Kaijan puoleen. -- Katse näytti pyytävän.
-- Terveisiä? -- Kaija katsoi hämmästyneenä häneen. -- Niin
nelijalkaisilleko? tuli sitten, puoleksi leikillä, puoleksi pistävästi.
Olavi ei hymyillyt vastaan. -- Siellä on monta. Sinä olet suuren kodin
emäntä. -- Ääni nuhteli. Sitten hän äkkiä kumartui suutelemaan Kaijaa,
kätteli vielä kerran Ilonaa ja Allia ja painoi sitten kiireisesti oven
kiinni. Kiiruhtaessaan portaita alas tuntui hänestä vähän pahalta.
Ilona oli katsonut häneen tyynellä, rohkaisevalla tavalla. Allin
katseessa oli ollut kuin halua auttaa. Olikohan hän tullut heille
näyttäneeksi sellaista, jonka olisi pitänyt jäädä vain Kaijan ja hänen
väliseksi selvitettäväksi? Hän ei olisi tahtonut sitä. Olihan Kaija
niin herttainen pikku vaimo, joka täytti koko kodin säveleillä ja
kauneudella. Jos hän ei sen ohella halunnut ymmärtää, että hänellä oli
velvollisuuksia myöskin suuren kodin emäntänä, niin eihän siitä toisten
tarvinnut tietää. Kaikki muuttuisi toivottavasti piankin lapsen tähden
ja lapsen kautta. Ja Ilona, jonka luo Kaija nyt pariksi viikoksi jäi,
voisi ehkä myöskin vaikuttaa jotain.
Olavi karisti huolet luotaan, samalla kuin kadulta kääntyi
maanviljelijöiden maitomyymälään selvittämään asioita.
2.
-- Hyvästi nyt te kaksi äidillistä, letkautti Alli jäähyväisiksi
Ilonalle ja Kaijalle, samalla kuin painoi ulko-oven kiinni jälkeensä.
Hän sanoi sen tavalliseen, vallattomaan tapaansa, mutta katse, joka
seurasi sanoja, puhui ääriä vailla olevasta tyhjyydentunteesta.
Noilla molemmilla oli lapsensa, Maijalla oli mies ja kolme lasta,
Martalla se työ, jolle hän pienestä pitäen oli halunnut antautua, ja
lisäksi äiti, jonka tuki ja turva hän oli.
Niin -- ja Ainillakin oli mies. Vaikka se ei nyt merkinnyt niin paljon.
Mutta hänellä oli uskonsa ja se merkitsi enemmän. Tosin tuo usko oli
ankara ja ahdas, mutta se painoi sittenkin paljon vaa'assa. Se antoi
pohjaa, se tyydytti.
Mutta mitä oli Allilla itsellään? Ei mitään, ei kerrassaan mitään.
Hän poikkesi viertotieltä syrjäisille kaduille. Katsomatta ympärilleen
ja ajattelematta minne hän aikoi kulki hän eteenpäin. Lapsia leikki
tien varrella kaikkialla. Useimmat olivat likaisia, monet repaleisia.
Muutamat pikku pojat uittivat lätäkössä laivaksi laitettua puunpalasta,
johon olivat saaneet parsinneulan kiinnitetyksi tekemään maston virkaa.
Kaksi räiskytti viereisestä lätäköstä vettä toistensa päälle. Muutamat
suuremmat pelasivat nappipeliä.
