Suviniemen pappilan vieressä olevalle hautausmaalle, missä komean,
mustan graniittilohkareen alla lepäsi se mies, jota mainittiin Kustin
isäksi. Siitä haudasta kierteli monenlaisia puheita. Sen ympärillä
liikkui öiseen aikaan levottomia, kostoa vaativia haamuja. Päivisin --
lämpiminä kesäpäivinä nimittäin -- ryömi sen alimmaiselle litteälle
kiviliuskalle suuri, hyvinvoipa käärme, jota ei kukaan uskaltanut
tappaa. Siitä syystä se kerta kerralta kiemuraan käpertyneenä lojui
päivän paahtamalla paadella hävitäkseen ja palatakseen, kun hyväksi
näki. Paaden alla nukkuvan tuomarin nykyiseksi haahmoksi taisi moni
sitä uskoa. Ja ne hetket, jolloin käärme lojui aurinkoisella kivellä,
olivat kai vainajan huojennushetkiä, sillä raskaammin kuin jykevä,
korkeudessa kaikki muut hautaristit voittava kivimöhkäle painoi hautaa,
painoivat sitä kiroukset ja kyyneleet. Moni riutunut nainen joko
yksin tai lapsi vierellään oli nähty seisomassa sen partaalla tylsä
jähmettyneisyys olennossaan. Ja kaikki he miltei poikkeuksetta olivat
tuomarin "hovissa" palveluksessa olleita.
-- Äitini vanhemmat olivat vanhan ajan hurskasta väkeä. Sanovat mummoni
menneen hautaan surusta minun syntyessäni. Vieläkö te ihmettelette
"tuomarin Kustin" katkeruutta?
Kustin sanat palauttivat Maijan käsissä olevaan hetkeen. Hän ei
voinut vastata. Hän vain odotti, että mies jatkaisi, sillä ivaan
olisi erinomainen teksti tarjoutunut. Yleisesti oli kerrottu tuomarin
lähteneen Ruotsiin "rikasta rouvaa" hakemaan. Mutta sillä tiellä hän
olikin kuollut halvaukseen. Kusti taisi silloin olla muutaman kuukauden
vanha.
-- Rovasti oli hyvä teille, yritti Maija heikosti kuin avuttomuutensa
tunnossa.
-- Yhden ihmisen hyvyys ei sovita koko elämän vääryyttä.
-- Vääryys johtuu siitä, että itsekkyys eikä Jumalasta lähtenyt rakkaus
hallitsee ihmisiä.
-- Porvareita, työnsi toinen väliin.
-- Luuletteko? Katsokaa vain ympärillenne ja vastatkaa sitten
rehellisesti. -- Miten kohtelee työmies usein vanhoja vanhempiaan?
Miten huolehtii maalaiskunta -- jota tavallisesti kansanmiehet
hoitavat -- esimerkiksi vaivaisistaan. Puhumattakaan sellaisesta,
että eräässäkin pitäjässä kunnan esimies -- kansanmies hänkin
-- säännöllisesti koetti vietellä lähellä asuvan köyhäintalon
johtajatarta, jonka lähimpänä esimiehenä hän oli. -- Maijan lempeyteen
tuli terästä. -- Mitä sanotte tällaisesta?
-- Hän oli tulemaisillaan porvariksi, oli oppinut heiltä.
Silloin Maija kävi vastahyökkäykseen. -- Te osaatte asettaa sananne
niin kuin teille ja asiallenne on eduksi. Joka osaa hallita sanojaan,
voi myöskin ajatella. Ja te tiedätte, etteivät yksin porvarien tavat
ole turmeltuneet. Miksi työnnätte kaiken pahan heidän niskoilleen?
Myönsittehän vasta itsestänne, että teille olisi mahdollista narrata
naista avioliiton suhteen.
-- Omena ei putoa kauaksi puusta.
-- Äitinne vanhemmat olivat hurskaita ihmisiä. Ottakaa esimerkkiä
heistä.
-- Olenko minä itse määrännyt mitä taipumuksia sain synnyinlahjaksi?
