käytännöllisyyttä, papan sielun tyyneyttä. Ja se on ollut pelastukseni.
Tunneherkkyydessä, samoin kuin sekä eroottisiin että uskonnollisiin
taipumuksiin nähden saitte Aini ja sinä siksi paljon, että minä onneksi
jäin osattomaksi. Muuten kai jo olisin vähintäin hulluinhuoneessa.
Sillä Alli, minä en saanut viettää huoletonta lapsuutta, niinkuin
luulitte ja niinkuin lapsista yleensä luullaan. Minua hätyytettiin,
ahdistettiin, pyydettiin useamman kerran. Milloin ahdisti renki,
milloin vastaantulija tiellä. Lapsen täytyi oppia ymmärtämään --
pelkäämään. -- Lapsen täytyi tutustua kuiluihin, joista moni ikänsä
säästyy. Eikä ollut mahdollisuutta puhua kenellekään. Kaikki oli
kannettava yksin, -- yksin sekin, että joka ainoa mies -- isää
lukuunottamatta -- herätti kauhua. Ymmärrätkö että siinä kysyttiin
hermoja, kysyttiin mielen tasapainoa, tahdon lujuutta?
Alli seisoi kuin pohjattoman kuilun partaalla, jonne katsoessa huimasi
voimattomuuteen saakka. Yksin, yksin oli Martta lapsesta asti kantanut
kaikki ... kantanut niin, että kaikki hänessä vain näkivät iloisen,
reippaan tytön. Kaunis, iloluontoinen Martta, jota niin moni oli
omakseen tahtonut, oli tällaisista syistä aina pysynyt kylmänä.
-- Raskainta on ollut taistelu halveksimishalua vastaan. Voin sanoa
veriin asti taistelleeni säilyttääkseni edes jonkinmoisen teoreettisen
uskon ihanteeseen. Ja siksi se onkin minulle henkeäni kalliimpi. Sillä
minä omistan sen. Minä ajattelen ihmisiä sairaina lapsina. Se estää
halveksimasta. Ja minä pidän lujalla otteella kiinni siitä ihanasta
todellisuudesta, että elämäni työnä on edes jossain määrin auttaa
sairaita terveiksi.
-- Kuuletko? -- Martta keskeytti puheensa. Hänen kasvoilleen valahti
kaunis, kirkastunut hymy. Yläkerran sairaspuolelta kuului muutaman
heikkomielisen levotonta huutoa. -- Muille tuo on vastenmielistä.
Minulle se on sairaan ihmiskunnan avunhuuto, velvoittava, minua
työhön kutsuva huuto. Minun täytyykin mennä nyt. -- Hän kietaisi
kätensä Allin kaulaan hänelle tavattomalla hellyydellä. -- Rakas, tule
oikein onnelliseksi! Minä iloitsen jokaisesta, joka voi perustaa oman
onnellisen kodin.
Sen sanottuaan hän läksi. Kun hän palasi, oli huone tyhjä. Pöydällä
lasissa oli suuri, valkoinen ruusu.
Martta katsoi kelloaan. Juna eteläänpäin oli äskettäin lähtenyt.
Olisikohan Alli? -- Se olisi ollut hänen tapaistaan.
Hänet oli siis vienyt kutsuva elämäntyö ja ... odottava oma koti.
Martta otti ruusun käteensä, katsoi nälkäisesti sen tahratonta
puhtautta ja painoi sen viimein hetkeksi kuuman kirveleviä silmiään
vasten kuin pidättääkseen esiinpyrkiviä kyyneleitä.
Sitten hän laski sen takaisin lasiin ja palasi työhönsä.
III
MYRSKYN NOUSTESSA
1.
Aarne Solja, se pieni kiharapäinen poika, joka nukkui äitinsä
syliin muutamana kauniina kesäiltana tämän yhdessä Pentin kanssa
laskiessa Suviniemen pappilanrannasta, astuskeli nyt ripein askelin
keskikaupungilla olevaa asioimiskonttoria kohden. Kilpajuoksija, jota
Alli oli arvostellut "innostuksenmieheksi" oli nyt vuosiltaankin mies.
