tuijotti Penttiin. Tämä meni siitä hämilleen. Maijan avomielinen katse
ilmaisi peittelemättä hänen ajatuksensa.
-- Ehkä saan lähteä saattamaan? -- Pentti kääntyi vastausta odottamatta
astumaan eteenpäin Maijan rinnalla.
-- Olitteko te tuolla, tuli äkkiä suoraan ja odottamatta.
Pentti nyökkäsi. Sitten hän kiireisesti alkoi tiedustella mitä kuului
pappilaisille, keitä heistä oli täällä Helsingissä ja mitä he kukin
toimittelivat. Hän ei tietänyt mitään. Hän oli itse aivan äsken ja
odottamatta maaseutukonttorista tullut siirretyksi tänne Helsinkiin.
Muutto oli ainakin aluksi tilapäistä laatua, mutta siitä saattoi olla
hyötyä vastaisuudessa.
-- Te olette arvattavasti jo täysin kotiutunut pappilaan, jatkoi hän
kohta kuin täytteeksi Maijan vaiteliaisuuteen. -- Te olette luotu sen
kodin jäseneksi. Vahinko, ettei siellä ole poikaa.
Hän häpesi samassa omaa helppohintaista puhesävyään. Maija sivuuttikin
sanat vastauksetta. Onkohan äidittömän koskaan helppo kotiutua? kysyi
hän yksinkertaiseen tapaansa.
-- Teidän ajatuksillanne on kotinsa muistoissa Kaikilla ei ole sitäkään.
Sanoissa särähti taaskin katkeruutta, joka omituisesti liikutti Maijaa.
Kuinka kylmästi hän äsken olikaan ajatellut noita hänelle tuntemattomia
ihmisiä, joiden puheet olivat tehneet häneen mieltä etovan vaikutuksen.
Hän oli henkisesti aivan kuin vetänyt vaatteensa liepeet lähemmäksi
itseään jottei niihin tarttuisi mitään katutörkyä. Ja silloin istui
tuolla sisällä mies, joka itki orpouttaan yhtä haikeasti ja vielä
haikeamminkin kuin hän itse.
-- Ettekö tulisi kanssani -- kysyi hän samassa pysähtyen valaistun
rukoushuoneen portaille.
-- Minäkö kirkkoon? Te ette ymmärrä mitä sanotte.
-- Ehkä paremmin kuin te vastustaessanne.
-- Kirkkoon mennään veisaamaan ja rukoilemaan. Minä en osaa toista
paremmin kuin toistakaan -- enkä myöskään teeskennellä.
-- Sinne mennään myöskin saamaan jotain, -- esimerkiksi kotia, ei
ainoastaan ajatuksille vaan koko sisäiselle minällemme.
Pentti ei vastannut. Hänessä oli herännyt äkillinen ja voimakas
halu käyttää tätä odottamatonta tilaisuutta hyväkseen. Mitä jos hän
todella menisi tuonne sisälle, jos viskautuisi kuin uinnintaitamaton
palavasta laivasta veteen toivossa, että se kaikesta todennäköisyydestä
huolimatta kannattaisi ja siten tarjoaisi hukkuvalle pelastusta.
Hän oli totisesti avun tarpeessa. Hänen laivansa paloi. Velkaa oli
kerääntynyt velan päälle. Kassastakin oli tullut lainatuksi, eikä
isä-ukko enää luvannut auttaa ei pennilläkään.
Jos nyt tällainen viaton pieni tyttölapsi oli tullut hänelle
pelastavaksi enkeliksi? Maija Granilla oli lisäksi varojakin.
-- Tulkaa nyt! -- Maijan ääni oli sydämellinen ja hänen kätensä ojentui
pyytävästi Penttiä kohden.
Kuuma aalto nousi Pentille kasvoihin. Kuinka hyväsydäminen ja luottava
tuo tyttö oli! Ei hän aavistanut mitä olisi nähnyt, jos Pentin
ajatukset tällä hetkellä olisivat paljastuneet hänelle!
