pannessaan maata. -- Nyt on talvi ja kylmä, vaikeroi taas lapsi.
Silloin Aarne nosti tytön käsivarrelleen ja kantoi hänet ulos
näyttääkseen hänelle, että siellä oli lämmin kesä. Mutta siellä olikin
talvi ja korkeat kinokset. Hän alkoi itse aivan väristä. Mutta hän
astui eteenpäin lapsen kanssa. "Vie, vie", rukoili tyttö. Ja sitä
myöten kuin hän kahlasi eteenpäin lumessa lapsen kanssa, sulivat
kinokset ja kesä puhkesi esiin, ihana ihmeellinen kesä.
Aarne oli aamiaispöydässä kertomassa untaan toisille, kuri puhelin soi.
Nuori tuomari ilmoitti tunnin kuluttua tulevansa salkkuaan hakemaan.
-- Laulahan nyt minulle eväslaulu, pyysi Aarne pöydästä noustessa. Hän
painautui matalaan nojatuoliin, kiersi toisen säären ristiin toisen
päälle, nojasi kyynärpäänsä polveen ja leukansa käteen. Siihen jäi hän
odottamaan. Ilona pysähtyi huoneen vastaiselle kynnykselle poikaansa
katselemaan.
Sisar oli jo soittokoneen ääressä. Hän ei kysynyt mitään. Hän katsoi
vain Aarneen. Sitten hän alkoi: "Mull' laakson liepehellä on koti
rauhaisa".
Ilona jäi nojautuneena ovipieleen kuuntelemaan. Tämä Aarnen lempilaulu
nostatti niin paljon muistoja hänen sisimmässään. Sitä oli laulettu
hänen häissään. Ne vietettiin Suviniemen pappilassa suvisen luonnon
helmassa. Kai Aarnekin siksi niin rakasti tätä vanhaa yksinkertaista
laulua, että se toi muassaan runsauden kodinlämpöä ja Suomen suvista
suloa.
Ilona ei voinut irroittaa katsettaan Aarnesta. Hänellä oli juuri nyt se
ilme, jota Ilona rakasti kaikkein enimmän. Siinä oli kuin sisäänpäin
suuntautuvaa ajattelua, mutta syvämielisyyden ohella jotain liikuttavan
vienoa, jotain, mikä muistutti ajasta, jolloin hän vielä oli pieni,
keltakutrinen poika.
Laulu loppui samassa.
Aarne sipaisi hyvillämielin siskon poskea ja kumartui sitten
suutelemaan äitiä. Kosketus oli kepeä, kiireinen, mutta se välitti
kuitenkin Ilonalle jotain siitä kauniista ja lämpimästä, joka vasta oli
väreillyt Aarnen sisimmässä.
Suuri rakkaus nousi Ilonan katseeseen tämän seuratessa poiskiiruhtavaa.
Kynnykseltä heilautti Aarne vielä kerran iloisesti lakkiaan. Sitten hän
katosi näkyvistä.
2.
Seuraavan päivän puolivälissä olivat matkalle lähteneet kievarissa
syöttämässä hevosta. Oli tilattu kahvia lämpimiksi talvipakkasessa ja
syötiin mukaan varattua evästä. Silloin temmattiin ovi äkkiä auki ja
roteva mies astui sisään. Esiteltyään itsensä kievarin isäntänä alkoi
hän tunnustelevasti tiedustella, olivatko herrat selvillä siitä, mitä
eilen oli pantu alulle Helsingissä.
Herrat eivät tietäneet. He olivat edellisenä päivänä lähteneet
kaupungista.
-- Siellä on uusi ja entistä lujempi lakko, tuli painokkaasti. -- Nyt
jatketaan ennen kesken katkenneita aikeita. Eikä anneta kyytiä enää
hevosella eikä junalla.
-- Omillaan saa sitten kukin tulla toimeen, päätteli Aarne
tavanmukainen hyvänsuopa hymy huulillaan.
Isäntä poistui. Herrat alkoivat yhdessä neuvotella.