Hänen suuret siniset silmänsä katselivat iloisesti edessäpäin olevaa
elämää, ja hän vihelteli mielellään -- niinkuin linnut keväisin oman
sisimpänsä pakosta.
Kiittämätön hän olisikin ollut, jos hän olisi kulkenut alla päin.
Onni oli ollut hänelle myötäinen. Hän oli suorittanut lainopilliset
tutkintonsa loppuun, läpäissyt ne iloisenhuolettomana ja kuitenkin
menestyksellä. Tultuaan kirjoitetuksi hovioikeuteen oli hän saanut
työtä, joka sekä tyydytti että huvitti, samalla kuin se taloudellisesti
lupaili hyvää. Sitäpaitsi hän oli saanut odottamattomia lisätuloja
muutamasta mielenkiintoisesta yrityksestä. Hän oli poikasesta asti
rakastanut urheilua, -- muutakin kuin kilpajuoksua raitiovaunun kanssa.
Merielämä etenkin oli huvittanut häntä. Tuttavan perämiehen seurassa
hän kohta lopetettuaan koulunsa oli saanut tehdä pitkän merimatkan.
Merellä hän teki merimiehen töitä ja ansaitsi siten ylläpitonsa.
Mutta kun laskettiin maihin eli hän herroiksi, käveli katselemassa,
kuuntelemassa ja nauttimassa kaikesta siitä mitä suuri, avara maailma
tarjosi nuorelle nälkäiselle katsojalle. Ahavoituneena, reippaana ja
sisäisesti rikastuneena hän palasi kotiin. Ja olipa matkalla tullut
opituksi sellaista, josta näkyi koituvan rahallistakin hyötyä, koska
hän sen jälkeen joutui siihen laivaosakeyhtiöön, josta hänellä nyt oli
nuo tuntuvat lisätulot.
Aarne hymyili samalla kuin hieroskeli korvalehtiään, joita tammikuun
pakkanen puraisi. Olisi tehnyt mieli viheltää tässä kadulla. Ajatukset
olivat niin iloisia.
Oli mukavaa olla nuori, hyvin nuori ja kuitenkin jo merkitä jotain,
mennä virastoon ja asettua paikoilleen vanhojen, työhön tottuneiden
virkailijoiden kanssa kuin kokenut mies ainakin. Oli mukavaa istua
laivayhtiön kokouksissa päättämässä tärkeistä asioista ja mukavaa
sekin, kun sai laskea yhä suurenevia tuloja hyväkseen ja niillä
ilahduttaa sekä omaisia että itseään. Niistä oli sekin etu, että ne
toivat kerran perustettavan oman kodin kuin hyvän kappaleen lähemmäksi.
Aarnelta pääsi puoleksi tukahutettu vihellys. Omankodin ajatus pani
hänet aina erikoisen hyvälle tuulelle. Hän oli jo monessa suhteessa
selvillä siitä millaiseksi tuo koti oli muodostettava. Tosin siellä
toisen vapaan ja samanarvoisen ihmislapsen tahto voisi rajoittaa
hänen omaansa. Mutta hän eli siinä iloisessa uskossa että he molemmat
enimmäkseen tahtoisivat samaa. Hänellä oli todellisuustajunnastaan
huolimatta rajattomasti iloista luottamusta elämään. Silloinkin, kun
hän näki inhimillisiä heikkouksia ympäristössään hän enimmäkseen vain
hymyili niille, samalla kuin kohteliaasti väisteli niistä koituvia
hankauksia.
Mutta vaikka hän olikin taitava tällaisessa kohteliaassa
väistelemisessä, ei hän kuitenkaan koskaan tehnyt sitä oikeuden
kustannuksella. Hän oli lueskellut lakitiedettä sisäisestä halusta.