Maija työnsi kutsuvasti kokoussalin oven auki. Sisältä tulvahti valoa
ja lämpöä. Virrenveisuu lakkasi samassa. Ihmiset painuivat kumartunein
päin rukoukseen.
Maija valitsi syrjäisen, joukon katseilta kätkössä olevan paikan.
Pentti huomasi sen kiitollisuudella. Itse jumalanpalveluksesta
hän ei saanut sanottavan paljon. Hänelle oli kaikki niin outoa ja
käsittämätöntä. Mutta Maijan kasvoilla kuvastuva hartaus nosti hänen
mieltään. Ja kun lähdettiin kirkosta hän ensi kertaa eläessään tunsi,
ettei hänen elämänsä korjautuisi ainoastaan pulasta päästävän raha-avun
kautta.
Hän oli tavallista vaiteliaampi, kun he uudelleen rinnan kääntyivät
kadulle. Maijan olisi tehnyt mieli tiedustella, mitä hän oli pitänyt
saarnasta, mutta ei uskaltanut.
-- Joko te nyt aiotte kotiin? tiedusteli Pentti Maijan kääntyessä
kadunkulmauksesta asunnolleen päin.
-- Ettekö te sitten? Tänä iltana on aikamoinen pakkanen.
-- Mitä siitä, kunhan ei sielua palele.
-- Paleliko siellä sisällä?
-- Minä lämmittelin toisten lieden ääressä. Se ei ajan pitkään vetele.
-- Oman pystyttäminen on mahdollista jokaiselle.
Maijan pitkäripsiset silmäluomet, joiden valkeata pohjaa vastaan
hienot siniset suonet selvästi eroittuivat, kohosivat äkkiä. Katulyhty
kulmasta loi häneen kirkasta valoa. Pentti sai syvän, säteilevän
katseen. -- En tiedä, luetteko te raamattua. Moni ei sitä ehkä tee.
Mutta se on monessa suhteessa suorastaan ihmeellinen kirja. Tiedättekö,
siinä kerrotaan niin kauniisti ihmiskunnan lapsuusaikoina eläneistä
ihmisistä. Usein mainitaan, että ne siinä missä kulkivat pystyttivät
alttarin Herralle. Heidän oma kotinsa oli puutteellinen ja paikkaansa
muutteleva, mutta missä he pystyttivät alttarin Herralle, siellä oli
heidän hengellään koti. Noissa yksinkertaisissa sanoissa on mielestäni
samaa mitä eräässä pienessä H. C. Andersenin runossa. Hän, koditon,
puhuu siinä siitä, että hän on kotonaan kaikkialla, missä vain luonnon
henkäyksissä tai oman sydämensä sykähtelyssä tuntee Jumalan läsnäolon.
Tätä olen minäkin orpouteni aikana oppinut ymmärtämään.
-- Niin, te. Mutta kaikki eivät voi tuntea eivätkä ajatella tuolla
tavalla.
Maija jäi hetkeksi vastausta vaille. Viimein sanoi hän verkalleen kuin
se, joka kulkee eteenpäin varovasti tunnustellen minne tuntematon tie
johtaa: -- Lapset "Koivu ja tähti"-sadussa olivat niin kauan olleet
poissa kotoa, etteivät enää muistaneet minkälainen koti olikaan. Mutta
heillä oli tuntomerkki, jonka avulla sittenkin löysivät perille. Ja kai
teillä niinkuin ehkä kaikilla on joku muisto, joka voi auttaa tielle.
Eikö tämä ilta ole herättänyt teissä mitään tuollaista muistoa?
-- Nousihan tuolla mieleen kuin jotain haalistunutta muistoa
äidistä ... teistä oikeastaan enemmän kuin itse saarnasta.
He kiertelivät puhellessaan kiertelemistään Maijan asumuksen
lähikatuja. Viimein Maija päättävästi pysähtyi portaille. Hänen
täytyi todellakin lähteä. Pentti voisi kai pian tulla heitä kaikkia
tervehtimään.