-- Te olette itse määräämässä kehitättekö itsessänne hyvää tai huonoa.
Totta kai teissä on jotain hyvääkin. -- Veitikka vilahti Maijan
silmässä ja hymy, joka nousi huulille, oli ystävällinen ja lauha.
Kustikin hymyili. Olihan Elli ainakin sitä mieltä, että hän oli paras
mies maailmassa.
-- Ja hänen ajatuksensa velvoittaa teitä tulemaan -- joskaan ei
paraimmaksi kaikista -- niin kuitenkin _hänelle_ paraimmaksi.
Kusti Ojanen ei vastannut. Hän käänsi päätään kuin katsoakseen ulos
vaununikkunasta. Katseeseen nousi jotain kovaa ja synkkää, joka näytti
taistelevan esiin pyrkivää hellyyttä vastaan.
Hän tiesi ettei kovaluontoinenkaan voinut olla tuntematta vaikutusta,
mikä lähti sellaisesta tytöstä tuin Elli. Mutta kun he ensin olivat
tutustuneet, ei hänellä totisesti ollut ollut mitään vakavampia
aikeita. Hän oli oikeastaan pitänyt aivan toisenlaisista. Ja silloinkin
oli hänellä ollut toinen, rohkealuontoinen, eteensä katsova tyttö,
johon hän oli tutustunut työväentalolla sillä paikkakunnalla missä
asui. Mutta sieltä oli tullut muutto Ellin kotipitäjääseen ja siellä
tutustuminen Elliin.
Kusti oli oikeastaan kauan pitänyt itseään erikoistuntijana naisten
suhteen. Hän oli ollut jonkun vuoden merelläkin ja tunsi sen kautta
sekä maalla että kaupungissa, sekä kotona että ulkona suurmaailmassa
naisjoukossa tarjona olevan tavaran. Mutta Elli, Elli oli jotain aivan
toisenlaista kuin kaikki muut.
Merkillistä oli, että Kusti oli voinut rakastua tuollaiseen hurskaan
kodin hiljaiseen lapseen. Hänen kyyhkyissilmänsä olivat kyllä
olleet ensimäisenä vetovoimana. Eikä Kusti koskaan ajatellutkaan
mitään jatkuvaa. Mutta ihmeellisesti hän oli takertunut kiinni.
Ehkä sentähden, että Ellin hyvyys ja lempeys oli hänelle niin aivan
uutta ja tuntematonta. Tuollaista harrasta, antautuvaa rakkautta
ei olisi luullut löytyvän muualla kuin romaaneissa. Mutta Ellissä
sen näki sellaisena, ettei sitä koskaan eikä hetkeäkään voinut
epäillä. Ja semmoinen tyttö oli vaimona sittenkin paras, parempi
kuin työväentalolta saatu aatetoveri. Sellainen olisi pian voinut,
uudenaikaisena ihmisenä, jättääkin. Ja semmoinen kokemus oli joka
tapauksessa miehelle paha pala purra.
Avioliitoksi asia sillälailla oli kääntynyt. Ja hyvältähän oikeastaan
tuntuikin...
Juna vihelsi samassa.
-- Taitaapa minun asemani jo tullakin. Kusti alkoi kiireisesti koota
kapistuksiaan. Sitten heitti hän hyvästi. -- Tulkaa sitten joskus
meitäkin katsomaan, sanoi hän ovelta painaessaan lakin päähänsä.
Maija jäi ikkunaan katselemaan häntä ja hänen hommailuaan tavaroiden
kanssa. Niitä olikin paljon. Hevonenkin taisi olla vastassa, koska
Kusti Ojanen kohta rupesi asettelemaan kamppeitaan lähellä olevaan
rekeen. Hän oli kuormaansa köyttämässä, kun juna läksi.
Maija seisoi yhä ikkunassa. Vasta kun sekä mies että hevonen olivat
kadonneet näkyvistä, kääntyi hän omalle puolelleen Pentin luokse.
6.
