät hitaasti.
-- Enemmän, enemmän!
He joivat kumpikin sekä kahvia että maitoa ja oikein kupista, mutta
ennen kuin olivat saaneet kylläkseen olivat he jo taas unessa.
Olavi heräsi ensimäisenä. Vaivainen, pieni lamppu ei enää palanut,
ja kuitenkin saattoi nähdä hyvänpuoleisesti. Mahtoi olla aamu tai
iltahämärä, mutta kumpiko, siitä ei Olavi ollut selvillä. Hän ei
ensinkään voinut arvata oliko kulunut vähän vai paljon aikaa siitä kun
hän viimeksi oli ollut valveilla ja tajussaan.
Hän koetti muistissaan askel askeleelta palata entisiä jälkiään
saadakseen jonkinmoista selvyyttä ajatuksiinsa. -- Me näimme tulen.
Hän kai sitten löysi meidät lumesta, päätti hän itsekseen. Sitten hän
yritti istumaan. Hän oli nyt saanut kiinni oikeasta päästä.
Oli ihanaa, että jaksoi edes näin nousta istumaan. Nyt voisi vähitellen
ruveta hoitamaan haavojaankin. Sidekangasta ja jodia oli Helsingistä
mukaan varattuna. Eikä sitä vielä paljonkaan ollut kulunut, kun ensi
hädässä ei voinut ajatella muuta kuin verenvuodon ehkäisemistä.
Kuinkahan se toveri nyt jaksoi? Hän näytti yhä nukkuvan.
Olavi painui raskaasti takaisin nahkasille. Tuntui siltä kuin hän minä
hetkenä hyvänsä uudelleen olisi voinut vaipua uneen. Hän oli niin
läpeensä väsynyt. Ja kuitenkin hän kai jo oli nukkunut hyvinkin kauan.
Kaikki viime ajan tapahtumat tuntuivat painuneen omituisen etäälle. Ei
jaksanut ajatella mitään eikä tehnyt mieli muuta kuin nukkua, nukkua ja
olla aivan hiljaa, jottei tarvinnut tuntea kipua.
Mutta suloista, oli nyt hetkinen valvoakin ja muistaa, että jossain
hyvin etäällä oli olemassa koti, missä iloinen äiti laulaa liverteli
täyttäen koko kodin säveleillään. Hänen astuntansa oli notkahtelevaa ja
siroliikkeistä. Hän kiiruhti kuin tanssitahdissa hyppivä soittokoneen
ääreen. Ja vieressä seisoi pieni mies, jonka sormet töintuskin
ulottuivat koskettelemaan näppäimiä, mutta joka siitä huolimatta
yhtenään tahtoi "oittaa ja aulaa". Se pikku mies oppi nykyään uusia
sanoja joka päivä. Hänellä oli tapana hyvin huomattavalla tavalla
tehdä isälle selkoa edistyksistään, sillä niistä annettiin aina pientä
mielenhyvikettä, milloin isän kellonkuuntelemista, milloin käynti
tallissa tai navetassa.
Olavi muisti joskus olleensa pahoillaan siitä, että tuo pieni lauleleva
vaimo ei ottanut enemmän harrastaakseen perheenemännälle kuuluvia
asioita. Tällä hetkellä tuo huoli tuntui niin arkisen mitättömältä sen
suuren todellisuuden rinnalla, että he molemmat olivat olemassa ja
että hän vielä sai ajatella heitä ja jälleennäkemistä. Laululintu oli
laululintu. Siksihän se oli syntynyt. Ja vaikka ihmisen kyky kehittyä
taipumuksiensakin vastaiseen suuntaan saattoi -- ulottua pitkälle, oli
silläkin rajansa.
Olavi olisi tällä hetkellä antanut paljon, jos pienikin sävel kodista
olisi voinut tunkeutua hänen kuuluviinsa. Laulettiinkohan siellä
nytkin? Laulu oli kukaties vaiennut, tukehtunut tämän raskaan ajan
huoliin? Kaijalla oli lämmin ja herkkä sydän.
