ehkä niihin harvoihin täällä oleviin, joille on annettu tämän maailman
hyvyyttä?
Allin täytyi hymyillä. Hän ajatteli tulojaan piirustuksen opettajana ja
isää, joka, sen sijaan että olisi koonnut perintöä lapsilleen, jakoi
toisille omastaan niin pitkältä kuin suinkin riitti.
-- En tosiaankaan. Miksi te luulitte sitä?
Kysyjä meni silminnähtävästi hämilleen. -- Niin, -- kai minä ... ehkä...
-- Ehkä pukuni tähden. Se on teistä kai kovin maallismallinen? --
Veitikka pilkisti esiin Allin katseesta.
Toinen hymyili. -- Se se ehkä kiinnitti huomioni teihin. Se on niin
silmäänpistävän taiteellinen.
He nauroivat kumpikin. Sitten ojensi vieras kätensä. Hänen nimensä oli
Eljas Tarmo. Ehkä saisi hän saattaa Allia.
He kääntyivät rinnan kadulle heti viskautuen puhumaan siitä mikä nyt
liikkui kummankin mielessä.
-- Niin, katsokaas, se on todella vakaumukseni, että elämä pohjia
myöten on luotava uudeksi, ei ainoastaan sisäisen, uskonnollisen
uudistuksen kautta, vaan juuri ulkonaisiin oloihin nähden. Minä olen
kumouksen mies. En tyydy korjauksiin. Kaikki on rakennettava uudelleen,
mutta rauhallisesti, ei väkivallalla. Maa olisi jaettava ja olisi
pyrittävä siihen, että jokainen ken vain tahtoo voi saada elatuksensa
maasta. Teollisuus, siinä muodossa kuin sitä nykyään harjoitetaan,
saisi pysähtyä kehityksessään. Kaupan ja teollisuuden kukoistusta
tärkeämpää on, että meillä on terveitä ja onnellisia ihmisiä. Ja mikäli
teollisuutta harjoitetaan, tulisi siinäkin jokaisen työntekijän saada
määrätty osa voitosta.
-- Moni sanoisi, että saarnaatte taantumusta.
-- Taannuttava onkin siitä, mitä nurinkurinen sivistys on luonut.
Alli pysähtyi samassa asuntonsa ovelle.
-- Tässäkö te asutte? Mikä vahinko. Minulla olisi vielä ollut paljon,
josta olisi tehnyt mieli puhua. -- Eljas Tarmo kumarsi. -- Minulla ei
ole rauhaa jättää toisia rauhaan. Tahtoisin levittää ympärilleni sitä
tulta, mikä palaa omassa sisimmässäni. Ja mitä nyt tulee erityisesti
tähän laitakaupungin uudistustapaan, niin älkää luulko, että siinä
esitän vain omia mietelmiäni. Sitä on hyvällä menestyksellä toteutettu
muualla maailmassa. Meillä pitäisi vähällä päästä suuriin tuloksiin,
meillä kun juopa rikkaiden ja köyhien välillä ei ole läheskään niin
suuri kuin muissa maissa. Mutta meillä ollaan hitaita persoonallisiin
uhrauksiin, jos ne vain koskevat muuta kuin raha-apua.
-- Siksi, että meillä on vähän persoonallisuuksia ja vähän rakkautta.
-- Jossa piileekin köyhän maamme suurin köyhyys. -- Eljas Tarmo tarttui
Allin ojennettuun käteen. -- Tehän ette anna tämän tulen sammua, sanoi
hän pyytävästi, -- te viette sitä eteenpäin?
-- Minä uskon, että ajan tuulet eivät saa ijäisyystulta sammutetuksi.
-- Alli sanoi sen hiljaa ja hartaudella. Itsekseen hän ajatteli Hilmaa,
jota hän oli lähtenyt hakemaan. Etsitty oli jäänyt löytämättä. Mutta
hän oli löytänyt pohjan elämälleen. Ja samalla hän kuin aavistuksessa
oli nähnyt kangastuksen odottavasta elämäntyöstä.
4.
Pentti vilkaisi työpöytänsä takaa vastaisella seinällä riippuvaan
kelloon. Sen viisarit näyttivät tänään aivan kuin naulautuneen
paikoilleen. Ja yhtä vaivaloisesti luisti työkin eteenpäin. Tehtävää
olisi ollut paljonkin, nyt kun kaikki ajaksi oli jätettävä toiselle.
