tahdolla ja tyyneydellä pääsee pahoistakin pulmista.
Mutta rovastinna jatkoi valituksiaan. Hänen täytyi saada korvausta
siitä, ettei Allen luona enää uskaltanut valitella. Ja nämä nykyajan
ihmiset olivatkin aivan mahdottomia. Sisäkkökin, joka muuten oli tekevä
ja reipas tyttö, oli ihan muuttunut saatuaan sulhasen. Sulhaseksi hän
tosin ei itse miestä myöntänyt. Mutta mikä muu kuin sulhanen se on, kun
noin seurustellaan. Se mies oli sosialisti, jumalankieltäjä ja ties
mitä kaikkea. Oppineesta hän kai tytön mielestä kävi. Sentähden hän
saikin ajatuksensa ahdetuksi tytön päähän niin, että tämä oli aivan
muuttunut. Ja samaa hapatusta oli tunkeutunut renkitupaankin. Ei sieltä
ennenkään ollut lähtenyt paljoa apua naisväelle, ei jos sitä olisi
tarvittu puutarhassa taikka missä. Mutta nyt sitä ei saanut entisenkään
vertaa. Kun rovasti oli vuoteessa, niin mitä ne rengit antaisivat arvoa
naisten töille, ei vaikka hyvin tiesivät, että ellei naisia olisi
maailmassa, ei ainoakaan mahtaileva mies elää raahustaisi täällä maan
päällä.
Rovastinnan täytyi kesken kaiken ottaa nenäliina esille ja itkeä
tihauttaa pikkusen. Monessa asiassa oli Allella ollut syytä toivoa
toisenlaista hänen puoleltaan, mutta eipä vain koskaan siksi, ettei hän
olisi miesväelle myöntänyt heille tulevaa kunnioitusta. Mutta pitipäs
nyt kärsiä vaikka mitä heidän puoleltaan. Ja pappakin oli poislähdössä
jättääkseen heidät yksin tänne pahaan maailmaan.
Rovastinnalle tuli uusi ja entistä kovempi itkun puuska. Aini rupesi
puhumaan kärsimyksen tarpeellisuudesta ja Jumalan kasvatusvälineistä.
Sosialismikin saattoi olla yksi niitä. -- Martta kaateli kuumaa kahvia
kuppeihin. Kaija oli lakannut puhumasta musiikkiopistosta. Alli istui
ajatuksiinsa painuneena. Häntä niin vaivasi se, ettei mamma jaksanut
käsittää sitä mikä uuden ajan vaatimuksissa oli oikeutettua. Eihän se
niin paljon muuten merkinnyt äidin iässä olevan elämässä. Mutta moni
asia tuli sen kautta toisenlaiseksi kuin olisi pitänyt tällaisessakin
kodissa, jossa kuitenkin oli halua tunnustaa kaikkien yhdenarvoisuus
jäseninä ihmiskunnan suuressa kodissa. Tuota yhteen kuuluvaisuuttahan
isä aina teroitti. Sen olisi siksi pitänyt painaa leimansa koko kotiin.
Sisäkkö raotti samassa ovea viitaten Martta-neitiä tulemaan. Kaija
käytti tilaisuutta hyväkseen, livahti keittiöön samalla kuin Marttakin
ja kuiskasi ohi pyyhkäistessään Martan korvaan: "tule sitten
ullakkohuoneeseemme, kun ehdit." Sitten karkasi hän vinnin portaita
ylös pitkin harppauksin kuin ennen pikku tyttönä. Huoneeseen tultuaan
viskautui hän suoraa päätä avoimena olevalle vuoteelle, painoi päänsä
syvälle päänalukseen ja työnsi pienen koruommellun nenäliinansa
mykkyräksi nutistettuna silmilleen. Sillälailla makasi hän hyvän aikaa.
