ei ollutkaan saattamassa. Toiset kerääntyivät kappeliin.
Ylioppilastalon kohdalla kannettiin heidän ohitsensa kaksi punaista
arkkua. Toisen vieressä kulki itkevä nainen.
Ilonan kasvoille kuvastui suuri kauhu. Hänen ajatuksensa hapuili kuin
päästäkseen selville jostain käsittämättömästä ja raskaasta. Hänessä
oli herännyt kuin aavistus siitä, että tuossakin kulki itkevä äiti. Ja
hän oli hetken tuntenut syvää, vaistomaista yhteenkuuluvaisuutta. Mutta
silloin paistoi punainen hänen silmiinsä. Ja se aivan kuin hyydytti
hänen sydänverensä. Verivirta paisui ja nousi muuriksi noiden arkkujen
välille. Eikä hän sitä olisi tahtonut. Hän oli tottunut näkemään
lähimmäisen jokaisessa.
Ajatukset etsivät selvyyttä, johtolankaa, hapuilevina, hätääntyneinä
kuin haavoittuneet, siipiään räpyttelevät linnut.
Unessa, unessa kulki Ilona eteenpäin. Hän näki kuusia, kukkia, ihmisiä,
kaikilla suuri, yhteinen suru katseessa.
Valkean arkun kansi nousi. Hänen poikansa hymyili hänelle ... vielä
kerran.
Kansi painui taas ... ei enää noustakseen.
"Jumala, sangen sovelias apu tuskissa."
Ilonasta oli kuin pehmeä, vanha käsi olisi tarttunut hänen omaansa,
noin, niinkuin ennen rippikouluaikana Suviniemen pappilassa. Siellä
oli Aarnekin ollut, siellä leikkinyt kesäisellä nurmella silmät ilosta
säteilevinä ja pitkät kiharat riippumassa selkää pitkin. Tuo vanha,
pehmeä käsi oli Aarnenkin päätä hyväillyt. Nytkö se siunasi viimeiselle
pitkälle matkalle?
Valkea arkku painui hitaasti kukitettuun hautaan. Kaipaavat katseet
saattoivat siunaten.
Ilonan kädet painuivat ristiin. Rukoilla hän ei voinut. Mutta hän
tiesi, että ijäinen rakkaus ylläpitävänä ympäröi häntä ja hänen
poikaansa.
"Sangen sovelias apu tuskissa"... Sanat kurottautuivat kuin suuresta
ahdistuksesta vapiseva käsi auttajan puoleen.
-- -- -- --
Toimitus alkoi.
Jäältä kuului kuularuiskujen rätinä. Punaiset harjoittivat joukkojaan.
4.
Asemahuoneen edustalla oli levotonta liikehtimistä ja kiirettä,
ei tavallista, liikenteestä johtuvaa, vaan sotatilan aiheuttamaa.
Punakaartin asettamia vahteja seisoi tuhkatiheässä, ja viestin viejät
kiiruhtivat hätäisin askelin ryhmän luota toiselle.
Toisenluokan odotussalin edustalla seisoi ryhmä nuoria tyttöjä. Heillä
oli venäläisten laupeussisarten puku päällään ja muutamilla oli kädessä
pienet kääröt, arvattavasti sidetarpeita. Vakava työ ei kuitenkaan
tällä hetkellä näyttänyt kiinnittävän heidän ajatuksiaan. He nauroivat
ja tirskuivat, viskasivat halpahintaisia sukkeluuksia ohikulkeville
miehille ja pistelivät välillä suuhunsa muutamia sota-ajankaramelleja
eväistänsä.
Yksi ainoa heidän joukossaan seisoi syrjässä muista eikä ottanut osaa
toisten ilveilyyn.
-- Mitä sinä Hilma siinä mökötät, viskasi hänelle muuan toveri
syrjästä. -- Oletko ehkä peloissasi?