Maija kulki edes ja takaisin katua pitkin odotellen Penttiä. He olivat
kauan yhdessä istuneet lääkärin vastaanottohuoneessa, mutta Pentin
mennessä sisälle oli Maija tullut tänne. Täällä oli raittiimpaa,
helpompi hengittää kuin tuolla sisällä. Täällä liikkui ihmisvirta
ympärillä kiinnittäen ainakin osan huomiota. Ja sekin viihdytti, auttoi.
Kaksi pientä tyttöä leikki porttikäytävässä. Toisella oli musta,
tuuheankihara tukka ja hienot piirteet, oli ehkä juutalaislapsi tai
venäläinen. Joka tapauksessa oli hänessä jotain, joka vei ajatukset
Kusti Ojaseen.
Ehkä oli heidän vaiheissaankin jotain yhtäläistä. Ja ehkä tämä pikku
tyttökin kerran intohimoisesti purkaisi vihaansa porvareihin.
Maijan olisi tehnyt mieli lähestyä. Mutta hän ei jaksanut. Keskustelu
Kusti Ojasen kanssa oli jättänyt häneen lamauttavan tunteen
tilanteesta, johon yksilön pienet yritykset välien tasoittamiseksi ja
parempien olojen luomiseksi hukkuivat kuin mitätön pisara mereen.
Ja omakin huoli Pentin puolesta lamautti. Ajatukset luistivat yhtenään
lääkärin vastaanottohuoneeseen. Siellä lausuttiin ehkä nyt juuri joko
langettava tai vapauttava tuomio. Ja mitä se lausunto merkitsi ei
ainoastaan Pentin voimiin nähden, vaan hänen sisäiselle ihmiselleen,
sen Maija tiesi paremmin kuin kukaan muu.
Kunpa nyt lääkärikin näkisi, miten herkkätunteinen Pentti on! Kunpa
sanoisi hellävaroin ja säästäen, jos sanottava oli raskasta kuulla!
Maija katsoi taaskin kelloaan. Sitten hän koetti kiinnittää huomiotaan
porttikäytävässä leikkiviin lapsiin. Viimein hän kuuli portaissa
askeleita, joista hän ei voinut erehtyä. Ovi nykäistiin auki ja Pentti
seisoi hänen edessään. Säteilevänä.
Maijan ei tarvinnut kysyä mitään. Hän seurasi vain, kun Pentti
vetämällä veti hänet muassaan, ilosta aivan kuin pyörällä päin.
Lääkäri oli ollut ystävällinen ja rohkaiseva, oli kyllä pitänyt Pentin
tilaa huolestuttavana ja määrännyt ajaksi sairaalaan, mutta oli samalla
antanut hyviä parantumisen toiveita.
Maija loi pikaisen, tutkivan katseen Penttiin. Tämä ei koskaan
ollut osannut näytellä muuta osaa kuin minkä hän omakseen tunsi.
Se tietoisuus rohkaisi. Muuten olisi nyt huolestuttanut kaikesta
huolimatta.
-- Maija, sinä, nyt me menemme syömään Gradinille. Ja sitten ostetaan
sinulle uusi leninkikangas ja jokaiselle lapsista jotain tämän päivän
muistoksi! Ymmärrätkö?
Maijan täytyi vain hymyillä ja seurata.
Kun he olivat lopettaneet ateriansa ja Pentti nauttivasti imi viime
pisaroita kahvikuppinsa pohjalta, tarttui hän äkkiä Maijan käteen.
-- Kuules sinä, me menemme täältä "Eläviin kuviin" katsomaan jotain
oikein hauskaa yhdessä. Eikö niin? Me olemme niin harvoin yhdessä
olleet täällä Helsingissä. Ja vielä harvemmin olemme huvitelleet.
Maija koetti estellä. Hän pelkäsi Pentin rasittuvan. Illallahan jo oli
lähdettävä sairaalaan.