Mutta kun Marttaa ei kuulunut, täytyi hänen nousta ja ruveta uteliaasti
kuin pieni hiiri nuuskimaan huoneen joka nurkkaa nähdäkseen oliko
kaikki samalla paikalla kuin takavuosina, jolloin he yhdessä Maijan
kanssa olivat asuneet tässä huoneessa. Ikkunan edessä täytyi viivähtää
tuttua näköalaa ihailemassa, ja peilinkin eteen oli pysähdyttävä.
Tännepä heidän tavaransakin jo oli tuotu.
Kaija kiskaisi kannen keltaisesta matkalaatikostaan ja otti esille
kepeän musliinisen kesäpuvun. Sitten hän riisui matkapukunsa.
Täytyi uudelleen asettua peilin eteen. Tässä puvussa oli niin
sievät porsliiniset napit, joihin Alli oli maalannut omenankukkia.
Samanlainen, suurempi rintaneula kiinnitti keskeltä väljän avokaulaisen
puvun.
Kaijalta pääsi iloinen, pieni laulunpätkä. Hän pyörähti kantapäillään
peilin edessä ja hyräili.
-- -- -- "Kevätvirsiä viidakko kaikaa -- -- -- Sinilaine jo lyö ja jo
valkeni yö, nyt on toivoon ja lempeen aikaa. Nyt on toivoon ja lempeen
aikaa."
Hyräillen alkoi hän uudelleen penkoa matkalaatikkoaan, josta viimein
löysi soman, pienen päähineen ohuesta valkopohjaisesta, sinikukkaisesta
kankaasta. Se oli ommeltu pyöreän pussin muotoon, ja sen
pitsireunaiset, kurotut liepeet riippuivat somasti alaspäin. Kurotun
alaosan ylälaidassa oli vaaleansininen silmukalle sidottu silkkinauha.
Sen alle oli Kaijalla tapana pistää kukkia. Omenankukka olisi nyt
sopinut mainiosti. Mutta niiden aika oli jo ohi. Sen sijaan löytyi
tavaroiden joukosta muutamia lemmenkukkia, jotka vielä olivat virkeitä.
Kaija alkoi pistellä niitä myssyyn. Samassa aukaisi Martta oven. --
Hyvänen aika, Kaija, luuletko lähteväsi Espikselle näyttäytymään! --
Martta jäi kynnykselle seisomaan. Mutta Kaija kiskaisi hänet siitä ja
keikautti pari kertaa huonetta pitkin.
-- Älä nyt joutavia, Martta! Minä tahdon aina olla sievä itseni tähden,
-- sillä sievä on sievää -- ja toisten tähden ja sitten vielä yhden
erityisen tähden -- Martta, minä olen kihloissa.
Martta meni aivan ymmälle. -- Kihloissa! Sinä pikkuinen!
-- Niin juuri. Ja "pikkuinen" aikoo tuossa paikassa mennä naimisiin.
Martta, hän on niin hyvä, -- aivan erinomainen. Kaikki pitävät hänestä.
Ja hän pitää minusta ihan hurjasti. Tietäisit miten hän välistä katsoo
minuun. Ja millä tavalla hän joskus tarttuu käteeni. Siinä on niin
paljon hyvyyttä ja kunnioitusta ja rakastuneisuutta myöskin, että minä
menen aivan hämilleni.
Kaija sai Martan istumaan läheiselle tuolille ja painoi samassa päänsä
Martan syliin. -- Martta, minä olen sellainen typerä pieni raukka. Minä
tahdon perustaa kodin ja viettää häitä ja aina olla Olavin kanssa.
Mutta minua pelottaa samalla niin hirveästi. -- Martta, miksi ei saa
poimia lapsiaan puusta, ottaa noin vain omakseen, viedä kotiinsa ja
pitää hyvänä? Se on niin kauheata, ettei voi!
-- Sinä pieni! -- Martan käsi sipaisi odottamattoman pehmeästi Kaijan
painunutta päätä. Hän tunsi tällä hetkellä vanhemmuutensa suureksi,
niin vähäinen kuin ikäero olikin.