-- Jos te lupaatte vastakin olla samanlainen kuin tänä iltana,
yhtä suora, yhtä auttavan hyvä. -- Pentti piteli Maijan kättä
omassaan vastausta odottaessaan. -- Jokainen meistä tarvitsee joskus
lähimmäisiään. Pojalla sadussa oli sisar. Mutta minulla ei ole ketään,
ei kerrassaan ketään.
Pieni, lämmin käsi puristi Pentin jääkylmää kouraa, ja tyyni, kirkas
katse vahvisti sen antamaa lupausta.
4.
Kiireisesti noustessaan portaita kuuli Maija läheisyydestä
kuiskailevaa puhetta. Ensimäisessä porraskierteessä sivuutti hän kaksi
ikkunalaudalle asettunutta. Hän tunsi Ainin ja Yrjön.
-- Meidän täytyy joutua, kuiskasi Aini Maijan mentyä ohi. -- Sinä
tiedät, täti on tinkimätön ovien suhteen.
-- Senkin eukko! -- Yrjö puraisi vihaisesti viiksiään. Moni asia olisi
voinut olla toisin, ellei Aini olisi asunut perheessä, missä kaiken
piti tapahtua ammoin säädettyjen asetusten mukaisesti. Ovien sulkemiset
ja määräminuutille joutumiset pitelivät kuin pihdissä.
-- Yrjö, tule mukaani maalle. Meidän täytyy päästä jonkunlaiseen
ratkaisuun. Minä en kestä tätä enää. -- Aini puhui hiljaa ja arasti.
-- Mukaasi? Ja mitä varten?
-- Te voisitte puhella isän kanssa, oppia ymmärtämään toisianne.
-- Sinua minä tahdon ymmärtää, sinut omistaa. Kuului askeleita
portaissa. Talonmies tuli ovia sulkemaan. Sähkövalo sammui.
-- Me olemme olleet vuoden kihloissa. Etkö ole tuntenut miten kokonaan
olet omistanut rakkauteni.
-- Minä tahdon kaikki, kaikki. -- Ääni oli kiihkeä, mutta siinä ei
ollut sitä rukoilevaa lämpöä, jota Aini ennen oli siinä kuullut.
-- Minä en vielä koskaan ole omistanut sinua kokonaan, en missään
suhteessa. -- Yrjö puhui kiihkeästi samalla kuin puristi Ainia lähemmä
itseään. -- Sinussa on niin paljon vanhaa, pinttynyttä, joka vastustaa
minua. Onnesta ei tule mitään, jollei tuo vanha hapatus lähde sinusta.
Ennen minä en mene naimisiin. Se vain orjuuttaisi minua.
Ainissa nousi äkkiä jotain. -- Otatkohan sinä minua ensinkään lukuun?
kysyi hän katkerasti. -- Ajatteletko sitä mikä voi orjuuttaa minua?
Sinä olet uusien aatteiden mies. Mutta minä sinä oikeastaan pidät
naista?
Joku portaiden yläpäässä kiersi sähkövalon taas palamaan. Aini näki
Yrjön kasvoissa tuon jälyn, luotalykkäävän ilmeen, jota hän viime
aikoina oli oppinut pelkäämään.
-- Yrjö, Yrjö. -- Aini painui vavisten lähemmä sulhastaan. -- Minä
tulen aivan epätoivoiseksi suhteestamme. Minä en jaksa elää ilman
sinua. Mutta tällaistakaan en kauan enää kestä. Lähde kanssani
vanhempien luo.
-- Heidän vartioitavakseen?! Lähde sinä kanssani jonnekin, jossa olemme
vapaat.
-- Minä en voi --.
-- Vaikka voit mennä kotiin.
-- Muutamaksi päiväksi, niin. Siksi, että isä on sairastellut ja
laskiainen on tulossa eikä minulla satu olemaan tuntia. Etkö voi tulla?
-- Minä päivänä hyvänsä voin saada määräyksen uuteen virkaani. Minun
täytyy olla lähtövalmiina.