Eräässä kadunkulmauksessa seisoskeli joukko nuoria tyttöjä nauraen
ja puhellen. Alli hidastutti huomaamatta askeleitaan, sillä tytöt
puhuivat hänen kotipuolensa murretta. Se toi isän, kodin ja koko
entisyyden elävänä hänen eteensä. Mutta samalla tuli omituisen paha
olla. Hän joutui aina kuin syytteeseen entisyyden edessä ajatellessaan
esimerkiksi palvelijoita ja vähäväkisiä. Isähän kyllä oli kaikessa
elänyt sen rakkauden mukaan, jota hän julisti, mutta hän oli aikansa
lapsi hänkin, eikä hänen vallassaan ollut edes kodissaan täysin
toteuttaa sitä, mitä sisin olisi käskenyt noudattamaan. Polkuhinnasta
raatoi enimmäkseen kansa sielläkin päin, uhrasi hikensä ja vaivansa,
kulutti voimansa ja koko elämänpä taistellen kovan ja niukan
leipäpalansa puolesta. Sentähden heitä kai niin paljon oli pyrkinyt
sekä tänne Helsinkiin että muihin suurkaupunkeihin. Ja siksi he olivat
otollinen maaperä sille katkeruudenkylvölle, jota täällä tehtiin.
-- Kas vain, pappilan Alli-neiti, kuuli hän samassa vierellään. Hänen
edessään seisoi muodikkaasti kammattu, hattupäinen nuori nainen, osaksi
ystävällinen ja ilahtunut, osaksi ynseä ilme kasvoillaan.
-- Eikö neiti enää tunnekaan?
-- Todellako? Tehän, olette meidän "pikku-Hilmamme", jota en
vuosikausiin ole nähnyt.
-- Naulaan osattu, niinkuin neidiltä ennenkin lähti. Mutta paljonpa
neiti on muuttunut! Ette enää käytä sellaisia kirkkaan ja kauniin
värisiä pukujakaan kuin ennen.
-- Ne jäivät minulta isän kuoleman jälkeen.
-- Se oli vahinko, arvosteli Hilma nauraen. -- Semmoisissa pitäisi
neidin aina käydä. Ne sopivat niin hyvin neidin pikimustiin silmiin ja
tuohon tuuheaan mustaan tukkaan.
Alli hymyili. -- Ihanhan te puhutte niinkuin minä itse ennen.
-- Niin, kun minä silloin teiltä opin ajattelemaan sellaista. Ja täällä
Helsingissä sitä vielä saa lisää.
-- Taitaa täällä olo miellyttää? -- Alli teki kysymyksensä mielen
kevennyksen toivossa. Hilma oli ehkä kaikesta huolimatta tyytyväinen
oloonsa. Olipahan sitten ainakin yksi vähemmän syyttäjien joukossa.
-- Tyytyväinen? -- Hilman kasvoilla kuvastui omituinen tunnesekoitelma.
Siinä oli kevyttä iloa ja purevaa ivaa. Siinä oli kuin sisäistä hätää
ja samalla ylimielistä uhmaa.
-- Niin -- onhan tämä vapaampaa kuin juoksutytön elämä. -- Lyhyt,
pilkallinen nauru veti kuin ajatusviivoja sanotun jälkeen. -- Olen
tehtaassa työssä.
Alli seisoi kuin tuomarinsa edessä. "Höpsän-Hannan" kurja olemassaolo
toisten narrattavana ja pilkattavana nousi hänen eteensä. Ja entäs
lasten kohtalo!
-- Missä teidän veljenne nykyään on, tiedusteli hän hätäisesti. --
Hilman katse kovettui äkkiä. Siihen nousi vihaa. -- Maailmalla, milloin
missäkin. Missä vain voi saada työllään leipäpalasen irti.
-- Hän oli aina heikko lapsi.
-- Ajatukseltaankin heikko. Sellainenhan äitikin oli minun syntymästäni
asti. Mutta pitipäs vain siltä elää ja saada lapsiakin. Kuolivat toki
toiset paitsi me kaksi. Meille ei sitä suotu.
-- Onko elämä näyttänyt teille vain kovat, karut puolensa? -- Kysymys
syntyi pehmeästi kuin anteeksipyyntö.