Mutta Pentti ei hellittänyt. Juuri nyt hän jaksoi. Kun joutui
vuoteeseen, kävi huonoksi siinä samassa. Ja huomenna... Eihän sitä
tietänyt voisiko silloin näin iloita. Ehkä jo huomenna antaisi lääkäri
varmempia tietoja taudin syistä. Nyt hän oli pannut kaikki rasituksen
laskuun. Mutta kun Pentti oikein oli pannut asiasta tiukalle, oli hän
luvannut myöhemmin antaa tarkempia tietoja.
Maija näki varjon painuvan Pentin kasvoille. Hän nousi kiireesti,
ehdotti poislähtöä ja muistutti, että heidän vielä piti keritä
toimittaa paljon ennen sairaalaan menoa. Heidänhän piti huvitella.
Vasta kun Pentti illalla makasi sairaalassa omassa huoneessaan, valtasi
väsymys hänet. Ja silloin nousi Pentin sisäinenkin ahdistus uudelleen.
Hän tarttui kylmänhikisellä kädellä Maijan käteen.
-- Maija, voitkohan sinä sittenkään ymmärtää, sinä, joka olet jakanut
kaikki kanssani? Ajattele asemaani. Elämä kukkii kauneimmillaan. Ei
ole huolta toimeentulosta. Ilorannan olemme saaneet todelliseksi ilon
tyyssijaksi. Lapset alkavat kehittyä, varttua ihmisiksi. Tahtoisi
seurata heitä heidän tiellään edes kappaleen matkaa. Silloin astuu
entisyys, viikatemies toverinaan, eteen. "Nouse ja tule. Sinun on
maksettava nuoruutesi velka."
Pentin käsi vapisi Maijan kädessä. Suuret hikihelmet pusertuivat
otsalle. Maija näki, ettei hän saanut kiertää sanoja, ei koettaa
sillä tavoin viihdytellä. -- Pentti, sanoi hän hiljaa, katse Pentin
katseessa. -- Rehellinen katumus on puhdistava tuli jokaiselle. Ja
Jumala on rakkaudessaan sovittanut niin, että meidän erheemmekin voivat
muodostua portaiksi, joita me nousemme. Sinunkin harha-askeleesi ja se
suuri sisäinen kärsimys, johon ne ovat johtaneet, on vievä ihmisiä --
ehkä omia lapsiasi eteenpäin totuuden ja oikean sekä käsittämisessä
että -- noudattamisessa.
Maija kuuli oman äänensä värisevän sisäisestä tuskasta. Käsi kuivasi
hikeä Pentin otsalta.
Silloin veti Pentti hänet äkkiä puoleensa, suuteli hänen silmiään,
hänen tukkaansa, hänen käsiään. -- Rakas, rakas, kuinka minä
siunaan sinua! Kuinka onnelliseksi olet tehnyt minut! Nämä
viisitoista onnellista vuotta sinun rinnallasi ovat minulla pantti
jumalallisestakin anteeksiannosta.
Pentti piteli hänen kättään niin lujassa puristuksessa, että Maijan
väkipakolla täytyi irtautua hoitajattaren tullessa.
Hyvästeltyään hän ovelta vielä kerran kääntyi Penttiin päin. -- Aamulla
minä tulen, sanoi hän rohkaisevasti ja nyökkäsi. -- Aamulla --
-- -- -- --
Aamulla heräsi hän puhelimen soittoon. Hoitajatar kutsui kiireisesti
sairaalaan. Hän oli ovella vastassa Maijan tullessa. Kaikki oli käynyt
kovin äkkiä.
-- Kuollutko, eihän kuollut?
Hoitajatar nyökkäsi.
7.
Tilda-rovastinnan ennen suora selkä oli painunut kumaraan ja
hänen otsaansa oli ilmestynyt ryppyjä tiheään. Hänen kulkiessaan
ruumissaatossa Allen arkun jälessä ihmettelivät vielä kaikki hänen
sileäpintaisia poskiaan ja juhlallista ryhtiään. Mutta maa oli vetänyt
puoleensa senjälkeen kuin Alle sinne peitettiin. Ja sekä surut että
kaipaus olivat uurtaneet vakojaan rovastinnan vereville poskille.