Mutta Kaija oli reipas myöskin. Toivottavasti hän ei kuitenkaan
huolehtinut liiaksi. Huolenpito Eerosta oli joka tapauksessa hänelle
parhaana apuna.
Samassa kuului ulkoa askeleita ja muutamia karheita miesten ääniä.
Kävi kuin väristys Olavin koko olemuksen läpi. Kun oli läpäissyt
näihin asti ja uudelleen päässyt elämänalkuun, tuntui se entistäkin
rakkaammalta. Oliko mahdollista, että se nyt juuri riistettäisiin...?
Hän koetti kuulostaa. Noista raaoista äänistä ei voinut erehtyä.
Lisäksi kuului siltä kuin suksia olisi asetettu seinää vastaan.
Kimakka, hätäilevä naisääni sekoittui puheeseen.
Iski kuin kipinöitä Olavin silmien edessä. Hän tunsi miten heikko hän
oli, kykenemätön puolustamaan itseään samoinkuin toistakin. Voimaa oli
vain sen verran, että jaksoi tuntea miten rakas elämä oli ja että sillä
hänen ikäiselleen vielä oli paljon tehtävää, paljon tarjottavaa.
Ovi kiskaistiin samassa auki, ja karhea kirosana ilmoitti, mitä joukkoa
oli tulossa.
Nainen ja kaksi miestä kuului astuvan tupaan. Miehiltä pääsi kohta
ilkeä nauru. -- No, kuin tilauksesta, kuului toinen sanovan. --
Elukoina pidetyt nousevat nykyään lahtareita vastaan, jatkoi siihen
toinen.
Olavi piti lujalla tahdonponnistuksella silmänsä ummessa. Hänen
ajatuksensa kiiruhtivat jäähyväisille kotiin, jossa aina lauleleva äiti
hypitteli poikaansa.
-- Olkaa nyt siivolla köyhän ihmisen tuvassa, kuului nainen sanovan.
-- Raahataan vain ensin tieltä nämä lahtarit. Hanki imee veren paremmin
kuin permanto.
-- Veren! Vai veren! Köyhä minä olen ja typeräksi minua aina on
haukuttu, mutta sen näkee typeräkin, ettei noista tarvitse ottaa
enemmän verta kuin jo on otettu. Tuossa ovat nyt maanneet kuin kuolleet
kokonaisen vuorokauden. Eivät syö, eivät juo. Ei tässä teitä tarvita.
Antaa toisen ottaa.
-- Jos et anna viedä pihalle, niin lopetetaan täällä. Pois tieltä!
Olavi kuuli äkillistä liikettä. Ase nousi varmaan. Sitten kuului kuin
hypähdys. Olisiko...?
Olavin silmät revähtivät raolleen. Oli jo hämäränpuoleista, mutta hän
näki naisen selän silmiensä edessä. Toiselta puolelta häämöitti kuin
ase.
Lujalla tahdon ponnistuksella sai hän silmänsä uudelleen umpeen. --
Ei muuta kuin tätä kautta, kuuli hän naisen sanovan. Kohta jälestä
kuului taas liikettä. Äskeinen tapaus uudistui ehkä. Sitten kolahti ase
lattiaan, varmaan pistimen kanta.
-- Saakelin akka!
-- Olkoon, kuului toinen sanovan. -- Kuka tässä viitsii. Kuoleehan ne
kuitenkin.
-- Eikä se sitten jää teidän tunnollenne -- viskasi heille nainen.
Ovi kuului avautuvan. Miehet röhähtivät karheaan nauruun, mutta se tuli
kuin kynnykseltä, ehkä jo sen toiselta puolelta. Sen jälkeen hiljeni
kaikki. Oli kuin kirkossa papin noustessa saarnastuoliin.