Hilma nauroi taas lyhyeen ja katkerasti. -- Mitäpä itsestäni! Mutta
veljen kohta panee vereni kiehumaan... Ajatelkaa vain! Kun ruumis on
heikko, raihnainen ja sielu samoin, mutta on mieltä senverran, että
täytyy hankkia leipänsä. Tiedättekö, miten sellainen tulee potkituksi
paikasta toiseen eikä koskaan pääse ansaitsemaan, niin että edes saisi
kunnon aterian ja siistin asumuksen itselleen. Auttaahan minäkin
koetan. Mutta arvaako neiti, miten paljon tehtaalainen saa irti
palkastaan toisen elättämiseksi?
-- Minä olen aina kärsinyt vallitsevista epäkohdista. Isäkin kasvatti
meihin sellaista mieltä.
Hilman huulet koukistuivat omituiseen hymyyn. -- Kärsimisellä
ei meikäläisiä auteta. Kärsiminen on kärsimistä, vaikka siihen
saisi kuinka paljon seuraa tahansa. Elämän täytyy kerran muuttua
toisenlaiseksi!
-- Tässä on minun osoitteeni. -- Alli veti nimikorttinsa esille
käsilaukusta. -- Omaa kotia ei minulla ole, huone vain. Mutta tulisitte
joskus tervehtimään. Olisi hauska puhella enemmänkin. -- Hän ojensi
kätensä hyvästiksi. Hänen sielunsa oli niin väsynyt, ettei hän jaksanut
jatkaa. Hänen täytyi päästä yksinäisyyteen, saada ajatella.
Hän kääntyi jatkamaan matkaa nyt kuten äskenkin kulkien yhä vain
eteenpäin ilman päämäärää tai tarkoitusta, vain oman sisäisen
ahdistuksensa eteenpäin ajamana.
Hän olisi tällä hetkellä suonut olevansa jossain autiossa paikassa,
missä todistajitta olisi saanut laskea tuskansa valloilleen, ei
huokauksissa, ei kyynelissä -- ne olivat liian mietoja tunne ilmauksia
--, vaan jonkinlaisin voimateoin kuin raivostunut aarniometsien asukas,
joka rynnistää metsän tiheikköön, särkee, polkee jalkainsa alle ja
kuulee esteiden rusahdellen ja rutisten väistyvän.
Oh, kuinka nuo suurten lakeuksien härkälaumat mahtoivat nauttia, kun
voimalla saivat painaa sarvensa maahan ja myllertää kaiken nurin, nurin.
Niin, nurin kai Hilmakin olisi tahtonut viskata kaiken. Alli oli sen
nähnyt hänen katseestaan. Ja samaa hän itsekin tunsi sisimmässään.
Elämä oli niin epätoivoisen tyhjää, epätoivoisen kieroa. Ei se muuta
olisi ansainnut kuin nurin viskaamista. Mutta olisiko se sillä sitten
parantunut? Se oli toinen kysymys.
Mitähän jos rupeaisi käymään kansantalolla, jos lakkaisi passiivisesti
"kärsimästä" kovaosaisten kanssa ja sen sijaan rupeaisi heidän kanssaan
vaatimaan oikeuksia ja uudistuksia?
Alli oli aina ollut vähäväkisten ystävä. Kotipuolessakin hän paremmin
oli viihtynyt mökkiläisten kuin talollisten joukossa. Mutta hänen
myötätuntonsa oli rajoittunut juuri tuollaiseen hedelmättömään
"kärsimiseen", jota taisteluun antautunut halveksi. Kuten Hilmakin
äsken. Mitä jos nyt koettaisi toista?
Hän muutti suuntaa ja alkoi astua Työväentalolle päin. Kello oli siksi
paljon, että siellä kai saisi kuulla esitelmän tai jotain ainakin, jos
tänä iltana sattui olemaan jotain tarjona.
Hän osti "Työmiehen" vastaantulevalta pojalta, tutki sen ensi sivun
ilmoituksia ja joudutti askeleitaan.