-- Olisitkohan vuosi takaperin ajatellut samoin?
Yrjö kohautti olkapäitään. -- Hyvää yötä, sanoi hän. -- Ääni oli kylmän
kalsea. -- Noudata näitä hyviä, säädyllisiä tapoja ja lähde nukkumaan.
-- Iva tuntui värisevän joka sanassa.
Aini tarttui siihen kuin hukkuva oljenkorteen. Miksi Yrjö ivaisi, ellei
hän olisi onneton. Ja miksi hän olisi onneton, ellei hän rakastaisi.
Hän siis rakasti, rakasti kaikesta huolimatta.
-- Hyvää yötä sinä rakas, rakas! -- Aini kurottautui suudeltavaksi.
Valo porraskäytävässä sammui uudelleen. Aini etsi haparoiden lukkoa ja
livahti sitten äänettömästi etehisen ovesta sisään.
Hänen astuessaan omaan huoneeseensa seisoi Aili peilin edessä
poimutellen suurta turkkilaista suojahuivia itselleen puvuksi. Hän
oli kammannut tukkansa itämaiseen tyyliin. Käsivarsissa oli useampia,
rannerenkaita, ja suurihelminen koristenauha oli kierretty päähineen ja
hiusten rajalle. Vyötäisillä riippui tähdillä kirjailtu viuhka.
-- Mitä teillä "taiteilijoilla" nyt taas on tekeillä? -- Aini
tavoitteli huoletonta äänen sävyä. Mutta oikeastaan kiusasi koko puuha
häntä samoin kuin Allin tavanmukainen ja huoleton iloisuus.
-- _Me_ leikimme. -- _Me_ sanalle tuli huomattava korko.
Aini kääntyi poispäin. Tarjottimelle oli asetettu lasi maitoa ja
muutamia voileipiä. Aini rupesi syömään. Alli alkoi riisua helyjään.
Muutamat toverit aikoivat pitää yhteiset iltakemut, ja niihin piti
jokaisen pukeutua jollain erikoisella tavalla. Allin tuuhean kihara
tukka ja tumma ihonväri määräsi puvunkin exootisen tyylin.
-- Tällaisia väljiä viittoja pitäisikin aina käyttää. ja alla pitäisi
olla lyhythihainen, avokaulainen mekko, jossa saisi tepastella
milloin ikinä vain tekisi mieli. Pojat eivät olisikaan niin valmiita
suutelemaan naisväen olkapäitä, jos ne aina olisivat näkyvissä.
Tavallisuus hävittäisi ruokalystin.
-- Että voitkin puhua tuollaisia! -- Aini laski tyhjennetyn maitolasin
kädestään ja kantoi sitten tarjottimen ruokailuhuoneeseen.
-- Leikki, joka käy leikistä ei ole niinkään vaarallista, jota
vastoin...
-- Älä rupeakaan, torjui Aini. -- Jos minä vanhempana joskus neuvoisin
sinua, ei sinun siltä tarvitse...
Alli keskeytti hänet iloisella naurulla. Hän oli kiskaissut itämaisen
viitan päältään ja viskautunut yöpaidassaan vuoteensa peitteelle, missä
iloisesti alkoi heilutella paljaita sääriään.
Ainin ei ensinkään tarvinnut pelätä minkäänmoisia varoituspuheita Allin
puolelta. Toiset kyllä yhtenään hätäilivät Ainista, pelkäsivät, että
miten hänen käy sellaisen miehen kanssa kuin Yrjö. Mutta Alli ymmärsi
enemmän kuin muut.