-- Enhän voi sanoa, puheli hän harvakseen, äänessä omituinen vavahdus,
-- mutta uskon, että se, joka oikein rakastaa, ei lopultakaan tahtoisi
poimia lapsiansa puusta. Se heikentäisi ja köyhdyttäisi elämän
hellimpiä suhteita. Ajattele sitä, että kun ihminen oikein rakastaa
toista niin, että tahtoo antaa kaikkensa hänelle, kantaa tuo rakkaus
helmassaan uuden elämän mahdollisuuksia. Se on ylevää, tekivätpä
ihmiset sen miten rumaksi tahansa. Siinä on suurta, sanatonta runoutta,
ja se on sen löydettävissä, joka rakastaa ... uhrautuvasti ja rohkeasti.
Kaija ei vastannut. Mutta kaksi pehmeänpyöreätä käsivartta kiertyi
lujassa puristuksessa Martan kaulaan, ja ruskeankiharainen pää
pitsimyssyssä, jonka poimuista lemmenkukat kurkistivat, painui Martan
olalle.
Tuulenhenki toi samassa voimakkaan sireenintuoksun huoneeseen. Pesää
hankkivien pikkulintujen sirinä kuului puutarhasta, ja etäisyydessä
kukkui käki lukemattomia onnenvuosia elämää aloitteleville.
9.
Maija ja Kaija menivät Martan antaessa audienssia yhdessä
sairashuoneeseen. Rovastin huulet vetäytyivät hellään, mutta
kaihomieliseen hymyyn, kun Kaija Maijan esilletyöntämänä läheni hänen
vuodettaan. Hän näki poimuista esiinkurkistavan lemmenkukan. Ohuesta,
aukeasta kesäpuvusta kohosi kauniisti kaartuva kaula notkeana kuin
nuoren joutsenen, ja lyhyet hihat, -- jotka rovastin mielestä enemmän
muistuttivat pikkulapsen paidanhihoja kuin aikuisen pukuosaa --
lisäsivät käsivarsien pehmeätä pyöreyttä. Kevättä, kevättä oli kaikessa.
-- Setä, tämä pikkuinen Kaijamme on yhtäkkiä tullut aikuiseksi -- alkoi
Maija tolalle auttavasti. Ja sitten piti Kaijan itsensä kertoa.
Olavi oli sattunut asumaan juuri samoissa portaissa kuin Kaija.
Ja he tapasivat usein. Kaijan täytyi joskus portaita noustessaan
laulahtaakin, ja Olavin täytyi siihen sattuessaan jäädä sitä
kuuntelemaan. Joskus tuli puheltuakin, alussa harvemmin, sitten yhä
useammin.
-- Kaija, pieni Kaija, puheli rovasti sivellen Kaijan kättä. Tämä oli
Selman nuorimmainen, hänelle uskottu lapsi. Paljon olisi voinut ja
paljon pitänytkin sanoa tällaisena hetkenä, jo senkin johdosta, että
nuoret tahtoivat pitää kiirettä, kun Olavin oli ruvettava asumaan
vanhaa perintötaloa Uudellamaalla. Mutta rovasti ei saanut oikeastaan
mitään sanotuksi. Hän tunsi itsensä omituisen voimattomaksi. Ensi
kertaa eläessään hän tunsi välimatkan nuoren ihmislapsen ja itsensä
välillä auttamattoman suureksi. He olivat kaksi samaan kouluun pantua.
Mutta toinen suoritteli vasta sisäänpääsytutkintoaan, toisella oli
jälellä vain muutama päivä koulussaolo-aikaa. Kuinka he voisivat
käsittää toisiaan?
-- Niin, niin, puheli rovasti, ja suuri rakkaus nousi hänen väsyneihin
kasvoihinsa, -- sellaista on elämä, Kaija. Toinen alkaa, toinen
lopettaa. Ja me voimme oikeastaan hyvin vähän auttaa toisiamme.
Jokaisen täytyy itse oppia läksynsä -- elämässä niinkuin koulussa.
Maija joudutti Kaijaa lähtemään. Setää ei saanut väsyttää. Ja Maijan
piti itsensäkin saada hetkinen osakseen.