Ensi kertaa eläessään oli hänellä "Työväentalo" matkan määränä. Tuntui
aivan kuin ujostuttavan, mutta samalla tuli kuin hartautta mieleen ...
ihan kuin olisi ollut menossa kirkkoon. Toisenhenkistähän siellä kyllä
oli. Mutta itse asia, se oli sittenkin suuri ja pyhä. Se oli taistelua
ihmisarvoisten elämänehtojen hankkimiseksi kaikille, siinä tavoiteltiin
ei vain suurempia palkkoja ja siksi riittävästi vapaa-aikaa kaikille,
että kukin saisi tuntea olevansa ihminen eikä kone, -- siinä
taisteltiin samalla yleisen ja yhtäläisen ihmisarvon tunnustamisen
puolesta, niin ettei valta-asema tai varat, vaan kunkin arvo ihmisenä
olisi määräämässä ihmisten välisissä suhteissa.
Tämä oppi, niin uutena kuin sitä kuunneltiinkin, ei ollut muuta kuin
sen sisäisen opin noudattamista, joka jokaisella olisi pitänyt olla
omassatunnossaan. Se oli sitä, mitä Kristus oli opettanut, sitä, mitä
isäkin kaikessa oli koettanut noudattaa.
Allin sisin oli kuin hyvinmuokattu peltomaa hänen noustessaan
"Kansantalon" portaita. Kaksi naishenkilöä pyrki sisään samalla kuin
hänkin. Hän pysytteli heidän takanaan. Se tuntui kuin turvallisemmalta
tällaiselle ensikertalaiselle.
Esitelmä oli jo alkanut. Puhujan ääni kuului etehiseen asti.
Sen intohimoinen värinä tuntui ulotuttavan vaikutuksensa
sisäänpyrkiviinkin. Naisten kasvoille nousi tyytyväinen hymy.
"Vuossatoja he ovat imeneet työkansan hikeä ja elämänvoimaa, mutta
sitä nestettä ei heille enää kovinkaan kauan heru. Kansa on herännyt."
Naiset nyökkäsivät hyväksyvästi ja asettuivat paikoilleen. Alli seurasi
heidän esimerkkiään.
Puhuja jatkoi. Hänen ja hänen kuulijakuntansa välillä lainehti voimakas
joukkosielua nostattava henkivirta. Kuulijoiden ajatukset ja tunteet
nousivat ja laskivat sitä myöten kuin puhujan ääni, heidän ajatuksensa
kääntyivät sinne minne hän tahtoi niitä käännyttää, ja määrätyissä
paikoissa ne kokoontuivat kuin kiehumapisteeseen, josta tunnehuumauksen
höyryt sähköittävinä levisivät saliin.
Allin isoova ja janoova mieli painui kuin joustavuutensa menettänyt
jänne. Innostus, mikä hänessä matkalla oli ollut nousemassa, haihtui
haihtumistaan. Voimasanoja tässä tarjottiin, ei voimaa. Tässä
myllerrettiin kaiken nurinkääntämishalussa, kuten hänen oma sisimpänsä
äsken, mutta tässä ei ollut mitään, ei kerrassaan mitään siitä, mikä
todella voisi tehdä elämän paremmaksi ja oikeudenmukaisemmaksi. Tässä
revittiin, ei rakennettu. Saarnattiin vihaa, ei oikeutta kaikille.
Allin sisäinen väsymys kasvoi kasvamistaan: Hän oli pettynyt. Puhuja
ei tosin tuntunut olevan mikään kyvykkäämpi johtomies. Mutta joka
tapauksessa oli tämä esitys sekä siveellinen että tietopuolinen
köyhyydentodistus kokonaisuudelle.
Voimakkaat "hyvä"-huudot ja käsien läiske lopetti puheen. Eturiviltä
alkoi joku ponnekkaasti "Sä nouse kansa sorrettu".
Allikin nousi, mutta jäi seisomaan paikalleen. Naiset hänen vieressään
olivat myöskin nousseet ja siirtyneet paikaltaan. He olivat arvatenkin
asettuneet Allin taakse, koskapa hän koko ajan kuuli mitä he puhuivat.
-- Eikö se teidän veljenne vielä olekaan kuollut, kysyi toinen hiljaa.
