Lehtorin henkiset ja ruumiilliset voimat toipuivat Pilkkeessä
vähitellen. Aseman tapahtumista junan lähdön jälkeen hän ei muistanut
muuta, kuin että oli hypännyt jonkun kuilun yli. Kun Yrjö kertoi
hänelle, että hän käsiään huitoen oli juossut junan jälestä, mennyt
vaarallisen rautatiesillan yli ja jatkanut matkaansa pitkin rataa,
kunnes oli suistunut ratapenkereeltä alas, mistä Yrjö hänet vihdoin
oli löytänyt, ihmetteli hän suuresti.
-- Merkillistä! Kolme- ja puolivuotiaasta muistan tapahtumia --
ja nyt olen unohtanut sellaisen, joka sattui joku päivä sitten
neljäkymmentä viisivuotiaana.
Mutta aseman tapahtumistakin oli yksi selvästi, liiankin selvästi
hänen muistissaan. "Minä kuulun toiselle!" kaikui alinomaa hänen
korvissaan. Ja vaikka hän koetti kaikin voimin tukkia korviaan, ei se
mitään auttanut. "Minä kuulun toiselle!" Olipa hän missä tahansa, yhä
tämä ääni seurasi häntä.
-- Lasteni äiti kuuluu toiselle! Ymmärrätkö, Särkkä? huudahteli
lehtori itsekseen.
Hän tahtoi olla yksin vanhan ystävänsä, Pilkkeen, turvissa.
Palvelijattaren sekä Lauran keväällä Helsingistä tuottamat tavarat
hän lähetti takaisin pääkaupunkiin.
-- Siisti kaikki kuntoon syyskuun ensi päiväksi, jolloin tulen, sanoi
Särkkä palvelijattarelle ja pakotti hänet menemään.
Sitten hän muodosti "kesähovinsa" samanlaiseksi kuin se oli ollut
ennen hänen naimisiinmenoansa, niinä aikoina, jolloin hän seurusteli
melkein yksinomaan Mylläri-Matti vainajan kanssa. Jos jotain
sellaista sattui hänen tielleen, mikä hänestä näytti "muukalaiselta",
kantoi hän sen myllytuvalle ja lahjoitti myllärin emännälle.
Sinne joutui myöskin Särkän tekemä pirtin karsina-aita, jossa oli
valkoiseksi maalattu portti. Myllärin lapset raahasivat sen nyt
aittaan ja laittoivat sen avulla leikkikomeron itselleen. Se sai
heissä aikaan suurta riemua. Mutta jospa se olisi osannut lapsille
kertoa, kuinka Laura viisi vuotta sitten sen suojaamana nukkui
suloisia unia ja kuinka hän toivoi aina saavansa siellä nukkua,
olisivat lapset kuulleet kauniin sadun. Ja sitten, jos se olisi
kertonut, kuinka Laura tahtoi sen turvista iäksi paeta -- olisivat
lapset lymyilleet eri tahoille.
Mutta eipä se mitään virkkanut, ja lapset iloitsivat.
Kovin hiljaista oli elämä Pilkkeessä. Anna-Maijakaan ei enää käynyt
kyläterveisiään kertomassa. Ihmisiä vältelläkseen ei lehtori käynyt
enää ulkotöissä, vaan tasoitteli ja ojitteli omaa maatansa saadakseen
ruumiilleen tarpeellista liikettä. Kalastajakumppania hänellä ei
Paavo Tuunaisen lähdettyä myöskään ollut, mutta hän tuli verkkoineen
yksinkin toimeen. Laskemisen hän suoritti myötätuuleen. Kaloja tuli
runsaammin kuin hän itse tarvitsi. Myllärin emäntä laittoi niistä
keiton ja kutsui lehtorin ruualle.
Elämän jokapäiväinen puoli lehtorin mielestä oli hyvin tyydyttävä.
Mutta toisin oli laita hänen sielunsa tilan. Yötkin olivat jo käyneet
pimeiksi. Usein kömpi lehtori keskellä yötä vuoteeltaan ja meni
pirttiin. Hän oli ollut kuulevinaan lapsen äänen, joka sanoi: "Isä,
auta Helviä!" tai: "Tamulin on paha!" Mutta siellä ei ollut ketään.