Tavallaan oli hänen elämänsä kylläkin huoletonta. Martta oli
asettanut kaikki parhaimman mukaan äidille. Nyt varsinkin, kun hän
oli päässyt ylihoitajattareksi maaseutukaupungin sairaalaan, oli
heidän elämänsä järjestynyt oikein hauskaksi. Martalla oli sairaalassa
oma huoneustonsa, jossa oli tilaa äidillekin. Ruokakin tuli Martan
järjestelyn kautta heille valmiina sairaalasta, joten ei äidin
tarvinnut rasittua valmistamalla sitä itse eikä opastamalla palvelijaa.
Ratokseen vain sai huolehtia siitä, mistä itse tahtoi pitää huolta.
Kun vain olisi voinut olla yhtä huoleton toisistakin lapsista kuin
Martasta! Ei silloin olisi ollut hätää. Mutta eihän noita vanhempia
ollut onnistanut yhtä hyvin. Ainihan kyllä oli taloudellisesti
turvatussa asemassa. Mutta hänen elämänsä oli kuin luonnollisesta
asemastaan väkivaltaisesti kieroon väännetyn puun. Se tuntui
kitukasvuiselta. Ja mitäpä se muuta saattoi ollakaan, kun hänen
luontoisenaan rupesi kuolettamalla kuolettamaan itsessään kaikkea
hellää ja pehmeätä. Se oli yhtä luonnotonta kuin työntää villoja
täytteeksi maantien tasoittamisessa. Mutta tottapa se häntä itseään
tyydytti, koska hän yhä pysyi samalla kannalla. Ja tuollainen meno
yhdestä äärimmäisyydestä toiseen oli heillä sukupiirre -- juuri äidin
puolelta. Minkä teki, sen teki hänen sukunsa perinpohjin.
Mutta eihän se mieluista ollut, kun Aini aina ja joka paikassa
esiintyi varmana, Arvin ja oman mittapuunsa mukaan kaikkia oikaisevana
ja arvostelevana papinrouvana. Etenkin nyt kun he asuivat samassa
kaupungissa, saattoi se monesti tuntua pahalta.
Mutta mitä sittenkään Ainista! Hänhän joka tapauksessa oli tasaantunut.
Ja tunnontarkka, joskin ankara pappismies oli erinomainen vävypojaksi
siihen verraten, mistä ennen Ainin suhteen oli ollut pelkoa ja mikä nyt
oli uhkaamassa Allin puolelta.
Rovastinnan pää rupesi hermostuneesti tutisemaan. Tästäpä vasta
näkyikin murhetta koituvan! Ja kun Alli lisäksi oli niin taipumaton!
Ainahan hän ajoi tahtonsa perille.
Jollei nyt Martta voisi vaikuttaa jotain! Tai ehkä Ilona Solja, joka
oli sellainen tyyni, selväjärkinen ihminen ja vähävaraisena leskenä
tiesi, mitä taloudellinen puoli elämässä merkitsi. Alli ei itsestään
koskaan kiinnittänyt huomiota sellaisiin puoliin. Ja se mies näytti
villinneen hänet kokonaan.
Pahimmassa tapauksessa oli kova pantava kovaa vastaan. Ei Allekaan
ikinä olisi voinut suostua tällaiseen. Eihän kukaan tietänyt, mikä ja
minkälainen tuo mies oikeastaan oli. Virkaa hänellä ei ollut enemmän
kuin vakinaisia, tiettyjä tulojakaan. Pienen perinnön hän oli omistanut
ja sen kuluttanut osaksi toisten hyväksi, osaksi opiskeluun omin
neuvoin. Maailman parantelemista itsensäkieltämisellä ja työllä hän
kuului pitävän ammattinaan. Eikä sellainen toimi leiväksi lyönyt. Mutta
saattoihan se olla Allille mieleen, hän kun isän tavoin oli vailla
kaikkea todellisuustajuntaa.
Rovastinna nousi tuoliltaan ja vilkaisi kadulle. Sitten hän asettui
peilin eteen.