-- Katsos, -- Alli kömpi omasta vuoteestaan sisaren sänkyyn, asettui
sen jalkopäähän ja vetäisi paljaat säärensä alleen. -- Minä ymmärrän
kaikenmoista siitä, mitä tunnen itsessäni. Usko minua, meikäläinen
ei pääse eroon siitä mitä hänellä on veressä. -- Bellmannilla oli
perinnäistä taipumusta musiikkiin ja uskonnollisuuteen. Niin kertoi
muuan luennoitsija. Taipumusta uskonnollisuuteen! Se kuuluu melkein
naurettavalta. Mutta meihin nähden se pitää paikkansa. Se on meillä
veressä. Minä tunnen sen entistä selvemmin Siellä missä nyt olen. Minä
voin hurjastella ja pitää lystiä, mutta on olemassa raja, jota en voi
unohtaa, vaikka tuhannesti itse tahtoisin.
Pingoittunut ilme Ainin kasvoilla laukeni laukenemistaan.
Oli tuo Alli nuoruudestaan huolimatta ihmeellisen naulaan osaava, kun
rupesi erittelemään ihmisten tunteita ja taipumuksia. Harvoin Aini
uskoutui hänelle, mutta aina hän siltä oli jäljillä sisaren sisimmistä
ajatuksista. Niinkuin nytkin. Aini oli juuri äskeisen keskustelun
johdosta ajatellut, että täytyy tehdä vaikka mitä, täytyy mukautua
Yrjön tahtoon, ero hänestä käy kuitenkin ylivoimaiseksi. Hän oli jo
kerinnyt ajatella sitäkin, että teki mieli pyytää Yrjöltä anteeksi
äskeistä tiukkuutta. Mutta siitä oli taas mieleen noussut suuri pelko.
Minne hän joutuu, miksi muodostuu koko hänen tulevaisuutensa, jos
hän aina vain kulkee rakkautensa kytkyessä. Yrjö on raju, Yrjö on
häikäilemätön tahdossaan.
Allilta pääsi taas nauru.
-- Hsh, hsh, kielteli Aini. -- Toiset nukkuvat kai jo.
-- Vielä mitä. Maija istui vastikään pää riipuksissa tutkimassa
raamattua. -- -- Alli muutti asentoa, viskautui vatsalleen, painoi
kyynärpäät Ainin vuoteenlaitaan ja leukansa käsien varaan. Hänen
paljaat jalkansa huiskivat vallattomasta edes ja takaisin kuin
kesäisellä nurmella piehtaroivan lapsen. Hän nauroi uudelleen,
tälläkerralla Ainin hämmästykselle, josta hän ymmärsi sanoneensa juuri
sitä mitä sisaren oli tarvinnut kuulla. Ihmiset hämmästyivät hänen
puheitaan. Rikkiviisaaksi ja pikkuvanhaksi olivat aina sanoneet.
Sentähden hän ei usein ilmoitellutkaan ajatuksiaan muille. Mutta jo
lapsena oli hänessä ollut jokin vaisto, jonka avulla hän ymmärsi
mitä erilaisimpia ihmisiä ja heidän tunteitaan. Hän ei oikeastaan
harkinnut eikä tutkinut. Hän vain _näki_ mitä he kulloinkin tunsivat
ja ajattelivat. Lapsena häntä vain oli ihmetyttänyt, etteivät muutkin
nähneet ja ymmärtäneet.
-- Ala nyt lähteä, käski Aini asettuen oman vuoteensa laidalle. --
Meidän täytyy nukkua.
Alli kapusi kuuliaisesti takaisin omalle tilalleen. Mutta siihen hän
unohtui kädet kierrettyinä polvien ympärille tuijottamaan eteensä
suurin, surullisin, melkein mustana kiiluvin silmin.
Ainista tuntui siltä kuin Alli yhtäkkiä olisi käynyt voimakkaammaksi
heistä kahdesta. Hänellä oli syviä, tulisia tunteita. Lisäksi hän oli
Ainia paljon kriitillisempi, kaikkea erittelevä ja seulova. Elämä
ei voinut olla helppoa hänenlaiselleen. Hän ei puhunut itsestään,
ei tuntenut tarvetta kevennellä mieltään niinkuin Aini, mutta hänen
suuriin, tummiin silmiinsä nousi joskus niin haikean pohjaton kaiho. Ja
se puhui.
Ainin täytyi nousta vuoteesta ja kietaista kädet sisaren kaulaan.
