jo herätä. Heikko kajastus taivaanrannalla levitti kelmeätä valoa
ympäristöön. Kaste hohteli hopeisena heinikossa, ja siellä täällä
liikahti metsän rinteessä oksa ehkä heräävän asukkaan vavahuttamana.
Juna pysähtyi samassa, ja muutamat matkustajat poistuivat vaunusta.
Maija Pentin kanssa läksi asemasillalle kävelemään. Muutamat sillalla
seisoskelevat herrat vilkaisivat syrjästä heihin. Eräs näytti aikovan
tervehtiä Penttiä, mutta tämä ei huomannut sitä.
-- Pentti, kuiskasi Maija hiljaa. -- Pitkin talvea olen elänyt kuin
kesäyön valkeudessa uinuva luonto. Ratkaisun hetki herätti minut. Elämä
kutsui minua ... sinun kauttasi.
Hän ei saanut sanotuksi enempää. Hänen täytyi verrata sitä
tulevaisuutta, mikä nyt kutsui häntä, siihen, jota hän aina ennen
oli kuvitellut osakseen. Pikku sisko oli siinä ollut keskipisteenä.
Hänen hyväkseen oli Maija aikonut elää, -- mieluimmin jossain pienessä
maaseutukaupungissa, jossa hän käsityönopettajattarena olisi aherrellut
hiljaisuudessa ja huomaamattomana kuin pieni, uomassaan eteenpäin
soluva metsäpuro. Noin elää yhdessä Kaijan kanssa oli aina näyttänyt
Maijasta aurinkoiselta ylängöltä, jossa hän voisi iloita siihen asti
kuin Kaija perustaisi oman kodin. Ja että hän sen tekisi, oli yhtä
selvää kuin ettei Maija itse sitä tekisi. Kaijan lähdettyä tulisi elämä
taas niin pelottavan autioksi kuin äidistä erotessa. Ja mikäpä sen
silloin enää täyttäisi tai ehjentäisi?
Mutta nyt oli Pentti tullut, Pentti, joka yhtenään vakuutti
tarvitsevansa Maijaa, juuri sellaisena kuin tämä oli, ujona,
hiljaisena, muille luokselaskemattomana, mutta valmiina tuhlailemaan
sydämensä suurta hellyyttä sille, jota hän rakasti. Ei Pentti voinut
ymmärtää kuinka kipeästi Maija puolestaan tarvitsi Penttiä.
Hänen katseensa etsi Pentin katsetta täynnä hellyyttä ja luottamusta,
rajatonta luottamusta. Pentti ymmärsi sen, ja hänen sisimpänsä vavahti
kipeästi, mutta samalla täynnä iloista kiitollisuutta. Jos mikään oli
suloista miehelle, oli sitä tällainen ujo ehdoton luottamus; jos mikään
nosti ja terästi tahtoa, teki tämä sitä.
Asemakello helähti samassa kolmannen kerran.
Vasta kun Maija jo seisoi paikallaan oman vaunun nurkkauksessa, huomasi
hän Pentin jääneen hänestä jälellepäin. Hän ei kuitenkaan kiinnittänyt
siihen sen enempää huomiota. Ajatukset kuljeskelivat yhä nykyhetken
ja tulevaisuuden aurinkoista väliä. Elämä tuntui kuin pysähtyneen
juoksussaan. Se ei ollut ahertelua ja velvollisuuksien täyttämistä
kuten tavallisesti, se oli suuren onnen hetki hetkeltä uudistuvaa
vastaanottamista ja nauttimista.
Maija havahtui ajatuksistaan siitä, että juna uudelleen pysähtyi.
Junassa tuntui ilma öisen raskaalta. Ulkona kirkastui kesäinen aamu
kirkastumistaan. Maija vetäisi ikkunan auki ja kumartui ulos ahneesti
särpien tuoksuavaa ilmaa keuhkoihinsa.