Voimaa sen suorittamiseen ei ollut. Eikä se johtunut haluttomuudesta.
Siitä asti kuin Pentin elämä kääntyi oikealle tolalle, oli työ ollut
hänen ilonsa. Ei hänen jälkiään kenenkään ollut tarvinnut korjailla.
Sen tunnustuksen olivat kaikki hänelle antaneet.
Mutta nyt jo toista kuukautta oli joka alkava työpäivä ollut kuin
taival, jolle hän uuvuksiin ajettuna kyytihevosena vastahakoisesti
kääntyi. Ei auttanut enää Maijan tapa hellävaroin sivellä päätä. Ei
tullut apua lyhyestä, tilapäisestä levosta. Hän tarvitsi nähtävästi
jotain tehoisampaa, pitkäaikaista, säännöllistä sekä lepoa että hoitoa.
Hän oli ollut lähdössä virkalomalle, kun maailmansota syttyi. Lomasta
ei silloin tullutkaan mitään. Tuli niin paljon odottamattomia asioita,
joita ei voinut jättää nuorempien hoitoon. Sillälailla oli lepoaika
siirtymistään siirtynyt. Ja nyt olivat hermot tietysti ärtyneet. Nehän
ne nykyajan ihmistä pitivät orjanaan.
Sydänkin oli kai rasittunut, koska vasemmalle puolella tuntui kuin
raskas lompakko aina olisi ollut painamassa. Muutaman kerran oli yöllä
ihan täytynyt herättää Maija. Hänhän sitten olikin ruvennut tätä
lääkäriinmenoa vaatimaan.
Pentti painoi imupaperin pääkirjansa vielä tuoreena olevalle
sivulle, antoi katseen vielä kerran solua sarekkeita pitkin ja sulki
sitten kirjan. Asetellessaan kirjat ja paperit niiden lainmukaiseen
järjestykseen ei hän voinut olla ajattelematta milloin ja minkälaisissa
oloissa hän uudelleen ryhtyisi työhön. Jos ryhtyisi.
Häntä harmitti, että tuollainen ajatus heräsi. Hän oli raukka, jolle
kaikki näytti sysimustalta, kun näkyi vähänkin mustaa jossain. Ja
päinvastoin. Kun Airikin tulla laukkasi hänen huoneeseensa ja asettui
isän polvelle lavertelemaan nuoren tytön iloisia ajatuksia, oli kuin
ei maailmassa olisi ollutkaan muuta kuin tällaisen nuoren ihmislapsen
iloista, virkeätä kevätaamua. Tyttö edistyikin koulussa aivan
erinomaisesti, oli jo "konventtiluokilla" ja kirjoitti konventinlehteen
sekä runoja että suorasanaista salanimellä, jota ei kukaan muu tuntenut
kuin isä ja äiti. Ja kaksoiset olivat jo pari vuotta olleet lyseossa.
Kello löi samassa kolme. Pentti koetti vielä tunnustelevasti sekä
kassakaappia että pöytälaatikkoja, olivatko ne lukossa. Sitten hän
tarttui takkiinsa.
Kadulle tullessaan täytyi hänen pysähtyä ja hengittää rinnan täydeltä
raitista ilmaa. Tuntui taas niin ahdistavalta. Ja sydämen kohdalta
aivan kuin kouristi.
Hän nojani hetkeksi ovipieleen. Sitten rupesi hän verkalleen astumaan
kotiinpäin. Hän oli kieltänyt tänään lähettämästä hevosta vastaan.
Hänen teki mieli kävellä. Tämä tie oli tullut niin rattoisan
tutuksi, viime vuosina etenkin, jolloin Iloranta oli ollut heidän
talvikotinaankin. Kesäasunnoksi he sen ensin aikoivat, mutta se kävi
niin mieluisaksi heille, että sinne täytyi jäädä talveksikin, kun
se oli siksi lähellä, ettei se tehnyt haittaa hänelle virassa eikä
lapsille koulunkäynnissä.
Tasaista ja hyvää oli elämä jo kauan ollut heille kaikille, sekä
taloudellisesti että muutenkin, niin tasaista, että muut mahdollisuudet
olivat painuneet kuin olemattomiin. Pitikö nyt kaiken ollessa kuin
paraassa kukassaan entisyyden nousta velkomaan?