-- Sinä pehmeä, pieni kissanpoika! -- Alli sanoi sen harvakseen,
vanhemman ja paljon kokeneen totisuudella. Mutta haikeus hänen
katseestaan alkoi väistyä ja hän piteli Ainia hyvän aikaa lämpimässä,
sisarellisessa syleilyssä. Sitten hän sammutti tulen.
He olivat jo maanneet hetken äänettöminä unta tavoitellen, kun Alli
kuuli jonkun hiljaa hiipivän Ainin vuoteelle. -- Nukutko, kysyi
kuiskaava ääni. Sitten Maija asettui Ainin vuoteen laidalle. Alli kuuli
sen vuoteen natinasta.
-- Se oli ymmärtämätöntä puhetta tuo, minkä sanoin sinulle aikaisemmin,
kuiskasi Maija. -- Olen niin katunut, kun myöhemmin ajattelin.
-- Siitä kutsumuksestako?
-- Niin juuri. Minä olen ajatellut, että sentään olemme hyvin pieniä ja
ahtaita -- tai että minä ainakin olen sitä --, kun ei ole ymmärtämystä
sille, mitä ei itse jollain tavoin ole joutunut kokemaan. En voi olla
pyytämättä tätä anteeksi. Sillä kun ei ymmärrä, ei voi auttaa. Ja
meitä on kuitenkin niin paljon, jotka tarvitsemme apua milloin tavalla
milloin toisella.
-- Sinulla on pikku papukkamme lämmin sielu, Maija.
He syleilivät toisiaan sydämellisesti. Sitten hiipi Maija takaisin
omaan huoneeseensa. Mutta raskaat, raatelevat ajatukset valvottivat
Ainia.
5.
Helsinki karisteli asujamia luotaan kuin äiti, joka hätistelee
lapset helmastaan ulos leikkimään. Junat läksivät täpötäysinä.
Konduktööri pujottelihe vaivalla käytävillä seisoskelevien lomitse.
Verkot ja laudakot olivat ahdetut tavaroita täyteen, olipa niitä
sijoitettu pitkin käytäviäkin, missä matkustavaiset seisoskelivat
matkakapineidensa lähettyvillä niitä silmällä pitäen. Oviensuuhun ja
porrassilloille oli sulloutunut miesväkeä lakittomin päin. Muutamat
olivat työntäneet takkinsa selkoselälleen ja pujotelleet peukalot
liivin olka-aukkoon siten saadakseen niin paljon kuin mahdollista osaa
junan läpi käyvästä lauhasta ilmaviimasta. Vaunun sisällä pyyhkielivät
toiset hikeä kasvoiltaan, toiset löyhyttelivät vilvoittelevasti
nenäliinojaan. Muutama nainen oli koettanut lueskella, mutta kirja oli
painunut helmaan ja lukija torkahteli kesälämmön näännyttämänä.
Eräässä nurkassa kahden istuttavalla penkillä, jonka vastapäätä ei
enää ollut istuinta ja joka aina oven avautuessa jäi kuin pieneksi,
eristetyksi sopeksi, istui kaksi toisiinsa painautunutta nuorta.
He eivät kuulleet puheensorinaa ympärillään. He eivät tuskailleet
kesähelteestä eikä junassa vallitsevasta ahdingosta. He käsittivät vain
sen suuren, kaikki nielevän ihmeen, että he olivat löytäneet toisensa.
Ilta alkoi vähitellen kääntyä yöksi. Ilma viilistyi. Matkustavista
oli jo osa jäänyt tien varrelle. Toiset alkoivat etsiä itselleen
niin mukavaa yöpuuta kuin mahdollista. Puheen sorina lakkasi.
Muutama pienokainen nukkui jo äitinsä sylissä levollista lapsenunta.
Oventakaisessa nurkassa vain ei tiedetty päivän yöksi vaihtumisesta.
Silloin tällöin kuiskailtiin siellä hiljaa. Sitten seurasivat pitkät,
sisältörikkaat vaitiolon hetket. Käsi painui käteen, silmä silmään.
