alla. -- Älä katso niin kysyvästi, papukka pieni. Minä en kadu
mitään. Olen sinulle rajattoman kiitollinen siitä, että Ateneumi ja
se nurkka taiteen maailmasta, joka siellä yrittelevälle avautuu, ei
enää ole minulle suljettu puutarha. Tunnen sen eri sokkelot, sen
"ismit" ja "istit". Olen punninnut ne ja itseni vaa'alla. Ja katso,
meidät havaittiin liian keveiksi. Minusta ei ole taiteilijaksi, eikä
Ateneumi-elämästä minulle hengen ravinnoksi.
-- Olet siis tyytyväinen? -- Isän katse koetti päästä pintaa syvemmälle.
-- Täysin -- tavallaan. -- Alli nosti vallattomasti pientä
pystynenäänsä, mutta isä näki katseen pohjalla haikeutta, joka
pani hänet ajattelemaan, että hänen tyttärensä olivat syntyneet
kamppailemaan suuren sisäisen rikkinäisyyden kanssa.
Martta, joka oli asettunut verannan kaiteelle istumaan ja siinä
poikamaisesti keikutteli sääriään, näki isän katseeseen nousevan
huolen. Hän rupesi siitä syystä vakuuttamaan, ettei isän koskaan
maailmassa tarvitsisi huolehtia ainakaan hänen tulevaisuudestaan. Hän
oli ollut selvillä siitä jo kauan. Hän laski jo kuukausia päivään,
jolloin ei enää tarvitsisi päntätä päähänsä, milloin mikin kuningas
hallitsi ja missä milloinkin tapeltiin. Sellainen oli hänestä lorua.
Hän tahtoi hoitaa sairaita ihmisiä ja jos mahdollista, tehdä heidät
terveiksi.
-- Maija tulee, kirkaisi samassa Kaija, joka oli seisonut tähystämässä
portille päin. Muutaman sekunnin kuluttua riippuikin hän jo siskon
kaulassa. Ja Maija piti häntä kauan lujassa syleilyssä. Hän tunsi kuin
tarvetta pyytää anteeksi ... tulevaisuuden tähden.
Verannalla istuvista oli rovasti ainoa, joka läksi saapuvia
vastaanottamaan. Hän läheni hitain askelin ja vielä astuessaan hän
muistutti itselleen, että suurin varovaisuus nyt oli paikallaan.
Maijalla oli rahaa, ja Pentin tavat olivat kaikkea muuta kuin
säännölliset. Selman tyttöä oli suojattava kuin omaa.
Mutta kun Maija sai kätensä irroitetuksi pikkusiskon kaulasta, otti hän
Penttiä kädestä ja tuli suoraan sedän luokse.
-- Setä, sanoi hän, minulla ei ole äitiä, sentähden tuon hänet sinulle.
Jumala on johtanut meidät toinen toisemme tielle. Tästä puoleen aiomme
kulkea yhdessä.
Eikä rovasti saanut siihen mitään vastatuksi. Hän näki Maijassa
taistelussa saavutetun varmuuden rauhaa. Siksi hän vain ojensi kätensä
tulevia kohtaan ja sulki heidät hellään, isälliseen syleilyyn.
7.
Suviniemen pappilassa elettiin suuren pyhän kynnyksellä. Kukin teki
askareitaan, mutta hiljaisena kuin aattoiltana ainakin. Ovia ei
paiskeltu kiinni. Ne suljettiin äänettömästi. Jokainen puhui ja liikkui
hiljaa. Koti oli täynnä sunnuntaista hartautta.
Rovasti makasi omassa huoneessaan. Kierrekaihdin oli osaksi
alaslaskettu, niin ettei päivä päässyt häikäisevän kirkkaasti
paistamaan huoneeseen. Ikkuna oli auki, ja huone oli täynnä kesän
tuoksua.