Vaunun edustalta kuului muutamien herrojen ääniä. Mahtoivat seista
jossain -- ehkä tupakoimassa. Joku kuului sanovan, että otettiin puita
ja vettä.
-- Näitkö Pentti Kärjen, kysäsi äkkiä eräs. -- Hänestä on nyt tainnut
tulla helkkarin siivo mies, hyvyyttä ja hurskautta joka puoli.
-- Sellaista sattuu, vahvisti toinen. -- Mutta tämä ei olekaan mikään
välitön ihme. Naisen avulla on kuulema Jumala tämänkin työnsä tehnyt.
-- Mikä oli tavallista helpompaa, kun tytöllä on rahaa. -- Puhuva
rähähti rumaan nauruun.
-- Mutta mies on todellakin kuin toinen ihminen, vakuutti edellinen. --
Hän on ihan hullaantunut omaansa.
Juna alkoi samassa jyskyttää ja Maija painui kuin siihen sysättynä
takaisin sohvalleen. Hänen poskiaan kuumotti, ja mielenliikutus pani
ohimot vasaroimaan.
"Kuin toinen ihminen", "kuin toinen ihminen", -- ne sanat toivat
hänelle onnen niin suuren ja ihanan, että se tuntui melkein
mahdottomalta ottaa vastaan. Mutta samalla tuntui pahalta... Pentin
tähden. Että saattoivatkin puhua hänestä tuollalailla, ihan kuin
mistäkin rapakossa rypeneestä! Vaikka hän joskus toverien piirissä
olikin erehtynyt liiaksi maistelemaan, ei hän kuitenkaan ollut
ansainnut tuollaista. Siitä Maija oli varma.
Ja tuo viittaus rahoihinkin pisti niin pahasti!
-- Maija hoi, onko sulia tavarat kunnossa, tiedusteli samassa Pentti
iloisesti. -- Tulemme tuossa paikassa asemalle, missä ne on jätettävä
sedän lähettämälle hakumiehelle.
Heille tuli kiire, sillä tavaroita oli paljon. Aini ja Allikin olivat
jo etukäteen lähettäneet omia tavaroitaan kotiin.
Junan hiljentäessä vauhtiaan seisoi Maija kuitenkin jo ovella
tähystellen aseman laidassa olevalle kaidepuulle päin, jonne
hakumiehillä oli tapana pysäyttää hevosensa. Nousi kuin lämmin laine
rintaan hänen nähdessään pappilan hakumiehen. Siinä oli sittenkin
jotain kotoista. Ja kotoista hän tänä suurten, sisäisten kokemustensa
aikana tunsi tarvitsevansa entistä enemmän. Ehkä sitäkin varten, että
hän saisi itselleen kerätyksi kaikkea sitä, minkä avulla kykenisi
luomaan kotia Pentille.
Juna oli liukumassa asemasillalta poispäin, kun Maija vielä huiskutti
kättään hyvästiksi hakumiehelle.
-- Ihanhan sinä katsot niin, että minun rupeaa käymään kateeksi,
pisteli Pentti nauraen.
-- Kalle sai katseen, sinä ajatuksen ja tunteen. -- Maijakin nauroi.
Mutta katseen lämmössä oli kuin haikeutta. Se pisti Pentin silmään.
Hänen katseensa vastasi kysymällä. Mutta Maija väisti sitä. Hänen
ei tehnyt mieli nyt juuri kertoa kuulemastaan ja kaikesta mitä se
oli tuonut hänen sisimpäänsä. Kerkiäisiväthän he puhua siitä toiste.
Nyt kun he kenenkään sitä aavistamatta olivat lähdössä pienelle
kihlajaisretkelle, piti Pentin saada unohtaa kaikki mikä oli raskasta
ja masentavaa.
Junan uudelleen pysähtyessä seisoivatkin he rinnan ja lähtövalmiina,
käsissään ainoastaan kepeät, pienet kantamukset kuin jalkamiehillä
ainakin.