Hän ihannoi lakimiehen elämäntehtävää, ja hänen oma oikeudentuntonsa
oli tinkimätön. Mutta kun hän tämän johdosta joutui sanomaan
lähimmäisilleen jotain heille vastenmielistä, teki hän senkin suopea
hymy huulilla ja välejä tasoitteleva ritarillisuus esiintymisessään.
Hän tahtoi rauhan miehenä olla rakentamassa rauhaa. Ja kun ihmisten
keskinäisissä suhteissa yleensäkin ystävällinen kohteliaisuus sai
suuria aikaan, niin kaiketi ainainen rauha viihtyisi kodissa, jonka
perusti kaksi toisiaan rakastavaa ihmislasta. "Hänen tyttönsä" olisi
tietysti aina hyvä hänelle. Siitä hän oli varma.
Mutta kuka oli hänen tyttönsä?
Aarnen täytyi hymyillä. Kahdeksanvuotiaana hän oli ensi kerran
rakastunut. Hän kirjoitti silloin päiväkirjaansa, että hän vanhempana
aikoi mennä naimisiin Ellin kanssa. Äidillekin hän puhui asiasta.
Mutta äiti vain hymyili ja selitti, ettei sellaisia päätöksiä pitäisi
tehdä vielä kahdeksanvuotiaana. Sellaiset oli siirrettävä hyvän
kappaleen tuonnemmaksi. Koko asia kävi äidin sanojen johdosta aivan
kuin epäpäteväksi. Osaksi vaikutti siihen sekin, että nuorempi veli
kertoi tehneensä saman päätöksen. Pikku veli tosin sairastui vähän
myöhemmin lavantautiin ja kuoli samoihin aikoihin kuin isäkin, joten
ei siltä kohdalta ollut estettä, mutta rakkaus Elliin oli -- tuota
päiväkirjamuistiinpanoa lukuunottamatta -- haihtunut olemattomiin.
Riitta olikin oikeastaan laskettava Aarnen ensimäiseksi rakkaudeksi.
Hän oli pirteä ja vaikeasti hallittava kuin äksy varsahevonen. Pikku
pojasta asti oli Aarne intohimoisesti rakastanut hevosia, äksyjä
etenkin. Juuri ne olivat saaneet hänen silmänsä säteilemään ja poskensa
hehkumaan -- aivan niinkuin Riitta nyt.
Riitta oli monesti kova ja kylmäkiskoinen. Hän katsoa luimisti
loukkautuneesti pitkien mustien ripsiensä alta, ilman että Aarnella oli
aavistustakaan siitä, mistä vihat. Mutta jos Aarne silloin vetäytyi
pois potkua välttääkseen, saattoi noista graniitinharmaista, älykkäistä
silmistä välähtää kuin kirkas sädekimppu, joka kahlehtivalla voimalla
veti syrjään väistyvän takaisin.
Lukemattomia kertoja olivat he pitäneet hauskaa yhdessä, milloin
kelkkamäessä, milloin vesillä Aarnen omassa, sirossa purjeveneessä.
Sen nimi oli "Laine" ja se keinutti ihmislasta iloisesti kuin aalto
ainakin. Sen keinuttamana ei voinut ajatella muuta kuin iloisia
ajatuksia. Siitä olivat yhtä mieltä kaikki ne monet, joita Aarne
oli "Laineellaan" kuljettanut siintävälle ulapalle. Laila oli ollut
kaikkein hauskimpia heidän joukossaan, -- huolimatta siitä, ettei hän
ollut ensinkään äksy. Hän oli päinvastoin tyyni, tasainen, reipas ja
lisäksi aina lauleleva.
Kaksi suurta ruskeata silmää katsoi samassa veitikkamaisesti Aarneen,
niin elävinä ja todellisuudelta tuntuvina, että Aarne aivan säpsähti ja
katsoi katua pitkin nähdäkseen oliko Airi todella läheisyydessä.
Nuo kaksi ruskeata silmää panivat kuin pisteen luetteloon "tytöistä".