Oli selvää, että sähköpitoisia pilviä nyt oli kerääntynyt tarpeeksi.
Rajuilma nousi ja alkoi purkautua. Mutta miksi se siitä muodostuisi ja
miten pitkäaikaiseksi, sitä ei vielä voinut sanoa.
-- Minä uskon suotuisaan ja suhteellisesti nopeaan ratkaisuun, vakuutti
Aarne puhaltaen muutamia ohuita savupilviä sytyttämästään savukkeesta.
Hieno harmaansininen savu kierteli kepeänä hattarana ylöspäin kuin
hapuileva, eteenpäin kurottautuva ajatus.
-- Olipa oikein, että läksimme hyvän sään aikaan Helsingistä, selitti
toinen tuomareista. -- On yritettävä pohjoiseen päin, että pääsee
toimintaan.
-- Sinne minäkin tahdon, vakuutti toinen. -- Helsingissä jää pian kuin
hiiri loukkuun.
-- Mutta kotiin olisi välttämättä saatava tietoja meistä ja tilasta
täällä päin. Kukas sen tekee? Se tehtävä ei ole vaaraton.
-- Jos on vaarasta puhe, niin ei kai tässä kukaan arkaile? -- Aarne
oikaisihe, joustavuus kookkaan vartalonsa joka jäsenessä. Innostus
hehkui hänen kasvoillaan.
-- Niinkö me sitten päätämme?
Asia ratkaistiin yksimielisesti, ja tunnin kuluttua olivat toiset
jalkamiehinä astelemassa länteenvievää maantietä pitkin Aarnen istuessa
yksin reessä matkalla Helsinkiin.
Hän antoi hevosen juosta jolkuttaa, miten tämä itse tahtoi. Liiallinen
kiire olisi ehkä herättänyt huomiota. Ja reenjalaksen liukuessa
eteenpäin oli mukavaa antaa ajatuksenkin luistaa. Suuret tapahtumat
olivat nyt ovella. Oliko vastaavaa suuruutta teossa ja tahdossa, siitä
tuli nyt kysymys.
Innostuksenmies puristi lujatahtoisesti ohjasperiä. Hän ajatteli
uljaita miehenajatuksia. Mutta silloin tällöin luisti ajatus yleisestä
tilanteesta kotiin, missä äiti ja sisaret odottivat. Ja ajatuksen
pysähtyessä heihin virtasi aina etäällä olevasta kodista kuin meren
syvyyksiä salaa kiertävästä lämpimästä virrasta voimakas lämpöaalto
ympärillä vallitsevaan kylmyyteen.
Hämärsi jo, ja Aarne alkoi ajatella iloista kotiinsaapumista. Silloin
pamahti äkkiä läheisyydessä laukaus. Puunoksia taittui rusahdellen
tiepuolessa ja kolme miestä ryntäsi esille metsänrinteestä.
-- Seis, lahtari! -- Yksi miehistä tarttui hevosen suupieliin, kaksi
kävi rekeen kiinni, toinen toiselta, toinen toiselta puolen. Kaikki
olivat asestettuja, punanauhat käsivarsissa.
Aarne istui levollisesti paikallaan itsekseen todeten, että hän nyt oli
tekemisissä itse punakaartilaisten kanssa. -- Mitä teillä on asiaa?
tiedusteli hän kohteliaasti tavanmukaisella levollisuudellaan.
-- Te olette lahtari.
-- En ole koskaan tehnyt sitä työtä, -- jollei oteta kirppuja lukuun.
-- Älkää viisastelko! -- Toinen vieressä olevista löi häntä
pyssynkannalla korvalle. Päätä huimasi hetken, ja mieleen nousi
kysymys, oliko edessä seikkailu, josta saattoi olla huvitettu, vai
tulisiko kova eteen. Voimain mittelyä ei yksi aseeton kolmea aseellista
vastaan voinut ajatella.
Aarne nousi reestä. -- Kohdelkaa toki ihmisiksi rauhallista kulkijaa,
sanoi hän pelottomasti. Katse vetosi ihmiseen heissä.