-- Vielä mitä! Siinä makaa kuin ennenkin ja on vastuksena. Veisaa
virsiä ja lohduttaa meitä sillä, etteihän häneltä kulu ruokaa, kun
mikään ei enää maistu. Mutta eipäs vain osaa kuolla!
Laulu loppui. Ihmisvirta läksi kulkeutumaan ovelle päin. Alli kulki
virran muassa. Hän ei ajatellut, ei arvostellut, ei edes kärsinyt. Hän
oli vain väsynyt, läpeensä väsynyt koko elämään.
3.
Seuraavan päivän iltapuolella tapasi Alli itsensä taaskin kiertelemässä
laitakaupungin katuja. Osaksi oli hänen oma sisäinen levottomuutensa
ajanut häntä tänne, osaksi halu jos mahdollista tavata Hilma. Mutta kun
hän ei ollut ottanut selkoa Hilman osoitteesta, ei löytäminen ollut
helppoa. Edellisenä iltana "talolla" olisi hän ehkä paremminkin siinä
onnistunut, mutta hän ei silloin ajatellut sitä enemmän kuin muutakaan.
Hän oli silloin sisimmässään nääntyä. Vasta jälestä päin oli sekin
tullut mieleen. Ja silloin hän oli päättänyt lähteä edes hakemaan.
Hän tunsi olevansa kuin vastuussa Hilmasta, sekä siitä syystä että he
ennenvanhaan olivat olleet erittäin hyvissä väleissä, että myöskin
Hilman nykyään nähtävästi ikävien olojen ja sisäisen katkeruuden tähden.
Hilma oli oikeastaan aina herättänyt hänessä mielenkiintoa. Hän oli
kuin luotu voimatekojen ihmiseksi. Varsinaista lukuhalua hänellä ei
pienenä ollut. Siinä tapauksessa kai "papukka pieni" olisi kouluuttanut
häntä kuten monta muutakin. Mutta hänessä oli vain yleensä ollut
voimakas halu päästä eteenpäin elämässä, osaksi kyllä voidakseen auttaa
äitiä ja saadakseen hänet pois köyhäintalolta, mutta muutenkin. Ja kun
hän ei nyt näyttänyt onnistuneen siinä, oli kai sekin tekijänä hänen
mielensä katkeruuteen. Tuollainen palopuhe kuin tuo eilisiltainenkin
saattoi saada suuria aikaan ihmisessä, jonka sisin oli vastoinkäymisten
helteessä käpertynyt kuivaksi ja tulenaraksi kuin poudan paahtama maa.
Ja kuka oli silloin vastuussa vahingosta? Kipinänkö sinkauttaja yksin?
Eikö myöskin ne, jotka olivat nähneet kuivettuvan maan tuskan, mutta
jättäneet sen kastelematta?
Alli pysähtyi kadunkulmaukseen, jossa hän edellisenä päivänä oli nähnyt
Hilman, ja tähysteli ympärilleen. Mutta Hilmaa ei näkynyt. Muutamasta
tehdasrakennuksesta alkoi lappautua työntekijättäriä. Alli tähysteli
tutkivasti parveen. Omituinen kelmeä kalpeus oli painunut useimpain
kasvoille, arvattavasti seuraus kehnoista asunto-oloista ja työstä
epäterveellisessä ympäristössä. Monet näyttivät välinpitämättömän
väsyneiltä. Toisilla oli ilonnälkäinen, kevyt ilme kasvoillaan,
toisilla katkeruutta joka piirteessä.