Kolmatta viikkoa oli rovasti ollut vuoteessa. Tuskia hänellä ei ollut
sanottavasti, ei ainakaan mikäli toiset saattoivat huomata. Kuumetta ei
myöskään, eikä muitakaan erityisiä taudin oireita. Mutta sydän toimi
huonosti, eikä voimia riittänyt edes jalkeillaoloon. Martta, jolla oli
virka maaseutukaupungin sairaalassa, oli siitä syystä ottanut lomaa ja
tullut isää hoitamaan.
Vähitellen kerääntyivät muutkin isän ympärille. Alli tuli ensimäisenä.
Hän oli saanut tuntinsa järjestetyksi niin, että pääsi lähtemään jo
ennen lukuvuoden päättymistä. Lääkärin lausunnon perustuksella tiesivät
omaiset, että rovastille tästä puoleen suodut päivät olivat harvat.
Mutta kun tauti ei taudilta näyttänyt, kun sairas aina tyytyväisenä
ja hymyillen tervehti hänen luokseen kokoontuvia, alkoivat omaiset
uskotella toinen toisilleen, että lääkäri oli erehtynyt. Sellaistahan
sattui monesti.
Muita kiihkeämmin piti Alli kiinni toivosta että isä vielä parantuu.
Hän ei voinut eikä tahtonut ajatella muuta mahdollisuutta. Hänellä ei
ollut varaa luopua isästä, ainoasta, joka enää teki elämän hänelle
elämisen arvoiseksi.
Isän huoneessa Alli enimmäkseen olikin. Hän kantoi sinne sekä metsän
että puutarhan parhainta kauneutta sitä myöten kuin enenevä kesälämpö
sitä kasvatti. Hän siirteli isän vuodetta niin, että isä ikkunasta
saattoi seurata rakastamansa kevään edistystä. Ja kaiken, mistä
isä vain piti, koetti Alli kiinnittää kankaalle, jottei isä sen
lakastumista tulisi huomanneeksikaan.
Isää ei saanut jättää yksin, oli Martta sanonut. Mutta hän ei myöskään
saanut huomata, että häntä pidettiin silmällä. Allin maalauskojeet
olivat tältäkin kannalta erinomaiset olemassa. Tuomet ja omenapuut
kukassaan, kirsikat, pihlajat ja puutarhan valkea syreeni, kaikki
kiinnitettiin kankaalle sitä myöten kuin ne kehittyivät kauneimmilleen.
Joka kerran, jolloin Alli työstään katsahti isään, näki hän tämän,
leppeä hymy huulillaan ja miltei lapsimainen mielenkiinto katseessa
seuraavan työtä aivan kuin joka ainoa siveltimen piirto olisi ollut
hänelle erikoinen ilo. Mutta jos isän silmät joskus luistivat pois
Allin työstä, nousi niihin omituinen kirkkaus ja katse tähtäytyi kuin
jonnekin etäiseen ihanuuteen.
Silloin täytyi Allin laskea sivellin kädestään. Joku iloinen
sanasutkaus tai lystikäs kasku oli silloin löydettävä vaikka mistä.
Isä oli tavalla millä tahansa saatava takaisin näihin maallisiin. Ei
ollut Allilla eikä muillakaan varaa erota hänestä. Hänenlaisiaan oli
harvassa. Ja sellaisia kuitenkin olisi tarvittu elämässä.
Tilda-rovastinnakin tuli vastoin tapaansa hiljaisena ja vaiteliaana
miehensä huoneeseen, asettui tyhjänä olevaan keinutuoliin ja jäi siihen
miestään katselemaan.
Entiset ajat nousivat nykyään yhtenään hänen eteensä. Harvoin hän
yleensä oli elänyt entisyydessä. Alle oli tehnyt sitä enemmän. Mutta
nyt tulivat yhdessä eletyt vuodet eteen aivan väkisten. Vanha valokuva
Allen nuoruusvuosiltakin oli löytynyt, ja rovastinna oli pannut sen
päällimmäiseksi siihen laatikkoon, jota hän enimmän käytti. Pöydälle
hän ei tahtonut sitä. Kun hän ei nuoruudessaan ollut pitänyt sitä
siinä, niin mitäpä nytkään. Ihan olisi ujostuttanut, jos se nyt olisi
siihen ilmestynyt. Ja olihan hänellä Alle aivan viereisessä huoneessa.