Miehet rähähtivät nauruun. -- Ihmisiksi, toisti heistä toinen,
tummatukkainen, hienopiirteinen mies mustien silmien säihkyessä kuin
saalista vainuavalla pedolla. -- Ihmisiksi! Hyvää esimerkkiä ovat
herrat siinä suhteessa antaneet. Milloin on työmies herralle ollut
ihminen? Silloin ehkä kun hätä on käsissä ja tarvitaan apua. Muulloin
ei. Silloinkin kun mukamas ollaan kansanvaltaisia ja tahdotaan tehdä
oikeutta, on joka päännyökkäyskin niin alentuva, että sen tuntee.
Ihminen ei kohtaa ihmistä. Niin se on ollut, hyvä herra, ja niin se on
nytkin. -- Hän nauroi.
Kävi muutamia kylmiä väreitä Aarnen selkäpiitä pitkin. Ei oikeastaan
sanojen vuoksi, paremmin siksi, että hän miesten katseista näki ne
tosiksi.
-- Ihmisiä on monenlaisia sekä teissä että meissä, sanoi hän
levollisesti yhä pidellen ohjaksia kädessään, samalla kuin astui
eteenpäin miesten rinnalla.
-- Missä asioissa te kulette, rupesi toinen miehistä tutkimaan.
-- Olin saattamassa muutamia tovereita.
-- Lahtareita?
Kysymys sivuutettiin vastauksetta.
-- Missä asioissa he liikkuivat?
-- Läksivät tuttuja tervehtimään.
-- Yhtyäkseen pohjoiseenpäin matkustaviin. Herroilla on nykyään hiiden
hätä pohjoiseen. -- Pyssynpiippu välähti äkkiä Aarnen silmien edessä.
-- Tunnetko perhana tällaista? -- Ase työnnettiin aivan Aarnen suuta
vasten.
-- Kukapa ei jo poikana tahtoisi asetta käteensä? Tiedättehän te
miehinä sen. -- Sanat syntyivät niin luontevasti ja levollisesti, että
miehet hetkeksi jäivät sanattomiksi. Astuttiin äänettöminä eteenpäin.
Lumi vain narahteli neljän miehen astunnasta ja hevosenjalka
kopsahteli raskaasti hevosen hitaasti ja väsyneesti astuessa eteenpäin.
Muutaman kerran se pysähtyi ja vilkaisi taakseen kuin saadakseen selkoa
siitä mitä oli tekeillä.
-- Mitä te olette viraltanne, tiedusteli hetken kuluttua tummasilmäinen
mies, joka alussa oli puhunut enin.
-- Olenpahan aloitteleva urallani.
-- Keltanokka, niinkuin herrat sanovat?
-- Siitä ajasta on jo muutama vuosi. Olen lukenut lakitiedettä.
Vastaukseksi tuli kolminkertainen pirullinen nauru. -- Sattuipa hyvä
alku, huomautti tummasilmäinen tovereilleen. -- Pyhän lain ja oikeuden
valvoja punakaartilaisten vankina. Saakelin sopivaa.
He puhelivat keskenään aivan Aarnen selän takana kulkien hänen
kintereillään kuin peto, joka vaanii saaliinsa pienintäkin liikettä.
Puheet ja eleet eivät tietäneet hyvää. Aarne ymmärsi sen. Mutta paljon
tukalammasta tilanteesta oli moni selviytynyt.
Aarne päätti olla hyvällä ja toivovalla mielellä. Mielenmasennuksesta
ei koskaan ollut apua kenellekään. -- Minne te aiotte viedä minut,
tiedusteli hän odottamatta.
-- Perästä kuuluu, sanoi torventekijä. -- Miehet rähähtivät taas
ilkeään nauruun. -- Onpahan täällä lähellä eräs meidän päämajamme,
sanoi hetken kuluttua tummasilmäinen.
Aarne ei vastannut. Hänen ajatuksensa olivat pysähtyneet kotiin. Siellä
istuivat kotijoukot sytytetyn iltalampun ääressä. Sisaret lukivat
läksyjään. Äiti kirjoitti jotain pöytäkirjaa tahi alustusta, ellei hän
esimerkiksi parsinut poikansa sukkia.
