SAMASTA KODISTA
Kirj.
Marja Salmela
WSOY, Porvoo, 1918.
SISÄLLYS:
I. Kodin ulottuvilla.
II. Maailmalla.
III. Myrskyn noustessa.
I
KODIN ULOTTUVILLA
1.
Leuto tuulenhenki keinutteli kepeästi paraillaan heilimöivää ruista,
hipaisi kesäpukuisia pellonpientareita, pujottelihe läpi valkoisinaan
kukkivien pihlajien ja liiteli yli pappilan suuren, vanhan puutarhan
sieltäkin keräten liepeisiinsä kesän voimakkainta tuoksua. Sitä se
sitten karisteli ympärilleen kuin sanoakseen jokaiselle: iloitse ja
nauti, kesä on kauneimmillaan!
Rovasti pysähtyi astunnassaan, nojasi keppiinsä ja katsoi ympärilleen.
Tien toiselta puolelta tuntui mäntymetsän tuoksu, toisella lainehtivat
kukkareunaiset pellot. Läheisen veräjän kohdalla oli joukko vielä
kukassaan olevia pihlajia. "Morsiusneidoiksi" oli rovastilla tapana
nimittää niitä. Itse "morsian" oli pappilan puutarhan ainoa,
sinipunertavien sisartensa keskelle kohoutunut valkoinen syreeni.
Kun se aukaisi täyteläiset kukkaterttunsa, oli se todella kuin
morsian. Silmä katsoi sitä katsomistaan saamatta siitä kyllikseen.
Oli kuin kesän koko ihanuus olisi hivellyt katsetta sen häikäisevässä
valkeudessa.
Tyytyväinen hymy nousi väreilemään rovastin lempeillä kasvoilla.
Hän oikaisi kepillään pientä, maahan painunutta metsätähteä samalla
kuin toisella hätisteli hyttysiä luotaan, tasaisesti ja hiljaa kuin
mahdollisimman vähän häiritäkseen heidän kesäiloaan. Sitten hän
uudelleen katseli ympärilleen nauttivasti tyytyväisenä kuin herkuilla
nälkäänsä asetteleva lapsi. Tukassa hänellä jo oli paljon harmaita
haivenia kasvoissa vielä enemmän vuosien sinne uurtamia ryppyjä.
Monta kymmentä kertaa hän jo oli seurannut tätä luonnon puhkeamista
keväästä kesäksi. Mutta aina se vaikutti hänen sisimpäänsä samalla
vastustamattomalla voimalla. Sielu eli mukana luonnon heräämisessä.
Mitä silloin merkitsivät pään harmahtavat haivenet?
-- Ai, ai, joko minä nyt taas!... Rovasti havahtui kuin unesta ja
alkoi astua keputella männikön toiselle puolelle, missä uusi riihi oli
kohoamassa pellon laitaan. Pari miestä paitahihasillaan ja otsa hiessä
oli nostamassa seinää.
-- Taitaa tulla kuuma, liiaksikin, puheli rovasti tervehdittyään. --
Ei ole työ hauskaa huonolla säällä, mutta ei ole helppo helteessäkään
kirvestä heilutella.
-- Eihän se sen puolesta. -- Toinen miehistä pyyhkäisi otsaansa. --
Mutta tehtävä on. Mitenkäpä meikäläinen muuten tulisi toimeen!
Toinenkin miehistä lakkasi tasoittelemasta hirrenkylkeä. -- Olisi vähän
tarvis rahaa. Juhannuskin on tulossa, sanoi hän harvakseen.
Rovastin käsi tapaili kohta kukkaroa housuntaskusta. -- Vai rahaa. No
kuinka paljon?
-- Jos nyt kaksikymmentä.
-- Tai kaksikymmentäviisi -- ehdotteli rovasti. -- Parempi päälle
kuin vaille, eikö niin? -- Hän oli jo vetämässä seteleitä kukkarosta,
kun ote katkesi kesken. Oli ehkä ollut varomatonta ehdottaa lisääkin.
Tämä Koskinen oli vähän heikko luonteeltaan ja juhlat oli tulossa.
Mutta olihan hän jo oikeastaan jättänyt juopottelun, oli liittynyt
raittiusseuraankin.
Setelit nousivat kukkarosta ja painuivat Koskisen kurotettuun käteen.
-- Jos tähellisen hankittuasi jää tähdettä, niin ostathan vaikka
vehnästä lapsillesi, tuli isällisesti. -- Ja Kustille myös, muista,
Kustille myös. Sellaisia lapsia ei saa hyleksiä. Elämä on heille
muutenkin kovaa.
Koskinen työnteli vastaamatta rahoja kukkaroonsa. Sitten käsi
kiitokseksi nousi sipaisemaan lakin reunaa niin, että lakki työntyi
kappaleen matkaa niskaan. Kohta sen jälkeen heilahti jo kirves ja
lastut alkoivat sinkoilla.
Rovastin silmä jäi ihailevasti silmäilemään työnalla olevaa puuta. Se
oli oikein ensiluokan hirsiä ja sen valkoinen kylki paistoi auringon
valossa. Pihkaa oli pursunut esille muutamasta halkeamasta. Tuoreen
puun tuoksu ja pihkan haju sekottuivat lauhaan tuulenviimaan, joka
hyväilevän kepeästi pyyhkäisi ohi. Tuossa kaikessa oli kuin elämän ja
kesän ylistystä. Rovasti tunsi sen. Ja hän tunsi myöskin, että elämä
kaikesta huolimatta oli ihanaa. Mutta siinä oli paljon muutakin kuin
ihanuutta.
Rovasti huokasi raskaasti. Toinenkin miehistä oli lakannut työstään.
Hän tunnusteli miettivästi kirveensä terää.
-- Ehkä Tuominenkin on rahan tarpeessa, arvaili rovasti.
-- Johan rovasti on antanut paljon etukäteen. Mutta jos nyt kuitenkin
näin juhlien alla...
Hänellä oli samassa kymmenmarkkanen kourassa.
-- Tuhannen kiitosta, -- aina rovasti...
-- Ei maksa, ei maksa! Pitäähän sinunkin lastesi saada vehnästä. Lapsia
on pidettävä hyvästi, kun niitä kenelle on annettu. Sinä Tuominen
oletkin isänä rikkaampi minua. Sinulla on monta poikaa. Minulta vietiin
ainoa, ainoa.
Rovastin astunnassa oli kuin vanhanmiehenväsymystä, kun hän
riihennurkkaukselta kääntyi kiertämään läheisen niemen rantaa.
Eihän hän tahtonut napista. Jumalan tie oli virheetön. Paljon hyvää
hän pitkin elämän matkaa olikin saanut osalleen, liiankin paljon.
Ihmismieli ei vain koskaan saanut onnea eholtaan. Lisää olisi aina
ottanut. Ja saamatta jäänyt näytti tietysti enin omistamisen arvoiselta.
Eipä siltä. Tyytyväinen hän oli tyttäriinsä. Ei heistä ainoakaan olisi
joutanut vaihtumaan poikaan. Mutta kun se poikakin olisi saanut elää,
-- ei ainoastaan hänelle iloksi ja nimen jatkajaksi, vaan Tildankin
tähden. Tildalle oli elämä paljon raskaampaa kuin hänelle. Tilda, oli
sellainen voimakasten tunteiden ihminen, ei tällainen pehmeä raukka.
Tuulenlehahdus tulla humahti samassa ja aivan kietaisi rovastin
kukkivan rukiin tuoksuun. Tämä niemipelto olikin pappilan kaikkein
paras. Se samoin kuin puutarhan valkoinen syreeni oli erityinen ilon
ja ylpeydenaihe kaikille pappilalaisille. Tästä niemen kärjitse täytyi
rovastinkin kiertää aina, kun läksi katselemaan maitaan. "Papan
matkaksi maan ympäri" nimittivät tyttäret piloillaan näitä isän retkiä.