Ei tarvinnut muuta, kuin raottaa ovea, niin jo näki hänen leppeän
hymynsä, joka oli suloinen ja kaunis kuin ilta-auringon siunaava helo.
Se muistutti niitä kymmeniä ja satoja kertoja, jolloin se oli säteillyt
juuri samanlaisena lempeydellään kuin tahtoen tehdä arkisen raadannan
kevyemmäksi ja kauniimmaksi. Mutta hermostuneena perheenäidin monista
huolista ei rovastinna aina ollut malttanut huomata mitä se tahtoi
sanoa hänelle. Jälkensä se kuitenkin oli jättänyt ja tehtävänsä tehnyt,
koskapa se vieläkin oli tallella valmiina nousemaan esille entisyyden
kätköstä.
Ja nyt, nyt sitä katseli nälkäisen haikeasti kuin päivää, jota ei
saanut estetyksi painumasta!
Rovastinnan täytyi mennä omaan kamariinsa itkemään. Mutta kun hän
palasi sairashuoneeseen, oli hänen katseensa taas kirkas ja olennossa
oli hänelle harvinaista tyyneyttä. Hänessäkin oli pyhäisen aaton rauhaa.
-- Niin, Aini ja Maija ovat kirjoittaneet, sanoi hän vetäen taskustaan
rapisevan kirjeen. -- He tulevat molemmat huomenna.
Rovastin kasvoille valahti omituinen hymy. Hän käsitti heidän
kiiruhtavan lähtevän luokse. Mutta hän ei sanonut mitään. Päivän
painuessa voittaa vaiteliaisuus ihmisen. Illan pyhäinen rauha ei kaipaa
sanoja.
Rovastin ajatukset luisuivat tulossa oleviin. He olivat kumpikin
kokeneet paljon näinä viime vuosina. Maija oli jo ollut viisi vuotta
naimisissa. Hänellä oli kolme lasta. Airi, vanhin, oli pieni, terhakka
tyttö, nopsa ajatuksissa ja teoissa. Hän oli muutamia kuukausia
takaperin ollut pappilassa pitemmän aikaa, silloin kun kaksoiset
syntyivät. Maija itse oli käynyt vain kerran, naimisissa olonsa
ensimäisenä vuonna. Hän oli tunnollinen perheenäiti, joka ei suotta
väistynyt paikaltaan. Ja tarkka hän myöskin oli miehensä rahoista, sen
huomasi kaikesta. Pentillähän olikin ollut velkoja, kai paljonkin.
Mutta tyytyväiseltä oli Maija tuntunut kirjeissään. Kun nyt vain saisi
oikein tavata. Silloin voisi saada varmuutta hänen oloistaan. Hänen
elämänsä olikin jo sillä kohdalla, missä eletyn perustuksella näki
tulevaisuuden pääpiirteet.
Toisin oli Ainin.
Rovastin sormet nypiskelivät levottomasti peitettä, ja silmään herahti
kyynel. Raskaaksi oli elämä muodostunut hänen tyttöpoloiselleen.
Kauan tämä ensin sairasti särkynyttä suhdettaan. Kun haava viimein
rupesi arpeutumaan, heräsi hänen ensi lempensä uudelleen. Hän koetti
uskotella itselleen, että kaikki välillä oleva oli ollut pahaa unta,
ei rakkautta, vaan peloittava, vangiksi ottava voima, joka lumosi kuin
salaperäisen metsän menninkäiset. Rakkaus Erkkiin oli toisenlaista ja
todellista. Siihen oli hänen elämänsä kauan keskittynyt, siinä sen ydin
olikin. Mutta siitäkään ei sitten tullut sen valmiimpaa. Erkki oli
samanlainen kuin ennen, lämmin ja toivoa herättävä toisin ajoin, toiste
välinpitämätön, umpimielinen ja arvoituksellinen.