Tuo sukanparsiminen toi kuin suuren suvisen aallon Aarnen sisimpään.
Tuntui aivan siltä kuin aurinko äkkiä olisi noussut heloittamaan
taivaalta.
Minkähänlainen kasa siitä olisikaan syntynyt, jos kaikki äidin parsimat
sukat olisi koottu yhteen läjään? Ihan pilviä piirtävä. Ja miten
paljon nuo sukat sisälsivät -- monessa suhteessa --. Hänen ollessaan
pitkällä merimatkallaan esimerkiksi oli joka sukkaparin sisällä ollut
piparikakku. Kun sattui laivanväestöllä, -- joiden kanssa Aarne aina
söi -- olemaan sellaista väkevällä pippurilla höystettyä lientä, jota
hänen oli vaikea syödä, otettiin äidin piparikakut esille. Niitä ei
muulloin saanutkaan syödä. Sillä niinkuin pyhän nimen turhaanlausuminen
oli kielletty, niin olivat nuo äidin piparikakutkin erikoisasemassa.
Niitä ei saanut turhaan syödä.
Ehkä sisko nyt oli lukenut läksynsä ja nousi laulamaan -- Aarnea
ajatellen. -- "Mull' laakson liepehellä on koti rauhaisa."
Aarne kuuli kuin joka säveleen. Mutta hän ei tällä hetkellä ajatellut
ainoastaan sitä kodin lämpöä, jota ne hänelle aina välittivät. Hänen
ajatuksensa menivät vastoin tavallisuutta isän ja äidin hääpäivään.
Oli tuollainen päivä ihmiselämässä sentään kerrassaan sisältörikas.
Syrjästä katsoin näkyi vain ulkonainen juhlapuoli. Mutta kun oikein
ajatteli, niin huomasi miten suuresti tuo päivä erosi muista
tavallisista juhlista. Sitä ajattelivat vuosikymmenien kuluttua uudet
ihmisolennot ilo ja kiitollisuus mielessä tai ehkä kirosana suussa ja
sydämessä.
Missähän mielessä nyt tässä rinnalla kulkevat miehetkin ajattelivat
lapsuuttaan? Tuomarina tuli monesti kuulleeksi ja nähneeksi sellaista,
joka pani ajattelemaan, että jos vain saisi maailman täyteen hyviä
koteja, paranisi pian koko ihmissuku.
Oli kuin kaksi suurta, ruskeata silmää samassa olisi katsonut Aarneen.
Ne olivat kuin syvä, pohjaton kaivo. Mutta niistä loisti samalla
iloista, virkeätä älyä. Ne katsoivat ensin Aarneen täynnä suurta
rakkautta. Sitten näytti siltä kuin ne iloisenvallattomasti olisivat
tirkistäneet jonnekin etäällä olevaan, -- ehkä pieneen kotiin, missä
valkeamyssyinen palvelija tarjoili pöydässä ja missä ei koko talossa
ollut ainoatakaan tinalusikkaa.
Aarne huokasi huomaamattaan raskaasti.
Kuinkahan etäälle hänen nyt oli marssittava? Ja mikä tulisi perillä
eteen?
Entä minkälaista mahtoi olla Helsingissä? Olivatkohan tapahtumat
sielläkin kehittyneet yhtä yllättävän nopeaan kuin täällä maalla?
Tie kääntyi samassa veräjästä jäälle. Pienen matkan päässä näkyi suuri,
musta aukeama jäässä. Se oli kuin suuri avanto. Siitä oli ehkä otettu
jäitä.
-- Annettaisko tälle perhanan porvarille pieni kylpy, kuului selän
takaa.
-- Uudestisynnyttävä peso, ivaili toinen. Aarnen mieltä karmaisi. Meri
oli aina ollut hänen ystävänsä, yksi kaikkein läheisimpiä. Kuolla
tuonne, se olisi kuin kuolla ystävänsä kuristamana.