Alli tunsi joka-ainoan ilmeen syytöksenä. Velassa hän oli, velassa
näille, jotka olivat nuoria kuin hänkin, mutta jotka tuskin ensinkään
olivat muistaneet sitä, minkä hän oli omistanut hänelle ehdottomasti
kuuluvana osana elämästä. Hyvän kodin, taipumustensa mukaisen
kasvatuksen, suhteellisen suotuisat toimeentulomahdollisuudet oli hän
ottanut vastaan antimena, jota ei kukaan vääryyttä tekemättä olisi
ollut oikeutettu häneltä riistämään. Hän oli vain katkerasti tuntenut,
että oli paljon, jota elämä oli häneltä kieltänyt ja mistä luopuminen
tuntui ylivoimaisen raskaalta. Kuinka pientä oli oikeastaan tuollainen
kiihkeä oman onnen tavoittelu? Eihän kellään ollut avointa valtakirjaa
onnen nostamiseen. Ja jos sellainen muutamille harvoille olisi ollut
saatavissa, kuka olisi rohjennut käyttää sitä omaksi hyödykseen toisten
nääntyessä osattomuuteensa?
Kun saisikin itsessään kasvatetuksi sitä mieltä joka työntää luotaan
kaikki yksilökohtaiset nautinnot, joista eivät toiset voi saada osaa.
Ensi kertaa kääntyivät Allin ajatukset jonkunlaisella kateudella
Ainiin. Hänen uskonsa oli kova ja kylmäkin monesti. Se oli pikemmin
kuoleman ja rangaistusten julistusta kuin elämän ja toivon
evankeliumia. Mutta se oli sittenkin Ainille antanut pohjan, jolle hän
oli päässyt omaa sisäistä särkyneisyyttään pakoon ja jolta hän oli
kyennyt muitakin auttamaan.
Kun olisi tuollainen pohja, silloin voisi ajatella velkojensa
maksamista, silloin saisi voimaa elämään muille. Mutta mitä annettavaa
oli sillä, jolta kaikki oli särkynyt? Köyhän köyhyydestä ei ollut iloa
eikä apua toisille köyhille.
Hän oli aina ihannoinut työtä vähäväkisten hyväksi, ei tuollaista
yliportailta lähtevää tähteiden siroittamista, vaan rehellistä,
antautuvaa työtä pimennon puolelle joutuneiden auttamiseksi päivän
puolelle. Näinä vuosina isän kuoleman jälkeen, jolloin hänen oma
sisimpänsä oli ollut sairauteen asti täynnä kaipuuta, oli hän monesti
ajatellut, että juuri tuollainen työ olisi ainoa, mikä voisi tehdä
elämän vielä elämisen arvoiseksi. Mutta miten päästä alkuun, miten
tulla sisäisesti kykeneväksi siihen?
Allin jäljessä kulki muutamia nuoria tyttöjä, jotka tehtaasta tulleiden
joukossa olivat kiinnittäneet hänen huomiotaan. He näyttivät väsyneiltä
ja totisilta, mutta he olivat huomattavan puhtaat puvussaan, ja heidän
kasvojensa ilme oli luottamusta herättävä. Alli oli aluksi lähtenyt
seuraamaan heitä. Mutta kun he innokkaasti rupesivat keskustelemaan,
kiersi hän heidän edelleen kuullakseen paremmin. Puhe koski jotain
hengellistä puhetta, jota tytöt olivat menossa kuulemaan.
Alli meni kadun toiselle puolelle ja piti tyttöjä silmällä. Heidän
kääntyessään kadulta kokoushuoneeseen kääntyi Allikin sinne.
Raskas huoneilma tuli ovella jo vastaan. Sali, joka oli pienen
puoleinen, olikin ovensuuta myöten täynnä väkeä. Alli jäi tyttöjen
kanssa lisäämään kynnyksellä ahdettujen joukkoa. Puhe oli täälläkin jo
alkanut. Alli ei edes päässyt selville tekstistä, -- jos sellaista oli
ollutkaan. Puhe tuntui poikkeavan tavanmukaisista "selityksistä".
"-- Olet ehkä yksin maailmassa. Et voi toisille uskoa huoliasi. Olet
senluontoinen. Ympärilläsi näet vain työtä ja vaivaa. Sekin näännyttää
sinua. Lisäksi on ehkä kuolema riistänyt sinulta rakkaimpasi. Sinä
tunnet sisimpäsi suuren tyhjyyden. Mutta se tyhjyys on vain lahjomaton
todistaja sinun jumalallisesta ja korkeasta alkuperästäsi, joka panee
sinua pyytämään jotain paljon suuriarvoisempaa kuin maista onnea."