Aini oli tästä kärsinyt sairauteen asti. Oliko nyt opettajantoimi
vieraalla paikkakunnalla suonut hänelle jonkinlaista lievitystä ja
mielen tasapainoa, sitä ei isä vielä tietänyt.
Kuinka hyvältä olisikaan tuntunut, jos olisi nähnyt edes rajapiirteet
lasten tulevaisuudesta! Silloin olisi paremmin voinut heitä neuvoakin,
olisi saanut sanoa jonkun opastavan sanan tulevienkin päivien varalta.
Mutta kai oli parasta näin. Päivätyöhön astuvan täytyi itse ja yksin
suorittaa tehtävänsä. Lähtevän täytyi lähteä yksin. Toukan täytyi itse
ponnistella vapautuakseen kuorestaan. Käsi, joka syrjästä säälivänä
ja säästävänä kajosi tuohon taisteluun, teki vain tuhotöitä. Rovasti
oli itse sen nähnyt. Hän oli kerran koettanut auttaa, mutta vain sillä
seurauksella, ettei hänen vapauttamansa perhonen kyennytkään lentoon.
Sen siivet lerpattivat voimattomina maassa.
Rovastin katse pysähtyi Alliin. Tämä istui tapansa mukaan sivellin
kädessä, niin hiljaisena ja vaiteliaana, että hänen läsnäolonsa aivan
oli unohtunut isältä. Tildan paikka keinutuolissa oli jäänyt tyhjäksi.
Hän kai oli mennyt puuhailemaan odotettujen hyväksi.
Niin, niin se Tildakin! Rovastin katseeseen nousi nuoruusvuosien
lämpöä. Paljon ja monenlaista oli ollut matkan varrella, mutta kaikki
oli kaunista ja hyvää, kun sitä katseli näin painuvan päivän valossa.
Kun nyt vain taival tasoittuisi lapsille!
Alli tunsi äkkiä, miten isän katse lempeänä ja kysyvänä pysähtyi
häneen. Isä oli oikeastaan ihmistuntija, vaikka hänen suuri hyvyytensä
usein eksytti häntä. Lapsiaan hän aina oli ymmärtänyt, Alliakin, joka
oli niin kitsas sisimmästään. Isä olisi todella ansainnut enemmänkin
luottamusta.
-- Isä pieni! -- Alli nyökkäsi iloisesti, vaikka sisintä vihlaisi
kipeästi. Isän silmissä oli taas tuo omituisen kirkas, kauaksi tähdätty
katse, joka näytti painuneen näkymättömän maailman ihanuuteen.
Samalla oli hänen koko olemuksessaan aivan käsittämättömän suurta,
-- lapsellisen ehjää säilyneisyyttä. Elämän ristiriidat eivät olleet
jättäneet ainoatakaan rumaa arpeutumaa hänen olentoonsa. Kaikki oli
ehjää, sopusointuista. Hellävaroin oli hän itse kohdellut toisia.
Hellävaroin oli elämä pidellyt häntäkin. Mutta hänen tyttärensä osa oli
toisenlainen.
Suuri tuska nousi Allin katseeseen. Ei isä aavistanut, mitä merkitsi
taiteilijaunelmien hautaaminen. Isä oli tyytynyt siihen, että loi
oman elämänsä kauniiksi. Mutta kun oli saanut halun luoda muutakin.
Kun janoamalla janosi kerätä elämän rikkautta sisimpäänsä ja antaa se
kuvina ihmisille. Kun oli saanut silmät nähdäkseen, korvat kuullakseen,
kun sisin oli tulvillaan elämän suurta riemua ja suurta tuskaa, jonka
rikkaissa, ehjissä kuvissa olisi tahtonut antaa toisille, mutta kun ei
jaksanut, ei voinut...
Allin pää painui, ja sivellintä pitelevä käsi alkoi vavista. Leikillä
hän kerran oli omaisilleen viskannut tiedon taiteilijaunelmiensa
hautaamisesta. Mutta suuri ja sanaton oli tuska senkin haudan
partaalla. Omistaa tahtoa eikä voimaa, tuntea rajattomasti, muotoa
etsivän rikkaasti, saamatta sisäiselle näkemykselleen vastaavaa muotoa,
-- oliko kellään ollut raskaampaa kokemusta?