Pentti ehdotti hänelle tuttua oikopolkua metsän läpi. Se oli runollisen
kaunis, ja sillä oli sekin etu, että siellä arvattavasti saisivat olla
paremmin rauhassa.
Kuljettuaan asemaa ympäröivän männikön läpi poikkesivat he veräjän
kautta hakamaahan. Kaste kimalteli vielä ruohikossa. Linnut laulelivat
puissa, ja pieni puro, jonka yli lahoomassa oleva lauta johti, solisi
kukkareunaisessa uomassaan kuin elämäniloaan jokelteleva lapsi.
Etäämpänä näkyi kaistale järven pintaa. Se kimalteli hopean hohtavana
aamuauringon valossa, eli, välkähteli ja loisti joka pisarassaan kuin
täynnä sähköittävää, elinvoimaista iloa.
Pentti ja Maija eivät voineet astua, heidän täytyi juosta, käsikkäin
ja kilvan kuin lapset. Kauniisti polveilevan tien mutkaan he hetkeksi
painuivat lepäämään, nousivat siitä taas ja juoksivat eteenpäin kuin
hippasilla. Linnut lauloivat heille, puro solisi ja etäämmällä kutsui
ulappa tuhansin kimmeltelevin pikku aalloin.
He tunsivat olevansa nuoria, tunsivat omistavansa toisensa ja että
elämä oli edessäpäin pitkänä, suvisena päivänä.
-- Älä pelästy mitään, sanoi Pentti laskiessaan käden kotinsa
ovenripaan.
Vanha kaappikello huoneen perällä käydä naksutti harvakseen
ja arvokkaasti. Joukko suoraselkäisiä, mustalla vahakankaalla
päällystettyjä tuoleja oli asetettu seiniä pitkin riviin. Seinillä
riippui muutamia perhekuvia raskaissa, tummissa kehyksissä ja
monihaaraiset hirvensarvet ampuma-aseineen. Maijan katse pyyhkäisi
sipaisemalla kaikkea tätä pysähtyäkseen suoraselkäisessä nojatuolissa
istuvaan, jo harmaatukkaiseen mieheen.
-- Terve isä. Tällä kerralla tulen luoksesi toveri matkassani, kuten
näet. -- Pentin äänessä oli jonkun verran hermostuneisuutta.
Isä työnsi lasit nenältä otsalleen ja katsoi niiden alatse Maijaan.
Katse mittasi, pani vaa'alle ja punnitsi. -- Minä olen tottunut
kujeisiin sinun puoleltasi, sanoi hän viimein samalla kuin käänsi
lehteä lukemassaan kirjassa.
-- Isä, kai sinulla on muuta sanottavaa sille, joka pojastasi on tehnyt
kunnon miehen.
-- Ehkä, jos minä sellaista joskus näen.
-- Luulin sinun isä jo tunteneen jotain kirjeistäni.
-- Hyvät päätökset tietävät usein tiukkaa rahan tarvetta.
Tukehduttava tunne kävi kuin luja kouranpuristus Maijan kurkkuun. Hän
olisi tahtonut sanoa jotain, mutta ei voinut.
-- Isä, me aijomme huomenna lähteä pappilaan sedän puheille. Ensin
tahdoimme kuitenkin tulla sinun luoksesi.
-- _Hän_ ehkä tahtoi. -- Pää nyökkäsi Maijaan päin, vaikka katse
kääntyi Penttiin.
-- Pentti tahtoi. -- Maija aivan hämmästyi voimaa, jolla hän viskasi
sanan tulemaan.
-- Kas vaan!... Vanhus työnsi lasit takaisin nenälleen, vilkaisi
pikaisesti Maijaan ja nyökkäsi viimein hyväksyvästi päätään. Sitten
pääsi häneltä lyhyt nauru. -- Entä rovasti, mitä hän sanoo? Minusta hän
ei koskaan ole pitänyt, ja sinä Pentti et juuri ole ansainnut suurempaa
suosiota sielujemme paimenelta.