Ja niissä sanoissa oli enemmän totuutta kuin he aavistivatkaan. Koti
oli todella hänen maailmansa. Se teki elämän elämisen arvoiseksi. Se
kasvatti voimaa elämään sillekin mikä oli olemassa kodin ulkopuolella.
Kuin juureton puu oli ihminen vailla kotia ja kokemusta kodintunteesta.
Mitäpä sellaiselta saattoi vaatiakaan?
Rovasti huokasi taas raskaasti. Ajatus pysähtyi Kustiin ja hänen
kaltaisiinsa. Kun olisikin voinut valmistaa kodin jokaiselle heistä!
Silloin ei olisi tarvinnut kärsiä näin paljon kannetta heidän tähtensä.
Se Kusti varsinkin olisi ollut kuin omiaan poiskorjatun ainoan pojan
tilalle. Hän oli lahjakas, teräväpäinen lapsi, ihan niinkuin Veikko.
Mutta eihän Tilda sitä koskaan olisi jaksanut sulattaa. Veikon kuolema
oli haava, joka ei koskaan lakannut veristämästä. Tilalle otettu
lapsi olisi joutunut siitä kipeästi kärsimään. Ja kotirauhakin olisi
rikkoutunut. Parempi oli niinkuin oli. Saivathan Koskiset tästä
rahallista hyötyä. Ja rehellisiä, työtätekeviä ihmisiä he olivat.
Jos sitten jaksoivat ymmärtää vilkasluontoista lasta? Mutta olihan
emäntä puhunut oikein kauniisti Kustista viime kerrallakin käydessään
pappilassa. Poika oli silloin kuumeessa.
Pienen pieni hymy väräytti samassa rovastin suupieliä. Vasikka oli
silloin myöskin sairastanut Koskisilla ja olihan se emäntä oikeastaan
hätäillyt vasikasta enemmän kuin pojasta... Sekin asia oli jäänyt
ihan tuntoa kolkuttamaan. Mutta Tilda oli siitä torunut. Hänestä Alle
huolehti kaiken maailman lapsista enemmän kuin omistaan. Ja olihan oma
sittenkin omaa lihaa ja verta.
Taas täytyi huoahtaa, vaikka leppeä tuulenhenkeys hyväilevästi
pyyhkäisi kasvoja. Niissä omissakin oli paljon ajattelemista -- Tilda
oli siinä oikeassa --, varsinkin nyt kun oli ratkaistava tyttöjen
tulevaisuus.
Toista oli ennen vanhaan. Silloin pysyivät tyttäret kotona, tekivät
käsitöitä, auttoivat taloudessa ja olivat alallaan kunnes joutuivat
miehelään, -- jos joutuivat. Mutta uusi aika oli luonut uusia oloja.
Oikeudenmukaista se muuten olikin, että naimisiinmeno naiselle samoin
kuin miehellekin oli muuta kuin kysymys elatuksesta ja elättäjästä.
Se, joka itse oli kokenut rakkauden rintaan luomaa kevättä ei tahtonut
kytkeä elämän suurinta tunnetta leipäkysymykseen.
Mutta koituihan vanhemmille paljon lisävelvollisuuksia, kun tytärtenkin
piti saada kasvatus, jonka avulla voisivat taipumuksiaan ja toiveitaan
vastaavalla tavalla elättää itseään. Ja sellainen huolehtiminen saattoi
olla raskastakin, kun esimerkiksi tyttäret sattuivat olemaan sellaisia
kuin Alli ja Ainikin.
Rovasti pysähtyi äkkiä, nojasi hetkeksi keppiinsä ja jäi kuuntelemaan.
Hän oli jo kieltänyt niemen ja oli nyt puutarhanlaidassa, lähellä
kuusimajaa, joka turvepenkkineen ja punaiseksi maalattuine pöytineen
oli tyttöjen lempipaikka. Siellä ne kai nytkin istuivat, koska sieltä
niin ääntä kuului.
Rovasti taivutti lähinnä olevia puunoksia syrjään ja kävi kumartuneena
kuin matalasta ovesta sisäänastuva kuusimajaan.
-- Sinäkö isä! -- Aini lehahti punaiseksi äkillisestä yllätyksestä.
Alli rupesi tekemään isälle tilaa vieressään penkillä, josta sivellin
ja joukko maalauskojeita kiireisesti korjattiin syrjään.
-- Vai tähän! -- Rovasti istahti hyvämielisenä samalla kun katse
sipaisi ensin Allin maalilaatikkoa sitten Ainin tavallista punakampia
poskia. Kaipa Aini taas oli ollut purkamassa sydäntään Allille,
koska oli tuollaiset punaiset läiskät kasvoilla ja katseessa jotain
värjöttävän arkaa kuin nuorella metsäkauriilla.
Niin, niin näitä lapsia, heilläkin oli omat ilonsa ja surunsa. Mutta he
eivät aavistaneet miten läheisiä ne olivat vanhemmillekin, miten isän
ja äidin sydän värisi lapsen kokemista yhtä herkästi ja herkemminkin
kuin konsanaan oman onnen ollessa kyseessä.
-- Torua, sinua pitäisi, papukka, kun tulet noin salakavalasti, alkoi
Aini kuin tunnustellakseen oliko isä mahdollisesti tullut kuulleeksi
enemmänkin keskustelusta.
-- Luulitteko te ehkä, että istuitte hiljaa ja hissuksissa kuin hiiret,
vaikka täällä tirskuitte pahemmin kuin pääskyset ikkunani alla! --
Rovasti pyöritteli pientä silkkilankavyyhteä sormiensa välillä samalla
kuin katse veitikkamaisesti siirtyi tyttärestä toiseen. -- Minä kuljin
ajatuksiini painuneena, mutta herätä täytyi, kun te täällä niin
äänekkäästi uskoitte salaisuuksia toisillenne!
-- Ja sinä ajattelit, sanonko? -- kiidätti Aini tulemaan ajoissa
viskatakseen puheen toiselle tolalle, -- sinä ajattelit perheemme uusia
jäseniä.
-- Joille jo hyvissä ajoin olet avannut suuren, isällisen sydämesi
selko selälleen, säesti Alli.
-- On siellä silti tilaa sinulle yhtä paljon kuin ennenkin. -- Rovasti
nipisti tytärtään korvalehdestä.
Alli käänsi pienen pystynenänsä suoraan isään päin, hänen suuriin,
tummiin silmiinsä tuli lystikkään juhlallista totisuutta ja hänen
tuuheat kulmakarvansa vetäytyivät tyvestä niin lähelle toisiaan,
että ne näyttivät nousevan kuin samasta juuresta. -- Isä-ukki,
minä en tyydy siihen. Siellä pitää olla tilaa myöskin minun
tulevaisuussuunnitelmilleni. Miten saisin, ne sinne, kun sinun muuten
avara sydämesi sattuu olemaan ahdas juuri siltä kohdalta, se on se
suuri kysymys, jota harkitsen yöt päivät.
-- Vaikka viimekin yönä makasit kuin hako, pisti Aini vastaan.
-- Älä puutu asiaan, sisko, kun minä puhun elämäni suurimmasta
kysymyksestä! -- Nenä, jota Allilla oli tapana kohottaa sanojensa
vahvistamiseksi, nousi nytkin antamaan pontta sanotulle. -- Minun
täytyy käyttää tilaisuutta hyväkseni ennenkuin toiset tulevat. Ne ovat
tietysti kilttejä pikku lampaita. Vuohen täytyy saada määkyä...
Nyt katkaisi isä. Ääneen tuli hiven ankaruutta. Hän ei suvainnut
että perheen uusia jäseniä otettiin vastaan ennakkoluulot mielessä.
Hän toivoi ja uskoi, että kaikki tulisivat viihtymään hyvin yhdessä.