Hiki nousi Pentin otsalle. Tämä kävelykin taisi kaikesta huolimatta
rasittaa. Ja sitten hermostutti tämä Helsinginmatkakin ja lääkäriinmeno.
Hän puraisi huultaan, samalla kuin sisimmässään teki vahvan
päätöksen ainakin tällä kerralla olla näyttämättä Maijalle omia
alakuloisia ajatuksiaan. Oli Maija muutenkin vuosien kuluessa saanut
tarpeeksi taistella hänen aina äärimmäisyyden rajalla läikähtelevien
mielialojensa kanssa. Eikö miehellä, joka oli elänyt siksi kauan että
voimiensa puolesta tunsi itsensä ikälopuksi, ollut sisäistä voimaa sen
vertaa, että yksin jaksoi kantaa omat, arvattavasti liiallisuuksiin
kallistuvat huolensa?
Pentti vihelteli avatessaan kodin oven. Saatuaan päällysvaatteet
päältään meni hän Airin huoneeseen, asettui siellä pieneen, valkoiseen
keinutuoliin ja laski vallatonta leikkiä ympärille kokoontuvien lasten
kanssa.
Ruokapöydällä oli kukkia, ja ruuat olivat Pentin mieliruokia.
Jälkiruokaa söi hän kilpasilla poikiensa kanssa. Pöydästä noustessa
työnsi Maija hänelle mukavan lepotuolin. Katse kutsui levähtämään.
-- Jäähyväisiksi -- sanoi Pentti, samalla kuin väsyneen raskaasti
painui tuoliin. Huulet vavahtivat kuin tukahutetusta tuskasta.
-- Minä olen nähnyt sinun ajattelevan sitä. -- Maijan käsi painui
hyväilevästi Pentin päälaelle.
-- Nähnyt! -- Pentti kiivastui. -- Mistä sinä olisit nähnyt? Minähän
olen loruillut lasten kanssa.
-- Minä _tiesin_, tuli hiljaa, tuskin kuuluvasti. Mutta sekin ärsytti.
-- Minä en pidä siitä, että minua vakoillaan. Kuuletko. Ei tarvitse
sinunkaan. -- Pentti nousi, meni omaan huoneeseensa ja alkoi siellä
viimeistellä tavaroiden sisäänpanoa. Maija oli jo pannut kaikki
kuntoon, mutta Pentin täytyi tarkastaa oliko kaikki mukana, penkoa,
hakea ja hätäillä. Hän tunsi olevansa kuin lapsi, joka on päättänyt
salata surunsa ja siinä epäonnistunut. Ja sekin kiusasi.
Hän juoksutti lapsia asioillaan, hätyytti Maijaa omalla
hätäilemisellään ja pahoitteli kaiken aikaa sitä, että viime hetket
kodissa muodostuivat tällaisiksi.
Vaikka hyvät puolensahan silläkin oli; ei saanut ajatella.
Hevonen kuului jo pysähtyvän portaiden eteen. Lapset, yhdessä
palvelijan kanssa rupesivat juoksuttamaan tavaroita rekeen. Pentti
läksi. Mutta viime hetkessä hänen täytyi kääntyä takaisin.
Hän kiiruhti huoneiden läpi, luoden niihin pikaisen, hyvästelevän
katseen samalla kuin etsi. Omasta työhuoneestaan hän viimein löysi
Maijan täysissä matkatamineissa. Maija oli kai tullut sinne katsomaan,
oliko Pentiltä jotain unohtunut.
Hän sai Maijan syliinsä. -- Rakas, rakas, -- minä tahdoin säästää
sinua, kantaa yksin.
Maija nosti kätensä hänen huulilleen. Hänen silmänsä säteilivät, vaikka
niiden kiilto oli kostea. Eihän hän tarvinnut selityksiä.
-- Anna minun kantaa. -- Hän tarttui Pentin käsilaukkuun. Se oli pieni,
mitättömän kevyt, vartavasten pakattu sellaiseksi. Mutta heidän kätensä
tarttuivat lujassa puristuksessa toisiinsa, kun he sitä yhdessä kantaen
jättivät huoneen. --
Junassa oli tukahduttavan kuuma ja ilma oli painostavaa. Maija löysi
pitkän penkin Pentille ja sai itse paikan nurkassa vastapäätä. Hänen
vierellään istui muuan paksu herra ja eräs romaania lueskeleva tyttö.