Ison ajan kuluttua -- arvattavasti se iso aika kuitenkin supistui
muutamaan minuuttiin -- kuului kolinaa seinän takaa. Miehet ottivat
kai suksensa. Sisällä raapaisi rahinjalka lattiaa. Sitten rukki hiljaa
alkoi hyristä hämärissä.
Olavin silmäluomien alle nousi jotain lämmintä, joka paisui kuin
nousuvesi, kunnes se kahtena suurena kyynelkarpaleena verkalleen vieri
alas palttinanvalkeita poskipäitä pitkin.
6.
Korkealla mäentöyryllä sisäjärven kallioisella rannalla sijaitsi
Korpisaaren pikkutila. Talo tyydytti niukasti pikkuviljelijän tarpeita,
mutta Alli ja Eljas olivat muuttaneet sinne hyvillään kuin löydetystä
aarteesta.
He olivat muutaman vuoden asuneet Helsingissä, Sörnäisissä, eläen
periaatteittensa mukaista köyhänkansan elämää. Heidän kotinsa erosi
ympärillä olevista kodeista vain sen kautta mitä kehittynyt aisti ja
sekä sisäistä että ulkonaista kauneutta rakastava mieli luo ympärilleen.
Pitkittyvästä maailmansodasta johtuva kallis aika ja elintarvepula
pakotti heidät kuitenkin viimein muuttamaan maalle. Ja kun Korpisaari
löytyi ja kalliista ajasta huolimatta oli saatavissa suorastaan
polkuhinnasta ehdolla, että eräs entisen omistajan sukulainen, vanha
mummo, saisi viettää jälellä olevat päivänsä talossa, tehtiin kaupat
heti. Kohta senjälkeen muutettiin, ja helposti se olikin suoritettu,
sillä tavaraa oli vähän niinkuin köyhässä kodissa ainakin.
Lasten ilo oli rajaton. Heidän ilonsa varassa eli Allikin. Hänen
suuret, tummat silmänsä katselivat elämää ja ihmisiä tutkivina ja
haikeamielisinä kuten ennenkin. Lastensa kanssa hän oli iloinen lapsi,
mutta muille oli hänen sisimpänsä suljettu puutarha. Ainoa, jonka
kanssa hän siellä seurusteli, oli isä. Hänelle hän uskoi ajatuksiaan
nyt useammin kuin koskaan ennen. Hän ei muuten olisi jaksanut kantaa
sitä taakkaa, minkä herkästi vaihtuvat tunteet ja kaikkea tutkivat,
kaikkea erittelevät ajatukset hänelle toivat. Mutta isä auttoi häntä.
-- Isä, katso lapsiani, sanoi hän puoliääneen, kun itse ihastunein
katsein seurasi lattialla paitasillaan myllertäviä lapsukaisiaan. --
Isä, sinä olit huolissasi siitä, tulisiko minusta koskaan ihmistä, ja
nyt pitää minun olla kasvattamassa tuollaisia.
Hän vilkaisi käsiinsä, jotka paraikaa hieroivat pesusoikossa olevia
lasten vaatteita. Sivellintä, sivellintä olivat ne halunneet pidellä.
Kauneusnautinnon rikastuttamasta elämästä hän oli unelmoinut, ja nyt
hän raatoi raskaassa työssä kuin köyhä äiti ainakin.
-- Isä, sanoi hän hiljaa, minä opettelen näkemään suuruutta elämän
pikku asioissa, sen vähäisten velvollisuuksien uskollisessa
täyttämisessä.
Hän tunsi oman onnen unelmoimisesta kohonneensa näkemään, että elämässä
oli lopullisesti suurta vain se, että ihmiselämä jatkui, kehittyi
ja kirkastui. Mitä yksilöstä ja hänen pienestä onnenkaipuustaan!
Pääasiahan oli, että hän oli tasoittamassa tietä tuleville
sukupolville, oli antamassa heille parhaita tienviittoja, parhainta
apua.