-- Mitä sanotte _te?_ -- Maija seisoi ukon edessä suorana, puolittain
vaativana, kainossa olennossaan sitä rohkeutta, jota toista puoltava
rakkaus antaa ujoimmallekin.
-- Sanon, että sinä olet sokea rakkaudessasi -- niinkuin kihlatut
ainakin. Sinä ihannoit häntä, eikä hän sitä ansaitse. Minulla on yksi
hyvä puoli. Minä olen rehellinen. Minä en kaunistele en mitään enkä
ketään.
Hän tarttui äkkiä pöydällä seisovaan kelloon, jota kaunisti valettu
kuva Napoleonista. Tämä muisto Pariisin maailmannäyttelystä oli jo
vuosikausia tässä emännättömässä talossa ollut välittämässä tietoja
isännän työhuoneesta keittiön puolelle. Nytkin ilmestyi palvelija
ovelle. Ja vähää myöhemmin oli pöydällä sinne tilattu kahvi ja viini.
-- Maljasi, naisen malja! -- Ukko kohotti lasinsa ja katsoi Maijaan.
Tämä työnsi lasin syrjään ja kohotti kahvikuppinsa. Pentti teki samoin.
Silloin rähähti isä nauruun. -- Vai niin! Vai sellaista! -- Ehkä Pentti
kuitenkin osaa tehdä muutakin kuin koirankujeita ja tyhmyyksiä, sanoi
hän sitten sovittavasti samalla kuin vilkaisi Maijaan. -- Hänellä
olikin hyvä äiti.
Ukon hyvästätuulesta ja eräänlaisesta kohteliaisuudesta huolimatta oli
koko päivä Maijasta sietämättömän pitkä. Hän huokasi helpotuksesta, kun
illan tullen vihdoin jäi kahden Pentin kanssa.
-- Sinä Maija olet saanut suuren voiton. -- Pentti tarttui hyväilevästi
Maijan käteen.
-- Se ei tuota minulle iloa niinkauan kuin hän ei luota sinuun...
-- Isä on mies. Hän tuntee meikäläiset. -- Pentin pää painui raskaasti
käden varaan. -- Maija, sinä et tiedä kuinka minä kärsin -- keskellä
suurta onneani.
Hän nousi äkkiä, tarttui kiivaasti Maijan käsivarteen ja veti hänet
muassaan. -- Tule, tule, -- älä istu tuossa. Illan kajastus loistaa
sinun kasvoillasi ja sinun pukusi on niin valkoinen. Minä en jaksa
nähdä sitä. Maija, minun täytyy puhua. Minä olen jo kauan aikonut,
mutta en ole voinut. Tule tänne. Tässä turvepenkillä istumme varjossa.
Nyt minun vihdoinkin täytyy.
Suuri säikähdys iski kuin raateleva petolintu Maijan sisimpään. Mitä,
mitä oli tulossa?
Pala palalta, kohta kohdalta se sitten kaikki purkautui, -- säälimättä,
kaunistelematta, -- suurista, raskaista rikkeistä pienimpää myöten.
Viimeksi vielä tuo, rahoista. Se oli ollut ohimenevää ja aivan kuin
vasten hänen omaa tahtoaan, mutta hän oli ajatellut niitäkin -- ensin
alussa nimittäin --, eikä hän tahtonut kantaa sitäkään syytettä
tunnustamattomana. Sinä iltana, jolloin hän ensi kertaa tapasi Maijan
tämän kirkkotiellä, oli hän aivan epätoivon partaalla. Itsesyytökset,
toisten häntä alaspainava arvostelu ja muun lisäksi vielä eräs
tapahtunut kassavaillinki olivat painaneet hänet kuin pohjattomaan
kuiluun. Silloin tuli Maija. Maijalla oli rahaa, omaa rahaa, Maija
voisi pelastaa, sitä hän ajatteli kirkkoon astuessaan. Mutta jo
siellä hän tunsi, että vaillingin täydennyksestä ei olisi muuta kuin
ohimenevää apua, joka voisi johtaa uuteen kiusaukseen ja uuteen pulaan.