Jos oli jälellä edes jotain entisestä Allista, pistäisi mamman puku
hänen silmäänsä. Ja omastakin puolestaan tahtoi rovastinna olla joka
suhteessa kunnossa. Häneltähän Alli ne taipumuksensa olikin perinyt.
Jos hän nyt siinäkään suhteessa oli entisellään! Kovin muuttuneelta hän
kirjeissään oli tuntunut. Ja hyvään päin oikeastaan. Kun vain ei tuo
onneton kihlaus olisi seurannut!
Etehisen ovi kuului aukenevan. Rovastinna kavahti pystyyn, laski
sukanneuleen kädestään ja vilkaisi vielä kerran peiliin. Sitten
raotti hän ovea. Martta, joka oli ollut vastassa, oli jo riisunut
päällysvaatteensa. Alli irroitti parhaillaan hattua päästään.
Rovastinna teki sen ilahduttavan huomion, että Alli ainakin
ulkonaisesti näytti olevan entisellään, musta puku vain oli vaihtunut
sinipunertavaan, mikä tiesi entistä suurempaa sisäistä tasapainoa ja
puki häntä mainiosti.
-- No mamma, Martta työnsi oven auki ja kiepautti Allin suoraan äidin
syliin. -- Kohta sinulla on kaikki tyttäret ympärilläsi. Minä soitin
Ainille ja käskin tulemaan.
Rovastinna piteli Allia kädestä ja tiedusteli kaikenlaista vähäpätöistä
hänen oloistaan. Hehän eivät olleet tavanneet koko pitkänä
kevätlukukautena. Martta asetteli kahvileipää pöydälle ja laverteli
iloiseen tapaansa. Hänestä oli hyvä aluksi pysyä mitättömissä, mieliä
rauhoittavissa asioissa.
Vihdoin tuli Ainikin.
Oltiin kahvia juomassa ja puhe luisti vilkkaasti eteenpäin, kun
rovastinna äkkiä ja aiheettomasti nosti nenäliinan silmilleen. Hänen
sisimpänsä oli täyttynyt ristiriitaisilla tunteilla, kun tässä tytärten
parissa, kahvin höyrytessä ja lämminleivän tuoksutessa suloisesti, ei
voinut nauttia vapaasti, vaan täytyi ajatella sekä Allea että tätä
Allin onnetonta naimahanketta.
-- Mitäs mamma nyt, koetti Martta rohkaisevasti sanoa syrjästä. Aini
rupesi puhumaan surun ja murheen tarpeellisuudesta.
-- Mutta eihän tässä nyt surua ja murhetta olekaan, vastusti Martta, --
oikein ilojuhlat vain minun ymmärtääkseni.
-- Eihän mamma vain itke minun aikeitani. -- Alli kävi rohkeasti
asiaan, jota tähän asti huolellisesti oli väistelty.
Silloin tuli rovastinnalle oikein itkuntyrskähdys. -- Hyvä lapsi, kun
se mies vain olisi toisenlainen!
Martalta pääsi iloinen nauru, ja toiset jatkoivat sitä. Mutta
rovastinna yhä itki. Hän tuli aina syvästi liikutetuksi, kun hänen oman
elämänsä monet ristiriidat johtuivat mieleen.
-- Mistä mamma tietää minkälainen Eljas on. Eihän mamma edes antanut
hänen tulla tänne, niin että olisitte tutustuneet, huomautti Alli
tasaisesti.
Rovastinna kuivasi kyyneleensä. -- Mitä minä panisin hänen kustantamaan
kallista matkaa itselleen, kun minä en kuitenkaan aijo suostua.
Alli meni sanattomaksi. Martta pidätteli vaivoin nauruaan. -- Mammalta
ei asian käytännöllinen puoli koskaan unohdu, huomautti hän viimein
totisesti.
-- Eihän hänellä ole virkaakaan, jatkoi rovastinna kiihoittuneesti.
-- Kuinka sinä kirjoititkaan: tekee suutarin ja sepän töitä, hakkaa
halkoja, kirjoittaa kristillisyhteiskunnallisia esitelmiä, painattaa ja
myy niitä ja ... ja ... -- nitoo kirjoja, nikartelee y.m. y.m., jatkoi
Alli, -- on sekä kykenevä että halukas elättämään itseään monenlaisella
kunniallisella työllä.