Isä, sanoi hän uudelleen. -- Sinä unelmoit kaikkien
yhteenkuuluvaisuudesta saman, ijäisen Isän lapsina. Minun elämäni on
nyt työtä sinun ajatuksesi ja uskosi toteuttamiseksi.
Ajatus luisti siitä Eljakseen. Heillä oli sama työ, samat periaatteet
ja yhteiset kokemuksensa työssä sekä lasten että köyhän kansan hyväksi.
Mutta muuten kulki kukin omaa latuaan. He olivat kumpikin vapauden
palvojia ja molemmat uskoivat sielun parantumattomaan yksinäisyyteen.
Alli tunsi monesti, että hänen olisi ollut mahdoton tulla toimeen
toisenlaisen miehen vaimona. Mutta Eljas oli harvinaisen vähäisessä
määrässä aito mies. Työ ja aatteet merkitsivät hänelle aina enemmän
kuin omat olot, oma mukavuus ja oma toimeentulo. Ei hän koskaan
tietänyt mitä hän pani suuhunsa, kunhan se oli ruokaa -- kasvisruokaa
nimittäin, muu ei hänelle ensinkään kelvannut. Kovalla permannolla
hän nukkui yhtä hyvin kuin vuoteessa, eikä hän koskaan kammoksunut
kieltäymyksiä enempää kuin ponnistuksiakaan. Hän oli totuttanut itseään
elämään köyhän kieltäymystenalaista elämää kärsimättä siitä.
Hänellä oli tapana vakuuttaa, että hän sillä lisäsi elämänsä
nautintoja. Mutta Alli epäili, tiesikö hän oikeastaan mitä sana
"nautinto" merkitsi. Siltä ei ainakaan yleensä näyttänyt. Ja sekin oli
puoli Eljaksessa, jolle Alli pani suurta arvoa. Se oli yksi lujimpia
siteitä heidän välillään.
Alli hieroi vaatteita niin että saippuavaahto räiskyi etäälle. Niin,
tällaiseksi oli elämä hänet muodostanut. Näin hän nyt tunsi ja
ajatteli. Mutta toisinkin olisi voinut olla. Hän oli siitä tietoinen.
Hän ei oikeastaan ollut tuollainen aatteista eläjä kuin Eljas. Hän
oli ihminen lihasta ja verestä, jopa kuumasta verestä. Hän oli luotu
rakastamaan toisella tavalla, joskin elämä oloineen oli valanut hänet
kuin uudestaan. Jos vain esimerkiksi vuosina Ateneumilla rakkaus
oikein voimakkaana olisi herännyt hänessä, ei häntä silloin mikään
olisi pidättänyt. Mutta suhde silloisiin työtovereihin jäi aina leikin
asteelle. Ja se ainoa tunne, joka hänessä heräsi todellisena ja
voimakkaana, oli tuomittu kuolemaan jo syntyessään.
Olisipa se vain syntynyt toisenlaisissa oloissa, ei häntä silloin olisi
tyydyttänyt tällainen valju, etupäässä yhteispyrkimyksiin perustuva
suhde avioliitossa. Se, josta hän nyt oli kiitollinen, olisi silloin
tuntunut kylmältä ja köyhältä. Nyt sitävastoin oli hyvä niinkuin oli.
Oli muuten mielenkiintoista huomata miten yllättävään suuntaan elämä
saattoi johtaa ihmisen kehityksen. Sekä Aini että hän itse olivat
huolimatta kiihkeistä tunteistaan ja voimakkaista eroottisista
vaistoistaan kehittyneet aivan toiseen suuntaan, jotavastoin perhoseksi
luotu Kaija ja tyyni, tasainen Ilona olivat "äiti-ihmisiä" kiireestä
kantapäähän. Ja Maija -- josta olisi luullut, ettei hän muuhun sovikaan
kuin veisaamaan hartauskokouksissa -- eli kokonaan miestään varten niin
kauan kuin tämä eli.