-- Peloissani? -- Hilman ylähuuli koukistui pilkallisesti. -- Vähemmän
kuin kukaan teistä, luulen minä. -- Hän käänsi selkänsä tovereille ja
kääntyi puolijuoksua menemään radan toiselta puolelta lähenevää miestä
kohden. Ehdittyään kohdalle hän pysähtyi hengästyneenä. Katse naulautui
jännittyneenä mieheen. Tämä nyökkäsi. -- Kyllä se on aivan varma.
Lahtarithan lähtivät sinne Nikkilään mellastamaan, ja hän on kaatunut.
Kivinen, jolle minä puhuin asiasta, lupasi varmasti toimittaa ruumiin
teidän käsiinne.
Hilma oli hetkeksi mennyt valkeaksi kuin vaate. Mutta nyt nousi tumma
aalto kasvoihin. -- Minusta te voisitte panna hänet ensimäiseksi
saattueeseen, sitten kun sankarit haudataan, sanoi hän päättävästi. --
Hänen pitää saada kukkia ja seppeleitä, soittoa ja kaikkea mahdollista
komeutta, muistakaakin se! Hän ei koskaan eläessään saanut mitään hyvää.
Mies rähähti ensin nauramaan, sitten tuli kirosana tavanmukaisella
ponnella. -- Sellaisenahan tämä hyvä porvarillinen yhteiskunta näihin
asti on ollut. Työläinen on saanut niukan osansa ajallisesta hyvästä
-- matkalla hautaan -- jos silloinkaan. Ja nyt kun me tahdomme _ottaa_
osamme jo täällä, ottaa kun ei sitä ole vähemmällä annettu, nyt
ruvetaan asevoimalla meitä ahdistamaan. -- Hän puristi nyrkkiään. --
Mutta kyllä me näytämme!
Hilman katseessa välähti tuimasti. -- Ei teidän tarvitse lietsoa minuun
lisää, kyllä on tarpeeksi ennestään. Muistattehan vain lupaustanne?
Mies nyökkäsi ja kukin kääntyi taholleen. Hilma läheni hitaasti
ja vitkastellen asemahuonetta. Ei tehnyt mieli yhtyä toisiin eikä
eristäytyäkään, ei ainakaan huomattavalla tavalla.
Hän kietaisi väljän takkinsa paremmin ympärilleen. Vilunväreet
puistattivat, vaikka poskia poltti. Hän ei ollut terve. Ja sitten oli
sanoma veljestäkin järkyttänyt. Hän aivan näki kinokselle kangistuneen,
hintelän, kalpeaposkisen pojan.
Käsi takin taskussa puristui nyrkkiin. Hammasrivi kihnutti toista.
Kun vain olisi saanut huutaa ääneensä, huutaa tuskasta ja vihasta!
Hän oli syntynyt vihaamaan. Nyt hän tunsi sen. Hänen olisi ollut
mahdoton sanoa, milloin tuo tunne hänessä oli herännyt. Hän muisti
lapsuusvuosilta lukemattomia kertoja, jolloin hän oli raivonnut
voimattomassa vihassa, mutta ne eivät olleet mitään käännettätekeviä
kokemuksia. Viha ei juureutunut niistä. Se oli ollut hänessä. Se
oli syöpynyt hänen joka soluunsa jo hänen muodostuessaan tänne
maailmaantuloa varten. Yöt päivät oli äiti surrut häpeätään, kun
hänen, köyhän torpantytön, oli palattava kotiin papinkirja pilalla.
Epätoivoisena oli hän lastaan kantanut, epätoivoisena tahtonut sen
surmata. Ihmiset olivat sen kuitenkin estäneet, ja häpeä oli siitä vain
kasvanut. Äiti oli senjälkeen käynyt kummalliseksi, nauroi itsekseen,
heitti tehtävät työt kesken ja jäi tylsästi eteensä tuijottamaan.
"Höpsän-Hannan" nimellä hän kulki jo siihen aikaan, kun Hilma oppi
jotain ymmärtämään. Oliko ihme jos Hilma osasi vihata?
Veli syntyi myöhemmin. Hän oli kitukasvuinen, pieni raukka alunpitäen.