-- Ei anneta hänelle sellaista kunniaa, kuului taas takaa -- kirosanan
vahvistamana. Sitten kuiskailivat miehet hetken keskenään. Sen jälkeen
rupesivat he uudelleen tutkimaan häntä matkasta ja sen tarkoituksesta.
Aarne huokasi helpoituksesta, kun kiusoitteleva kuulustelu viimein
lakkasi. Ajatukset kääntyivät heti kuin pyytäjää pakeneva lintu
Helsinkiin. Minkähänlaista siellä nyt oikeastaan oli? Monet olivat
viime päivinä lähteneet pohjoiseen päin, mutta toiset olivat vasta
olleet lähdössä. Tämä äkkiyllätys oli kai monelle tullut kuin takaapäin
kaulaan viskattu hirttonuora.
Kunpa nyt ensin pääsisi onnellisesti sinne ja sieltä sitten ehkä
eteenpäin toimintaan. Ei äitikään panisi vastaan. Hänellä oli aina
ollut paljon ymmärtämystä yleishyvään nähden. Eikä hän myöskään ollut
arkalasta kotoisin.
Taas tuli mieleen, miten paljosta oli äitiä kiittäminen, paljosta,
joka oli vieläkin parempaa kuin tuo pilviä piirtävä, ehjäksi parsittu
sukkaläjä piparikakkuineen.
Jos tie nyt loppuisi tähän... Oli kuin tuo musta avannon silmä
uudelleen olisi noussut eteen. Se oli jo takana päin, mutta sen pelkkä
muisto nosti Aarnen koko nuoren elinvoiman epätoivoiseen vastarintaan.
Ei, ei lopussa, ei missään tapauksessa. Elämä ei saanut, ei voinut
loppua näin. Äitikään ei sitä uskonut. Eikä kukaan elämää rakastava
voinut siihen suostua, ei ainakaan silloin, kun paraissa voimissaan
joutui kuin kynnykselle. Jatkoa täytyi olla, -- jollei tällä puolella,
niin toisella.
Oikeuden ja totuuden puolesta taistelevan oli helppo uskoa oikeuden ja
totuuden alkulähteeseen. Ja joka kerran uskoi tuollaiseen kaiken hyvän
lähtökohtaan ja keskukseen, hänellä kai oli Jumala, -- vaikkakaan ei
enää lapsuuspäivien pitkäpartaisena vanhuksena. Ja eikö ihmislapsi
kaikesta harhailustaan huolimatta ollut tuosta valkeuden lähteestä
tänne ajallisuuteen vuotanut säde, jonka määrä oli palata takaisin
tuohon alkulähteeseensä? Tämä kai oli ydin raamatun luomiskertomuksessa
ja tällähän vanhan ajan gnostikotkin olivat henkeään ravinneet.
Aarnesta tuntui kaikki tällä hetkellä niin yksinkertaiselta, kauniilta
ja tyydyttävältä. Oli aivan kuin hänen pikku poikana istuessaan äidin
polvella ja äidin kiertäessä ristiinliitetyt kätensä hänen ympärilleen.
Kunpa äiti vain olisi nähnyt, miten hyvä hänen oli olla. Tosin hän
kulki raakuuksia suustaan latelevien miesten vankina. Tosin kolme
pyssynpiippua tuontuostakin uhkaavasti tähtäytyi vasten silmiä. Mutta
kuu kumotti taivaalla, ja hänen sisimmässään oli syttynyt iloinen usko
siihen, että hän pian on määränpäässä ja saa käydä suorittamaan osaansa
siinä taistelussa, johon nyt isänmaa kutsuu ja joka ehkä voi loppua
alkuunsa, jos vain jokainen on mies ja täyttää velvollisuutensa.
Aarne ajatteli rohkeita, iloisia ja luottavia ajatuksia kotinsa ja
isänmaan tulevaisuudesta.
Hän kuuli taas kuiskauksia takaa päin ja jotain salakähmäistä liikettä.
Äkkiä tunsi hän jotain kummallista ruumiissaan. Hän kuuli laukauksen.