Tilaa oli harvinaisen hyvin sota-aikana tavalliseen ahtauteen verraten.
Mutta näin toisten joukkoon työnnettynä ei juuri voinut keskustella
yhdessä.
Pentti ummisti silmänsä. Hän oli väsynyt, ja eristäytyminenkin oli
levoksi. Tämä kotoa lähtö sitäpaitsi tuntui aivan kuin jonkinmoiselta
tilinpäätökseltä. Teki mieli koota, laskea yhteen ja ajatella sitä mitä
omisti.
Mutta ajatukset kallistuivat milloin minnekin aivan odottamatta ja
omapäisesti kuin väsymyksestä sinne tänne notkahtelevat polvet.
Pojat olivat kai tänä iltana suksineen mäessä. He olivat jouluksi
saaneet uudet sukset, ja hiihtäminen oli sentähden entistäkin
hauskempaa. Paras urheilu-ikä oli heillä pian käsissä. Ja hyvällä
alulla he jo olivatkin monessa suhteessa.
Johtui mieleen minkälaista oli siihen aikaan, kun he opettelivat
uimaan. Pentti itse opetti heitä, otti selkäänsä ja vei syvälle. He
kirkuivat ilosta. Ja kun piti koettaa omin neuvoin, olivat he rohkeita
kumpikin. Toinen ei tahtonut olla toista huonompi. Pentti oli yleensä
hellämielisempi kuin Tauno, mutta ei häneltäkään puuttunut rohkeutta,
niin naisellisen suuri tarve kuin hänellä olikin uhrautua ja antaa.
Veljenmieltä heillä molemmilla oli toisiaan kohtaan. Ei ilo ilolta
tuntunut, jolleivät molemmat saaneet siitä osaa.
Ja miten se Iloranta oli kuin yhteinen, rakas pesä, jota kaikki
ajattelivat jo siihenkin aikaan, jolloin se vain oli kesäkoti.
Ilorannan "Pikku"-varsalle säästelivät pojat eräänäkin talvena
useimmat sokeripalasensa. Keväällä, kun asetuttiin Ilorantaan, ne
syötettiin "Pikulle". Kun Iloranta muodostui talvisinkin asuttavaksi
kodiksi, sai kukin lapsista oman vuohensa. Sitä he sitten itse
ruokkivat ja hoitivat. Se oli heidän ensi huolenaan varhain aamulla
ennen kouluunlähtöä ja ensimäisenä ajatuksena, kun olivat tulleet
kotiin. Sillälailla kasvatti Iloranta heissä työintoa ja rakkautta
maalaiselämään.
Pentistä tuntui niin turvallisen hyvältä aina hänen nähdessään miten
runsaasti pojat saivat sitä, jota hän itse lapsena kokonaan oli
kaivannut: äidillistä huolenpitoa ja kasvattavia vaikutteita. Toivon
mukaan muodostuisikin poikien nuoruus toisenlaiseksi kuin isän. Sitten
ei vanhempanakaan tulisi kipeitä kokemuksia eteen ennen tapahtuneista
erheistä.
Pentti raotti väsyneesti silmiään. Paksu herra Maijan vierellä
kuorsasi kuuluvasti, ja nuori tyttökin näytti nukkuvan. Pentin huulet
liikahtivat tuskin huomattavasti, mutta Maija näki sen. Hän kumartui
lähemmä.
-- Minä lähden asemalta suoraan lääkäriin. Saa edes sitten heti kuulla
tuomionsa.
-- Saamme kuulla, miten tehdä sinut terveeksi.
-- Tuomiolla on juurensa entisyydessä. -- Pentti jatkoi omaa
ajatusjuoksuaan.
-- Pentti, minä tahtoisin ottaa sinun ajatuksesi omaan käteeni ja
suunnata ne aivan toisaalle: niihin rikkaisiin onnenvuosiin, joita
Jumala on antanut meille.
-- Hän lähetti tielleni tytön, joka opetti minulle, että oli olemassa
parempi maailma kuin se missä olin elänyt.
-- Ei mikään ulkoapäin meihin työnnetty kanna hedelmää meissä. Sillä
täytyy olla juurensa omassa sisimmässämme. Pentti, älä tee vääryyttä
sille hyvälle, mikä oli olemassa omassa sisimmässäsi.