Ei ollut ajatuskaan terävä. Mutta ymmärsipähän olla pahoillaan, kun
toiset pitivät pilkkanaan. Ei säästynyt edes siitä kärsimyksestä.
Eikä se Hilmankaan kuorma keventynyt siitä, että heitä nyt oli
kaksi kantamassa äidin häpeätä. Päinvastoin. Veljen kärsimykset ne
aina panivatkin hänen vihansa kuumimpaan kuohuntaan. Veljelle hän
ei sitä myöntänyt. Häntä hän vain lohdutteli ja hyvitteli. Mutta
yksinäisyydessä hän puri hammasta. Ja silloin hän itselleen lupasi,
että hän kostaa. Hän lähtee Helsinkiin, ansaitsee paljon rahaa, ottaa
äidin pois köyhäintalolta ja syöttää veljelle makeisia, aina vain
makeisia ja kaikkien niiden nähden, jotka nyt ovat härnäämässä ja
haukkumassa.
Pappilaantulo oli kuin ensimäinen askel Helsinkiä kohti. Se oli
siitäkin syystä niin autuaallisen hauskaa. Ja muutenkin oli siellä
parempi olla kuin muualla.
Hilman sisintä vihlaisi omituisesti. Mitä se vanha rovasti olisi
sanonut, jos nyt olisi nähnyt? Eikö hän vain olisi laskenut kättänsä
päälaelle, katsonut vesissä silmin ja sitten...
Ei, ei! -- Hilma työnsi hätäisesti ajatuksen luotaan. Hän ei tahtonut
muistella eikä heltyä. Yhden tai muutamien hyvyys ei tehnyt monen
katkeria kärsimyksiä tyhjiksi eikä sovittanut koko tällaista katalan
nurjaa maailmanjärjestystä kuin tämä nykyinen.
Kuva veljestä nousi uudelleen Hilman eteen. Oh, kuinka avuton hän aina
oli ollut, -- aina kalpea, nälkiintynyt, aina toisten tiellä ja toisten
potkittavana! Kostoa, kostoa huusivat hänen nyt kangistuneet jäsenensä.
Kostoa huusi koko hänen elämänsä.
Eikä nyt kelvannutkaan sellainen lapsellinen kosto, josta Hilma
pienenä oli uneksinut. Päätös syöttää veljelle karamellia ja saada
äiti alennustilasta korotetuksi kunniaan ja arvoon oli silloin monesti
viihdyttänyt mieltä. Nyt vaati sisin jo muuta.
Hilman huulet koukistuivat taaskin katkeraan hymyyn. Hän muisti kuinka
hän äidin kuoltua oli lohduttanut itseään sillä, että hän ainakin
hankkii äidille oikein komean hautakiven. Kun hän Helsingissä saa
ansaituksi paljon rahaa, ostaa hän sen ja sen pitää olla komeamman kuin
itse tuomarilla. Silloinpa nähdään eivätkö ihmiset lakkaa hyljeksimästä.
Voi kuinka veljen silmät olivat käyneet suuriksi ihmettelystä, Hilman
puhuessa aikeistaan.
Tuomari oli ollut häijy ja jumalaton mies. Sen tiesi jokainen lapsikin
pitäjässä. Ja se oli mennyt Matinkin päähän. Mutta tuollainen suuri,
komea kivi oli sittenkin valtavan juhlallinen. Se oli kuin porras
taivaaseen päin. Ja sen varassa oli ehkä tuomarikin päässyt sisään
kultakaupunkiin.
Kylläpä äiti olisi iloinnut jos olisi tietänyt että Hilma aikoo hänelle
vielä suurempaa!
Veli katsoi Hilmaan sellaisella rajattomalla luottamuksella ja
kunnioituksella, että tämä oikein kohosi omassa mielessään. Ja
vaikka tuon muhkean kiven taivasta kohti korottava kyky jo silloin
tuntui hänestä epäilyttävältä, oli hän kuitenkin ylpeän iloinen
lohduttajakyvystään.