Ensimäistä seurasi toinen ja kolmas. Mutta niitä hän ei enää kuullut.
Hän oli suistunut suulleen maahan. Lämmin verivirta valui sulattavana
kuutamoiselle hangelle.
-- -- -- --
-- Tuomarinalku ensimäisenä, sanoi Kusti Ojanen viskaten ruumiin
rekeen. -- Sopiva teko tuomarin äpärälle.
3.
Ilona Solja makasi vuoteellaan kuivin, kyyneleettömin katsein
tuijottaen eteensä. Hänen ajatuksensa liikahti vaivalla ja väsyneesti
kuin siipirikko, yritteli, pääsi pienen kappaleen eteenpäin ja yritteli
uudelleen.
Aarne oli lähtenyt kotoa. Hän, Ilona, ei ollut estellyt, oli vain ollut
tyytyväinen, ei ollut ymmärtänyt muuta. Ei hän edes ollut levoton
jälestä päin. Ajatukset vain seurasivat Aarnea aivan hetki hetkeltä.
Niinhän ne ainakin seurasivat. Mutta tällä kerralla kuitenkin enemmän
kuin ehkä koskaan ennen. Eikä hän vain seurannut. Hän ikävöi poikaansa
aivan kuin tämä olisi ollut pitkälläkin matkalla. Hän pani aterioista
säästöön hänelle joka palan, joka jollain tavoin oli nykyajan niukkoja
paloja vähänkin parempi. Hän kertasi mielessään pikku piirteitä Aarnen
kokemista ja puheista. Hän ravitsi nälkäistä ikäväänsä ajattelemalla
hetkeä, jolloin ovikello soisi ja hänen pitkä, ryhdikäs poikansa
solahtaisi ovesta sisään joustavuus joka jäsenessä ja nuo syvät
sinisilmät säteilevinä kuin päivä keväisenä aamuna.
Mutta sitten puhkesivat levottomuudet ja sitten, sitten...
Hän ei tietänyt miten ja milloin se oli tapahtunut. Ei hän myöskään
tietänyt, kuka sen hänelle sanoi. Hänellä oli vain aavistus siitä,
että ihmiset koettivat olla hänelle ystävällisiä, koettivat sanoa
sanottavansa hellävaroin.
Aivan kuin kuolinisku ei olisi kuolinisku siksi, että se annetaan
varovasti ja arkaillen.
Tyttäret liikkuivat hiljaa hänen ympärillään. Hän näki heidän lempeästi
hymyilevän. Hän tunsi heidän peittelevän häntä hänen väristessään
kuin vilussa. Hän tunsi kiitollisuutta siitä, mutta hän ei jaksanut
puhua. Hänellä oli vain pohjaton tarve levätä, levätä että hän jaksaisi
sitten...
He olivat luvanneet ... hän ei tietänyt kuka, mutta hänelle oli
sanottu, että he toisivat Aarnen kotiin, niin että hän itse saisi pukea
poikansa viimeiselle matkalle.
Nyt täytyi levätä, koota voimia, että jaksaisi sitten. Silloin hän
tahtoi nousta ja mennä vastaan. Aarnen täytyi tuntea, että äiti koko
ajan oli odottanut, ikävöinyt ja nyt tuli vastaan syli ja sydän avoinna
niinkuin aina ennenkin. Aarnen täytyi saada tuntea, ettei hän enää
ollut pahojen, vihaa uhkuvien ihmisten keskellä, vaan kotona, kotona,
missä häntä rakastettiin, missä häntä pidettiin hyvänä, missä kaikki
oli häntä kohden ojentuvaa, häntä ympäröivää ja ikävöivää hellyyttä.
Käsi laskeutui äidin otsalle. Se oli pieni ja pehmeä, mutta siinä oli
kuin voimaa. Tuskantäydet yöt surunmurtaman äidin rinnalla olivat
tehneet nuoren tytön täyskypsäksi naiseksi.
-- Äiti! -- Ääni oli hyväilevä ja hellä. -- Äiti, nyt he tulevat.
Ilona kavahti pystyyn. Hän sai kuin yliluonnollisia voimia. Ja tytärkin
auttoi.