Se piste oli oikeastaan tullut pannuksi jo viime kesänä. Aarne oli
silloin asettunut maalaistaloon asumaan, siellä lukeakseen viimeisiä
tenttejään. Kun hän pyörällään saapui taloon tehden oikein komean
kaaren ajaessaan portaiden eteen, näki hän vilahduksen tyttömäisestä
olennosta, joka livisti pihan nurkatse keittiön puolelle niin
vikkelästi, että kaksi pitkää palmikkoa vain heilua huiskahti ilmassa.
Virkistävän uinnin, pukeutumisen ja perinpohjaisen siistiytymisen
jälkeen oli Aarne menossa tavaroitaan purkamaan, kun lempeäkatseinen,
äidilliseltä näyttävä nainen tuli portailla vastaan, esitti itsensä
rouva Maija Kärkenä ja kutsui kahville.
Sali, johon he astuivat, oli suuri, matalakattoinen maalaistalon sali,
missä huonekalut vanhaan reiluun tapaan seisoivat seiniä pitkin ja
missä pöydillä oli harvat pumpulilangoista punotut, tupsunurkkaiset
liinat. Kaksi nuorta poikaa siellä myöskin oli ja lisäksi tyttö,
jonka pulskat palmikot iloisesti heilahtelivat hänen kääntyessään
sisääntuleviin päin. Tytön valkean otsan alta loisti kaksi suurta
ruskeata silmää.
Hauska kesä heillä sitten olikin huolimatta hätyyttävästä tenttiluvusta
ja siitä, että Maija-rouva lapsineen kovin kaipasi keväällä myytyä
"Ilorantaa". Jo ensimäisenä iltana, kun aikaisemmin taloontulleet
nuoret esittelivät Aarnelle ympäristöä, pitivät he aikalailla
hauskaa. Airissa oli iloisuutta kuin laulelevassa kevätpurossa. Hän
esitteli lystikkäällä tavalla kaikki ympäristön sekä kaksi- että
nelijalkaiset asujamet talon Mikko-nimisestä kissasta alkaen veräjän
takana ynisevään, typerältä ja itsepintaiselta näyttävään nupopäiseen
Niku-nimiseen härkävasikkaan. Ja kun Mikko, jolla oli erikoinen tapa
karata ihmisten selkää pitkin aivan kuin puunrunkoa myöten, otti Aarnen
selän urheilukentäkseen, ja tämän täytyi puraista huultaan, jottei
ilmaiseisi miten pahalta se tuntui hänestä, kissoja inhoavasta, selitti
Airi veitikka silmässä Mikon olevan talon ainoan rohkeutta koettelevan
pedon.
Mitättömiähän nämä tällaiset muistot olivat itsessään, mutta niistä
tuli sittenkin vielä jälestäpäinkin niin iloinen mieli, että oikein
täytyi hymähtää. Ne olivat kuin lämmin kesäinen päivä täynnä
vastustamatonta iloa.
Tuollaisesta kesäisestä ilosta oli näinä pimeinä syys- ja
talvipäivinäkin saanut nauttia nyt, kun Maija-rouva lapsineen syyskuun
alusta oli asettunut Helsinkiin. Eihän Aarnen suhde Airiin oikeastaan
ollut sen kummempi kuin toisiinkaan, joista oli pitänyt. Rakkaudesta
ei puhuttu heidän välillään koskaan. Toverillisen reippaasti he
vain pitivät hauskaa yhdessä. Mutta oli kuin sittenkin omaan kotiin
kohdistuvat ajatukset viime aikoina olisivat tulleet entistä
lähemmäksi. Etenkin Airin tultua Helsinkiin.
Ensimäisen, Elliin kohdistuneen rakkauden johdosta oli Aarnen mieleen
juurtunut käsitys, että rakkausasioissa oli varottava liiallista
kiirettä ja kovin nuorta ikää. Airi oli viisi vuotta nuorempi Aarnea.