Yleensäkin oli ihmisillä syytä tuntea itsensä kuin suuren yhteisen
kodin lapsiksi. Ihmisellä ihmisenä oli ylen paljon yhteistä jokaisen
luodun kanssa. Asuinseutu, olosuhteet ja sensemmoiset merkitsivät
oikeastaan hyvin vähän. Elämä oli pohjiltaan samaa kuninkaan hovissa ja
mökkiläisen majassa...
-- Ei se nyt ole ihan samaa sinulle kuin "Höpsän-Hannan" lapsille,
pisti Alli väliin.
Rovastin otsa painui alakuloisiin laskoksiin, ja syvä huokaus purkautui
rinnasta. -- Sinä olet oikeassa, kipeästi oikeassa. Samaa ja kuitenkin
niin erilaista...
Aini loi syrjästä nuhtelevan katseen sisareen. Miksi tämä
sattuikin niin arkaan kohtaan! Tiesihän hän miten isä kärsi niistä
sovittamattomista ristiriidoista, joita elämä siinäkin suhteessa, eteen
asetti.
-- Isä, sinä aijoit sanoa jotain tytöistä, alkoi Aini saadakseen isän
ajatukset toisaalle.
-- Niin, minä vain aijoin muistuttaa, että olette serkusten lapsia ja
että heidän äitinsä oli meille hyvin rakas ystävä.
-- Hän oli kovin rakastunut sinuun, papukka, veikisteli Aini.
Rovasti nousi kuin malttamattomasti ja heristeli sormeaan. Hän ei
aikonut jäädä seuraan, missä vanhaa miestä ahdistettiin jos jollakin
tavalla. Hän aikoi lähteä.
Samassa Alli kiepsahti isän käsipuoleen. Hänen täytyi välttämättä saada
puhutuksi isän kanssa nyt juuri, -- ennen toisten tuloa.
Ainin työ painui helmaan kohta kun isä ja Alli olivat kadonneet
näkyvistä. Kai isä sittenkin oli kuullut. Ja viime sanat kun juuri
sattuivat koskemaan Yrjöä. Isä oli niin pahoillaan koko asiasta.
Ei olisi tarvinnut saada lisää. Hän oli ollut paljon tyytyväisempi
silloin kun asia koski Erkkiä. Silloin hän aivan eli mukana Ainin ensi
rakkauden vienoa tarinaa. Se nyt olikin niin isän henkeen.
Ainin kasvoille nousi omituinen, haikean unelmoiva ilme. Siinä oli
alentuvaan sääliin vivahtava tunne ensi lempeä kohtaan, joka kaikesta
huolimatta nyt näytti niin kalpealta ja värittömältä. Mutta samalla
siinä oli kuin katkeruudella sekoitettua kaipuuta. Intohimoinen, repivä
suhde toi kärsimyksiä, joista ei ensi lempi tietänyt mitään. Ja tuli
hetkiä, jolloin olisi suonut voivansa palata entisyyteen.
Vaikka ei, ei sittenkään! Silloin ei ollut tietoa elämän rikkaudesta
jos ei sen murheistakaan. Silloin oli elämä keväisen yön uinuvaa
valkeutta. Se oli valoisaa aavistusta ja odotusta, mutta ei
todellisuutta. Se tunnekin, joka häntä monen vuoden kuluessa hallitsi
ja joka silloin tuntui niin todentodelta, että se oli kuin punoutunut
koko hänen olemukseensa, mitä se sittenkään oli sen rinnalla mitä hän
nyt tunsi? Nyt vasta hän tiesi olevansa nainen, nyt hän ymmärsi mitä
oli olla rakastettu.
Niin, rakastettu! Siinäpä se! Hänen sitä aavistamattaan oli kai
halu ei ainoastaan antaa vaan myöskin saada rakkautta ajanut hänet
etsimään muita. Erkki oli niin omituinen, hiljainen ja umpimielinen.
Ei hänestä koskaan päässyt oikein selville. Kun hän joskus lämpimässä,
kauniissa katseessa antoi odottamattoman paljon, oli hän kohta sen
jälkeen kuin se ei olisi merkinnyt mitään. Sellainen kävi Ainille
ajanpitkään sietämättömäksi. Hän ei voinut olla kääntymättä toisaalle
-- pohjimmaisena vaikuttimena ehkä kaikesta huolimatta rakkaus Erkkiin.
Hän toivoi siten herättävänsä Erkin. Mutta tämä loittonikin. Ja
"toisaalta" löytyi Yrjö. Sivulta päin hän tuli joukkoon, -- yhteisten
tuttavien kautta, mutta heti hän jonkinmoisena itseoikeutettuna työnsi
kaikki muut pois Ainin läheisyydestä. "Minun, sinä olet, minun",
sanoi koko hänen olemuksensa toisten kuulemattomalla, mutta Ainille
ymmärrettävällä ja selvällä tavalla.
Oh, kunpa aika saisi siivet! Kun tulisi syksy, Helsinkiinmeno ja --
Yrjö, Yrjö!
Kevyt väristys vavahutti Ainia. Hän ikävöi, mutta pelkäsi samalla. Ensi
talvi näytti kutsuvan kuin suureen onnenjuhlaan, mutta samalla ehkä
suuriin kärsimyksiin. Yrjö oli niin erikoinen, maailmankatsomukseltaan
materialisti ja skeptikko, -- mikä tietysti murehdutti, melkeinpä
loukkasi isää. Ja kuitenkin kaipasi Yrjö muutakin kuin sitä mitä silmä
näki ja mihin kourin saattoi tarttua. Hän uskoi henkimaailmaan ja sen
ilmestysmahdollisuuksiin. Hän sanoi kohta huomanneensa Ainin herkäksi
henkimaailman tuntijaksi ja siinäkin suhteessa siis luoduksi häntä
varten.
Niin, Yrjö oli kuin kuohuva koski, voimakas, temmeltävä, täynnä
yllätyksiä ja salaperäistä, kiehtovaa voimaa.
Oh, kun nyt olisikin voinut uskoutua hyvälle ystävälle! Esimerkiksi
Ilonalle, joka ennen aina vietti osan kesästä pappilassa! Hän
olisi ollut mainio. Hän oli niin tyyni ja tasainen, aina kykenevä
arvostelemaan ja hallitsemaan sekä omia että toisten tunteita. Ja
entisenä tyttökoulu- ja rippikoulutoverina oli hän tuttu kuin sisar.
Hänelle oli ennenkin ollut niin hyvä uskoutua. Vaikka hän puolestaan
oli ollut vaitelias. Hänen naimisiinmenonsakin oli tullut aivan
yllätyksenä.
Aini havahtui ajatuksistaan ruokakellon soidessa. Hän kääräisi
kiireisesti kokoon työnsä ja läksi juoksemaan. Äiti oli tarkka ajoissa
joutumisesta.
Ainin puutarhan puolalta rynnätessä sisään, nousivat isä ja Alli
pihanpuoleisia portaita. Rovastinna seisoi jo paikallaan, verevillä
kasvoillaan pieni paheksumisen pilvi. Martta, viisitoistavuotias
yhteiskoululainen, seisoi äidin rinnalla, voimakas niska päättävästi
kenossa ja hehkuva puna poskilla kielimässä hellan ääressä askartelusta.
Rovastinna katsahti nuorimpaansa, hymähti tyytyväisesti, mutta huokasi
sitten. Martta oli ainoa, josta saattoi toivoa jotain tulevaisuudenkin
varalta. Hän oli äitiinsä. Ja samalla oli hänellä isän aina
tyytyväinen, tasainen luonto.
-- Anteeksi nyt, Tilda kulta, kun näin myöhästyttiin, puheli rovasti
paikoilleen asettuen. -- Se on niin petollinen tämä kesän kukkein aika.
Ja sattui tärkeätä puhuttavaakin.