Ja unen hälvettyä alkoi toisenääninen soitto hänen korvissaan: "Minä
kuulun toiselle!" Ei, rauhaa hän ei saanut. Mitä hänen oli tehtävä?
Mutta perään hän ei saanut antaa. Olihan hänen, jollei muuten niin
syrjästä, pidettävä huolta siitä, että lapsensa saivat hoitoa; hänen
oli sittenkin kaikista sormenosoituksista huolimatta seisottava
kuilun partaalla ja katsottava, etteivät lapset pääsisi sinne
vajoamaan. Ja Särkkä seisoi.
Kun Pilke ei näyttänyt suovan hänelle oikeata lepoa, lukitsi hän
eräänä päivänä elokuun puolivälissä ovet, otti Yrjö-myllärin
soutamaan itseään kirkolle ja astui siellä laivaan. Sanoi lähtevänsä
matkoille.
Ensinnä hän saapui Paavo Tuunaisen kotiin. Ystävien kesken syntyi
suuri riemu. Ukko Tuunainen, Paavon isä, taas oli ilosta pakahtua
saatuaan tietää, että se oli lehtori Särkkä, hänen poikansa entinen
opettaja ja suosija.
-- Meillä on nyt niin hauskaa, kun saimme tämän Paavon jälleen
kotiin! kehui ukko.
-- On sitä huonommastakin pojasta iloa, saatikka sitten tästä
tällaisesta, vastasi Särkkä.
-- Onpa on, myönsi ukko. Särkkää pidettiin Tuunaisella kuin piispaa
pappilassa. Kävipä lehtori Paavon kanssa näyttämässä, mihin he työssä
kelpasivat. Väki oli ihmeissään.
-- No ei se ihme, jos nyt Paavolta työ sujuisikin, mutta kun se
Helsingin herra on kuin tavallinen maamies, sanottiin.
-- Se Helsingin herra se on minunkin oppi-isäni, paitsi koulussa,
myöskin pellolla, virkkoi Paavo.
Paavo kertoi lehtorille, että hänen asiansa olivat jälleen kunnossa
ja että isä sekä lähellä asuva setä olivat kaikki selvittäneet. Hänen
oli jälleen hyvä olla. Kolmeksi vuodeksi edelleen oli hänelle varattu
lukumahdollisuus Helsingissä.
-- Ja siinä ajassa sinä pääsetkin jo pitkälle.
-- Minun täytyy päästä "omille jaloilleni".
-- Kyllä pääsetkin!
Lehtorilta vierähti viikko Tuunaisella. Sieltä hän matkusti edelleen
nuoren ystävänsä Pekka Kontion luo. Hänen saapuessaan oli Pekka
kaukana työmaillaan, mistä ei aina yöksikään kotiin saapunut. Mutta
kun talossa kuultiin, kuka vieras oli, silloin syntyi kiirettä.
Pentti-poika, Pekan veli, kahdeksannella vuodella oleva pojan
viikari, hyppäsi heti hevosen selkään ja alkoi täyttä nelistä
lennättää sanaa Pekalle. Särkkä ei ehtinyt sitä estää, eipä edes
ehdottaa, että hän olisi mielellään mennyt työpaikkoja katsomaan.
Sakeana savuna tuprusi maantie Pentin hevosen jälillä.
-- On lehtorilla aikaa vielä käydä Pekan työmailla; ei sitä niin
kiirettä täältä nyt pidetä, kun kerta tultiin, lohdutteli emäntä,
Pekan äiti.
-- Mitenkäs se Pekka muuten jaksaa? kysyi lehtori.
-- Kyllä se jaksaa -- työtä tekee kovasti, lukee ja kirjoittelee
rakkauskirjeitä välillä.
-- Vai rakkauskirjeitäkin?
-- Oo, sillä onkin komea morsian, se on täälläkin jo käynyt.
-- Vai on käynyt. Mistä se on kotoisin? kysyi lehtori kuin leikin
vuoksi.
-- Niinkuin ei nyt lehtori sitä tietäisi. Se Aini sanoi, että
lehtorihan se oli Pekan puolesta häntä kosinutkin, selitti emäntä.