Tämä tunsi siitä syystä vastuunalaisuutta nuorempaansa nähden. Airin
täytyi päästä varttumaan ijässä ja viisaudessa, saada tilaisuutta
nähdä muitakin nuoria miehiä kuin niitä, joihin oli tutustunut
syrjäisessä maaseutukaupungissa, ja sitten vasta valikoida. Näin Aarne
oli ajatellut aikaisemmin. Mutta nyt olikin Airi yhtäkkiä tullut
helsinkiläiseksi ja ensi keväänä hän toivon mukaan saisi valkean
lakkinsa. Sentähden ne omaan kotiin kohdistuvat ajatuksetkin olivat
tulleet kuin lähemmäksi.
Aarne vihelteli iloisesti noustessaan portaita siihen
asianajokonttoriin, jossa hän aamupäivisin työskenteli. Häneltä oli
aamupäivällä jäänyt tänne paperit, jotka hän tahtoi saada illan postiin.
Hän hääti Airin mielestään, pisti avaimen lukkoon ja astui sisään.
Pöydällä hänen paikallaan olivat paperit konekirjoittajan monistamina.
Aarne rupesi tarkastamaan niitä, kirjoitti kirjeen ja laittoi sitten
postinsa kuntoon. Hän oli jo ovea sulkemassa, kun muuan toveri
takaapäin löi häntä olkapäälle. -- Terve, olipa tämä mainiota!
Aarne ennätti ajatella, ettei se hänen kannaltaan katsoen ollut
kovinkaan mainiota. Vanhemmat virkatoverit työnsivät usein --
nuoremmille opiksi ja itselleen huojennukseksi -- nuorten niskoille
sellaista mitä eivät itse halunneet tehdä. Ja kelkkamäki Airin seurassa
houkutteli tänäiltana tavallista enemmän.
-- Ryssät ja meikäläiset punovat juoniaan vimmatusti. Meidänkin täytyy
kiirehtiä. Pian varmaan laukenee.
Aarnelta unohtui sekä Airi että kelkkamäki. Innostuksen mies hänessä
heräsi. -- Joko todellakin?
-- Siltä näyttää. Mutta eihän ryssien kelloon koskaan ole ollut
luottamista. Joka tapauksessa tarvitsisimme huomenna luotettavan
toverin apua.
Aarne oli kohta valmis. Hänen silmänsä aivan säteilivät suurina,
syvänsinisinä, täynnä uskallusta ja intomieltä.
-- Minä aion huomenna erään toverin kanssa lähteä pienelle retkelle,
jatkoi toinen. -- Tarkoitus on sama. Siitä tuonnempana. Jota harvempi
tästä tietää sitä parempi. Toverillani on oma hevonen. Mutta me
tarvitsisimme jonkun, joka toisi sen takaisin tänne, jos meidän olisi
parempi jatkaa toisaalle.
-- Kyllä minä, jos vain työn puolesta täällä...
Toveri puisti hänen kättään. -- Kiitos! Kyllä minä järjestän kaiken
täällä, jos niiksi tulee. Ja huomenna minä soitan. Sanon että tulen
hakemaan kirjesalkkuani. Se tietää sitä, että mainitsemallani
kellonlyönnillä pysähdymme teidän kohdallenne.
Erottiin pään nyökkäyksellä ja Aarne jatkoi portaissa hiljalleen
viheltelemistä. Mutta viheltäessään hän ajatteli miehen ajatuksia
siitä, mitä oli uhrattava isänmaanalttarille, jos niiksi tulisi.
Kovin pahaksi hän ei kuitenkaan uskonut tilanteen kärjistyvän.
Ja vaikka kärjistyisikin aluksi, niin pian siitä kuitenkin
selviydyttäisiin, kun vain kukin pitäisi tiukasti kiinni siitä, mikä on
oikein, samalla kuin osoittaisi taipuvaisuutta siinä, missä sellainen
oli paikallaan. Suuria myönnytyksiä oli tehty vasemmistolle. Tokkopa
kukaan rupeaisi suorastaan päättömiä vaatimuksia väkipakolla ajamaan
eteenpäin. Olihan työkansalla järkeäkin. Ja oikeudentuntoa myöskin,
kaikesta eksytyksestä huolimatta.