Suuri ihmeellinen todellisuus puhui.
-- Maija, nojaa minuun, -- näin, -- paremmin, niin että oikein voit
levätä. -- Pentti kiersi käsivartensa Maijan vyötäisille ja veti hänet
pakottavasti lähemmä itseään. Hän sai Maijan syliinsä ja tunsi hetken
sydämen sykkivän sydäntä vastaan. Kuuma, sekavien tunteiden synnyttämä
aallokko karkasi siitä läpi koko hänen olemuksensa. Ensimäisenä nousi
tietoisuuteen hurja halu tuntea omistusoikeutensa rajattomuutta, mutta
sitä seurasi uusi, näihin asti aavistamaton halu, halu suojata, pidellä
hellävaroin ja hyvin. Tällaista pehmeää, pientä olentoa, tällaista
tyyntä kirkaskasvoista tyttöä, joka monessa suhteessa oli kuin
umpussaan uinuva kukkalapsi, mutta joka samalla omisti voimaa, jota
notkistetuin polvin täytyi palvoa, häntä ei saanut millään loukata, ei
vetää alas siltä korokkeelta, jonne hän sisäisen paremmuutensa vuoksi
kuului.
Pentille nousi jotain kuumaa silmäluomien alle.
Oliko se todellisuutta, vaiko ainoastaan ihanaa, ohimenevää unta, että
hänkin sai tuntea rakkauden kaikkea uudeksi luovaa voimaa, että sai
nähdä kevään keväänä niinkuin ennen lapsena, että sai tuntea, miten
oma sisin kuin puhdistavasta, uudestisynnyttävästä pesosta nousten
kurottautui tulevaisuutta kohti!
-- Maija, sanoi Pentti hiljaa ja hyväilevästi, -- Maija! --
Ja tuo pieni pehmeä nimi toi hänen eteensä kaikki ne uudet
elämismahdollisuudet, jotka Maijan kautta olivat hänelle avautuneet.
Kun vain nykyhetken onneen olisi voinut upottaa koko tilille
vaativan entisyydenkin! Kun olisi saanut itsensä ostetuksi vapaaksi
siitä! Korkean hinnan hän olisi maksanut siitä, olisi raatanut ja
ponnistellut, jos vain sillä olisi saanut edes jotain entisyydestä
poispyyhityksi, niin ettei tuntisi itseään näin armottoman köyhäksi
juuri nyt kun olisi tahtonut olla ruhtinaallisen rikas antamaan.
-- Maija, sanoi hän taas hiljaa ja hyväilevästi. Äänessä oli kuin
anteeksipyyntöä. Käsi tarttui melkein arkaillen Maijan käteen.
Maijan koko olemus vavahti kuin onnesta. Pentti tunsi sen. Hän näki
Maijan suuren, antautuvan rakkauden hänen syvässä katseessaan ja hän
tunsi taas vihlovan kipeästi oman köyhyytensä.
Viime aikoihin asti hän oli tyytynyt ajattelemaan sitä, mitä hän
itse oli saanut ja vastaisuudessa oli saava. Hän koditon saisi
lopultakin sekä hyvän, uskollisen, vaimon että kodin, joka korvaisi
hänelle hänen pitkäaikaisen orpoutensa ja kaikki ainakin osaksi siitä
johtuneet kompastelut ja sen sekä toisten arvostelussa että omassa
sisimmässä tuntuvan tuomion, joka, joskin se monesti oli kuitattu
ylimielisellä olan kohauksella, kaikesta huolimatta oli ollut raskas
taakka. Maijan pieni pääomakin oli ollut jonkunlaisena lisätekijänä
tässä onnentunteessa. Pentti oli jo saanut tarpeekseen ainaisesta
ahdinkotilasta.