Hän vetäisi matalan jakkaran vuoteen viereen ja asettui siihen. Käsi
tarttui sedän käteen. Sillälailla istuivat he pitkän aikaa. Katse
kysyi, toisen vastasi. Sanoja ei tarvittu.
-- Minä en koskaan, en hetkeäkään ole katunut, sanoi Maija viimein.
Sairas nyökkäsi. Hän oli ymmärtänyt sen, eikä hän pyytänyt muuta. Mutta
hän sai kuitenkin -- pala palalta ja vähitellen. Kaikki Pentin kanssa
eletyt vuodet kulkivat pitkän sarjan Maijan sisimmän läpi. Hän kertasi
ja kertoi.
Ensimäiset vuodet olivat olleet koevuosia. He olivat kuin kaksi lasta,
jotka opettelivat kulkemaan kapealla kaidepuulla. He opettelivat kukin
erikseen, mutta sitten myöskin ojentamalla kättä toisilleen. Pian tuli
siinä toiselle tehneeksi vahinkoa, kun itse horjui, mutta vähitellen
he molemmat oppivat ja saivat tuntea käsikkäin kulkemisen iloa.
Maijalla varsinkin oli ollut paljon oppimista. Hän oli tietämättään
omistanut itselleen ahtaan ja kaavamaisen elämänkäsityksen. Hän oli
kuvitellut, että jos ihmiset tahtovat kulkea Jumalan tiellä, muuttuvat
he kutakuinkin toistensa kaltaisiksi. Tie on yksi, tahto yksi ja
kaikki elämässä kulkee kuin valmiiksi viitottua latua pitkin. Mutta
todellisuus oli oijaissut hänen käsitystään. Yhdyselämä Pentin kanssa
oli avartanut ja syventänyt hänen elämänymmärtämystään. Ei saanut,
ei elämästä eikä raamatusta, noin vain pinnalta itselleen kuorituksi
valmiita ohjeita joka kohtaan. Ihminen tarvitsi elämää, ijäistä, alati
uudistuvaa elämää itse elämän lähteestä, ei kaavoja, ei säännöksiä.
Ja miten paljon myöskin lasten kautta saadut kokemukset toivat
tullessaan sekä kotiin että sydämeen! Paljon oli iloa, mutta
paljon tuskaakin siinä mikä koski heitä. Joka kerralta, jolloin he
sairastelivat tai osoittivat jonkunlaisia heikkouden oireita, syytti
Pentti siitä entisyyttään. Lapset olivat hänen silmäteränsä. Ja ajatus,
että he saisivat kärsiä isänsä tähden, vei hänet monesti epätoivon
partaalle. Sellaisina hetkinä hän tarvitsi paljon hellyyttä, paljon
rohkaisua.
-- Entä äiti? -- Sairas sanoi sen hiljaa ja hyväilevästi. Hän muisti
kuolevan äidin hänelle tekemää testamenttia ja hän tunsi, että se vielä
kerran velvoitti häntä.
-- Hänen täytyy toivoa ja uskaltaa ... molempien puolesta.
Joku raotti samassa varovaisesti ovea, mutta poistui kohta. Ovi oli
jätetty raolleen ja salista alkoi kuulua laulua.
Sairas piteli yhä Maijan kättä omassaan. -- Noinhan ne kilvan
keräilevät minulle kaikkea hyvää ... laulua, kukkia, rakkautta,
rakkautta kaikessa. -- Hän hymyili lempeätä hymyään.
"Rakkaus on valon lähde, suurin voima elämän", kuului salista.
Maijan kasvoista loisti syvä, sisäinen rauha, vaikka silmäluomia alkoi
punoittaa kuin pidätetystä itkusta. -- Setä, sanoi hän hiljaa. -- Minä
olen avioelämässäni saanut entistä syvemmän käsityksen siitä, millaista
jumalallinen rakkaus on. Tekojemme seuraukset ovat usein niin raskaat,
että meidän Kainin tavoin täytyy valittaa rangaistustamme liian
raskaaksi. Elämä ei anna anteeksi. Elämä velkoo. Mutta setä, rakkaus on
sittenkin kaikkea muuta suurempi. Missä on rakkautta, siellä on täyttä
anteeksiantoa ja ehtymätöntä voimaa.