-- Hilma hoi, tule joukkoon, mennään tuonne sisään juomaan teetä! --
huusivat samalla toiset hänelle. He olivat jo menossa odotussaliin
ja jättivät oven auki jälkeensä. Hilma seurasi, joskin haluttomasti.
Teki mieli saada jotain lämmintä tähän sisäiseen ja ulkonaiseenkin
viluun. Mutta toisten seura ei miellyttänyt. Ei muutenkaan. Ja kaikkein
vähimmin nyt, kun sydän oli sairas veljen tähden.
-- Kostan, kostan, mumisi hän itsekseen, -- kaikki nyt yhtaikaa.
Hän puristi kädet lujasti toisiinsa ja tunsi tehneensä pyhän
velvoittavan valan.
Eikä hänen tarvinnut kostaa vain toisten, -- äidin ja veljen puolesta.
Kostamista oli hänellä itselläänkin.
Häneltä pääsi terävä nauru. -- Kuulkaa tytöt, teillä kai useimmilla on
ollut herroja "friiarina"? Eikös olekin?
Tytöiltä ei tullut vastausta. He rupesivat sen sijaan nauramaan. -- Kas
vain tuota Hilmaa, rupee kerran olemaan oikein meikäläiseen malliin,
vaikka muuten aina murjottaa yksin.
-- Niin nähkääs, minä vain ajattelin, että jos tulee tappelu ja meidän
pitää "sisarina" sitoa herrojen haavoja, niin olisipas mukavata, kun
olisitte tällaisessa laupeuden työssä ja potilaana olisi esimerkiksi
ensimmäinen "viettelijä"!
-- Taidat puhua omaasi ajatellen, ilvehti heleäposkiseksi maalattu
"sisar". Mutta toiset panivat nauraen vastaan. Hilma ei ollut niinkuin
muut syntiset. Hän oli aina pysytellyt ylemmillä portailla.
Hilma ei vastannut. Hän pani paraikaa sokeria teehensä ja ryyppäili
sitten ahneesti höyryävää juomaa. Olisi tehnyt mieli vastatakin ja
siten viskautua keskusteluun. Se olisi helpottanut ajatuksiin nähden.
Mutta sekin oli niin vastenmielistä. Eikä noista ajatuksista kai
sittenkään olisi päässyt. Ne olivat tänään merkillisen itsepintaisia,
-- aivan kuin sitä varten, että hän paremmin muistaisi sen suuren
tehtävän, joka häntä odotti.
Hän lämmitti käsiään teelasia vastaan. Taas puistatti kuin vilussa --
ehkä noista muistoistakin. Ja sellaistahan koko hänen elämänsä oli
ollutkin, -- ainaista vilun tuntoa.
Hän säpsähti. Se aika, jota hän juuri äsken oli muistanut, oli siinä
suhteessa ollut lyhytaikainen ja ainoa poikkeus. Silloin hän ei
mielessään märehtinyt köyhän katkerata osaa. Silloin oli elämä kerran
kaunista hänellekin. Silloin hän muisti vain sen, että hän oli nuori,
sai rakastaa ja olla rakastettu.
Miten lapsellisen luottava hän silloin oli! Vaikka hän lukemattomien
kokemuksista -- äidistä puhumattakaan -- tiesi miten köyhän tytön käy,
kun herra häntä omakseen suosittelee, ei hän sittenkään pelännyt. Hän
uskoi kaikesta huolimatta -- niinkuin muutkin olivat uskoneet, -- että
juuri tämä oma kokemus oli täydellinen poikkeus säännöstä. Hän ei
tulisi lokaan poljetuksi. Hän pääsisi nousemaan yhteiskunnallisessakin
suhteessa. Ja sillä lailla tulisi äidin kohtalokin kuin sovitetuksi,
joskaan ei koston kautta.