Mutta kaikki tämä ei nyt enää tyydyttänyt. Oli mahdoton ajatella vain
sitä, mitä itse tahtoi saada, sellaisen rinnalla, joka Maijan tavoin
vain tuhlailemalla tuhlaili rakkautta oman itseään unohtavan mielensä
vaatimuksesta. Sellaiselle olisi pitänyt antaa yhtä tuhlailemalla
takaisin.
-- Se on siis päätetty! -- Pentti viskasi pakottamalla ajatuksensa
iloisempaan suuntaan. -- Me lähetämme, hakijan matkassa sanan
pappilaan, että toiset ja sinäkin tulette huomenna. Ja me jatkamme nyt
isän luo.
Maija nyökkäsi. Olihan luonnollista, että Pentti tahtoi ensimäiseksi
isänsä luokse. Ja seuraavana päivänä he jo voisivat jatkaa sedän luokse.
Maijan rintaan nousi kuin aallokko hellyyttä ja kaipuuta ajatuksen
pysähtyessä setään. Setä oli ainoa, joka jollain tavoin edusti kotia ja
kotoisia suhteita. Aini ja Aili olivat hyviä tovereina. Mutta setä oli
kuin osa äitiä. Ja äitiä Maija tänä talvena yhtenään oli kaivannut, ei
köyhyytensä, vaan paremmin rikkautensa tunnossa. Yhtä yksitoikkoinen
ja kaihon täyttämä kuin ensimäinen talvi Helsingissä oli ollut, yhtä
rikaskokemuksiseksi oli nyt kulunut muodostunut siitä illasta alkaen,
jolloin hän lupasi voimiensa mukaan olla Pentille avuksi. Se lupaus vei
hänet kuin uuteen, hänelle tuntemattomaan maailmaan. Eräässä suhteessa
oli siinä kuitenkin jotain entisyydestä. Elämä ei enää ollut kolkon
autiota kuten kaiken aikaa äidin kuoleman jälkeen. Oli taaskin olemassa
joku, jolle Maija tunsi merkitsevänsä jotain -- ja paljonkin. -- Mutta
tuo "joku" ei ollut lastaan ajatteleva äiti. Hän oli roteva, voimakas
mies, joka kuitenkin oli niin avuttoman voimaton, että rikastutti ja
auttoi juuri oman avuttomuutensa kautta.
Että miehinen mies, joka näytti suoriutuvan olankohahduksella paljosta
mikä ahdisti naisen mieltä, sittenkin saattoi olla noin herkkä ja
suorastaan lapsellisen vähästä masennettu tai rohkaistu! Maijasta se
oli kuin ihme. Hän ei tietänyt, saattoiko hän yleistää päätelmiänsä
ulotuttaen ne Pentistä muihinkin miehiin. Hän ei yleensä tuntenut
miehiä. Mutta Pentistä hän ihmeellisen pian oli päässyt selville, ehkä
tämän avomielisyyden vuoksi, ehkä siitäkin syystä, että hänellä oli
niin palava halu auttaa, ja lopuksi kai siksi, että heillä oli kuin
aavistus sisäisestä yhteenkuuluvaisuudesta. Ei hän myöskään ollut
tunteeton oman persoonallisen vaikutuksensa suurelle merkitykselle.
Pieni, ystävällinen sana hätien puoleltaan tai ehkä vain uusi, häntä
vaatettava puku saattoi nostaa Pentin mielenmasennuksesta, jonne jokin
ulkoapäin tullut loukkaus tai joku mitätön vastoinkäyminen työssä oli
hänet nujertanut. Ja se tuntui kieltämättä hauskalta. Mutta Maija
nautti kaikesta oikeastaan selvittämättä itselleen mistä ja miksi
hän iloitsi. Hän nautti vain, erittelemättä, ajattelematta, nautti
kuin kevättalven hurmasta, kun silmän nähdessä vain lunta ja kinoksia
sittenkin saa voitonvarman aavistuksen tulossa olevasta keväästä.
Tietoisuuteenherääminen oli tullut vasta muutamia päiviä takaperin, kun
Helsingistä lähtö ja ero oli edessä. Silloin he olivat tunteneet eron
mahdottomaksi.