Puutarhasta loi mailleenmenevä päivä kultahohdettaan vastaisen seinän
peiliin. Siitä heijastui se niihin molempiin, jotka nyt istuivat
vaieten ja käsi kädessä. Salissa alkoi laulu uudelleen. Ääni oli Allin:
"Vaan noin sulorunsas rauha kuin järvikin heijastaa,
se taisteluiden on tuoma, sit' ilmaiseksi ei saa."
II
MAAILMALLA
1.
Ilona Solja askarteli hyräillen aistikkaassa pikku kodissaan. Hän
odotti vastoin tavallisuutta vieraita, oikein maalaisvieraita, ja se
juuri panikin hänet laulelemaan. Leskeksi jäätyään oli hänen täytynyt
ottaa virka. Palvelijaakaan ei käynyt pitäminen, apuihminen tuli vain
määrätunneiksi auttamaan kodin hoidossa. Päivistä ei näin ollen jäänyt
paljonkaan aikaa muuhun kuin kaikkein välttämättömimpään, yleisiin
harrastuksiin vain nimeksi. Vielä vähemmän sai ajatella huvia tai
seurustelua. Lapsia vartenkaan ei aina riittänyt tarpeeksi aikaa, kun
monesti täytyi ottaa virastosta kotityötäkin. Sentähden oli kuin juhla,
kun joskus sattui saamaan tilaisuuden tehdä jotain ylimääräistä ja
mieluista, nuinkuin nytkin.
Hän siirteli syrjään tavaran toisensa jälkeen vaatesäiliöstä, pääsi
viimein perimmäiseen soppeen ja vetäisi sieltä esille sisältä heleän
keltaisen; päältäpäin valkoiseksi maalatun kopan. Tämä koppa oli ollut
kaikkien lasten ensimäisenä makuusijana. Alli oli lahjoittanut sen
hänelle ennen Aarnen syntymää. Sen toiseen laitaan oli keltaisilla
kirjaimilla maalattu: "Päätä kaari kaunihisti, pääset illalla ilohon",
toiselle säteitä nousevasta päivästä.
Maailma iloisia muistoja tulvahti esille tästä lasten päiväpaisteisesta
ensi makuusijasta. Mutta niitä ei nyt saanut jäädä muistelemaan. Vuode
oli saatava kuntoon ja kahvipöytä samoin ennen vieraiden tuloa.
Pieni päänalunen, lakanat ja peite otettiin esille ja pantiin koppaan.
Sitten Ilona asetti sen oman vuoteensa viereen.
Hänen täytyi hymyillä sen tehtyään. Hän muisti aikaa, jolloin Aarne oli
maannut tuossa. Olivathan tytöt sitten tämän perineet, mutta tämä koppa
vei sittenkin ajatukset enin Aarneen, ehkä siksi, että hän oli vanhin,
ja että se alun pitäen oli annettu hänelle, ehkä siitäkin syystä, että
hän lapsena todella oli ollut tavattoman herttainen. Hänen silmänsä
olivat kuin suuret, taivaansiniset pallot, ja kun tukka ennätti kasvaa,
riippui se pitkinä, kullankeltaisina kiharoina selkää pitkin. Kun hän
mutisti pientä ruusunkarvaista suutaan, oli aivan mahdoton olla sitä
suutelematta.
Ilonan täytyi naurahtaa aivan puoliääneen. Nain tietysti kaikki äidit
ajattelivat omistaan, esikoisistaan ainakin. He näkivät heissä sitä
mitä ei kukaan muu nähnyt. Ja se oli tyhmää. Järkevän ihmisen olisi
pitänyt arvostelussaan olla puolueeton. Ja hän oli aina käynyt sekä
puolueettomasta että järkevästä. Mutta hänestä Aarnessa sittenkin
oli ollut jotain aivan erikoista, jotain sanomattoman liikuttavaa ja
suloista.