-- Isä, -- sanoi hän hiljaa, -- minä hautasin taiteilijaunelmani siksi,
että olin kuin häkkilintu. Oman heikkouteni kahlehtivaa rautaristikkoa
vastaan ponnistelin, siksi kunnes siipeni olivat verillä ja voimani
lopussa.
Hän nousi, laski siveltimen kädestään ja meni isän vuoteelle. -- Isä,
on toinenkin hauta, jonka ääressä minä yön yksinäisyydessä toisten
katseiden välttäessä seison.
Hän painui polvilleen vuoteen viereen, tarttui isän käteen ja painoi
sen otsaansa vasten. Hän jatkoi kuin unessa, tietämättä puhuiko
hän isälle vai itselleen: -- Hän sattui opettajatoverikseni kohta
sen jälkeen, kun olin haudannut taiteilijaunelmani. Hänen otsansa
oli puhdas ja korkea, hänen katseensa syvä, korkeita ihanteita
tavoittelevan mielen uskollinen heijastaja. Isä, hänessä oli jotain
sinusta ja sinun maailmastasi, -- jotain aivan toista kuin se mihin
olin tutustunut Ateneumilla. Siinä maailmassa, jonne niin hartaasti
olin halunnut ja missä osa minusta huvitteli eholtaan, oli samalla
paljon mikä tympäisi. Pienet, itsestään suuria uskovat taiteilija-alut
leikkivät siellä vallatonta, sisällyksetöntä leikkiä, sillä aikaa
kuin he niinkuin kreikkalaiset Auliin edustalla odottelivat tuulta
purjeisiinsa. Toisille sitä tulikin, toisille ei. Minulle ei sitä
suotu. Minä vain väsyin noissa taiteen esikartanoissa, missä
ihmislapset eivät polvistuneina odottaneet pyhää tulta, vaan olivat
pallosilla suurista elämänarvoista. Se kypsytti minua antamaan arvoa
_sinun_ maailmankatsomuksellesi. Ja siksi näin _hänenkin_ sisäisen
kauneutensa niin suureksi. Minä en voinut olla rakastamatta, vaikka
tiesin hänen rakastavan toista.
Rovasti ei saanut vastatuksi. Hänen katseensa tapaili tyttären
katsetta, mutta se oli kätkössä, käsi painoi yhä isän kättä.
Ulkona paistava kirkas päivä juoksutti valoviiruja sairashuoneen seinää
pitkin. Pikkulinnut kuuluivat piipahtelevan räystään reunalla, ja
tuoksuva tuulahdus keinutti kepeästi ikkunan valkeata uudinta.
Sairaalle tuli voimakas tunto ulkona kukoistavasta kesästä. Luonnon
kesäinen ilo ja ihmiselämän kärsimysrunsaus nousivat rinnan hänen
eteensä. Hänen ajatuksensa tarttui jälkimäisen suureen, lopulliseen
tarkoitusperään, hengen kirkastukseen.
-- Rakas, rakas lapsi, sanoi hän hiljaa. -- Sydänvereni antaisin onnesi
hinnaksi. Mutta sitä osaa ei vanhemmalle ole suotu. Ei isälle, ei
äidille. Jokaisen täytyy itse taistella siipensä vapaiksi.
8.
Yö oli vaikea rovastille. Sydäntä ahdisti ja ajatukset kävivät
raskaiksi. Tauti oli muuten -- samoin kuin elämäkin -- pidellyt
rovastia hellävaroin -- aivan liian hellävaroin, vakuutti hän itse.
Mutta kun ruumiillinen vaiva ja sisäiset huolet näin yhtaikaa
ahdistivat, täytyi hänen nöyryytyksekseen tunnustaa, ettei hänessä
ollut miestä kestämään kovinkaan paljoa.