Allin katse iski hätääntyneenä isään. Aikoiko tämä nyt tärvellä koko
asian ottamalla sen näin puheeksi. Olisihan hänen pitänyt tietää, että
mammaa täytyy ensin vähän lauhdutella.
Isä rupesikin samassa puhumaan ruuan lämpimänä pitämisestä odotetuille.
Eihän sitä tietänyt oliko heillä edes ollut riittävästi evästä pitkän
matkan varrella. Kukapa oli ollut orpoja matkalle varustamassa.
-- Ehkä joku sinunlaisesi, Alle kulta. Sinä panisit vaikka viimeisen
palan eteen toisen lapsille. Selma tiesi minkä teki, kun testamenttasi
lapsensa sinulle. Paras mies maailmassa sinä oletkin orpoja holhoomaan.
-- Rovastinna pani haikeamielisellä päännyökkäyksellä kastikkeen
kiertämään.
-- Tällaista parasta papukkaa ei pidäkään torua! -- Ainin käsi hiipi
isän polvelle pehmeästi kuin kissankäpälä.
-- Torua? Minäkö toruisin pappaa? -- Rovastinna huokasi raskaasti.
-- Eiväthän lapset arvaa minkälainen minä olisin, jos et sinä pitäisi
tolalla, yritteli rovasti leikkisästi. Sitten katse hymyilevänä
pysähtyi Tildaan.
Kyllä hän vain vieläkin oli niin verevä ja kaunis, että sydän ihan
vavahti, kun katsomaan rupesi. Ja minkälainen hän olikaan ollut ensi
nuoruutensa keväimessä! Ruusut heloittivat poskilla, hipiä oli hieno
ja pehmeä jo katseenkin kosketella ja kädenanto oli kuin pienen
silkkikäpälän sivellys. Se sulatti sisintä kuin liekki vahaa. Mutta
ryhti, se oli kuin jumalattaren. Ja miten omaperäisen varmasti Tilda
jo silloin sinkautti ajatuksiaan tulemaan, -- ihan toisella tavalla
kuin sen ajan nuoret tytöt yleensä. Ei ollut ihmettä, jos nuorenmiehen
silmä jäi tuijottamaan häneen kuin saavuttamattoman etäällä kiiluvaan
tähteen, jonka kirkas, joskin kylmähkö loiste veti puoleensa.
Tuo pieni annos kylmyyttä oli vain ollut lisäämässä vetovoimaa. Se oli
niin mieluista sille, joka kuten Alexander Sten -- eli Alle, kuten
häntä yleisesti kutsuttiin -- oli pilattu naistensuosiolla. Alle
tunsi itse aina viihtyneensä paremmin naisten kuin miesten seurassa.
Miesten seurassa hän usein tunsi olevansa kuin arkituvassa, missä elää
retustettiin miten hyvänsä. Naisten seurassa sitävastoin pääsi kuin
pyhäksi siistittyyn tupaan. Ja Alle Sten rakasti sunnuntaisiisteyttä
arkisissakin oloissa.
-- Alle, eikö nyt nousta, muistutti rovastinna pöydän toisesta päästä.
-- Martta, rovasti sai pöydästä noustuaan nuorimpansa kiinni tämän
tanakasta palmikosta, -- jos mammalta sattuisi unohtumaan, niin
huolehdithan sinä siitä, että letut ovat lämpiminä tulokkaillemme.
Iloinen päännyökkäys ja veitikkamainen hymy oli ainoa vastaus, minkä
rovasti sai. Tyytyväisenä siihen kääntyi hän kanslian puolelle, jossa
asettui uunin edustalle sijoitettuun keinutuoliin. Tässä oli hänellä
tapana viettää ruokalepoaan. Tänään hän kuitenkin ensin siirsi tuolinsa
niin, että puutarhan ainoa, valkoinen, nyt täydessä kukassaan upeileva
syreeni tuli näkyviin.
Sunnuntaisen suloinen kesäpäivä, kukkiva, luomisvoimastaan iloitseva
luonto ja ehkä odotettujenkin piakkoinen saapuminen vei rovastin
ajatukset entisyyteen. Mutta samalla sekoittui niihin pieni,
tulevaisuuteen kohdistuva pelko.
Tilda oli jo monta kertaa vähän kuin pistellyt tulossa olevista.
Eiväthän ne Tildan pahoittelut muuten olleet vaarallisia. Hänellä oli
nyt vain sellainen tapa. Mutta nyt hän jo monesti oli ollut harmissaan
kaikesta missä Alle ajatteli Maijaa ja Kaijaa.
Omien sanojensa mukaan oli Tilda liiankin selvästi tuntenut miten
ihastunut Alle oli vaimoonsa. Mustasukkaisuudesta ei voinut olla
puhettakaan. Mutta jospa kaikesta huolimatta Selman ja Allen suuri
sisäinen sukulaisuus oli tuntunut pahalta Tildasta?
Hän ja Selma olivat tosin vain harvoin olleet toistensa seurassa.
Selma joutui naimisiinmenonsa kautta toiselle paikkakunnalle. Mutta
ystävyyssuhde serkusten välillä säilyi kuitenkin aina samana. Selma
olikin syvä, hellätunteinen ja uskollinen sielu. Pitkään aikaan hän
ei ajatellutkaan naimisiin menoa, sillä Alleserkku oli ollut hänelle
kaikki kaikessa. Mutta viimein kaiketi hänen hellä sydämensä näki
onneksi tehdä toisen onnelliseksi, semminkin kun vanhemmatkin taisivat
sitä kovin tahtoa.
Mutta että tämä ystävyystunne oli Allelle jotain aivan toista kuin
rakkaus Tildaan, siitä ei tarvittu todistuskappaleita. Ja vaikka sattui
sellaistakin, että Tilda oikaisi ja nuhteli, kun Selma olisi vain
lämpimällä kädenpuristuksella osoittanut ymmärtämystään, ei tullut
välille pienintäkään epäsointua. Selma osasi aina tunnustuksella
kiinnittää huomiota Tildan esittämiin näkökohtiin ja Alle tunsi sen
hienon ymmärtämyksen osoituksena.
Rovastille kihahti odottamatta kyynel silmään. Tildan, Selman ja hänen
oma suhteensa oli todella ollut sellainen, että sitä kelpasi muistella
lumivalkea syreeni silmäin alla. Ja kaipuukin tuntui miltei suloiselta.
Mutta se oli samalla hämmästyttävän suuri. Sillä niin vähän kuin
he Selman kanssa olivatkin olleet yhdessä, oli sittenkin tuntunut,
lämpimän hyvältä ajatella, että oli olemassa joku, jonka sielun
pohjasäveleet olivat täysin samassa vireessä oman sisimmän kanssa. Ja
nyt tuntui tyhjyys. Toimi tyttöjen holhoojana oli siitä syystä sekä
rakas että velvoittava perintö.
Pihalla alkoi Halli samassa haukkua. Etehisen läpi rynnättiin
kiireisesti ja kilvan. Kavioiden kapse läheni, lähenemistään, hiekkakin
kuului jo särähtelevän pyörien alla. Rovastin noustessa ikkunaan
pysähtyivät rattaat portaiden eteen.
Rovasti jäi hetkeksi paikoilleen. Joutivathan nyt toiset ensimmäisinä
ottamaan vastaan, tuli mieleen kuin jatkoksi aikaisemmille ajatuksille.
Hyvähän oli tästä vähän tarkastaa lapsia.
Mutta samassa tuli rovastille katumus. Hänelle uskotut lapset saapuivat
tulevaan kotiinsa orpoina, ikävöivinä ja hän -- --
Rovasti ennätti portaille juuri kun Maija oli auttamassa pikku siskoa
rattailta.