Allin täytyi taaskin tapansa mukaan ruveta erittelemään ja seulomaan.
Ei oikeastaan ollut ihme, että heillä on niin kovin ristiriitaisia
taipumuksia. Sellaisia olivat nekin taipumukset, joita esivanhemmat
olivat jättäneet heille perinnöksi. Iso-äiti etenkin oli ollut
erikoinen nainen. Sekä hänen muotokuvansa että luonteensa oli Allista
jo lapsena ollut mielenkiintoinen. Hän oli itsessään tuntenut paljon
isoäidin perintöä.
Viidentoista vanhana oli isoäiti mennyt kihloihin nuoren, lahjakkaan
ja ihanteellisen miehen kanssa. Vanhemmat eivät kuitenkaan suostuneet
nuorten liittoon syystä, että sulhanen oli lähdössä monivuotiselle
tieteelliselle tutkimusretkelle, eivätkä vanhemmat tahtoneet luovuttaa
tytärtään sellaiselle matkalle. Morsian teki silloin teon, joka siihen
aikaan oli kuulumaton. Hän karkasi kotoaan, tuli Helsinkiin juuri
ennen sulhasen lähtöä, valmiina seuraamaan häntä hänen pitkällä ja
vaivaloisella matkallaan. Vakuutettuna siitä, että tällainen teko
särkisi sekä vanhempien että nuorten oman onnen ja rauhan, sai sulhanen
hänet kuitenkin palaamaan kotiin. Kirje kirjeen perästä toi sen
jälkeen viestin toiselta toiselle. Joka rivi niissä huokui hellyyttä,
ja välimatka tuntui monesti haihtuvan olemattomiin suuren rakkauden
rakentaessa siltaa maasta maahan.
Silloin syntyi suuri herätys isoäidin kotipuolessa. Se pani isoäidinkin
ajattelemaan elämän lopullista päämäärää. Se mainen rakkaus, jolle
hän oli vannonut uskollisuutta kuolemaan asti, näytti hänestä äkkiä
pieneltä ja arvottomalta sen rinnalla minkä hän tunsi löytäneensä.
Paksu pinkka rakkautta ja uskollisuutta uhkuvia kirjeitä lähetettiin
takaisin suurten lakeuksien maahan, jossa niiden lähettäjä yhä kulki
tieteellisissä tutkimuksissa. Kirjeisiin liitettiin lyhyt selitys
niiden palauttamisen syistä sekä -- kihlasormus.
Puolen vuoden kuluttua oli isoäiti kihloissa herännäispapin kanssa,
jolle hän synnytti joukon ruumiillisesti terveitä, mutta sielultaan
rikkinäisiä lapsia. Tilda-äiti oli yksi niitä. Hänen suuret, sytyttävät
silmänsä olivat perintöä isän puolelta. Hänen käytännöllinen kykynsä
juureutui siitä tarmosta, jolla äiti oli hoitanut sekä talouttaan että
runsaslukuista lapsilaumaansa. Mutta se ainainen tasapainon puute, joka
pani hänet hätäilemään ja valittelemaan vähäisimmästäkin, oli ehkä
kostavana haamuna noussut siitä haudasta, jonne suuri, voimakas tunne
väkipakolla oli painettu.
Allin täytyi kiireisesti vääntää pesunsa kuivamaan, panna pikku Alle
nukkumaan päivällisuntaan ja Veikko hänelle vartijaksi. Sitten hän
itse kiiruhti ulos. Hänelle tuli hetkittäin sellainen tuska, ettei
häntä mikään pidättänyt. Ja silloin oli ainoana apuna päästä ulos, ulos
yksinäisyyteen ja luonnon helmaan.
Hän kulki nopein askelin eteenpäin järvenrannalla sijaitsevaa
jyrkännettä kohti. Se oli hänen lempipaikkojaan. Täällä hän monesti
tuskantäysinä hetkinä oli taistellut sielunsa tasapainoon, ja tänne hän
nytkin pyrki.