-- Mutta entä perhe, millä hän sen elättää? -- Rovastinnan keinutuoli
heilahteli epätoivoisen kiivaasti, ja pää rupesi taas hermostuneesti
tutisemaan.
-- Jumalallisen ja inhimillisen rakkauden suosiollisella avustuksella,
pisti Martta väliin.
Mutta Alli kävi tiukasti asiaan. Hän ei aikonut ruveta miehensä
elätiksi. Hän tahtoi itse ansaita. Sen kai mamma käsitti.
Se pisara oli kuitenkin rovastinnalle liikaa. Ei Allekaan olisi
voinut hyväksyä sellaista uudenaikaisuutta. Rovastinna ei voisi
vastata Allen eikä äidillisen vastuunalaisuutensa syytteisiin, jos hän
noin vain antaisi tyttärensä miehelle, jolla ei ollut minkäänlaisia
mahdollisuuksia -- ehkei aikeitakaan elättää perhettään. Sellainen
tietysti yhtäkkiä lähtisi tiehensä, jättäen vaimon ja ehkä lapsenkin
toisten niskoille.
-- Mamma -- sanoi Alli vakavasti, kun viimein sai suunvuoroa. -- Ei
mamman tarvitsekaan tästä vastata, ei Jumalan eikä ihmisten edessä.
Minä vastaan itse. Minä olen täysi-ikäinen ihminen. Eikä tässä ole
kysymys vain onnesta tai onnettomuudesta, ei edes voittamattomasta
rakkaudesta, vaan jostain paljon tärkeämmästä. Rakkaudestani voisin
kuuliaisuuden vuoksi luopua. Tässä asiassa en peräydy. Tässä on kysymys
vakaumuksesta ja elämäntehtävästä. Minä voin täyttää sen paremmin
yhdessä Eljaksen kanssa kuin yksin, siksi en epäröi. Me tahdomme oman
työmme ja elämämme kautta olla luomassa näihin ajallisiin oloihin
jotain siitä, minkä toteutuminen on Jumalan hyvä tahto meille kaikille
onneksi.
Allin ääni oli tavallista pehmeämpi, mutta samalla päättävä. Aini
katsoi häneen ihailevasti, hiven kateuttakin katseessa. Alli oli
todella kovin muuttunut. Hänessä oli jotain sopusointuista, melkein
pehmeätä ja samalla kuitenkin entistä, järkähtämätöntä lujuutta. Kun
olisi vain tuo Eljas ollut toisenlainen, ei niin kirkon oppia vierova,
ettei Arvikaan voinut hyväksyä!
Samassa nousi rovastinna keinutuolistaan. Hänen kumaraan painunut
selkänsä suoristui, katse välähti teräksisenä kuin toteltavia käskyjä
jakelemaan tottuneen kodinvaltijattaren, ja äänessä oli entisajan
pontta. -- Minä kiellän, sanoi hän lyhyesti ja päättävästi. -- Minun
suostumuksellani sinä et ota sitä miestä ennenkuin hänellä on virka ja
järkevän ihmisen mielipiteet niinkuin muillakin.
Ovi painui napsahtaen lukkoon rovastinnan jälkeen. Tyttäret katsoivat
toisiinsa. Alli oli mennyt huomattavan kalpeaksi.
Martta tointui ensimäisenä. -- Aini, nyt sinä mene, määräili hän
tavanmukaisella päättäväisyydellään. -- Vie mammalle valeriaanaa ja
jumalansanan neuvoja lisäksi. Ei tässä muu auta.
-- Ei sekään. -- Aini huokasi ja vedet herahtivat silmiin. Hänen kävi
Allia niin sääli. -- Tunnemmehan me mamman.
-- Sano yksin tein: meikäläiset, oikaisi Alli.