Luottava usko tulevaisuuteen mielessään, soitti Aarne Airin ovikelloa.
Se helähti niin iloisen kutsuvasti, että helähdyksellään aivan kuin
veti Airin ovelle.
Aarnen lakki lennähti päästä iloisesti kuin lintu nousussaan. Mutta
kelkkamäestä hän ei puhunut sanaakaan, hän vain ripusti takkinsa
naulaan ja astui sisään. Sitten viskautui hän suoraapäätä vilkkaaseen
keskusteluun kaikenlaisista pikku asioista. Hän tahtoi kuulla, oliko
Airi onnistunut pysymään priimuksena täällä Helsingissäkin? Ottiko hän
täällä yhtä innokkaasti kuin kotikaupunkinsa koulussa osaa toverikunnan
toimiin, ja oliko hänellä nytkin joukko luottamustehtäviä?
Aarne oli aina pannut arvoa siihen, että Airi monessa suhteessa oli
niin kykenevä. Hetken huvi saattoi miellyttää toisenkinlaisten tyttöjen
joukossa, mutta arvoa hän antoi oikeastaan vain kuntoaan osoittaville.
Nuo loistavat, ruskeat silmät olivat hänestä niin sytyttävät siitäkin
syystä. että ne puhuivat kelpoisuudesta, johon saa toi luottaa kuin
lujaan toverilliseen kädenpuristukseen.
Kouluasioista siirsi Aarne puheen varovaisesti lähemmä nykyhetken
vakavuutta. Pian kysyttäisiin ehkä tavallista suuremmassa määrin sekä
miesten että naisten kuntoa. Mutta koetuksen aika ei arvattavasti
tulisi kestämään kauan. Jokainen järkevä ihminen -- työmies samoinkuin
muutkin -- oli käsittävä, että oli järjetöntä ponnistaa vastoin lain ja
oikeuden tutkainta.
-- Lakimies, lakimies, lauleli Airi sormeaan heristellen. Mutta äänen
vallattomaan sävyyn sekoittui hiven hellyyttä.
-- Niin, sitä juuri minä olenkin. Oikeuden voittoon minä uskon. Ja laki
on oikeuden edustaja ja tulkki.
-- Mutta entäs kun sanotaan, että lakimiehet vain vääntelevät ja
kääntelevät oikeutta?
-- On pappeja, on pappiparkoja.
-- Ja samoin kuin pappi innolla julistaa evankeliumia, samoin aiot sinä
julistaa ihmisille lakia?
-- Niin, juuri. Nykyään innostunkin vain yhdestä suuresta yleisestä
sekä muutamasta pienestä yksityisasiasta.
-- Sen suuren minä tiedän; lain ja oikeuden voitto. Mutta entä ne
"muutamat pienet?" -- Airi katsoi veitikkamaisesti kulmainsa alta.
-- Ne koskevat minun tulevaa kotiani. Kun väsymykseen asti olen
innostunut tuosta suuresta, on niin hauskaa ajatella noita
"pikkuasioita". Minä olen jo kokolailla selvillä monesta seikasta.
Minä en esimerkiksi voi sietää tinalusikoita. Niitä ei koskaan saa
puhtaiksi. Niissä on minusta aina rasvaisen makua. Minä en sellaisia
suvaitsisi keittiössänikään. Sitävastoin soisin, että pöydässä
tarjoilevalla sisäköllä aina olisi valkea esiliina ja valkea pieni
myssy päässä. Se on niin hauskan näköistä.
-- Ei siinä talossa emäntä saisi sanoa paljonkaan, koska isäntä
määräisi palvelijan puvut ja keittiössä käytettävien lusikoiden laadun.
-- Airin äänessä oli veitikkaa, mutta muuta myöskin.