Hän näki sekä omassa että Ainin elämässä ja kehityksessä selviä
jälkiä isoäidin antamasta perinnöstä. Heillekin molemmille merkitsi
rakkaus toisin ajoin yhtä kuin ei mitään, toisin ajoin oli se kaikki
kaikessa... Ainikin, joka oli kuin luotu elämään rakkaudessa ja
rakkaudesta, saarnaili nykyään vain tunteitten kuolettamista. Ja kun
tällainen suunta oli saanut jalansijaa tyttösielussa, joka maailman
hellimmältä isältä oli saanut suuren, lämpimän hellyyden sisimpäänsä,
kärjistyi ristiriita tavallista tuntuvammaksi.
Niin oli kuin isä-Alle oli sanonut. Hänen lapsensa olivat syntyneet
suuren, sammumattoman kaipuun ja sisäisen kärsimyksen kantajiksi.
-- Ihanteen haikeamielisiksi etsijöiksi heidät jo kehdosta asti oli
valittu, sen merkillä merkitty.
Tuollainen taakka saattoi monesti olla murtavan raskas. Alli tiesi sen.
Sitä kantavan täytyi kerta toisensa jälkeen kamppailla kuin henkensä
edestä.
Hän pysähtyi jyrkänteen partaalle. Sen alapuolella hohti nyt
kimalteleva kinos aaltoilevana kuin ulapan selkä. Päivä paistoi ja
huurteinen havumetsä hohti talven kristallihileissä.
Nyt täältä sai voimaa ja iloa. Mutta syksyisin oli toisin. Silloin tämä
jyrkänne veti puoleensa siksi, että täällä syvyydessä kohisevat, mustat
aallot aivan kuin säestivät ahdistetun sydämen suurta tuskaa.
Tänne oli Alli useinkin paennut, ei niinkuin moni muu haikeasti
kärsien kaiken katoavaisuutta muistuttavasta syksystä, vaan paremmin
tunteakseen sen suorastaan lumoavan suurta sukulaisuutta hänen omien,
rajuna myrskyävien tunteittensa kanssa. Ja silloin, silloin tämä syvyys
monesti kietovan voimakkaana oli vetänyt puoleensa.
Sekin, että hän yhtenään oli yksin lasten kanssa kotona, toi hänelle
usein tällaisia myrskyn hetkiä. Hän ennätti tuntea ja ajatella niin
paljon. Eljas vietti ulkonaisessakin suhteessa aivan toisenlaista
elämää kuin muut. Virkaa hänellä ei ollut entistä enemmän. Mutta työtä
oli silti yllin kyllin. Maallemuuton jälkeen oli viljelyksen kuntoon
saattaminen vienyt suurimman osan hänen ajastaan. Vapaahetkinään hän
enimmäkseen joko luki tai kirjoitti. Etenkin hän tutki sosiaalisia ja
kansantaloudellisia teoksia. Niitä hän luki mitä erilaatuisimmilta
tekijöiltä, tutkisteli, märehti ja teki muistiinpanoja mietelmistään.
Mietelmiään hän sitten painatti ja kaupitteli monilla matkoillaan.
Maata kiertäminen -- etenkin jalkaisin -- oli nimittäin tärkeä osa
hänen elämäntehtävästään. Jalkaisin hän kulki osaksi siksi, että hän
periaatteellisesti vastusti kaikkea elämän mukavuutta, osaksi siitä
syystä, että hän siten paremmin pääsi persoonalliseen kosketukseen
ympäristönsä kanssa. Sekä yksityisissä keskusteluissa että yleisissä
kokouksissa hän täten levitteli oppiaan paikasta toiseen. Hänessä oli
Rousseaulaista kulttuurivihaa, nykyaikaista maahenkeä, kristillistä
sosialismia, -- ei kuitenkaan saksalaiseen, ei englantilaiseen eikä
kenenkään muunkaan malliin. Hän oli oman mallin mies joka asiassa.