Sydänvaiva panikin ihmisen pian tuntemaan huonoutensa. Hiljainen
särky murenteli ja jäyti voimia huomaamattomalla, mutta kuluttavalla
tavalla kuin vesi kallion kylkeä. Rinnan vasemmalla puolella ahdisti
lyyjynraskas paino, jota ei saanut siitä poisväistetyksi, vaikka kuinka
olisi tahtonut. Ja kestämisvoima tuntui ehtyvän kuin vesi vuotavasta
astiasta.
Jollei olisi ollut noita huolia lapsista ja heidän onnestaan! Sehän se
lopulta enimmin ahdisti.
Rovasti kääntelihe vuoteessaan, koetti pitää silmiään ummessa, ettei
Martta hänen tähtensä valvoisi kaiken yötä, ja katseli salaa kelloa,
kun luuli Martan nukahtavan. Aamupuolella vihdoin tuli uni. Kun rovasti
heräsi siitä, näki hän kellonviisarien osoittavan aikaa, jolloin
odotettujen piti saapua. Martta oli ripeästi huonetta siistimässä.
Mutta kohta nähdessään isän valvovan hän läheni vuodetta. -- -- Hyvää
huomenta papukka pieni! -- Käsi kävi kuin ohimennen koettelemaan
valtimoa. Sitten Martta rupesi suorimaan lakanoita. Hän oli
pöyhistelemässä isän päänalusta, kun isä äkkiä tarttui hänen käteensä.
-- Miten hyvänä sinä pidät minua, sinä siunattu lapsi! Sinussa on
mamman ryhtiä toistenkin varalle. -- Isä katsoi häneen hetken pitkään
ja hellästi. -- Sairaanhoitajana olet sinä virkasikin puolesta kuin
asetettu huolehtimaan toisista, niin nuorin kuin oletkin. Ajattelethan
sinä sitä vastakin?
-- Isä, väisteli Martta, -- eivät meikäläiset anna toisten huolehtia
itsestään. Kukin kulkee omaa latuaan, vaikka se veisi päistikkaa ...
tyrmään.
-- Nyt teki mielesi sanoa: hornaan, pisti isä leikiksi, -- vaikka
minulle mieliksi valitsit raamatullisen sanan.
-- Isä pieni, sinussa asuu suuri veitikka. -- Martta nauroi, pöyhisteli
vielä kerran päällimmäistä untuvaista päänalusta, josta isä erityisesti
piti, ja kävi sitten äkkiä isän käteen kiinni. -- Isä, sanoi hän syvä
totisuus nuorekkailla kasvoillaan, -- sinä voit luottaa siihen, että
teen parhaani.
Etehisestä alkoi kuulua liikehtimistä ja ääniä. Martta kiiruhti tulevia
vastaan, ja rovastin katse kytkeytyi odotusta täynnä eteisenpuoleiseen
oveen. Se aukenikin pian, ja Ainin hento, vielä tyttömäisen notkea
varsi solahti ovesta sisään.
Isän katse kiiruhti kysyvänä ja hellyyttä täynnä tulijaa vastaan.
Mutta jokin Ainin olemuksessa nosti katseeseen samassa hämmästyneen
kysymyksen. Ainissa oli tapahtunut silmäänpistävä muutos. Hänen
tuskallisen herkkäilmeiset kasvonsa olivat tyyntyneet jäykän tasaisiksi
kuin riittyneen veden pinta. Kissanpoikasen pehmeyttä muistuttavat
liikkeet olivat käyneet kulmikkaan kankeiksi, ja silmien lämmin,
haikeamielinen ilme oli väistynyt terävän, lujatahtoisuutta ilmaisevan
katseen tieltä.
-- Isä! -- Ainin kankeus katosi hetkeksi. Sairaan syleilyssä löytyi
entisyys ja entisajan lämpö. Mutta jo kun Aini vetäisi matalan jakkaran
vuoteen viereen ja asettui siihen, oli hän taas sama kuin sisään
astuessaan. Hän tarttui isän käteen, ja katseeseen syttyi kuin tulta.