Allin kasvoille nousi ensin kuin hämmästyksen ilme. Mutta se väistyi
katkeran kysymyksen tieltä. Hän tunsi tuon kaipuun. Nääntyminen oli
hänellä ei sanoissa, vaan kokemuksena, mutta se ei auttanut häntä.
-- Sinä ehkä kysyt, mistä voit tietää, ettei jumalakäsite ole vain
ihmisten luoma mielikuva?
Alli säpsähti. Mies, joka seisoi tuolla pöydän takana, ei
selittänyt eikä saarnannut. Hän tuntui puhuvan kuin yksilökohtaisesti
kuulijoittensa kanssa, ei kaikesta selvillä olevana totuudentodistajana,
vaan totuuden etsijänä toisille totuutta etsiville.
-- Ehkä olet äiti, joka rakastat lastasi, puolisoasi rakastava puoliso,
vanhempasi muistoa siunaava lapsi. Ajattele näitä rakkaitasi ja
mitä tunnet omassa sisimmässäsi. Etkö tunne, ettei se ole maasta ja
maallista. Se on siksi hyvää, että sillä täytyy olla juurensa jossain
paremmassa. Se on heijastus jumalankuvasta sisimmässäsi, todiste
korkeasta alkuperästäsi ja samalla todiste sen alkua ja loppua vailla
olevasta lähteestä ... Jumalasta.
Oli kuin pieni pehmeä käsi olisi koskettanut Allin kättä. Hän tunsi
isän läheisyyden. Hän ei voinut kritikoida, ei hyljeksiä kuten
ennen. Hän tunsi, ettei tässä ollut kysymys opinkappaleista eikä
muodoista, vaan yksinkertaisesta ja suuresta, elämälle pohjaa antavasta
totuudesta. Ja hän laski kätensä isän käteen tuntien, että hänen
elämänsä tie tästä puoleen oli kääntyvä uuteen suuntaan.
Puhuja lopetti. Ihmiset painuivat rukoukseen. Sitten ehdotti puhuja
laulun.
"-- Sielut saavat elonpuusta täyden, täyden tyydykkeen."
Alli heräsi kuin unesta. Hän oli kaiken aikaa ollut isän kanssa. Hän
oli saanut kuin ensi aavistuksen siitä sielun pohjatonta tarvetta
vastaavasta tyydykkeestä, joka isän sielua oli ravinnut jo täällä ja
jonka täydellisen omistamisen toivo nyt oli sarastanut hänen omassa
sisimmässään.
Samassa nousi eräs mies kuulijoiden joukosta. Hän oli nuorenpuoleinen,
tummatukkainen, kasvoiltaan huomattavan herkkäilmeinen. Hänen
tummansiniset silmänsä olivat täynnä lempeyttä, mutta katseen pohjalla
paloi kuin tulta.
Mies katsoi hetken ympärilleen. Monet kuulijoista poistuivat. Ovelta
kuului jalkojen kopinaa ja puhetta. Tumma mies astui hitain askelin
lähemmä puhujaa, kääntyi kuulijoiden puoleen ja näytti kuin odottavan
hiljaisuuden palautumista. Viimein hän alkoi puhua. Hänen tumma
tukkansa oli varjostavasti valahtanut otsalle, ja katse paloi täynnä
intomieltä.
Hän tahtoi aikaisemmin puhutun lisäksi vielä kajota erääseen kohtaan.
Ijäinen totuus oli se pohja, jota joka ainoa ihminen tarvitsi elämänsä
perustukseksi. Mutta kun perustus oli laskettu, oli sille myöskin
rakennettava. Totuus ilmeni voimassaan vasta teoissa toteutettuna.