-- Sinä jaksat kaikesta huolimatta entiseen tapaasi seuloa tunteita ja
olla jakamassa oikeutta kaikille. -- Aini katsoi taaskin ihailevasti
ja hellästi sisareen. Hänen sisimpänsä oli jälleen kuin isän ja kodin
ulottuvilla. Kirsi alkoi sulaa.
Aini nousi, kiersi kätensä sisaren kaulaan ja puristi häntä hetken
sydämellisesti. Sitten hän läksi äidin jälessä.
-- Mitä sinä nyt aiot, tiedusteli Martta heidän jäätyään kahden Allin
kanssa.
-- Se riippuu siitä, luuletko äidin pysyvän tässä mielentilassa ja
päätöksessä vai ei?
-- Pahoin pelkään, ellei sinun Eijaksesi muuta kantaansa äidin
mainitsemissa suhteissa.
-- Eljas ei hievahda oikeaksi näkemästään tiestä tuumankaan vertaa.
_Minusta_ hän voi luopua, jos niiksi tulee, vakaumuksestaan ei.
-- Luovutko sinä ehkä myöskin hänestä?
-- En. Me menemme pian naimisiin. Olemme jo vuokranneet itsellemme
huoneet Helsingin laitakaupungissa. Siellä me aiomme ruveta
toteuttamaan niitä periaatteita, jotka liittivät meidät yhteen. Mutta
ei puhuta näistä nyt. Minusta on parempi, etten sinullekaan ilmoittele
aikeistani, ennen kuin teen sen kirjeellisesti mammalle. Hän voi ruveta
pahoittelemaan sitä, ettet sinä ole paremmin koettanut taivuttaa minua.
Alli rupesi yhtäkkiä kiertelemään huonetta pitkin, katselemaan vanhoja
muistoja ja kyselemään kaikenmoisista pienistä, ulkonaisista asioista.
-- Minusta on niin hauskaa, että kuitenkin tiedän minkälaista teillä
on, sanoi hän. -- Ja Ainillakin.
Samassa hän kääntyi Marttaan, asettui aivan hänen eteensä ja tarttui
hänen olkapäihinsä. -- Martta, onhan sinulla oikein hyvä olla? Sano?
Olethan tyytyväinen elämään?
-- Oletko koskaan sitä epäillyt?
-- Joskus ... hyvin harvoin -- olen ajatellut, että sinä sittenkin...
-- Mitä?
-- Kaipaat jotain.
Martta naurahti, lyhyeen, omituisesti. Se pisti unohtumattomalla
tavalla Allin sisintä.
-- Ettäkö kaipaan? Ei, tiedätkö, en kaipaa kerrassaan mitään. Paremmin
on mulla jotain liikaa, niinkuin hammassärky entisellä herralla.
-- Sinä et ole suora.
-- Minä puhun totta.
Allille tuli suuri hätä. Eihän hän tietänyt, vaikka ero omaisista
tulisi pitkäaikaiseksikin. Häneen jäi kuin kalvavana kipuna ajatus,
että Martalla oli jokin suuri suru. Hän oli näihin asti enimmäkseen
iloinnut siitä, että Martta oli niin toisenlainen kuin he vanhemmat.
Mutta joskus oli kuin välähtänyt mielessä ajatus, että jos sittenkin,
jos Martta vain suuren tyyneytensä ja järkevyytensä avulla pysyy noin
tasaisena. Lyhyinä huomaamattomina hetkinä oli jotain vilahtanut esiin
kuin syvästä kätköstä, sitten taas kokonaan peittyäkseen.
-- Sinä et tahdo suoda minulle sitä kunniata, että olisin onnistunut
pettämään sinun ihmissielujen pohjukoita seulovaa katsettasi? Eikö niin?
-- Martta, jos sinä voit, niin puhu!
-- Alli, se ei ole sopivaa sanottavaa sille, joka aikoo naimisiin.
Mutta sinä tunnet yleensä elämää. Sentähden voit sinä kuulla, mitä
en eläessäni sanoisi toiselle. Alli, sinä tiedät, että minua lapsena
sanottiin kauniiksi.
-- Sinun ei tarvitse puhua imperfektissä.