-- Se heräsi sinun kauttasi. Sinä olit minulle "Solveig", tie
valkeuteen ja -- onneen. Mutta tuomio, Maija, tuomio tulee siltä. Eikä
oikeudenmukaista tuomiota saisikaan pelätä. Se parantaa ja nostaa.
Mutta, Maija, on pohjattoman katkerata nähdä, mitä elämä voisi olla ja
miksi sen itse on tehnyt. Se näky on tuli, joka polttaa, polttaa.
Pentti kumartui äkkiä entistäkin lähemmäksi Maijaa. Hän painoi huulensa
aivan Maijan korvan juureen ja kuiskasi hiljaa: -- Minä en koskaan ole
tahtonut kaunistella mitään, mutta minä tahdon sanoa suoraan myöskin
sen, etten koskaan, en millään tavalla ole ollut uskoton sinulle, --
Solveig. Sinä olet aina ollut minulle kaikki kaikessa. Juuri siksi...
Hän painoi päänsä käsiinsä, ja ääni tyrehtyi itkuun.
Silloin otti Maija hänen päänsä käsiensä väliin ja painoi sen rintaansa
vastaan hellästi kuin äiti. -- Pentti, kuiskasi hän hiljaa. --
Viisitoista vuotta me olemme kulkeneet yhdessä. Ja minä voin ehkä muita
suuremmalla syyllä sanoa: nämä vuodet ovat olleet hyviä vuosia, sillä
on onnellista olla nöyrän, rehellisen ja hienotunteisen miehen vaimona.
Hän painoi Pentin hellän pakottavasti takaisin mukavampaan asentoon
sohvannurkkauksessa, ja Pentti ummisti silmänsä kuin kuuliaisesti unta
tavoitteleva lapsi. Mutta kun Maija hetken kuluttua vilkaisi Penttiin,
näki hän suurten kyynelten vierivän Pentin poskipäitä pitkin.
5.
Sydänyö oli käsissä. Paksu herra Maijan vierellä kuorsaili ankarasti
kuin pasunata päristellen, ja pieni neiti hänen vieressään nuokutteli
päätään tasaisessa tahdissa junan heilahdusten kanssa. Penttikin näytti
vaipuneen levolliseen uneen. Maija yksin valvoi. Ajatukset olivat
milloin nykyhetkessä, milloin tulevaisuudessa. Hän ei voinut olla
muistamatta yötä, jonka hän kerran ennen oli viettänyt junassa Pentin
kanssa. Se yö oli kuin kynnys alkaneelle yhdyselämälle. Oliko hän nyt
tien toisessa päässä?
Hän nousi ja alkoi hiljaa astella vaunun käytävää pitkin. Tuntui kuin
helpotukselta edes olla liikkeessä.
Käveltyään hetken aivan oman istuinpaikan läheisyydessä teki
hänen mielensä vähän pidentää liikkumisaluetta. Hän raotti vaunun
keskikohdalla olevaa ovea. Toisella puolella olikin kolmas-luokka.
Mutta osasto oli siisti eikä matkustavia ollut muuta kuin kaksi.
Vaunussa olijat näkyivät pitävän Maijaa paikkaa etsivänä matkustajana.
Toinen heistä, nuori, miellyttävän näköinen nainen rupesi kohteliaasti
tekemään tilaa omalla penkillään.
-- Kiitoksia! Minulla on oikeastaan paikka tuolla toisessa päässä.
-- Siitä huolimatta istahti Maija penkille. Tuossa nuoressa naisessa
oli jotain ehdottomasti puoleensa vetävää. Piirteet olivat erittäin
miellyttävät. Kauniskiiltoinen, hiukan kiharaan yrittävä, ruskea tukka
kehysti kapeita kasvoja, ja sielukkaat, sinisilmät loivat kuin hohdetta
tytön koko olemukseen. Vastaisella penkillä istuva nuori mies näyttikin
täysin arvostavan toverinsa naisellista suloa. Hän katsoi tavan takaa
tyttöön, aina suuri ihastus katseessaan. Joskus hän kuin hyväillen
tavoitteli tytön kättä, mutta lakkasi tavoittelemasta tytön sitä
ujostellessa.
-- Ensi asemalla minun pitääkin nousta junasta, sanoi tyttö äkkiä
kädellään tavoitellen penkin alle työnnettyä koppaa.