Sisäisen, siveellisen avun tarpeessa hän oli. Hän tunsi ja myönsi
sen silloin itselleen ensi kertaa eläessään. Ja kun hän näki miten
kauniina, aivan kuin kirkastuneina Maijan kasvot loistivat etenkin
silloin kun pappi sanoi jotain rohkaisevaa ja nostavaa, jotain, joka
kuin voimakas käsi tarttui heikkoon ihmislapseen, silloin hän käsitti,
että juuri tuollainen tyyni, äidillisen hellä ja uskollinen tyttö voisi
häntä auttaa uuden elämän alkuun.
Hän oli sentapaista tuntenut jo heidän ensi kertaa tavatessaan
pappilassa. -- Maija! -- Pentti ei uskaltanut tarttua hänen käteensä,
hän painoi vain pään omien käsiensä varaan. Hänen olkapäänsä
nytkähtelivät pidätetystä itkusta. -- Maija, sinä olit jo silloin
minulle Solveig. "Der blev söndag i min själ" sinut nähdessäni. Mutta
olot erottivat meidät ja toiset voimat vetivät minua pois kirkkotieltä
sinun rinnallasi. Tietoisuus siitä, mitä olit ollut ja mitä olit,
heräsi vasta kun tapasin sinut uudelleen. Ja silloin sekoittui siihen
tuo ulkonaiseen apuun kohdistuva ajatus. Maija -- isä on oikeassa.
Minua ei kannata ihannoida. Mutta suora tahdon olla niinkuin hänkin.
-- -- -- --
Aamu jo valkeni, kun he vihdoin nousivat mennäkseen kukin huoneeseensa.
-- Maija, puhu jotain ... puhu, rukoili Pentti Maijan huoneen ovella
äänessä polvilleen painuvan hätää ja nöyryyttä.
-- Minä rakastan sinua ... enemmän kuin koskaan. -- Maija sai sen
hiljaa ja vaivalla sanotuksi. Hän oli kuin huumauksessa kovasta
iskusta. Pää tuntui kipeän tyhjältä. Oli kuin jotain siellä sisällä
olisi ratkennut. Ajatuksetkin tuntuivat pysähtyneen siihen paikkaan. --
Minun täytyy olla yksin, -- täytyy ajatella, -- rukoilla. -- Hän puhui
kuin unessa, laski kätensä oven ripaan ja työnsi Pentin päättävästi
syrjään.
Ikkunan alla kukkiva tuomi oli täyttänyt huoneen huumaavalla tuoksulla.
Se tulvahti ovenavauksessa voimakkaana ja äitelänä Maijaa vastaan.
Puiden lomasta paistoi kaistale aamuruskossa välkehtivää järvenpintaa
ja suuressa, riippakoivussa kuului lintujen iloista ääntelyä. Kesäisen
päivän koittoon heräävä luonto astui sulonsa runsaudessa Maijaa
vastaan. Mutta sen kauneus oli tällä hetkellä haavoittavaa kuin terävä,
moniokainen ase.
Maija sulki ikkunan. Tuomentuoksu etoi mieltä.
Riisuttuaan kenkänsä alkoi hän astua edes ja takaisin lattiata pitkin.
Lujalla tahdon ponnistuksella koetti hän selvittää ajatuksiaan. Hänen
ei ollut lupa ajatella sitä mitä hän tunsi, mistä kärsi, täytyi vain
pyrkiä selvyyteen siitä mitä oli tehtävä, mikä oli oikein.
Suru ja kaipaus olivat hänelle tuttuja kuin pitkäaikaiset toverit.
Mutta hänen tähänastiset surunsa olivat olleet mutkattomia, vailla
ristiriitaisuutta. Tänä yönä hän ensi kertaa eläessään oli joutunut
kierteeseen, josta ei nähnyt selviytymisen mahdollisuutta.