-- Tervetuloa, sinä pieni! -- Rovastinna sulki tyttösen tanakkaan
syliinsä. Syvään surupukuun puettu, vaaleatukkainen, sinisilmäinen
Maija jäi hetkeksi arvellen katselemaan ympärilleen.. Silloin hän näki
kaksi häntä kohden ojentuvaa kättä. -- Setä, kuiskasi hän hiljaa,
-- setä. Muuta hän ei saanut sanotuksi. Mutta hän tunsi, että syli,
johon hän painui, oli se turvapaikka, jonne äidin viimeinen pyyntö oli
hänet uskonut, ja tämä tietoisuus toi hänelle lieventävää lohtua hänen
astuessaan uuden kodin kynnykselle.
2.
Koko seuraavakin päivä kului pappilassa jonkinlaisena
vastaanottojuhlana. Rovasti omisti suurimman osan aikaansa
vastasaapuneille. Martta askarteli keittiössä äidin apuna ja
juoksenteli välillä esittelemässä Kaijalle milloin mitäkin paikkaa
pappilan ympäristössä. Aini lähenteli -- joskin huonolla menestyksellä
-- Maijaa. Toinen oli kokonaan kaipuunsa, toinen rakkaussurunsa
vallassa.
Oltiin verannalla iltapäiväkahvia juomassa, kun järveltäpäin lähenevä
vene kiinnitti rovastin huomion. Martta oli tuntevinaan sen Tuomilehdon
venheeksi, mutta toiset epäilivät. Setä ei käynyt missään eikä Pentti
ollut kotosalla, ellei olisi sattunut tulemaan virkalomalle.
-- Pentti se sittenkin on, vakuutti nyt Allikin.
-- Siitä, isä, saat pojan tähän tyttöjen paljouteen, jatkoi Martta.
Mutta rovastin sisintä riipaisi. Helppo oli puhua kaikkien
yhteenkuuluvaisuudesta saman kodin lapsina, mutta pian sen sittenkin
tunsi, että oma oli oma. Pentti heidän Veikkonsa tilalle! Tuollainen
hulivili, jota oma isäkin aina moitti. Vaikka paljon oli siinä isänkin
syytä.
-- Ei minusta olisi sen pojan isäksi. -- Kovasti huokasi. -- Mutta
kovaa oli, että hän niin pienenä jäi äidistään.
- Niinkuin minäkin, täydensi Kaija portailta, missä hän leikki Hallin
pennun kanssa.
Rovasti hymähti. -- Aivan niin, mutta hänellä ei ole ollut isoa siskoa
niinkuin sinulla.
Maija kuuli sanoissa omituisen surunväreen ja se liikutti häntä, --
ehkä siksi, että se kohdistui orpouteen.
Vieraat nousivat jo rannasta. Heitä oli paitse Penttiä nainen ja pieni,
hänen rinnallaan tepasteleva poika.
-- Ehkä Pentti on mennyt kihloihin ja tuo morsiamensa meille
nähtäväksi, arvaili Martta.
-- Lapsi matkassa, pisti Alli syrjästä saaden isältä nuhtelevan
silmäyksen sopimattomasta uudenaikaisuudesta. Mutta Aini kirkaisi
ilosta ja läksi juoksemaan vastaan. Hän oli tuntenut Ilona Soljan.
Ilo muuttui pian yleiseksi, sillä Ilona oli kaikkien suosikki. Rovasti
ennätti ajatella sitäkin, ettei hän tällä kertaa ketään niin olisi
halunnut Ainin toveriksi kuin Ilonaa. Tällä oli aina ollut terveellinen
vaikutus Ainiin.
Tervehdysten jälkeen jatkettiin keskeytynyttä kahvinjuontia. Välillä
ihailtiin luontoa, näköalaa verannalta aivan erityisesti. Ilona sanoi
viime vuosina joka kesä kaivanneensa sitä. Mutta kotivelvollisuudet ja
sitten tämä pikku poikanen olivat estäneet matkustamasta. -- Ilonan
käsi pyyhkäisi hyväilevästi sylissä istuvan pojan kiharoita. Hänen
olentoonsa nousi kuin sisäistä säteilyä.
-- Tästä puoleen te toivottavasti yhdessä tulette tänne, puheli
rovasti. -- Onhan miehesi nyt saanut toimen Helsingissä, ja koska hän
on tuttu Pentin isän kanssa, tulee ehkä hänkin mukaan.
Ilonan katse kääntyi kiitollisena rovastiin. Niin setä, kun tällaisen
on saanut, -- hänen kätensä siveli taas pojan kiharoita -- tahtoisi
hänelle koota parasta mitä maailmassa löytyy. Ja tämä koti on juuri
sitä kaikkein parasta.
-- Meille tulo johtui vain liikeasioista, selitti Pentti syrjästä.
-- Rouva Solja sanoi tulleensa mukaan vain saadakseen ilon kerran
yllätyksenä saapua tänne pappilaan. Meillä ei käydäkään muuta kuin
liikeasioissa. -- Ääni tapaili leikin sävyä, mutta niihin tuli
katkeruuden makua.
Rovasti nousi ehdottaen, että herrat lähtisivät kävelemään. Naiset kai
halusivat jutella rauhassa toistensa kanssa.
-- Ellei setä tulisi mukaan, sanoisin, että vuohet eroitetaan
lampaista, tuli taas pistävästi Pentiltä.
-- Onpas sinulla ihanteellinen käsitys naisista, -- kun et ole ollut
tekemisissä heidän kanssaan, tuli Allilta vastaan.
-- Tai siksi, että uskon hyvää niistä, joita tunnen, tuli kohteliaasti
takaisin samalla kuin Pentti kiiruhti avaamaan puutarhanporttia
rovastille.
Oikeastaan nuo sanat kuitenkin suututtivat Penttiä. Hän oli nykyään
mielentilassa -- tai paremmin ehkä oloissa -- jotka panivat hänet
kaiken ja kaikkien suhteen vainuamaan jotain häneen tähdättyä syytöstä.
Tuo Allikin oli sellainen ... hauska ja pirteä muuten, mutta liian
paljon tietävä. Oli niitä naisia olemassa sillekin, jolla ei ollut
heitä kodissa eikä sanottavasti seurapiirissäkään. Kyllä Alli sen tiesi
-- vaikka sanoi noin. Kovin toisenlaista olisikin elämä, jos heitä ei
olisi ollut. Köyhempää, harmaampaa tavallaan. Parempaa, paljon parempaa
toiselta puolen.
Pentti huokasi raskaasti. Rovasti kuului puhuvan maanviljelyksestä ja
uudesta riihestä. Maanviljelijäksi ei hänestä oikeastaan ollut eikä
se puoli varsinaisesti hänestä kuulunutkaan papin tehtäviin. Mutta
olojen ollessa nykyisellä kannalla täytyi koettaa suorittaa sekin
osa tehtävistään tunnollisesti. Olihan muuten maataloudella sekä
aineellinen että henkinenkin merkityksensä. Paljosta pahasta vapautuisi
ihmissuku, jos eivät ihmiset niin pyrkisi kasautumaan suurkaupunkeihin.
Maalaiselämällä oli siveellisesti kasvattava ja raitistuttava
merkityksensä.
Pentti alkoi taas vainuta syrjävihjauksia sanoissa, kun pieni
paljasjalkainen, repaleiseen pumpulinuttuun puettu poika kiinnitti
rovastin huomion itseensä. Poika tulla hyppeli pellonpiennarta pitkin,
selässä kimppu vispilöitä ja kädessä muutamia koivunvihtaan pujotettuja
ahvenia. Lakki lennähti päästä samassa kuin poika huomasi rovastin, ja
sysimusta kihara valahti otsalle.
-- Joko sinä nyt juoksentelet asioilla? Vastahan sinä sairastit? --
Rovasti pysähtyi.
-- Johan minä. Täytyy auttaa elatuksen hankinnassa, tuli yksikantaan
ja vanhanmakuisesti. Virkeät, mustat silmät paistoivat ruskeaksi
parkittuneen otsan alta. -- Tänään onkin sellainen kalansyöntipäivä,
ettei nyt jouda olemaan sängyssä.