Pahin este kristillisyydelle oli hedelmää kantamaton oppi. Ilman
sellaista eivät olot olisi nykyisellä kurjalla kannallaan. Tästä
puolesta olisi riittänyt puheainetta vaikka vuosiksi. Tällä kerralla
oli tarkoitus huomauttaa vain eräästä yksityisseikasta.
Nykyisissä suurkaupungeissa oli köyhien ja rikkaiden kaupunginosa.
Tämä ulkonainen seikka oli ilmaus siitä kuilusta, mikä nykyajan
oloissa erotti ihmisryhmät toisistaan. Tämä asia oli korjattava.
Eikä tässä sopinut odottaa sisältäpäin tulevaa parannusta. Perustus
oli laskettava ulkonaisen uudistuksen kautta. Niiden, joilla oli
varaa asua mukavammin, piti muuttaa asumaan köyhien kaupunginosaan.
Heidän velvollisuutensa oli siellä luoda ympärilleen vain sellaista
hauskuutta, jota vähävarainenkin saattoi hankkia itselleen. Kolkkojen
pihamaiden piti siten muuttua hauskoiksi puutarhoiksi. Iloa ja
kauneutta oli kylvettävä joka soppeen, jotta elämä senkin kautta
tulisi vähemmän raskaaksi ihmisille. Niiden, jotka eivät itse voineet
ottaa osaa työhön, piti antaa siihen varoja. Toisten piti antaa
itsensä. Ellei ajoissa käsitetty mitä aika vaati, oli koko yhteiskunta
kipeästi niittävä seuraukset eri yhteiskuntaluokkien täydellisestä
vieraantumisesta toisistaan.
Puhuja vaikeni ja katsoi hetken tutkivasti ympärilleen. Hänen otsansa
oli miettiväisesti laskoksilla, silmissä välähti, herkät sieraimet
vavahtelivat kuin intoaan vaivoin pidättävällä juoksijalla... --
Aavistan, alkoi hän uudelleen, ettei täällä ole monta, joille on
suotu paljon tämän maailman hyvyydestä. Mutta tahtoisin sittenkin
takoa raudan ollessa kuumana. Pyydän, älkää jättäkö tätä asiaa vain
ajatukseksi. Puhukaa tästä toisillekin. Ja jos ajatus on herättänyt
vastakaikua sisimmässänne, kysykää itseltänne, missä määrin te voitte
oman toimintanne kautta edistää sen teossa toteutumista.
Hän katsoi uudelleen ympärilleen, kuulijasta toiseen, kuin
henkilökohtaisesti painaakseen ajatuksensa jokaisen sisimpään. Allin
kohdalla hänen katseensa pysähtyi. He tunsivat kumpikin hämmästyksellä,
miten heidän välilleen samassa rakentui kuin näkymätön silta.
Alli liikahti levottomasti paikallaan. Hänen olisi tehnyt mieli
torjua jotain luotaan, sanoa, että kaikki vielä oli uutta hänelle,
hän oli vasta saanut pohjan elämälleen. Mutta samalla hän tunsi, että
tässä, juuri tässä oli jotain siihen suuntaan käypää, jota hän kuin
tietämättään oli tavoitellut. Tässä ei kysytty oppia eikä muotoja,
tässä puhkesi vain luja, sisäinen vakaumus esiin uuttaluovassa
toiminnassa. Tässä ei suunniteltu yliportailta ojennettua avunantoa
sen tavallisessa muodossa. Tässä, ihminen ihmisenä pyrki lähestymään
toisia, jotta elämä yhteisvoimin tehtäisiin vähemmän raskaaksi
ihmiselle.
Alli nousi, hitain askelin läheten ovea. Ehdotuksen tekijäkin oli
samassa siinä. Hän väistyi syrjään kuin tietä antaakseen, mutta heidän
katseensa yhtyivät uudelleen. Puhujan katse vaikutti suorastaan
kahlehtivasti. Allin täytyi pysähtyä. Silloin vieras nosti lakkiaan.