-- Asutte kai lähellä asemaa? Tai ehkä joku tulee vastaan, rupesi Maija
huolehtimaan äidilliseen tapaansa.
-- Kyllä on muutamia kilometrejä astuttavana, mutta ei sillä tiellä ole
vaarallista. -- Mies vastasi tytön puolesta.
-- Te ette siis lähde matkaan?
-- En vielä. -- Molemmat nuoret katsoivat toisiinsa ja naurahtivat
sitten hiljaa ja tyytyväisesti kuin ajatellen samaa, molemmille iloista
asiaa. -- Se on sillälailla, rupesi mies selittämään, -- että olemme
yhdessä käyneet ostamassa yhtä ja toista uuteen kotiimme. Tämä Elli
menee nyt kotimökille, minä vien tavarat perille ja panen siellä
kuntoon. Meitä kuulutetaan ensi pyhänä kolmas kerta.
Nuoret vetivät esille tavaroitaan ja rupesivat niitä eroittelemaan
toisistaan. Joukossa oli nähtävästi hääpäiväostoksiakin, jotka
kuuluivat morsiamelle. Muu oli kotia varten.
Maija siirsihe ikkunan viereen antaakseen nuorten olla rauhassa.
Mutta junan pysähtyessä hän ei malttanut olla katsein seuraamatta
heitä. Kun he olivat ovella, sattui hän näkemään tytön sulhaseen
kiintyvän katseen. Se oli syvä ja sielukas. Koko tytön sisin oli kuin
siihen koottuna. Sulhanenkin näytti lämpenevän siitä. Mutta hänen
mustat silmänsä välähtivät samassa omituisesti. Hänkin oli oikeastaan
ulkomuodoltaan huomiota herättävä, joskin toisella tavalla kuin
morsian. Hän näytti mustalaiselta tai ehkä pikemmin italialaiselta,
sillä piirteet olivat hienot ja katse tulinen. Mutta hänen olennossaan
oli jotain synkkää, levotonta ja hermostunutta.
Junan seisoessa pistäytyi Maija omalle puolelleen. Siellä nukuttiin
vielä. Penttikin hengitti syvään ja tasaisesti. Maija palasi siitä
syystä takaisin kolmanteen luokkaan.
Mies istui nyt yksin penkillään. Muitakaan matkustavia ei ollut
vaunussa. Maija asettui siitä syystä paikalleen vastapäätä miestä. Hän
tunsi kuin suurta, äidillistä hellyyttä näitä molempia nuoria kohtaan,
jotka olivat kotia rakentamassa, aivan niinkuin Pentti ja hän itse
heidän ensi kertaa matkustaessaan yhdessä näin yön läpi kuten nytkin.
Näillä molemmilla tulisi tietysti olemaan vaikeutensa ja surunsa kuten
heillä itselläänkin, mutta toivottavasti ilonsa myöskin. Ja sekä
ilot että surut olisivat kai monessa suhteessa sukua heidän omille
kokemuksilleen. Elämähän oli niin merkillisen samaa pääpiirteissään,
elettiin sitä missä maailman kolkassa tahansa.
-- Teidän morsiamenne on erittäin miellyttävä nuori tyttö, sanoi Maija
äkkiä.
-- Niin on, myönteli mies, mutta painoi samassa käsivarret polvien
varaan ja jäi tuijottamaan lattiaan.
-- Liiankin hyvä teille, arvelette ehkä, tuli arvailemalla Maijan
puolelta. -- Niin on moni kunnon mies ajatellut. Mutta se onkin hyvä
onnentakuu, kun nöyränä lähtee taipaleelle.
-- Eihän hyvää tyttöä saa narrata, kyllä minä sen ymmärrän, tuli
matalasti lattiaan tuijottavalta.
-- Ettehän te nyt itsekään tahtoisi narrailla tällaisessa asiassa?
Mieheltä pääsi lyhyt, katkonainen nauru. Pää kohosi ja katse naulautui
tuimana Maijaan. -- Eikö rouva vielä ole elänyt niin pitkälle, että
tietää elämän narripeliksi? Minä sen ainakin tiedän. Sitä minä vain
aprikoin, miksi toiset aina saavat olla narraamassa, toisten ollessa
narrattavina. Vuorot saisivat kerran vaihtua.
-- Nyt minä en ymmärrä.