Kosto väistyi siihen aikaan hänen ajatuksistaan. Mutta äidin kohtalo
oli hänellä aina silmien edessä. Sentähden hän ei antautunut. Sentähden
hän oli ylpeä. Hän vaati tekoa eikä lupauksia. Ja silloin, silloin tuli
se kauhea hetki, jolloin hän ymmärsi...
Siitä asti kasvoi hänen kykynsä vihata. Asemahuoneen ovi temmattiin
samassa hätäisesti auki.
-- Hittoako te täällä, kun lahtarit tulevat. Mies katosi ovelta.
Naiset kerääntyivät ryhmään neuvottelemaan. He eivät oikeastaan olleet
selvillä siitä mitä tehdä, jos tulisi taistelu ja vaadittaisiin
jonkunlaista toimintaa.
Hilma vetäytyi syrjään muista. Hän ei tarvinnut heidän neuvojaan. Hän
tarkasti vain tutkivasti hänelle annettuja sairaanhoitajattarelle
kuuluvia kojeita. Sitten hän meni pihalle. Kuula vingahti ohi samassa
kuin hän avasi oven. Punanauhainen käpertyi hangelle.
Hän juoksi viereen, nosti kaatuneen maasta ja koetti saada sisään. --
Hoitakaa te, sanoi hän käskevästi toisille samassa kuin oli saanut
miehen penkille. Sitten hän kääntyi palatakseen ulos. Pyssyjen pauke
kuului yhä kiihtyvän. Tulta leimahti vasten kasvoja.
Hän värisi ylt'yleensä.
Kylmästäkö? Kauhustako? Tai ehkä ilosta?
Hän tunsi, että hänen elämänsä suuri hetki nyt oli tullut.
Katse kääntyi hetkeksi pukuun, joka hänellä oli ensi kertaa päällä.
Suuren valkoisen päähineen liepeet muistuttivat morsiushuntua.
Hän naurahti katkerasti. Morsiuspuku, hänen morsiuspukunsa se olikin.
Hän astui vihille elämänsä kumppanin, koston kanssa. Sille hän oli
itsensä luvannut. Nyt se kutsui, nyt otti omansa.
Hän kiiruhti eteenpäin. Hangella makasi taas punakaartilainen. Hän
juoksi luokse, kuunteli ja koetteli, mutta mitään ei kuulunut. Mies oli
kuollut.
Silloin kuului läheisyydestä valitusta. Nuori mies makasi suullaan
maassa, posken alla pursusi veri voimalla esiin. Kuula oli posken
kautta tunkeutunut pään läpi ja tullut niskasta ulos.
Mitäpä tässä olisi voinut tehdä, vaikka olisi tahtonutkin? Ei
kerrassaan mitään. Hän ei ainakaan. Siis oli myöskin armeliainta...
Silmänräpäyksessä painui terävä veitsi maassa makaavan valtimolle. Veri
työntäytyi esille hillitsemättömällä voimalla kuin suuresta suihkusta.
Sitä tuli lumelle, kaatuneen kasvoille, Hilman vaatteille, hänen
kasvoilleen.
Häntä huimasi ja kylmät väreet karkasivat selkää pitkin. Verta oli
pärskynyt huulillekin, ja siitä tuli sitä kielellä pyyhkäistyksi. Hän
tunsi sen suolaiseksi, lämpimäksi ja samalla vähän imeläksi. Mieltä
alkoi etoa ja puistatti.
-- Tänne, täällä tarvitaan, huusi joku hänelle.
Hän nousi horjahdellen ja kiiruhti odottavan "punaisen" luo tämän
koettaessa auttaa haavoittunutta toveria.
-- Mennään sisälle, hittoako tässä tällaisessa tulen tuiskussa!
Mies kävi Hilman avulla kantamaan haavoittunutta suojaan.
Mutta kohta kun sairas oli pitkällään penkillä, oli Hilma uudelleen
ulkona. Siellä odotti se suuri, kaiken muun tieltään työntävä tehtävä,
se, joka hänet oli vihille vienyt.
Ulkona hangella makasi taas "valkea" nuorukainen.