-- Sinä katsot niin kysyvästi, isä, sinä näet, että Ainisi on
muuttunut. Vanha minäni on ristiinnaulittu. Uuden ihmisen kasvamista
minä halajan.
Isä ei puhunut mitään. Hän vain katsoi katsomistaan, ja silmiin tuli
paljonkokeneen selvänäköisyyttä.
-- Isä, etkö ilostu? Sen jumalallisen avun lisäksi, jota aina tahdon
etsiä, olen saanut maallisenkin avun.
Sairaan katse, joka näihin asti oli pysynyt tutkivana, melkein
epäröivänä, elostui äkkiä. Siihen nousi suuri kiitollisuus. Tätähän hän
oli toivonut ja rukoillut. Ja nyt tämäkin annettiin hänelle ennen hänen
lähtöään pitkälle matkalle -- annettiin kuin lapselle, jolta ei isä voi
kieltää mitään hyvää.
Rovastin kädet painuivat ristiin. Katse pyysi tyttäreltä lisää. --
Arvi on pappi. Hän opettaa uskontoa samassa koulussa missä minäkin.
Hän on avannut silmäni. Minä tarvitsen hänen lujuuttaan tueksi omalle
heikkoudelleni, hänen tinkimättömyyttään leväperäisyyteni oikaisijaksi.
Isä, kunpa sinä tuntisit hänet!
Isä siveli hiljaa Ainin kättä. -- Lujuus on hyväksi, sanoi hän viimein.
-- Mutta sinä olet pehmeä, pieni kissanpoikanen. Sinä tarvitset
lämpimän pesän tullaksesi toimeen elämässä.
-- Minä olen nähnyt heikkouteni synniksi. Vanha on karsittava pois, ei
meistä muuten tule kalua.
Niin, niin. Rovasti nyökkäsi miettivästi. Olihan asia niinkin. Mutta
ei Jumala tehnyt väkivaltaa luonnolle. Ei kaikki luonnollinen ollut
syntiä. Uutta kasvatti Jumala yhtenään ulkona luonnossa. Nytkin. Mutta
hän ei tehnyt sitä jyryllä ja tuomiolla, vaan antamalla aurinkonsa
paistaa.
Aini näytti pettyneeltä. Isän olisi toki pitänyt ymmärtää sitä uutta,
mikä nyt hänessä oli saanut sijaa. Nyt jos koskaan olisi isällä ollut
syytä iloita.
-- Isä, tie elämään käy kuoleman kautta. Syksyinen kuolema hedelmöittää
kevään kasvuvoimaa. Minulla on ollut syksyni. Nyt alkaa kevät. --
Sisäinen tuli välähti taas hänen silmissään, mutta siinä ei ollut hänen
oman sisimpänsä lämpöä, siinä oli jotain teräksiseksi tehtyä.
Sairas ei sitä huomannut. Hän makasi hetken silmät puoliummessa ja
hänen kasvoillaan kuvastui kuin heijastus luonnossa tapahtuvasta
uudistuksesta. -- Meille tulee sitten kevät yhtaikaa, sanoi hän
puoliääneen, mutta niin hiljaa, ettei Aini sitä kuullut.
Kun luomien läpikuultavat kuvut vähitellen hitaasti kohosivat, oli
rovastin katseessa jotain kaukaa tulevan ja kauaksi kiiruhtavan
ilmettä. Mutta se väistyi vähitellen katseen pysähtyessä Ainiin.
-- Jumala on hyvä ja Hänessä on hyvä olla, siinä on pitkän elämäni
ydinkokemus, sanoi hän tapaillen tyttären kättä. Sitten hän alkoi
kertoilla omasta nuoruudestaan. Paljon hyvää oli hän jo aikaisemmin
saanut osakseen, mutta kun hän tapasi Tildan, kävi sittenkin koko elämä
uudeksi kuin itse luomisaamuna. Ja sellainen oli pohjaltaan aina tuo
miljoonia kertoja uudistunut ja yhä uudistuva kokemus. Kun "oikea"
eteen astui, kun ihminen löysi hänelle luodun avun, ymmärsi hän, että
hänen ihanin, usein tiedottomuuden usvassa väikkynyt unensa, oli
kääntynyt todellisuudeksi. Hän heräsi näkemään ympärillään vastaluodun
maan, jota ei hänen silmänsä ollut koskaan ennen nähnyt ja hän ymmärsi
ei harkiten eikä vain tunteillaan, vaan koko olemuksellaan, että elämä
oli ihana ja maa kaunis. Rovastin katse kääntyi rovastinnaan, joka
hiljaa oli tullut huoneeseen ja asettunut vuoteen jalkopäähän.