Hengellisessä suhteessa hän tunsi vetäymystä kveekareihin. Mutta
yleensä oli hänestä kaiken järjestyksen sivuuttaminen parempi kuin
säännöittely, joka hengellisellä alalla jollain tavoin voisi muuttua
kaavamaisuudeksi.
Ja Eljaksen kulkiessa näillä retkillään, taisteli Alli yksinäisyydessä
sisäistä taisteluaan. Ei päivisin. Silloin hän enimmäkseen aherteli
lasten kanssa ja puheli sisimmässään isälle. Mutta illoin, kun lapset
nukkuivat levollista untaan ja syystuulet puitten latvoissa syvän,
petollisen kauniin sisäjärven rannalla soittelivat voimakkaita
säveliään, silloin oli Allilla monesti kamppailunsa kuumimmat hetket.
Silloin hän tunsi, että hän oli pyytänyt elämältä paljon enemmän kuin
hän oli saanut, silloin hänen sisimpänsä huutamalla huusi isää, sitä
ainoata, joka kokonaan ja sanoitta oli häntä ymmärtänyt ja jonka suuri
hyvyys aina oli taltuttanut perinnöllisesti tasapainosta pyrkivää
mieltä. Silloin elämäänkyllästyminenkin saattoi yllättää voimakkaana ja
repivänä kuin syystuuli. Silloin teki mieli nauraa elämän lyhyyttä ja
sen suuria, kuluttavia ristiriitoja. Sellaisina hetkinä tuntui monesti
siltä kuin olisi pitänyt jättää Eljas, koti ja lapset ja lähteä pois,
pois jonnekin vaikka maailman ääriin saakka. Hän ei ollut kotoisten
tunteiden kahlehtima. Hän oli ensi sijassa ihminen, ei puoliso eikä
äiti, vaan vapaa ja rajattomasti vapautta rakastava ihminen.
Alli vavahti. Joko hän taaskin oli tuon kaiken vallassa? Ja näin
keskellä kirkkainta päivää, kun metsä aivan kuin helisi talven
kimmeltävässä asussa!
Hän katsoi ympärilleen, ei väistellen eikä arkana, vaan päättävästi
niin kuin se, joka tietää rehellisenä ja pelottomana voittavansa.
Hän ei voinut kieltää sen olemassaoloa sisimmässään, joka näin
kerta toisensa jälkeen pyrki esiin, niin usein kun hän jo luuli sen
voittaneensa. Mutta hän tiesi myöskin, että kun tuo temmeltävä ja
kapinoiva hänessä myrskyn tavoin oli noussut huippuunsa, asettui se.
Silloin pääsi hänessä toinen puoli voitolle. Hän tunsi sisimmässään
sen korkeinta tavoittelevan ijäisyysolennon, sen puhtautta ja jaloutta
janoavan puolen, jonka isän lapsellisen puhdas mieli oli antanut heille
perinnöksi. Hänen eteensä nousi muisto illasta, jolloin hän pienessä
ummehtuneen huoneilman täyttämässä salissa oli valinnut seuratakseen
sitä mestaria, joka ajallisen onnen omistuksessa oli köyhempi taivaan
lintua ja kettua luolassa. Sitä päätöstä hän ei tehnyt tunnehurmiossa
eikä erehdyksestä, vaan syvästä, sisäisestä vaatimuksesta elää
sopusoinnussa sen kanssa, minkä hän sisimmässään käsitti oikeaksi. Eikä
hän koskaan ollut katunut tätä päätöstä, ei ollut katunut ennen eikä
katunut nytkään.
Tämä muisto päinvastoin auttoi häntä tälläkin kerralla kamppailemaan ja
-- voittamaan.
Hän oli viskautunut myrskyn valtaan ja sen siivillä noussut -- rauhaan.