He olivat ovella, kun portaista kuului raskaita askelia. Aarne tuli,
vaan ei ryhdikkäänä, säteilevänä kuten tavallisesti. Hän makasi
hiljaa ja liikkumatta kuin levolle laskeutunut soturi. Pään asento
oli väsynyt, lepoa ikävöineen ja viimeinkin lepoon päässeen. Kaulan
ympärille oli kierretty valkoinen liina, joka muodosti kuin korkean
sotilaskauluksen.
-- Tänne, tänne, -- Ilona kulki edellä Aarnen omaan huoneeseen. Se
oli täynnä kukkia ja siellä oli äidin kuntoonlaittama vuode. Se otti
vastaan kuin hellä, odottava syli.
Syvä, pyhäinen rauha ympäröi kunniavahtina varhainkaatuneen
vuodetta. Rakkautta, rakkautta huokui koko koti. Ja kaikki keskittyi
poistemmatun, ehkä kuitenkin lähellä olevan ympärille.
Mutta kun koti oli vieraista tyhjä, täytti sen suuri, sydäntäsärkevä
äidinitku.
Ilona oli polvillaan poikansa vuoteen vieressä. Hän hyväili poikaansa,
hän puhui hänelle, nyt sydämellisemmin kuin koskaan. Ennen oli
jokapäiväinen touhu ja kiire tukahuttamassa sydämen kaikkein hellimpiä
sanoja. Ennen oli arkisuus vaatimuksineen vuolaana virtana väkipakolla
vetänyt muassaan, aina vain muassaan. Nyt oli virta pysähtynyt.
Pyhäinen hiljaisuus oli avannut ovet temppeliinsä.
-- Poikani, poikani, avaa silmäsi, avaa ne kerran, yhden ainoan vielä.
Sano, että tunsit rakkauteni viimeiseen asti, ettet ollut yksin, et
avuttomana?
Ilona näki tuskanpiirteet suun ympärillä. Hänen sisimpänsä värisi
yhtenä ainoana vertavuotavana haavana. Kädet painuivat hyväilevästi
kärsivän suun ympärille. -- Poikani, poikani, ethän sinä kärsi enää?
Sano, että tunnet rakkautemme --, että tiedät olevasi, et vihamiesten
ympäröimänä, vaan kotona, kotona.
-- -- -- --
Pehmeä käsi laskeutui taas Ilonan päälaelle. Iso sisko seisoi äidin
vieressä. Hänen toinen kätensä kiertyi Aarnen, toinen äidin ympärille.
Hän kertoi, että Maija ja Airi olivat tulleet.
Heilläkin oli kukkia, ihania tuoksuavia kukkia Aarnelle, joka niin oli
rakastanut kukkia. Ja sitten Airilla oli peite, jonka hän oli ommellut.
Hän oli kesällä Aarnen pyynnöstä alkanut valmistaa leijonalippua, ja
se oli puolivalmiina ollut mukana juhlassa, jossa Aarne oli pitänyt
puheen. Hän oli seisonut melkein lipun juurella ja puhunut innostavia
sanoja nuorista isänmaansa nostajina. Nyt oli Airi ommellut lipun
valmiiksi, -- peitteeksi Aarnelle.
Ilona veti heitä kädestä muassaan. -- Tulkaa, tulkaa tänne Aarnen luo!
Täällä on niin hyvä olla. Katsokaa, kuinka rauhallisesti hän nukkuu.
-- Ja näettekö, että hän hymyilee?... Oli kuin tuskaa suun ympärillä
ensin. Mutta nyt se on väistynyt. Se on poissa. Onhan hän kotona. Hän
tuntee, että hänen on hyvä olla. -- Ilonan käsi painui hyväilevästi
pojan poskelle, tarttui sitten rinnalla lepääviin käsiin, hyväili,
koetti lämmitellä.
-- Poikani, rakas poikani, miten kaunis peite sinulla nyt on! Ja miten
iloisesti sinä katsoisit ympärillesi, jos jaksaisit!