-- Muistatko mamma, kun yhdessä kuulimme "Luomisen"? Me olimme kesällä
viettäneet hopeahäämme. Senjälkeen lähdimme hääretkelle, joka nuorelta
apulaispapilta oli jäänyt tekemättä. Siinä evankeelisessa kokouksessa
Ruotsissa ne sen esittivät. Me istuimme rinnan kirkonpenkissä, ja niin
oli kuin me uudelleen olisimme seisoneet parin edessä. Niin ihanaa.
Minä itkin. Ja etköhän sinäkin, mamma?
Rovastin kasvot loistivat niin lapsellisen suuresta ilosta, että sitä
oli mahdoton vastustaa. Rovastinnan täytyi niistäytyä äänekkäästi, ja
Aini tunsi, että sisimmässä suli ja pehmeni kuin kirrenlähtöaikana.
Samassa tuli Martta kutsumaan kahville ruokasaliin. Pöytä oli katettu,
eikä isää nyt enää saanut rasittaa. Myöhemmin saisivat muut audienssia.
Ruokasalissa istuivat Maija ja Kaija kahdenkesken katetun kahvipöydän
ääressä. Alli oli heistä huomaavinaan jotain liikutuksen tapaista --
aivan kuin he vastikään olisivat puhelleet jostakin heidän mieltään
järkyttävästä. He kai eivät olleetkaan tavanneet pitempään aikaan.
Maija asui etäällä Helsingistä, ja Kaija oli kaiken talvea ollut
musiikkiopistossa. Hän oli lukukauden loputtua matkustanut maalle erään
hyvän ystävän luokse, eivätkä muut olleet arvanneet häntä odottaakaan.
Hän oli vain itse, kuultuaan Maijan matkasta ja sedän sairaudesta,
päättänyt matkalla hämmästyttää toisia yhtymällä heihin.
-- Oletpa sinä Kaijakin jo ennättänyt ihan aikaihmiseksi, ihmetteli
rovastinna kaataessaan kahvia kuppeihin.
-- Vieläpä oikein helsinkiläisneidiksi, pisti Alli jatkoksi. Hänen
täytyi ajatella omaa ensi vuottaan Ateneumilla. Kaija tuntui niin
läpeensä elämänhaluiselta yrittelijältä. Aika soma ihmislapsi hän
oli lisäksi. Hipiä oli raitis ja läpikuultava. Runsas vaaleanruskea
tukka oli aistikkaasti kammattu, ja koko olennossa oli erinomaisen
viehättävää, keväistä suloa.
-- Kai sitä helsinkiläistyy Helsingissä, arveli Kaija kuin jotain
sanoakseen. Sitten rupesi hän kertomaan musiikkiopistossa olosta.
Hän kääntyi etupäässä Allin puoleen kuin tältä odottaen enintä
ymmärtämystä. Mutta Alli kuunteli hajamielisenä, sillä rovastinna
oli ruvennut puhelemaan Maijan kanssa ja puhe koski palvelijoita.
Se kiusasi Allia. Mamma ei ensinkään käsittänyt uutta aikaa. Hän ei
myöskään saanut päähänsä, että palvelija oli samanlainen ihminen kuin
muutkin. Mammalle oli aina olemassa monta porrasta palvelevan ja
palveltavan välillä. Isä ei nyt ollut uudenaikainen hänkään. Mutta
tällaisissa asioissa hänen suuri hyvyytensä häntä ohjasi oikeaan.