-- No niin, niin, niinhän sitä kalamies. -- Rovasti nauroi. Sitten hän
tiedusteli kalojen hintaa. Poika laski mielessään. Ahvenista saisi
ehkä viiskolmatta penniä yhteensä. Vispilöitä oli kuusi Ne maksoivat
kymmenen penniä kolme.
Rovasti pudotti kaksi kiitävää uudenuutukaista hopearahaa pojan käteen.
Toinen oli viiskymmenpenninen, toinen markan raha.
Poika lensi punaiseksi ilosta, kiskaisi lakin uudelleen päästään ja
laski sitten täyttä neliä maantielle päin. Hänen ruskeat säärensä
nousivat ketterästi kuin pakoon puikkivan jäniksen, koskettivat
sipaisemalla maata ja olivat kohta taas oistonaan.
Herrat katsoivat nauraen hänen jälkeensä. Silloin hän äkkiä pysähtyi,
nuorenpuoleinen mies oli tiellä tullut vastaan, ja kuului sanovan
jotain. Poika kumartui äkkiä, sieppasi maasta kourantäydeltä hiekkaa ja
lennätti miehelle vasten silmiä. Sitten hän tieltä sukelsi suoraapäätä
metsään.
-- Voi voi, joko ne nyt taas ... siitä isästä varmaan, alkoi rovasti
pahoitella samalla kuin pienin, hätäilevin askelin rupesi keputtelemaan
sinnepäin, jonne poika oli kadonnut. Tällaisten lasten kohtalo kävi
aina sekä sydämelle että tunnolle. Se ihan kuin syytti siitä, ettei
seurakunnasta niin ollut tullut huolehdituksi kuin olisi ollut
tahtoa ja kuin olisi pitänyt. Vaikka oli tietysti syytä ihmisissä
itsessäänkin. Ja paljonhan sitä oli yhteiskunnassakin, kun ei paremmin
turvattu heikkojen ja vähäväkisten elämää.
-- Me miehet me olemme niin nopeat särkemään sitä mikä on haurasta ja
heikkoa, hitaat rikkomuksiamme sovittamaan.
Sanojen aihe oli etsimätön, mutta Pentin mieli kuohahti kaikesta
huolimatta. Tuntui niin katkeralta, kun aina vain taholta tai toiselta
viskattiin eteen jotain pistävää. Omasta isästä puhumattakaan. Hän ei
muuten suinkaan pistellyt, hän kolhaisi, antoi potkuja.
Kävi kuin viima hallanpanemalta suolta, kun ajatus pysähtyi isään.
Kolkkoutta ja ivaa oli hänellä tarjottavana aina pojan tullessa kotiin.
Muuta ei koskaan. Mutta hän oli hänkin sitä mitä elämä ja taipumukset
olivat hänestä tehneet. Minkäpä hänkään luonnolleen taisi.
Mutta nyt kulki rinnalla mies, jonka syli isällisenä avautui koko
maailmalle, mies, joka muisti kylän sairastavia vasikoita, tuittupäisiä
poikavekaroita ja vaikka ketä, eikö sellaisellakaan ollut muuta kuin
kautta rantain annettuja nuhteita? Muusta olisi ehkä vielä ollut apua,
mutta totta vie ei tällaisesta.
-- Sitä poikaako setä nyt ajaa takaa, tuli kiivaasti.
-- Niin, minä ajattelin vain, että jos voisi sanoa jonkun hyvittävän
sanan.
-- Antaa olla. Ei suuret haavat sivelemällä parane.
Rovastin katse nousi äkkiä. Hän oli poikia ajatellen vain kiiruhtanut
eteenpäin, mutta Pentin sanoissa oli jotain, joka kuin herätti, soimasi
ja pyysi.
-- Niin, niin. Sinä olet oikeassa. Se on vain niin raskasta. Kun itse
on kasvanut hyvässä kodissa, saanut perustaa onnellisen kodin ja tuntea
kuinka koti on se akseli, jonka ympärillä ihmisen koko elämä kiertää,
silloin on vaikeata nähdä, ettei kaikilla olekaan kotia, ja että
suuressa yhteiseksi aijotussa kodissa ei olekaan kodin henkeä vähääkään.
Rovastin käsi nousi yht'äkkiä Pentin olalle. -- En minä sinullekaan,
Pentti, voi parempaa toivoa, kuin että sinä pian löytäisit sinulle
avuksi luodun tyttösi ja saisit hänen kanssaan kokea oman kodin
siunattua iloa. Sinähän niin varhain jäit äidistäsikin.
Jotain tuntui sulavan Pentin sisimmässä. Rovastin ääni oli niin
sydämellinen. Ei voinut epäillä hänen aikaisempia sanojaankaan. Eikä
olalle lasketussa kädessä ollut mitään pakottavaa ja painostavaa, sulaa
hyvyyttä vain.
-- Setä, hiljaa, katso tuolla. -- Pentti pysähtyi samassa. Hän viittasi
kädellään pensaikkoon päin. Vähän syrjässä metsäpolulta, jolle he
olivat kääntyneet, näkyi kaksi ruskeaksi parkittua säärtä ja osa
pojan yläruumista. Itse pää oli piilossa kuin pyydystäjää pakenevalla
jäniksellä. Maassa makaavan vieressä polvillaan oli vähän vanhempi
tyttö. Hän oli selin tiehen eikä nähnyt ohi kulkevia, mutta hänen
ryhtinsä ja nyrkkiin puristunut, koholla oleva käsi ilmaisi selvästi
hänen mielentilansa.
Väistellen maassa makaavia risuja hiipivät herrat huomaamatta ohi.
Vasta kun olivat matkan päässä lapsista, alkoi rovasti puhua. Nuo
kaksi metsässä, he ehkä osasivat lohduttaa toisiaan paremmin kuin muut
olisivat sitä voineet. He olivat kumpikin samassa asemassa. Tyttö
oli "Höpsä-Hannan" lapsia. Ja topakka tyttö olikin, piti aina sekä
pienemmän veljensä että tämän Kustin puolta, jos kuka teki heille pahaa.
Herrat olivat jo puutarhan portilla, josta he näkivät naisten istuvan
kiikkulaudalla muutamien suurten riippakoivujen alla. Toiset kuuluivat
keskustelevan innokkaasti, Alli oli asettunut muista syrjään korkealle
kivelle. Hän näytti edustavan huvitettua kuulijakuntaa.
-- Puhutaan nyt jo muusta, herrat ovat tulossa, huomautti Ilona Solja.
-- Niin, jos lupaat pian tulla Tuomilehdosta tänne takaisin oikein
jäädäksesi tänne. -- Aini kietaisi kädet Ilonan kaulaan. -- Sinä olet
antanut minulle niin paljon, lisäsi hän hiljaa. -- Minä olen nähnyt
sinussa onnellisen ihmisen, onnellisen äidin.
Ilona Solja hymyili tyyntä, kirkasta hymyään Ihminen on aina
onnellinen, kun hän tuntee, olevansa oikealla paikallaan elämässä.
-- Ja hän on oikealla paikallaan, kun saa elää sille, jota rakastaa? --
Kuin tuskaa ja samalla toivoa nousi Ainin kysyvään katseeseen.
-- Ei se riipu vain tunteesta. Se on kai sinusta hirveän arkista ja
outoa, mutta minä uskon, että juuri avioliitossakin on parhaimpana
onnen takeena selvä tietoisuus siitä, että olemme kutsumustamme
täyttämässä olemme juuri sillä paikalla elämässä joka odotti juuri
meitä.