Tuskainen avunhuuto nousi hänen sisimmästään. Hän oli kuin
haavoittunut, tiheikköön kätkeytyvä otus, tietoinen haavastaan.
Paljon oli särkynyt siitä, mitä hän sielunsa syvyydessä oli kätkenyt
kuin kaunista, kallisarvoista aarretta. Hän tunsi, että kevät hänen
sisimmässään oli kuin hallayön hileisiin pukeutunut. Tulisi ehkä
kysymys siitäkin, oliko se saanut kuoliniskunsa vai jaksaisiko vielä
jäädä eloon ja kehkeytyä. Mutta sekin oli nyt toisarvoista. Kysymys
koski vain sitä: mikä oli oikein mikä väärin?
Jollei Pentti olisi ollut niin säälimättömän tarkka tunnustuksissaan,
olisi Maija ehkä epäillyt hänen rehellisyyttäänkin. Ja silloin olisi
oikeastaan ollut helpompi ratkaista. Mutta epäilykselle ei ollut sijaa.
Pentti oli ollut suora ja vilpitön tunnustuksessaan ... pohjia myöten.
Oliko sellainen sysättävä syrjään sen naisen elämästä, jota hän
palvomalla rakasti ja joka rakasti häntä? Eikö se olisi sydämetöntä
sekä jumalallisen että inhimillisen rakkauden polkemista?
Mutta eikö nainen toiselta puolen naimisiin mennessään ollut
velvollinen valvomaan vielä syntymättömienkin oikeutta ja onnea?
Pentti oli tosin puhunut lääkärinkin kanssa ... kerran suuressa
sisäisessä tuskassa. Hän ei muuten olisi rohjennut ajaa asiaa näin
pitkälle. Mutta sittenkin?
-- Hyvä Jumala mitä minä teen?
Maija viskautui polvilleen vuoteen viereen, ja kädet puristautuivat
tuskaisesti ristiin.
Piiloon, kätköön! Niin, kunpa haavoittuneen metsänasujamen tavoin
olisikin haavoineen saanut paeta piiloon ... pois kaikesta! Kun olisi
tämä raatelevan raskas ratkaisu ollut kierrettävissä! Mutta se ei ollut
sitä. Pentin täytyi, kerrottuaan kaiken, saada mitä pyysi, uudelleen
annetun, selvän ja suoran vastauksen Maijalta.
Koko se suuri, ehjä onni, joka vielä muutamia tunteja takaperin oli
täyttänyt Maijan sisimmän, nousi nyt hänen eteensä kuin ilkkuen ja
raadellen. Hän oli kaikesta huolimatta ollut niin lapsellinen. Hän oli
uskonut Pentin erheitä pieniksi, heikkoluontoisen ja orvoksi jääneen
hairahteluiksi toveripiirissä. Mutta todellisuus, armoton todellisuus!
Säröllä, auttamattomasti säröllä oli elämä. Hän värisi sisäisestä
tuskasta.
Naisarvonsa unohtamiseksi, ihanteiden kevytmieliseksi syrjäyttämiseksi
olisi moni sanonut epäröimistä tällaisessa tilanteessa. Mutta niin
kipeän selvästi kuin hän näkikin tuon puolen kysymyksessä, näki hän
siinä toisenkin. Pentissä oli niin paljon hyvää, jota olot näihin asti
tukahuttamalla olivat tukahuttaneet. Jokainen kai tarvitsi sekä omaa
että toisten luottamusta pysyäkseen pystyssä. Ja kuka oli koskaan
osoittanut luottamusta Pentille?
Maija oli kai ensimäinen ja ainoa. Oliko hän näin ollen oikeutettu
väistymään?
Olisi ollut helppo vastata, jos määrätyllä olisi ollut oikeuksia, jos
lapsi tai nainen Maijan tähden olisi tullut syrjäytetyksi. Mutta kun
ei niin ollut ja kun Maija tunsi kaikesta huolimatta voivansa luottaa
Penttiin?