Ovikello soi samassa. Se oli ehkä Alli! Ilona oli pyytänyt Allia
tulemaan jo ennen toisia. Alli oli niin yksin, sairasti yhä
sisimmässään isän kuolemaa, vaikka vaikeni siitä niinkuin muustakin.
Ilona pisti kiireisesti kukassaan olevan primulan pöydälle ja kiiruhti
sitten avaamaan ovea. Etehisen lasiin kuvastuvasta varjosta tunsi hän
Allin, mutta samalla kuuli hän Aarnenkin olevan tulossa. Kohta Allin
astuttua sisään ryntäsikin Aarne etehiseen otsa hiessä ja posket
hehkuvina. Hän oli säästänyt raitiorahat ja lähtenyt juoksemaan kilpaa
vaunun kanssa. Muuan herra, joka seisoi etusillalla, oli nauranut
hänelle ja ennustanut hänen häviötään kilpajuoksussa. Mutta kun vaunun
tullessa loppupysäkilleen Aarne olikin rinnalla, oli herra viskannut
viiskymmenpennisen Aarnen käteen ja lisäksi vielä...
Aarne katkaisi hengästyneenä kertomuksensa. -- Äiti, tänä iltana
pidämme "iltaman" täällä kotona. Niinhän? Sinä ja siskot tulette sinne,
ja minä kerron sadun pojasta, joka juoksi kilpaa raitiovaunun kanssa.
Sitten minä tarjoan... Aarne piilotti selkänsä taakse jotain, jonka
rajapiirteistä vaivatta tunsi pullon. -- Arvatkaapa mitä minulla on
tässä?
-- No, jos koulukirjoja, ehdotteli Alli. -- Tai pallo, arvaili äiti.
-- Eipäs kun -- pullo! -- Limonaadipullo tuli voitonriemuisesti selän
takaa ja viskattiin suoraan äidin syliin.
-- Mene nyt keittiöön, siellä on sinulle ruokaa, toimitteli äiti
pyyhkien pojan hikistä otsaa. Sitten vei hän Allin kahvipöydän ääreen.
-- Innostuksen mies, arvosteli Alli katsoen Aarnen jälkeen.
-- Herkkä ja ponnistuksiin valmis, jos sellaista kysytään, jatkoi
Ilona, Allin pannessa merkille, että hänen kasvonsa nytkin saivat
saman, sanomatonta hellyyttä säteilevän ilmeen kuin tavallisesti hänen
puhuessaan Aarnesta.
-- Sinä sitä olet niitä "äiti-ihmisiä" -- ja kai Kaija myöskin, mikäli
olen voinut huomata, arvosteli Alli. -- Kun teitä naimisissa olevia
tarkkaa näin syrjästä, näkee pian, kenelle lapset ovat numero yhtenä,
kenelle mies. Te jakaudutte siinä suhteessa kahteen eri luokkaan.
-- Sinä panet vaakaasi ja punnitset nyt niinkuin ennenkin. -- Ilona
hymyili. Mutta sisimmässään hän tunsi kuin pistoksen. Ennen hän
tuskin olisi huomannut mitään erikoista tällaisessa arvostelussa,
mutta nyt kun mies oli poissa, kun, ei enää voinut tehdä mitään, ei
mitään hänen hyväkseen -- ei muuta kuin hoidella hautakumpua, nyt
täytyi käydä tilille itsensä kanssa monesta, ennen syrjään jääneestä
pikkuasiastakin. Onnellisiahan he olivat olleet. Ja se mikä kerran oli
heidät yhteen sitonut, sitoi viimeiseen asti. Mutta Alli oli oikeassa.
Lapset olivat sittenkin olleet etualalla.