Ilona Soljan katse kääntyi sanomattomalla hellyydellä kappaleen
matkan päässä leikkivään poikaan, jonka vaaleat kiharat valahtivat
niskasta hartioille joka kerralta, jolloin poika kumartui poimimaan
kukkaa maasta. Suuri, pohjaton äidinilo kuvastui hänen sielukkaassa
katseessaan. Hän irtautui Ainin syleilystä, kiiruhti joustavin askelin
nurmen poikki ja sai ilosta kirkuvan pojan syliinsä. Äidin kasvot
loistivat kilvan pojan säteilevien sinisilmien kanssa.
Herrat, jotka juuri olivat ehtineet kohdalle, pysähtyivät kumpikin.
Rovastin lempeät kasvot olivat täydessä hymyssä. Pentin katseeseen
nousi suuri nälkä. Hän koetti katsoa toisaalle, mutta tunsi samassa,
että joku häntä tarkasti. Hän karahti punaiseksi, työnsi kädet äkkiä ja
aiheettomasti housuntaskuihin ja rupesi hiljaa viheltämään samalla kun
hän hitaasti lähestyi pienen matkan päässä seisovaa Maija Grania.
-- Te katsoitte minuun niin kysyvästi, -- sanoi hän suoraa päätä.
-- Me ajattelimme ehkä samaa, tuli yksinkertaisesti vastaan.
-- Kuinka niin, mehän emme ensinkään tunne toisiamme, väisteli Pentti.
-- Te olette äiditön niinkuin minäkin. Sentähden minä mielestäni
ymmärsin. -- Maija oli mennyt aivan punaiseksi. Hän oli kai ollut liian
rohkea.
Tuo ujo hämilleenmeno miellytti Penttiä. Hänen oma rohkeutensa kasvoi
siitä. -- Rouva Solja on aivan hullaantunut poikaansa, sanoi hän
kuitenkin kaartelevasti.
-- Meillä on muistot jälellä. -- Maija sanoi sen hyvin hiljaa, mutta
kuitenkin kuuluvasti.
Martta tuli samassa kutsumaan illalliselle. Pöydästä noustua tekivät
vieraat kohta lähtöä. Kaikki pappilalaiset saattoivat heitä venheelle.
Utuiset usvat keinuivat kepeinä rannoilla ja valkea kuunkaistale oli
noussut taivaalle kuin valjulla tehottomuudellaan ylistääkseen kesäyön
kirkkautta.
Kun vene oli liukumassa rannalta aloitti rovasti iltavirren. Kaikki
rannalla seisovat, yhtyivät siihen. Säveleet saattoivat eteneviä
sointuvina, lempeinä, rauhaa antavina. Pentistä oli virsi kuin äidin
iltasiunaus lapselle. Hän nojasi hetken kuunnellen airoihin. Venhe
lipui äänettömästi kirkasta pintaa pitkin. Kesäillan rauha lääkitsi ja
nosti.
Laulu lakkasi ja rannalla olijat alkoivat poistua. Pentistä näytti
siltä kuin viimeisenä olisi kulkenut valkopuseroinen tyttö, hänen
rinnallaan toinen, vielä lastenkirjoissa oleva.
Maija ja Kaija Gran, päätti hän mielessään.
Hänen eteensä nousi kuva tyynikatseisesta, kalpeasta tytöstä, joka
ventovieraana oli puhunut hänelle leppeitä, sisäistä ymmärtämystä
osoittavia sanoja.
Hän katsoi vielä kerran rannallepäin ja näki vilahduksen puitten taakse
katoavasta valkoisesta puvusta. Sitten hän tarttui airoihin ja alkoi
voimaottein soutaa.
Keltakutrinen poika oli nukkunut äitinsä syliin.
3.
Ilona Soljan äiti, rouva Helena Kalk, oli ryhdikäs, kookasvartaloinen
nainen, jonka suora selkä ja lujat periaatteet olivat omiaan
herättämään kunnioitusta ja taipuvaisuutta hänen ympäristössään.
Miehensä kuoleman jälkeen oli hän tulojensa kartuttamiseksi ruvennut
pitämään täyshoitolaisia. Mutta hän otti heitä valikoiden. Jos sattui
joukkoon sellaisia, jotka eivät ottaneet noudattaakseen talossa
säädettyä järjestystä, täytyi heidän joko muuttaa tapansa tai muuttaa
talosta. Kalkilla asuminen olikin siitä syystä jo sinänsä kuin hyvä
mainetodistus.
Muuten oli rouva Kalk sitä mieltä, että nuorille oli annettava
myöskin vapautta. Hänen luonaan viihdyttiinkin siitä syystä yleensä.
Kalkilla oli hauskaa, se tunnustettiin. Perheenäidin osaksi syrjässä
pysyttelevä, osaksi nuoria valvova käytös oli omiaan kehittämään
heitä, ei painostavalla, vaan tukevalla tavalla. Se tunnettiin ja
tunnustettiin.
Huoneiden järjestelyssäkin oli rouva Kalk ajatellut holhokkiensa
riippumattomuutta. Ruokailuhuoneen takana olevat kaksi suojaa
olivat emännän hallussa, ruokailuhuone oli samalla yhteisenä
seurusteluhuoneena ja kaikki toisella puolella olevat kamarit olivat
vuokralaisilla.
Hauska nurkkakamari viereisine huoneineen oli saanut nimekseen
"pappila" syystä, että Suviniemen nuoret nyt jo toista vuotta asuivat
niissä. Maija oli käsityökoulun opettajatarosaston toisella luokalla.
Kaija oli päässyt tyttökouluun ja Alli "mässäili" -- omien sanojensa
mukaan -- aamusta iltaan Ateneumilla. Aini sattui joskus, kun oli
"opettajatartuulellaan", kuten Alli sanoi, muistamaan, että hän
vanhimpana ja lähes valmiina opettajattarena olisi ollut velvollinen
huolehtimaan toisistakin. Tällaista "tuulta" sattui kuitenkin vain
silloin, kun "Jatkolla" jokin onnistunut koetunti tai innostava
esitelmä hetkeksi sai hänet ihannoimaan opettajan aatteellista
elämänkutsumusta tai kun kirje isältä tukahutti kaiken muun valtavaan
toivoon olla vanhemmille iloksi. Tavallisesti tunsi Aini itsensä
avuttomaksi raukaksi, jota tunnekuohut armotta viskelivät milloin
aallokon huipulle, milloin sen pohjaan, -- tänä talvena useimmiten
pohjaan.
Suhde Yrjöön oli niin repivä. Siitä ei koskaan tullut sen selvempää.
Viime talvi oli tosin ollut ihana. Sen alkupuoli, tai paremminkin
syyslukukausi oli vielä kulunut keväällisen tutustumisen huumauksessa.
Talvella he sitten menivät salakihloihin. Mutta kun Yrjö kesällä tuli
tervehtimään, ei se lähentänyt heitä toisiinsa. Päinvastoin. Isä ja
Yrjö eivät ensinkään ymmärtäneet toisiaan. Siitä kai johtui sekin,
ettei Yrjö tahtonut julkaista kihlausta. Hänestä oli vastenmielistä
sitoutua perheeseen, jonka elämänkatsomus tuntui hänestä ahtaalta ja
orjuuttavalta.
Mutta kun rakasti kiihkeän tulisesti niinkuin Yrjö, mitä silloin
merkitsi erilaiset katsantokannat? Kärsihän Ainikin vähintäin yhtä
paljon. Mutta hän oli siltä valmis tunnustamaan rakkautensa toisillekin.
Rakastiko siis Yrjö vähemmän? Tai olikohan hän jo saanut kylläkseen?
Hän odotti näihin aikoihin nimitystä virkaan toisella paikkakunnalla.
Ehkä tahtoi hän päästä vapaaksi alkaakseen uudestaan toisaalla ja
toisen kanssa?