-- En minä määrää, puolustihe Aarne, -- minä _toivon_ vain hartaasti.
Tietysti jos _hän_ tahtoisi toisin, ratkaisisi se. Minun vahva
aikomukseni on olla hyvä vaimolleni. -- Katseeseen tuli enemmän lämpöä
kuin tarkoitus oli.
Airi aivan hätääntyi. Kadutti kovin, että oli tullut noin sanotuksi.
-- En minä usko, että emäntä koskaan tahtoo toisin kuin se, joka on
hyvä hänelle, tuli äänellä, joka koettamalla koetti tukahuttaa sisäistä
lämpöä.
Samassa tuli Maija-rouva huoneeseen. Hän oli vasta tullut kaupungilta
ja oli huolissaan kaikesta siellä kuulemastaan. Tauno ja Penttikin
olivat taas jossain poissa, -- kai jossain harjoituksessa. Harvoin he
aikeistaan puhuivat. Mutta tiesihän Maija sen, että pojatkin tahtoivat
olla valmiina, jos tarvittaisiin. Tuollainen harjoitteleminen sitä
varten, että osaisi surmata lähimmäisiään, oli sittenkin kauheata. Se
kävi aivan tunnolle.
-- Mutta täti -- eihän kukaan meikäläisistä aijo ryhtyä sotaan,
elleivät toiset aloita. Ja jos tehdään väkivaltaa oikeudelle ja
lailliselle järjestykselle maassa, onko silloin oikein nahjusmaisesti
vetäytyä pois?
-- Ei nahjusmaisesti, mutta voisihan taistella aatteellisin asein. Se
on raamatun kanta, enkä usko, että muu kelpaa tekojamme ohjaamaan.
-- Voiko täti aatteellisin asein taistella kuulaa ja pistintä vastaan?
Ja ovatko raamatun ihanteet järjenvastaisia, ja mahdottomia toteuttaa?
En sitä paitsi usko, että tästä koituu kovinkaan pitkällistä taistelua,
vaikka se aluksi, syttyisikin. Kyllä kaikki vielä selviää.
Aarne, puhui iloisella luottavaisuudella. Se oikein kevensi Maijan
mieltä. Hän jatkoi kuitenkin puhetta huolistaan. Penttikin olisi
kovin kärsinyt tästä, jos nyt olisi ollut mukana. He olivat sodan
suhteen olleet aivan samalla kannalla. He olivatkin yleensä yhtä
mieltä kaikissa tärkeimmissä asioissa, niin erilaisia kuin he alkujaan
olivatkin. Mutta rakkaus ja monivuotinen yhdyselämä sulatti ihmisen
kuin yhdeksi toisen kanssa.
Airi ja Aarne sattuivat samassa katsomaan toisiinsa, ja molempien
kasvoille nousi lämmin laine, molempien katse ilmaisi enemmän kuin he
oikeastaan olisivat suoneet.
-- Kiitos, sanoi Aarne etehisen ovella. -- Minulla on kaunista
muisteltavaa, jos sattuisin lähtemään vähän poiskin.
Hän sulki kiireisesti oven kuin peläten tiedusteluja. Sitten juoksi hän
ripeästi portaita alas, ei vihellellen kuten aikaisemmin, vaan vakavat,
joskin toivehikkaat ajatukset mielessä.
Hänen tullessaan kotiin, istuivat sisaret läksyjään lukien
ruokailuhuoneen pöydän ääressä. Äiti kirjoitti omassa huoneessaan
puhtaaksi jotain pöytäkirjaa. Äiti oli entistä enemmän ruvennut
ottamaan osaa yleisiin harrastuksiin. Aarnen kautta oli kodin
taloudellinen asema tullut entistä suotuisammaksi. Ja kun tytötkin jo
olivat niin vanhoja, että molemmista oli tuntuva apu kotiaskareissa,
oli äidillä aikaa entistä enemmän. Hän oli siitä syystä, kuten
sanoi, ruvennut lyhentämään entisaikoina kerääntynyttä velkaa
yleisharrastuksiin nähden. Mutta yleisharrastuksilla näkyi olevan itse
paholaisen tavat. Kun saivat pikku sormen veivät koko käden. Äidillä
oli yhtenään jos jonkinlaisia tehtäviä.