Allin katse seurasi miltei huomaamattoman hienoja ajatuskajastuksia
Ilonan kasvoilla. Tuollainen kaunis, tyyni profiili vastasi täysin
Ilonan luonnettakin. Se ei ilmaissut paljon alla piilevästä, mutta
kaikki minkä se näytti, oli selväpiirteistä ja mutkatonta, sellaista,
jota katsellessa tuli rauhallisen hyvä olla. Isäkin oli niin rakastanut
Ilonaa, oli ihaillut hänen sekä ulkonaista että sisäistä minäänsä.
Alli otti esille käsityönsä. Hän oli tekeillä olevaan tarjotinliinaan
piirustanut omenankukkia. Ne muistuttivat isää. Samoin tämän pienen
kodin lämmin viihtyisyyskin. Ilona oli oikein mestari kotitunteen
luomisessa ulkonaisesti ahtaissakin oloissa.
Portaista kuului samassa liikettä ja Ilona kiirehti juoksu jalkaa
avaamaan. Oven takana seisoikin jo Olavi, käsivarsillaan pehmeä
vaatekäärö, jonka hän ylpeänä ja varoitellen kantoi suoraan Ilonan
makuuhuoneeseen. Kaija seurasi ilosta säteilevänä. Kopan ympärille
he kaikki sitten kerääntyivätkin, toiset iloisesti puhellen, Alli
vaiteliaana, tapansa mukaan katsein kysyen ja tutkistellen.
Kun Viimein oli siirrytty kahvipöydän ääreen, kääntyi puhekin
vähitellen suuresta perhetapahtumasta toisaalle. Ilona tiedusteli
oloja Salokankaan kartanossa ja Olavi alkoi huomattavalla mielihyvällä
kertoa kodistaan. Hänellä oli suuri suonkuivaushanke alulla. Se kysyi
sekä varoja että voimia, mutta maksoi varmasti vaivan. Siitä oli jo
isänkin aikana ollut puhetta. Tehtävä tuntui suorastaan velvoittavalta
perinnöltä ja suuri isänmaallinen merkityksensähän sillä myöskin oli
tässä maassa, joka hyvin elättäisi kaksi, jopa kolme kertaa niin paljon
asujamia kuin nyt, jos vain tehtäisiin tarmon takaa työtä. Laiskana
vetelehtiminen oli helmasyntejämme huipuilta pohjakerroksiin asti.
Siitä oli parannus tehtävä. Ja niiden, jotka olivat saaneet valistusta,
piti siinä käydä eturivissä. Mutta sellainen ohjelma vei siksi paljon
aikaa ja ajatuksia isännältä, ettei niitä sitten riittänytkään paljon
muualle.
Olavi vilkaisi Kaijaan. Huulille nousi kuin veitikkamaista hymyä. Mutta
Kaija ei vastannut siihen.
-- Niin, eihän sinulta riitä sanottavasti aikaa muille kuin
lehmille, lampaille ja sioille, myönsi hän lyhyesti. -- Mutta ehkäpä
vastaisuudessa riittää. -- Katse kääntyi merkitsevästi viereisen
huoneen koppanurkkaan.
-- Rupea sinäkin Kaija enemmän oleilemaan navetassa, niin sittenhän
sinun ei tarvitse kaivata Olavin seuraa -- Alli sanoi sen huolettomasti
kuin sivusta päin, samalla kuin pujotti lankaa neulansilmään, mutta
katse kääntyi tutkivana Kaijaan päin. Tämä lehahti punaiseksi kuin
sisäisestä mielenkiihotuksesta.
-- Sinä puhut mitä et ymmärrä -- tuli terävästi. -- Nyt voi vähemmin
kuin ennen tulla kysymykseen reseptisi mukainen navetassa oleileminen.
Sen Olavikin ymmärtää.
Olavi hieroi miettivästi lusikalla tyhjän kahvikuppinsa pohjaa. --
Niin, tietystikin, -- nyt aluksi. Mutta terveellistähän navettailma
kuuluu olevan. Kyllä minäkin toivon, että pikku pilttimme tekee sen
sinulle entistä hauskemmaksi paikaksi.