Hilman polvet alkoivat horjahdella. Toinen, matkanpäässä, taisi jo olla
kankeana. Hän ei uskaltanut katsoakaan sinne. Mutta tämä?
Paras kun ei ajatellut miten hän oli haavoittunut ja voisiko parantua
tai ei. Täytyi vain ajatella tehtävää, ajatella äitiä, veljeä ja --
Hän painoi veitsen kiireisesti tykkivälle suonelle. Suihku nousi taas
korkealle, hillittömänä ja kuumana.
Samassa hän itse käpertyi hangelle. Hän tunsi hetken vihlaisevaa
tuskaa. Sitten sekoittui hänen verensä vieressä makaavan vereen
talviselle, verta ahneesti imevälle kinokselle.
5.
He ponnistelivat kumpikin voimiensa takaa eteenpäin joka hetki valmiina
väistämään salakavalaa kuulaa. He eivät tietäneet toisistaan muuta
kuin että he kumpikin olivat ottaneet osaa syntyneeseen taisteluun ja
siinä tovereineen tulleet pakotetuiksi väistymään. Jatkuva vastarinta
olisi ollut hulluutta. Täytyi vain pelastaa mitä oli pelastettavissa.
He olivat kumpikin siksi pahasti haavoittuneet, etteivät missään
tapauksessa olisi voineet olla toisille avuksi. Jos itse tästä hengissä
voisivat selviytyä, oli sekin kuin ihme.'
He eivät puhelleetkaan paljon, silloin tällöin vain tuli sana
sanotuksi. Voimia oli säästettävä. Ja hiljainen vaiteliaisuus oli
hyväksi joka suhteessa.
-- Ehkä voisitte nojata minuun, ehdotti viimein nuorempi.
Olavi kielsi. -- En minä pakottanut teitä mukaani itselleni
kävelykepiksi. -- Hän koetti laskea leikkiä, paremmin unohtaakseen
kivut läpiammutussa jalassa, joka joka askeleella pahasti vaivautui.
-- Jollette te olisi ottanut minua hoteisiinne, olisin nyt punaisten
saaliina, tuli kiitollisesti jatkoksi.
He pysähtyivät kumpikin puhaltamaan. Hetken kuluttua jatkoi nuorempi:
Muistan vain, että näin sen naisen ... te tiedätte. Hänellä oli
venäläisen laupeudensisaren puku päällään. Hän oli kumartunut
haavoittuneen meikäläisen puoleen. Hänellä oli jotain, jokin pieni ase
kädessä. Veitsi tietysti. Yhtäkkiä näin veripunaisen suihkun nousevan
sairaan käsivarresta.
-- Älkää puhuko niin paljon, kielteli Olavi. -- Meidän täytyy jatkaa.
-- Hän puraisi hammasta painaessaan ammutun jalkansa uudelleen maahan.
Henkensä tähden täytyi koettaa, vaikka menisikin jalka. Mutta kuinkahan
tuo toinen jaksaisi? Hän oli verenvuodosta vielä pahemmin heikontunut.
Olkapää oli läpiammuttu, ja haava oli huonosti tukittu.
Takaapäin alkoi kuulua reenjalaksen natinaa. Se läheni hyvin hitaasti.
Mahtoi olla kuorma, päätteli Olavi itsekseen. Mutta oliko ystävä vai
vihollinen, siitä kaikki riippui. Saattoi olla siitä keskiväliltäkin.
He katsoivat kysyvästi toisiinsa. Oliko yritettävä piiloon vai
uskaltaisiko jäädä tielle ja toivoa parasta?
Kun edes tietäisi, oliko tulija yksin vai ehkä toisten matkassa?
-- Ei muuta kuin onnen kaupalla, tuli toverilta. Olavi nyökkäsi. Hän
näki toverinsa valkeaksi kuin vaate. Jos kerran kuolema oli osaksi
tuleva, niin ei muuta kuin alistua siihen. Vaikka punikit eivät nyt
tapaisikaan, ei ollut luultavaa, että he jaksaisivat ponnistella
eteenpäin siksi kun uskaltaisivat poiketa jonnekin hakemaan
turvapaikkaa itselleen.