-- Jumala, Jumala, johda, neuvo, -- rukoili Maija suuressa sisäisessä
tuskassa.
Väki oli jo noussut töihinsä. Kukko kiekui täyttä kurkkua aitovarrella
ja järven toiselta puolelta kuului käen haikeamielinen kukunta, kun
Maija vihdoinkin nousi, veti käärekaihtimen ikkunan eteen ja paneutui
pitkäkseen saadakseen, jos mahdollista, edes hetken levähtää.
6.
Rovasti astuskeli pitkin aitovartta, tähysteli tuontuostakin tielle
päin ja vaipui välillä ajatuksiinsa. Hän oli tavallisesti juhlatuulella
odotellessaan lapsia kotiin. Mutta tänään tunkivat niin monet vakavat
ajatukset etualalle, ettei ilo ollut hänen tavallista, hilpeätä
lapseniloaan.
Pikku lapsista pikku suruja, suurista suuria. Niin sanottiin. Ja niin
se olikin. Vaikka olihan hän näihin asti kokolailla säästynyt surulta
lasten tähden, ainakin saanut vaarat väistetyksi. Mutta tuskallisesti
vavahti sydän aina kun lasten tielle sattui sellaista, mikä heistä ehkä
näytti vaarattomalta, mutta vanhemman mielestä toisenlaiselta.
Aini nyt tosin kirjeistä päättäen aikoi alistua. Eikä vain alistua. Hän
oli ehkä itse jo huomannut, ettei mies ollut omistamisen arvoinen.
Mutta Ainin herkkään sisimpään saattoivat tällaiset kokemukset jättää
pahojakin vammoja. Ja nyt taisi Maijakin olla lähtemässä samoille
laduille.
Tomupilvi lehahti tienpolvekkeessa korkealle; sen sisältä tulla humahti
"Musta" parasta raviaan.
Rovasti läksi juosta kipittämään pihalle päin. Portit lennähtivät selko
selälleen, ja Martta yhdessä Kaijan kanssa, -- joka jo aikaisemmin oli
saapunut kesälaitumelle --, asettuivat sen molemmin puolin kunniata
tehden.
Rattaat pyörähtivät samassa pihaan. Tervehdittiin, syleiltiin ja
puhuttiin kilvan.
Rovasti yksin oli vaitelias. Ainin kalvenneet ja kavenneet kasvot
pistivät kipeästi hänen silmäänsä. Vaikka saivathan ne selityksensä
osaksi ainakin kunnialla loppuunsuoritetusta opettajatutkinnosta.
-- Tyttöni rakas, -- rovasti vetäisi vanhimpansa vähän syrjään muista,
-- miten heikolta sinä näytät!
-- Sinä isä et ole kokenut mitä välien purkautuminen tietää.
-- Minä tiedän miltä olisi tuntunut, jos mamma olisi minut jättänyt. Ja
minä tiedän miten minun Ainini rakastaa.
Isä painoi tyttären lujasti rintaansa vasten. -- En minä olisi ollut
niin järkähtämätön, jollen olisi ollut varma siitä, että hän oli
onnettomuutesi, tuli kuin anteeksipyytävästi.
Aini taisteli hetken sisimmässään. Hän olisi voinut vapauttaa isän
raskaasta taakasta. Hän olisi voinut sanoa suoraan, ettei isä tässä
lopullisesti asiaa ratkaissut. Yrjö oli itse jättänyt. Mutta hän ei
jaksanut.
-- Isä, ei puhuta siitä enää, ei koskaan, sanoi hän hiljaa. --
Siipirikko pyytää vain rauhaa.
He seisoivat hetken lujasti painautuneina toisiinsa, toisella
katseessaan jähmettynyt tuska, toinen sydämessään rukoillen, että koti
saisi lääkitä maailmalla saadut haavat.