-- Minäkö?
-- Niin, niin. Lehtori oli toivottanut onnea ja sanonut "kyllä te
voitte kihloissa olla". Ja sitten ne olivat kihloissa.
-- Eivätkö ne sitten vielä sitä ennen olleet?
-- Vielä ja mitä. Eivät olleet muka puhuneet siitä niin halaistua
sanaa.
-- Vai niin, vai niin. Sittenpä minun onkin saatava puhemiehen paita.
-- No sen saatte. Kyllä se Aini on niin mokoman mukava tyttö, että...
-- Vai on mukava?
-- On se!
-- Te olette oikein tyytyväinen?
-- No niin tyytyväinen sekä Ainiin että Pekkaan, sanoi emäntä
hyvillään, ja hetkisen vaiti oltuaan jatkoi: -- Toivoinhan minä siitä
pojasta pappia, mutta se pelkäsi niitä velkoja -- ja hyväpä taisi
olla näinkin. Nyt se rakentaa itselleen mökkiä -- emäntä meni ikkunan
luo ja osoitti sormellaan ulos -- tuonne kummulle. Sitä "rukin
sijaahan" se Ainikin oli täällä katsomassa.
Lehtori näki parin sadan metrin päässä olevan salvoksen alun, jossa
jo oli muutamia hirsikerroksia valmiina.
-- Onpa se mukavaa, kun he niin yhdessä hommailevat alusta alkaen,
sanoi hän.
-- On se.
Tunnin, puolentoista kuluttua saapui Pekka ratsastaen veljensä
kanssa. Hevonen höyrysi vaahdossa, sillä oli lasketeltu
surkeilematta. Sydämelliset tervehdykset ja ilonilmaukset lausuttua
käänsi lehtori huomion vaahtoavaan hevoseen.
-- Eikö hevonen, varsinkin niin nuori kuin tuo näyttää olevan, mene
pian pilalle, kun sillä noin ajetaan?
-- Ei mene, kun sitä oikein hoidetaan. Näin kiireen aikana saa
hevosella ajaa -- sitten kun ei ole kiirettä, on annettava sen
levätä, vastasi Pekka.
-- Mikäs kiire nyt sitten oli?
-- No tokihan nyt kiire oli, kun setäkin kerran Kontiolaan poikkesi!
Sitten Pekka alkoi hoidella hevostaan. Hän vei sen kaivolle ja heitti
monta kipallista kylmää vettä sen päälle. Lopuksi hän kuivasi sen,
suki ja harjasi niin, että se kiilsi joka paikasta. Hevonen hörhötti
koko ajan ja näytti mielellään kuuntelevan moista tohtoroimista.
-- Kas niin, mene matkaas nyt! komensi Pekka läimäyttäen kämmenellään
sen lautaseen.
-- Se kuuri taisi tehdä hyvää? virkkoi lehtori.
-- Näyttää se siitä pitävän, vastasi Pekka. Pekan hommat olivat
menestyneet aika hyvin. Hän oli tyytyväinen. Uutisviljelyksiä hän
oli pannut kuntoon jonkun verran, ja ne olivat tuottaneet paremmin
kuin mitä hän kannattavaisuuslaskelmiensa mukaan oli osannut toivoa.
Lokakuussa hän ilmoitti tulevansa Helsinkiin, ottavansa osaa
maanviljelystä koskeviin kemiallisiin töihin ja sitten lukevansa
kotona tietopuolista maanviljelyskirjallisuutta. Vielä kaksi vuotta
sanoi hän olevansa oppipojan kirjoissa ja kehui sitten julistavansa
itse itsensä maanviljelysmaisteriksi, kun hänellä ei ollut
tilaisuutta saada tätä oppiarvoa yliopiston tieteellisten seinien
sisäpuolella.
-- Minun maisterinvihkimiseni, hän selitti, tapahtuu siten, että
minä otan emännän, sen Aini Rasin, jonka setä minulle kosi. Hän on
lupautunut elämässä ja kuolemassa kuulumaan minulle.
-- Sepä onnellista!
-- Siksipä pidänkin avioliittovihkimystäni myöskin
maisterinvihkimyksenä, koska minun silloin pitää varmasti osata
maatakin viljellä.