Kavionkopse kuului kuin läheisen mutkan takaa. -- Kohta lankeaa arpa,
sanoi toveri. Olavin ajatus kiiruhti kotiin, jossa oli pieni poika ja
aamusta iltaan lauleleva äiti. Oliko näiden kahden tästäpuoleen tultava
toimeen ilman häntä? He olivat vielä kumpikin tuen tarpeessa. Ja samoin
Marttikin, joka nyt oli ensimäistä talvea Helsingissä, valmistavan
koulun ylimmällä luokalla.
Olavi kääntyi äkkiä katsomaan taakseen kuin saadakseen kohtalonsa
samassa ratkaistuksi.
Yksinäinen mies ajoi puukuormaa.
Vähän ajan kuluttua istuivat he kumpikin kuormalla. Heistä tuntui
silloin molemmista siltä kuin heidän olisi ollut mahdoton enää astua
askeltakaan eteenpäin. Ei vaikka olisi ollut pakko. Mutta miten
pitkältä uskaltaisivat olla tässä, siitä eivät olleet selvillä.
Ajomiehen kanta tuntui oikeastaan värittömältä. Hyvänsuovasti hän oli
ottanut kuormalleen, mutta eihän sitä siltä tietänyt. Joka tapauksessa
tässä nyt sai vähän levähtää. Ja haavojakin sai paremmin tukituksi.
-- Niin, nähkääs, alkoi nuorempi, mutta herkesi samassa. Paras oli
tällaisessa tapauksessa vaieta. Itsekseen hän vain jatkoi ajatusta.
Se koski tuota laupeudensisarta. Jo aikaisemmin hän oli huomannut
jotain epäiltävää, mutta hän ei tahtonut uskoa silmiään. Viimein hän
kuitenkin näki sen niin läheltä, että oli varma. Silloin nousi ase
tavallista nopeammin. Hän laukaisi ja näki naisen käpertyvän hangelle.
Mutta samassa riipaisi olasta niin tulisen pahasti. Hän taisi mennä
jonkunlaiseen horrokseen, koska ei sitten ollut oikein selvillä muusta
kuin että häntä väkipakolla kuljetettiin jonnekin. Ja kun hän tuli
paremmin tajuihinsa, oli hän metsässä toverin kanssa.
Hän katsoi kiitollisesti Olaviin. Tämä kai ymmärsi, koska nyökkäsi.
"Kaksin aina kaunihimpi" -- sanoi hän ja hymyili. -- Tulee edes jotain
jälkeä, kun saa toverin mukaansa.
Tie haarautui samassa kahtia ja ajaja käänsi vasemmalle.
-- Vieläköhän uskallamme olla tässä? kysäisi toinen saksaksi. -- --
Tämä suunta näyttää minusta vaaralliselta.
Olavi nykäisi kyytimiestä ja pyysi pysäyttämään. Sitten hän lujalla
tahdonponnistuksella pakottautui seisomaan. -- Tästä meidän kai on
poikettava pois, jatkoi hän merkitsevästi vilkaisten toveriinsa.
-- Niin, täälläpäin minulla on tuttu paikka, jonne olisi yritettävä,
vahvisti toinenkin umpimähkään huolimatta siitä, ettei hän tuntenut
seutua senkään vertaa kuin Olavi. -- Nyt olisi mies eksytettävä
jäljiltä, sanoi hän ja pysähtyi kohta kuorman kadottua näkyvistä. --
Jollei mies ole luotettava toimittaa hän pian toisia niskaamme.
He rupesivat neuvottelemaan. Olavilla oli Uudenmaan kartta taskussaan.
Se otettiin esille. Metsässä olisi tietysti ollut turvallisinta rämpiä,
mutta voimien vähyyden tähden oli se mahdotonta. Suunta, jolle he nyt
olivat kääntyneet, vei joka tapauksessa lähemmäksi taatusti valkoisia
alueita. He päättivät siitä syystä jatkaa metsätietä pitkin toivossa,
että uusi tienristeys tulisi eteen. Siinä olisi suurempi mahdollisuus
eksyttää takaa-ajajia.