Kahvipöydän äärestä kuului jo toisten iloista puhetta. Alli kuului
huvittavan toisia Helsingin kaskuilla. Isä yritteli lähemmäksi, mutta
Aini ei voinut. Hän luisui irti isän syleilystä ja hiipi yläkertaan
tyttöjen omaan ullakkohuoneeseen. Hän painui sen avoimen akkunan
ääreen, kätki kasvot käsiinsä ja itki.
Runorikkaana kukoisti kesäinen luonto hänen ympärillään. Hellyyttä,
hellyyttä henki koti joka sopestaan häntä vastaan. Mutta kaikki
haavoitti, kaikki teki kipeätä, kun oma sisin oli yhtenä ainoana
värisevänä haavana.
Kesken itkunsa ponnahti Aini äkkiä pystyyn siitä, että joku
nakuttamatta avasi huoneen oven ja astui sisään. Pikku-Hilma, pappilan
juoksutyttö se vain olikin, joka tuli tuomaan pesu- ja juomavettä
huoneeseen. Mutta Aini meni siitäkin hämilleen. Pikku-Hilman katse oli
jo kysyvänä pysähtynyt Ainin kyyneltyneisiin kasvoihin.
-- Katsos, pääkaupungissa tulee ihminen niin heikoksi ja hulluksi,
että tulee kotiin ja vain asettuu itkemään, koetti Aini selitellä,
väkinäinen hymy huulillaan.
-- Minä aijon Helsinkiin, -- heti kun olen käynyt ripillä, tuli
päättävästi ja uhmamielin vastaan.
-- Mistä se halu sinussa on herännyt?
-- Se on _ollut_ minussa, oikaisi Hilma.
-- Ainako? -- Ainia alkoi huvittaa. -- Suurkaupungin koreusko sinua
sinne vetää vai mikä?
-- Minä tahdon ansaita paljon rahaa. - Hilma oli jo kynnyksellä.
Ilme hänen umpimielisillä kasvoillaan osoitti enemmän tiedustelun
turhaksi. Mutta Aini jäi kuitenkin ajattelemaan pikku-Hilmaa ja tämän
Helsingin-halua. Olisikohan se ollut yhteydessä tytön äidin kohtalon
kanssa? Hilma oli pienestä pitäin ollut arka siitä. Nyrkiniskuja saivat
aikamiehetkin vasten silmiä, jos vain uskalsivat puhua "Höpsä-Hannan
kakarasta". Ja sitäkin oli tyttö sairastellut, että äidin piti olla
köyhäintalolla. Mutta sen kohdan korjaamiseksi ei enää tarvittu rahaa.
Hanna oli aivan äsken kuollut.
Olisipa Alli ollut tätä kuulemassa, kyllä hän olisi ottanut selkoa
asiasta. Hän oli aina ollut huvitettu pikku-Hilmasta.
Ikkunan alta kuului samassa rovastin ääni. Toiset istuivat yhdessä
verannalla. Isä ei päässyt rauhaan ennen kuin sai Aininkin sinne.
-- Kun nyt Maijakin tulisi, toivotteli Alli. -- Hänen matkassaan
ilmestyisi ehkä sulle, isä, kauan toivottu poikalapsi.
-- Puhu omista asioistasi eläkä toisten, oikaisi isä.
Alli nauroi. -- Jollen saa puhua kihlajaisista, puhun hautajaisista.
-- "Höpsä-Hannan" hautajaiset pidettiin toisella viikolla, rupesi
Martta kertomaan, -- ja komeasti. Isä toimitti kestit kaikille
köyhäintalolla. Jälkiruuaksi annettiin lettuja ja raamatunselitys.
-- Minä aioin puhua omista asioistani, koska käskettiin, ilmoitti Alli
juhlallisesti. - Juodaanpa nyt taitelijaunelmieni hautajaiset. Minä
olen Helsingissä tullut järkiini.
Rovasti loi syrjästä pikaisen katseen Alliin. Tällä oli tapana leikkinä
ilmaista itsestään sellaista, jota ei saanut muuten sanotuksi.