-- Sinulla on hyvä koulu kokemuksessa.
-- Parhain kaikista kouluista.
Pekan työt eivät suinkaan keskeytyneet sen tähden, että hänellä oli
harvinainen ja mieluisa vieras. Tämä kävi kernaasti Pekan mukana
vainioilla ja uutisviljelyksillä. Viikko, ainoa, mikä lehtorilla
ennen koulun alkamista oli jäljellä, vierähti huomaamattoman
nopeasti. Eron hetki tuli. Pekka saattoi ystävänsä ja opastajansa
rautatielle.
Syyskuun ensi päivän aamuna Särkkä saapui Helsinkiin. Oli sumuinen
ilma, ja sadekuuro lankesi raskaana ja painostavana pääkaupungin
yli. Ajaessaan kotiinsa Bulevardin varrelle lehtorista tuntui, kuin
se hilpeämpi mieliala, joka hänelle maalaisystävien seurassa oli
suonut lohdutusta, olisi hänet taaskin jättänyt. Tuttujen paikkojen
näkeminen ja niihin liittyvät viime vuosien muistot saivat jälleen
sydämen rauhattomaksi. Ja niihin muistoihin liittyi niin läheisesti
se, jonka viimeiset sanat olivat: "Minä kuulun toiselle!"
Maksettuaan ajurin kohosi Särkkä hitaasti rappuja ylös ja tuli
eteiseen. Ensinnä pisti hänen silmiinsä lasten vaatteet, jotka
riippuivat nauloissaan. Hän pysähtyi ja kuunteli. Kaikki oli
hiljaista. Hän käänteli vaatteita. Ne olivat Helvin ja Samulin.
-- Mitä tämä merkitsee? kysyi hän itseltään.
Riisumatta päällystakkia hän meni saliin. Se oli ennallaan.
Ruokailuhuone samoin. Kuppeja, lautasia ja leipäkori oli kumminkin
pöydällä, josta saattoi päättää, että huoneistossa asuttiin. Lehtori
hiipi varpaillaan; sen hän teki vallan vaistomaisesti, sillä hän oli
niin jännittyneessä tilassa. Hän avasi hiljaa lastenkamarin oven.
Siellä nukkuivat vuoteillaan Helvi ja pikku Samuli.
Rajaton ilo täytti Särkän mielen. Hän suuteli poskelle kumpaakin
pienokaista. Helvi avasi suuret ruskeat silmänsä, mutta painoi ne
jälleen umpeen. Särkkä tarkasteli huoneistoa liikkuen yhä nopeammin.
-- Laura, olethan sinä tullut takaisin, olethan sinä tullut takaisin!
huudahteli hän ja kulki huoneesta toiseen. -- Missä sinä olet?
Salista hän kääntyi vasemmalle pitkään käytävään, joka vei keittiöön.
-- Laura, olethan sinä tullut takaisin! Missä sinä olet?
Juuri kun hän lähestyi keittiön ovea, se avautui.
-- Laura -!
Palvelijatar seisoi kynnyksellä ja säpsähti nähdessään lehtorin
kiiluvin silmin katselevan häneen.
-- Lehtorihan on jo saapunut? virkkoi palvelijatar ihmetellen.
-- Niin. Missä rouva on? kysyi Särkkä tulisesti.
-- Täällä on lehtorille kirje.
Mutta Särkkä ei sitä ymmärtänyt, hän vain tiuskaisi:
-- Missä rouva on?
-- En minä tiedä, ei rouva ole täällä. Lapset vain.
Lehtori tarttui pettyneenä palvelijattaren ojentamaan paperipalaseen
ja meni vaappuvin askelin omaan huoneeseensa, kohotti alaslasketun
verhon ja istuutui tuttuun tuoliinsa. Hän käänteli saamaansa paperia
käsissään, siinä ei ollut mitään osoitetta. Kun hän sen avasi, luki
hän seuraavat rivit:
"Kun lapsia en saanut sijoitetuksi Viipuriin enkä ehtinyt
muuallekaan hommata ja kun itse matkustan ulkomaille, pitänet
huolen lapsistasi.