-- Jos rouva ei tahdokaan ymmärtää?
-- Minkätähden uskotte pahaa minusta? Minä puolestani olen ajatellut
teitä ja vastaista kotianne ihan kuin olisitte omaisiani. Olen
muistanut minkälaista oli kun itse olin tällaisella matkalla.
-- Puhe omaisista ja sukulaisuudesta on juuri noita porvarien valheita,
joilla koettavat sokaista köyhää kansaa. Sanoissa on sukulaisuutta,
muussa ei. -- Hän nauroi, lyhyttä, terävää, pilkallista naurua.
-- Ettekö koskaan ole tavannut hyvää porvaria, koska puhutte tuolla
tavalla?
-- Hyvää? No niin, ehkä siellä täällä. Mutta jos hyvällä tarkoitetaan
oikein sitä mitä pitäisi, löytyy minun muististani yksi ainoa. Ja
hänkin on jo aikoja päiviä ollut haudassa. Kumma oli, että hän eli
niinkin kauan. Hyväthän täältä korjataan sitä varten, että tästä
maailmasta tulisi oikea helvetti. Mitä rouva arvelee sellaisesta
maailmanjärjestyksestä? Onko siinäkin "jumalallista viisautta"?
-- Se on niitä kysymyksiä, jotka saavat selvityksensä vasta rajan
toisella puolella.
-- Ja kuka takaa, että tuota rajantakaisuutta on?
-- Kuka takaa, ettei sitä ole?
Mies ei vastannut. Hän viskasi puheen takaisin omaan elämäänsä.
Toisenlaiseksi olisi sekin muodostunut, jos tuo ainoa hyvä olisi saanut
elää. Kansakouluun hän oli auttanut ja olisi kai auttanut pitemmälle,
niin hän oli lupaillut, mutta korjattiinpas pois. Eikä hänen leskensä,
rovastinna, sanonut voivansa auttaa.
Maijan sydän aivan vavahti. Hänen eteensä nousi kuva pappilasta,
jonka taustana oli juhlallinen havumetsä toisella puolella, toisella
korkeakoivuinen niemi viljavine peltoineen sinertävän selän
ympäröimänä. Metsästä niemelle ja sieltä puutarhaan johti polku, jota
hiljalleen astuskeli pieni, valkotukkainen jo kumaraan painunut mies.
Maija ei voinut olla hymyilemättä. -- Minusta näyttää siltä kuin me
todellakin olisimme "saman kodin" lapsia. Pappilan kasvatti olen
minäkin.
-- Ette te ole _sen_ rovastin tyttäriä. -- Mies katsoi epäluuloisesti
kulmainsa alta.
Maija mainitsi pappilan nimen ja missä suhteessa hän oli ollut
perheeseen.
-- Niin, niin kyllä minä muistan sekä teidät että sisarenne. Ja kyllä
minä sen aina tunnustan, että se rovasti koetti kunnon ihmiseksi
kasvattaa sekä läheisiä että kaukaisia. Sellaisia, sen henkisiä ihmisiä
ovat minun morsiamenikin vanhemmat. Mutta ne nyt ovatkin köyhää kansaa.
-- Ja köyhinä syntyisin parempia kuin porvarit? Niinkö te, rovastin
kasvatti, arvelette?
-- Rovastin kasvatiksi minä en tullutkaan, siinäpä se. Ja koska te
olette senpuolelaisia, ei teidän pitäisi ihmetellä, jos en usko hyvää
porvareista. Saisitte pikemmin ihmetellä, etten kiertele heidän
asuinpaikkojaan kuin kiljuva jalopeura. Kai rovasti puhui Kustista,
joka oli huudon kautta tullut Koskisille ja jonka hyväksi rovastilta
tipahti sinne rahaa kerta toisensa jälkeen. Tarkoitus taisi olla, että
pitäisivät minua hyvänä. Mutta heille hyödyksi se jäi.
-- Vaikka olivat "köyhää kansaa".
-- Joukossa jotain.
-- Niinpä niin. Ei ihmisen hyvyys tai pahuus riipu siitä, onko hän
porvari vai ei, vaan siitä mikä henki häntä hallitsee.
Miehen kasvoille nousi tummanpunainen hehku ja käsi puristui nyrkkiin.
-- Tällaisella olisi joka tapauksessa paljon velottavana.