Ilona kiiruhti tiedustelemaan, mitä mieltä Olavi oli pellavan
viljelykseen nähden. Ilona oli aina ihaillut kotipelloilla kasvanutta
pellavaa, mutta monet vakuuttivat, että se oli epäkäytännöllinen kanta.
Kotoinen tuli paljon kalliimmaksi kuin ostettu.
Puhe luisti kotimaisen työn kannattamattomuuteen tai
kannattavaisuuteen, Kaija käytti tilaisuutta hyväkseen ja hiipi
viereiseen huoneeseen. Toiset puhelivat, mutta hän jäi seisomaan
auringon kullalla kirjaillun kopan ääreen. Pienet, nyrkkiin puristuneet
kädet yrittelivät unessa liikettä, rihmansäiettä muistuttavat,
voimattomat sormet erottuivat hetkeksi toisistaan, ja untuvaisen pehmeä
pieni pää liikahti pitsisellä aluksellaan.
Kuinka monta ihmeellistä elettä pienellä lapsella olikaan! Ja miten
tuollaista olisi saattanut väsymättä katsella vaikka kuinka kauan!
Kaijan täytyi ajatella toivomustaan saada poimia lapset puusta. Kuinka
etäiseksi ja kylmäksi olisi suhde sellaisena käynyt, siihen verraten
mitä se nyt oli, kun oman henkensä kaupalla oli saanut taistella
heräävän elämän puolesta, kun oli ylivoimaisten kärsimysten jälkeen
saanut sulkea syliinsä oman, elävän lapsukaisen.
Hän muisti noita unohtumattomia tunteja, joista hän vain osaksi oli
ollut tietoinen. Hän oli kärsinyt, kärsinyt, tavalla, jolle ei ole
mitään ilmaisumahdollisuuksia. Ja sitten hän viimein oli vaipunut
jonnekin syvään, pohjattomaan kuiluun, jossa ei ollut muuta kuin avara,
mittaamaton tyhjyys ympärillä.
Hänellä oli ollut jonkinlainen mielikuva siitä, että hän ikiajoiksi oli
tuomittu tuohon olotilaan, yksin, eristettynä kaikista ja kaikesta,
elävänä ja kuitenkin kuolleena.
Silloin oli yhtäkkiä ohut, kimakka ääni tunkeutunut hänen korvaansa.
Hän vavahti. Oli kuin joku näkymätön voima olisi tarttunut häneen
ja väkipakolla kulettanut hänet mukanaan -- pois tuosta suuresta
tyhjyydestä, jonnekin, jossa hän oli ollut ennen.
Taas kuului heikko parahdus. Ja sitten ... sitten alkoi hänelle selvitä.
Hän näki lääkärin vuoteensa vieressä. -- Minunko lapseni, sai hän
kysytyksi. -- Teidän, vahvisti lääkäri.
Teidän, teidän! Kuinka ne sanat soivat ja helkkyivät! Syvältä hänen
omasta sisimmästään nousi kuin pyhäisenä kaikuna niistä: minun, minun
oma lapseni.
Ja sitten tuotiin poika hänen nähtäväkseen.
Kaijan katse sumeni uudelleen kyyneliin hänen muistellessaan tuota
suurta, -- hänen elämänsä suurinta hetkeä.
Mielenliikutuksen puna lainehti hänen kasvoillaan hänen palatessaan
toisten luo. He puhuivat yhä vielä maataloudesta ja karjanhoidosta.
Olavi esitteli ajatuksiaan vuohenhoidon kannattavuudesta. Hän toivoi
siitä paljon. Vuohien ruoka ei maksanut paljonkaan, ja maito oli
erinomaisen rasvapitoista.
Kaija näytti tuskastuneelta. Olavi huomasi sen, ja hänen kasvoilleen
nousi tumma puna. Hän katkaisi sanansa kesken ja nousi. Hänellä oli
vielä toimitettavaa kaupungilla, ja iltajunalla oli palattava maalle.