Heidän ponnisteltuaan eteenpäin kappaleen matkaa alkoi jo hämärtää. Ja
voimat ehtyivät ehtymistään. Silloin avautui eteen pieni tienristeys,
joka elvytti sekä voimia että toivoa. Toinen haara kääntyi hieman
koilliseen, toinen suoraan etelään. Edellistä oli ajettu hevosella,
jälkimäinen näytti metsään, -- ehkä halkometsään -- uppoavalta polulta.
-- Tämä voi viedä meidät metsään paleltumaan, mutta se näyttää minusta
kuitenkin turvallisemmalta, arveli Olavi. Toinen poikkesi sanaakaan
sanomatta kapeammalle tielle.
-- Onko teillä paljonkin omaisia, kysyi äkkiä Olavi.
-- Ei ketään. Joutaisin sen puolesta jäämään tälle tielle -- paremmin
kuin moni muu, tuli hetken kuluttua jatkoksi. Sanoissa oli kuin
hienotunteista ymmärtämystä tuntematonta toveria kohtaan, jonka
nimettömässä sormessa kiiluva sormus ilmaisi, ettei tämä ainakaan ollut
aivan vapaa.'
Olavi ei vastannut.
-- Mutta tämä suuri, yhteinen asia, tuli toverilta hetken kuluttua
jatkoksi. -- Kalpeisiin kasvoihin syttyi tulta. -- Vaikka eihän sota
yhtä kaipaa.
-- Ei yhtä, mutta jokaista.
Taas he taivalsivat äänettöminä eteenpäin hitain, laahaavin askelin.
Kiirehtimisestä ei enää ollut puhettakaan, siitä vain, kauanko vielä
voisi pysyä pystyssä ja ponnistella henkensä edestä.
-- Nyt jään tähän hankeen, sanoi viimein toinen.
Olavi puri hammasta. -- Minulla on vaimo ja kaksi pientä poikaa, sanoi
hän viimein.
-- Jos nojaisitte, ehdotti toinen. Hän puhui kuin unessa.
-- Te ette itse näe, miten te horjutte.
Tie teki pienen mutkan. Olavi raahautui sen toiselle puolelle. Sieltä
näkyi pienen pieni tuikkiva tuli lumen painamien kuustenoksien alta.
Olavin mielessä kajasti jotain pyhiinvaeltajista, jotka kärsimyksiinsä
nääntymäisillään näkivät Pyhän maan häämöittävän esiin. Hän oli kai
joskus -- hämärässä entisyydessä -- lukenut, että he ihastuksissaan
lankesivat maahan ja suutelivat sitä. Ja hän tunsi, että sillä lailla
sitä voisikin tehdä, kun kauan on ponnistellut ylivoimaisesti, uskonut
kaiken turhaksi ja sitten viime hetkessä näkee pienen, pelastusta
ilmaisevan tuikkeen.
Mutta ei, ei mistään hinnasta sittenkään langeta maahan! Sen verran
hän vielä ymmärsi. Muille sellainen palvominen saattoi käydä päinsä,
vaan ei kahdelle tällaiselle. Kuolemaksi se olisi ollut. Sillä siitä ei
toinen enemmän kuin toinenkaan olisi noussut.
-- Vieläkö te jaksatte? kysyi hän kuin unessa.
-- Kun voisi huutaa -- tuli heikosti vastaan. Kuului narahdus metsästä,
ja hangelle paistoi äkkiä leveä valojuova. Se oli kuin kirkas tie
jonnekin turvalliseen, autuaallisen lämpimään paikkaan.
Olisikohan joku ovi auennut?
Neljät huulet avautuivat samassa, ja ponnistuksen sekä verenvuodon
kuivaamista kurkuista tunkeutui käheä, epätoivoinen avunhuuto.