Ainia värisytti. Tämä kysymys vei häneltä nykyään sekä yön unet että
päivien rauhan. Ennen oli hän vain ajatellut miten saisi isän ja Yrjön
lähemmä toisiaan ja miten itse voisi sekä taipua että taivuttaa, jotta
kaksi niin eri oloissa kasvanutta ja eri suuntaan kehittynyttä kuin
Yrjö ja hän voisivat tulla onnellisiksi. Nyt oli kaikki muu väistynyt
tuon suuren, ratkaisevan kysymyksen tieltä: Rakastiko Yrjö, vai eikö
hän rakastanut? Hän tuntui toisenlaiselta kuin ennen.
Vai oliko vika ehkä Ainissa itsessään? Hänkö oli toisenlainen? Yrjö
työnsi aina syyn oloihin ja Ainiin. Eikä Aini itse pystynyt pääsemään
selville todellisesta tilanteesta. Yksin ollen hän joskus luuli
voivansa katsella sitä kuin oman itsensä ulkopuolelta. Mutta kohta
kun hän joutui Yrjön seuraan oli hän kuin lumottu. Hän tunsi vain sen
vallan, jolla Yrjö oli hänet kietonut. Hän tunsi mahdottomaksi elää
ilman noita suudelmia, jotka ikiajoiksi olivat jääneet polttamaan hänen
huuliaan, ilman noita kuumia hyväily sanoja, jotka aina väreilivät
hänen sisimmässään, ilman tuota suurta, omakseen ottavaa rakkautta,
joka oli hänet temmannut syleilyynsä kuin kosken vastustamattomat
kuohut.
Kun olisikin ollut tuollainen kuin Alli! Ainin kävi monesti
kateeksi ja toisin ajoin taas harmitti. Alli nautti nykyään täysin
siemauksin Helsingissä olostaan. Mutta hän teki sitä niin kummallisen
ulkokohtaisesti. Elämää tutkivalle ajattelijalle tai ehkä yleensä
miehiselle luonteelle saattoi sellainen olla luonnollista. Mutta että
nuori tyttö ja vielä samasta kodista lähtenyt kuin Aini itse, --
vieläpä nuorempi sisar saattoi -- -- --
Ainia tuskastutti kun vain ajattelemaan rupesi.
Ja entä se Maija sitten! Hänkin harmitti. Minkä tähden hän oli tullut
enemmän isän malliin kuin kukaan isän omista tyttäristä? Minkä tähden
oli hän saanut osalleen vain sellaisia taipumuksia, joille isä pani
erityisen paljon arvoa? Maijan ei tarvinnut voittaa itseään, ei
isän mieliksi taistella omia tunteitaan tai taipumuksiaan vastaan.
Hän suorastaan ei halunnut muuta kuin huolehtia pikku siskostaan,
äärimmäisyyteen asti tarkasti täyttää koulutyönsä ja välillä istua
kirkoissa tai rukoushuoneissa.
Kun ihminen saattoikin olla tuollainen! Toinen poloinen joutui tuskaan
kun vain ajatteli.
Ainin jalka polkaisi maata ja katse kääntyi kateellisen vihamielisenä
Maijan puoleksi avoimelle huoneenovelle.
Mutta samassa valtasi katumus. Sillä Maija oli toisin ajoin niin hyvä
olemassa. Kun oma sisin oli sairauteen asti täynnä ristiriitaisia
tunteita, täytyi sitä saada kevennellä jollekulle. Ja silloin oli
helpompi puhua Maijalle kuin Allille. Alli oli niin rikkiviisas. Hän
oli aina selvillä kaikesta ja se tuntui nöyryyttävältä. Maijassa taas
oli niin paljon isää, samanlaista pehmeätä, lääkitsevää hellyyttä.
-- Hyvästi Kaija-sisko, kuului samassa Maijan huoneesta.
Aini kurkisti avoimesta ovesta etehiseen ja näki Maijan lähtövalmiina.
Hän oli kai menossa jonnekin kokoukseen. Muualle hän ei näin iltaisin
lähtenytkään.
-- Tulisitko ehkä mukaan, tiedusteli Maija houkuttelevasti nähdessään
Ainin.
-- En minä ... lähden tästä pian toisaalle. Maija oli jo kynnyksellä.
Mutta hän kääntyi äkkiä takaisin, kietaisi kätensä Ainin kaulaan ja
sipaisi äidillisen hyväilevästi Ainin ohimojen kohdalla kiharaan
kiertyvää ruskeata tukkaa.
Tuo pieni sanaton hyväily aukaisi sulun Ainin sisimmässä.
-- Maija, me rakastamme usein enimmin sitä, minkä tähden olemme
kärsineet enimmin. Topelius sanoo niin. Muistatko?
Kyyneleet nousivat Ainin silmiin, mutta kyynelten läpi loi rakkauden
kasvattama uhrimieli kauniin kajastuksen hänen koko olemukseensa.
-- Mutta Aini, te olette niin erilaiset!
-- Muistatko mitä Ilona Solja sanoi "kutsumuksesta" sinä iltana,
jolloin olit tullut meille?
-- Eihän tällaisessa tapauksessa... Maijalta katkesi lause kesken. Hän
ei tietänyt miten jatkaa loukkaamatta Ainin tunteita. Hän puristi siitä
syystä vain vielä kerran Ainin kättä ja livahti ovesta.
Ulkona oli aito pakkanen. Tähdet aivan säkenöivät taivaalla. Ihmiset
näyttivät kiiruhtavan eteenpäin kuin pakkasta pakoon. Ainoastaan
"pasaassin" läpi kiiruhtaessaan näki Maija muutamia paikoilleen
pysähtyneitä herroja: Siinä taisi olla kahvila tai jokin sellainen,
josta he olivat tulleet. Toisia oli paraikaa tulemassa sisältäpäin.
Maijan täytyi tehdä pieni kierros sivuuttaakseen herrat. "Suotta
aikaisin läksitte", kuuli hän jonkun huomauttavan. "Pullakin laulaa ja
tanssii tänä iltana. Sillä on helkkarin fiinit sääret! Nilkka siro kuin
kauriin, mutta pohkeet herkullisen pyöristyneet". Toiset nauroivat.
Maija joudutti askeleitaan. Tuntui niin pahalta. Yrjökin tuli mieleen.
Ehkä hänkin viihtyi tuollaisessa seurassa. Eihän hänestä yleensä
tiedetty hyvää. Aini parka! Eikä häntä edes mitenkään voinut auttaa. Ei
muuten kuin olemalla hänelle hyvä ja rukoilemalla hänen puolestaan.
Rukouksesta muisti Maija kokouksessa kannettavaa lähetyskolehtia. Hän
oli sitä ajatellen ottanut kukkaron mukaansa. Mutta missä se nyt.
olikaan? Olisiko se pudonnut? Ehkä juuri hänen kiertäessään noita
herroja. Siinä oli tullut muutamia vastaankin. He olivat olleet tiellä
ja herrojen puhe oli kiinnittänyt Maijan ajatuksia. Siinä oli kukkaro
voinut pudota.
Maija kääntyi kiireisesti takaisinpäin, etsi ja tähysteli katua
pitkin, kunnes oli tullut sille paikalle, missä oli kiertänyt oven
edessä seisoskelevia herroja. Siinä heitä nytkin oli muutamia. Hän ei
katsonut heihin, vaan tähysteli katuojaan. Siinä näkyvä pieni, tumma
läiskä herätti hänessä iloisen toivon. Hän kumartui ja tunsi kohta ensi
kosketuksesta kukkaronsa.
Samassa kuin hän ojentautui suoraksi, kuuli hän aivan korvansa juuresta
äänen.
-- Neiti Gran, vieläkö te tunnette? -- Pentti Kärki seisoi hänen
edessään kasvot punakkoina talvipakkasesta ja olennossaan jotain sekä
arkaa että rohkeata.
-- Minusta te juuri äsken kuljitte tästä ohi, jatkoi Pentti, kun ei
Maija kohta vastannut.
-- Niin kuljinkin, mutta minun täytyi tulla takaisin hakemaan...