Aarnen olisi tehnyt mieli jutella jonkun kanssa, mutta kun ei kellään
ollut aikaa, asettui hän soittokoneen ääreen. Hän oli aivan erikoisella
tuulella. Oli niin hyvä olla. Mutta samalla tuntui siltä, kuin olisi
seisonut jonkun suuren ja ihmeellisen kynnyksellä.
Viimein nousi vanhempi sisar kirjojensa äärestä. Hän oli jo
korkeimmalla luokalla, kuten Airikin, joskin toisessa koulussa.
Painaessaan kirjansa kiinni laulahti sisar iloisesti. Aarne
tunsi säveleen ja vastasi jatkamalla. Sisar ja hän olivat hyvin
samanluontoiset. He olivatkin oppineet puhelemaan sanoitta -- näin
laulaen esimerkiksi. Nytkin sisar tuli suoraa päätä Aarnen luokse. He
hymyilivät ja ojensivat kättä toisilleen ... noin vain kuin kaksi hyvää
toveria. Heille oli tullut sellainen tapa.
Äitikin oli saanut työnsä valmiiksi. Hän rupesi yhdessä lasten kanssa
kattamaan pöytää.
-- Äiti, sanoi Aarne pöydästä noustessaan. -- Ehkä minä huomenna lähden
vähän maalle muutamien toverien kanssa, -- oikeastaan heitä vähän
saattamaan.
Ilona näytti tyytyväiseltä. Aarnehan nykyään aina oli työssä. Pieni
matka maalle tekisi hänelle varmaan hyvää.
Aarne kumartui suutelemaan äitiä toivottaessaan hyvää yötä. Hän oli
siinä suhteessa säilyttänyt lapsuusaikansa tavan. Äidin katse seurasi
häntä lämpimänä ja säteilevänä. Hän ei sitä suorastaan nähnyt, vaan hän
tunsi sen. Ja hänelle tuli kuin paha olla.
Ehkä äiti olisi ottanut koko asian toisella tavalla, jos hän olisi
aavistanut... Oliko tämä ehkä jonkunlaista pettämistä?
Mutta mitä olisi ollut sanottava? Eihän hän itsekään vielä tietänyt
mitään. Arvaili ja aavisti vain. Nykyään toimittiin selittelemättä,
puhumatta. Puhuminen olisi vain tuottanut äidille huolta ja
levottomuutta. Sillä vaikka äiti hommailikin kaikenmoista kodin
ulkopuolella ja vaikka hän usein saattoi muistuttaa ja oikaista
sellaisesta, johon ei olisi viitsinyt kiinnittää huomiota, ei ollut
vaikea tietää, millainen mieli hänellä oli lapsiaan kohtaan.
Aarnen sisimmässä tuntui yhtäkkiä niin oudon lämpimältä. Niin kuin äiti
katsoi, niin ei kuitenkaan kukaan maailmassa häneen ollut katsonut, ei
kukaan.
Aarne paneutui vuoteeseensa levollisena tiedossa, että oli tehnyt
oikein, kun vaikeni.
Mutta yöllä näki hän omituisen unen. Ovi hänen huoneeseensa tuntui
hiljaa aukenevan. Hän oli tietävinään, että hän makasi vuoteessaan
ihmetellen ovenavauksen kuulumattomuutta. Hän oli jännittävinään
katsettaan, kunnes viimein erotti pienen, paitasillaan olevan tytön
vuoteensa vieressä. Tyttö seisoi ensin aivan hiljaa, mutta kun näki
Aarnen valvovan, pääsi häneltä itku. -- Oli niin kylmä, kylmä --
vaikeroi hän painaen lämpimän ruumiinsa Aarnea vastaan.