Ääni hyväili, käsi hyväili. Ilona puhui pojalleen ja pojastaan. Muuta
hänelle ei ollut olemassa.
Ovikello helähti taas. Tuli toisia. Ja heilläkin oli kukkia. Kukkia ja
rakkautta, paljon rakkautta ... kaikki Aarnelle.
Siinä oli kuin lieventävää lääkettä suureen, veristävään haavaan.
Maijankin pojat tulivat. He tahtoivat vielä kerran nähdä Aarnen ja
hänen paariensa ääressä uudistaa valansa isänmaan puolustajina. He
olivat ainoastaan viidentoista vanhat, mutta hekin tahtoivat olla
uskolliset kuolemaan asti, jos sitä kysyttäisiin.
He jäivät hetkeksi kahden Aarnen huoneeseen.
-- Tällainen viaton veri huutaa maasta. -- Taunon jäntevä käsi puristui
nyrkkiin, ja vartalo suoristautui sotilaalliseen ryhtiin.
Pentin kasvoilta oli joka ainoa Veripisara valahtanut kuin
olemattomiin. -- Minä tunnen, että mielelläni antaisin vereni. Mutta
voisinko vuodattaa toisen verta lähimmäinen silmäini edessä...?
-- He ampuivat takaa, -- tuli vaivalla Taunon yhteen puserrettujen
huulien takaa, -- salakavalasti takaapäin. Ajattele sitä!
Poikien silmäluomet punoittivat heidän heittäessään hyvästi. Ilona
näki, että he olivat rakastaneet Aarnea, ja hän tarttui siihen kuin
suureen antimeen, jonka hän sai viedä hiljaisuuteen, poikansa ihanaan
lepokammioon.
Hän painui siellä uudelleen polvilleen vuoteen viereen. Hänen oli
vaikea olla hetkeäkään erossa sieltä. Hän oli oikeastaan saanut olla
niin vähän Aarnen seurassa. Pojalla oli usein ollut kiire. Ja hänellä
itsellään samoin. Elämä oli ollut kovaa siinä suhteessa. Ensin oli
täytynyt ahertaa toimeentulon puolesta niin, ettei edes saanut olla
omien lastensa kanssa niin paljon kuin olisi tahtonut. Sitten kun
helpotti siltä kohdalta, olivat yleiset harrastukset velkoneet. Ne
olivat vaatineet kuin osansa. Ja velka oli maksettava. Siltä oli
tuntunut. Mutta voi, miten nyt kirveli syvällä sisimmässä, nyt, kun
yhdessäolon lyhyet hetket armotta olivat huvenneet loppuun niinkuin
aikalasista toiselle puolelle valunut viimeinen hiekkajyvä.
Kun levottomuudet alkoivat, saivat kaikki yhtäkkiä aikaa yllin kyllin.
Koulut lakkasivat toimestaan. Yhdistystyö oli seisauksissa. Mutta
Aarne, Aarne oli silloin jo poissa ... pitkällä matkallaan.
-- Avaa silmäsi, avaa, yhden ainoan kerran vielä! -- Ilona kerjäsi
kerjäämällä. Hän tiesi, ettei hän kauan enää saisi katsella edes näitä,
nyt niin levollisesti umpeenpainuneita silmiä. Pian veisivät Aarnen,
ottaisivat pois tämän murtuneen, mutta niin rakkaan tomumajankin...
Hän puristi kangistunutta kättä tuntematta sen kylmyyttä. Hän oli
tietoinen vain siitä rakkaudesta, joka on valmis Manalankin maalta
velkomaan takaisin kadonnutta lasta.
He olivat luvanneet hänelle, etteivät sulkisi arkkua ennenkuin viime
hetkessä, että hän saisi katsella poikaansa niinkauan kuin mahdollista,
saisi nähdä hänen hymyilevän tuota siunatun rauhallista hymyä, joka
aivan kuin puhui siitä, että tuona pimeänä kauhujen yönä suuri, ijäinen
rakkaus oli häntä ympäröinyt ja ottanut helmaansa.
-- -- -- --